Jalkaväen rykmentit, joiden kimppuun ranskalaiset äkkiarvaamatta olivat
hyökänneet metsässä, juoksivat kentälle. Komppaniat sotkeutuivat, ja
järjestymättöminä joukkoina syöksyivät kaikki pakosalle. Eräs
säikähtynyt sotilas oli lausunut nuo sodassa niin kauheat ja
järjettömät sanat: "olemme eristetyt!" ja nuolen nopeudella levisivät
nuo sanat koko joukkoon, saaden kaikki kauhun valtaan. -- Eristetyt!
Kierretyt! Olemme hukassa! -- huusivat pakenevat.
Heti kun rykmentinpäällikkö kuuli takaansa ampumista ja huutoja hän
käsitti, että hänen rykmentilleen oli tapahtunut jotain kauheata. Ja
kun hän ajatteli, että häntä, nuhteetonta, vuosia palvellutta upseeria,
joka ei koskaan ollut tehnyt virhettä, mahdollisesti syytettäisi
huolimattomuudesta ja leväperäisyydestä, niin valtasi tämä aatos tällä
hetkellä hänet niin kokonaan, että hän unohti niskoittelevan everstin,
oman kenraalin arvonsa, ja mikä kummallisinta -- vaaran ja
itsesuojelusvietin ja, tarttuen satulankaareen, hän kannusti hevostaan
ja lähti luotituiskussa ajamaan täyttä neljää rykmenttinsä luo. Luodit
häntä välttelivät. Yksi ainoa asia täytti hänen sydämensä: hän tahtoi
saada selvän asiain tilasta, auttaa ja hinnasta mistä tahansa korjata
virheen, jos hän siihen on syypää, jottei hän, kaksikymmentäkaksi
vuotta nuhteettomasti palvellut, mallikelpoinen upseeri joutuisi
syntipukiksi.
Hän pääsi onnellisesti ranskalaisten keskitse ja saapui metsän takana
olevan kedon laitaan, jota pitkin venäläiset paraillaan pakenivat,
laskeutuen alas loivetta. Sotilaat eivät välittäneet upseerien
huudoista. Hetki oli jännittävä. Oli huomattavissa sotilaiden kesken
siveellinen horjuminen, joka tällaisissa tapauksissa tavallisesti
ratkaisee taistelun: tottelevatko hämmentyneet joukot päällikkönsä
ääntä, vai juoksevatko edelleen, vilkaistuaan vain häneen ohimennen.
Rykmentinpäällikkö huusi vimmatusti ja huitoi miekallaan. Hänen
kasvonsa olivat tulipunaiset ja aivan oudon näköiset. Mutta sotilaat
eivät välittäneet hänen huudoistaan, eivätkä hänen komentosanansa,
jotka ennen olivat saaneet heidät vapisemaan, nyt tehneet vähääkään
vaikutusta. He yhä vain juoksivat, keskustelivat äänekkäästi ja
ammuskelivat ilmaan. Taistelun ratkaiseva siveellinen horjuminen näytti
kallistuvan pelon eduksi.
Rykmentinpäällikkö alkoi yskiä vimmatun huutamisen ja ruudinsavun
johdosta ja pysähtyi toivottomana. Kaikki näytti menetetyltä. Mutta
samalla hyökkäävät ranskalaiset alkoivat vetäytyä takasin ilman
huomattavaa syytä, he hävisivät metsän laidasta, ja metsään ilmestyi
venäläisiä tarkka-ampujia. Nämä olivat Timohinin komppanian miehiä,
ainoat jotka hämmingin aikana olivat pysyneet järjestyksessä. He olivat
piiloutuneet ojaan metsän laiteella ja hyökkäsivät nyt äkkiarvaamatta
ranskalaisten kimppuun. Timohin syöksyi raivokkaasti huutaen ja niin
hurjan päättävästi ranskalaisten kimppuun, ettei näille jäänyt aikaa
aprikoida, vaan heittivät aseensa ja lähtivät pakosalle. Dolohof juoksi
Timohinin rinnalla, tappoi heti rynnäkön alussa erään ranskalaisen ja
tarttui ensimäisenä antautuneen upseerin kaulukseen. Pakenevat
venäläiset alkoivat palata, pataljoonat kokoontuivat vähitellen, ja
ranskalaiset, jotka olivat eristää vasemman sivustan joukot kahteen
osaan, tungettiin hetkeksi takasin. Varajoukot kerkisivät yhdistyä, ja
pakenevat pysähtyivät. Rykmentinpäällikkö istui ratsullaan majuri
Ekonomovin kanssa sillan korvalla ja marssitutti ohitseen takasin
vetäytyviä komppanioita, kun hänen luokseen saapui eräs sotilas. Tämä
tarttui kenraalin jalustimeen ja oli vähällä horjahtaa ratsun nojaan.
Sotilaalla oli tehtaan verasta tehty, sinertävä sinelli, hän oli
avopäin ja rensselittä. Hänen päänsä oli siteessä, ja hänen olkansa yli
oli heitetty ranskalainen ampumavaralaukku. Kädessä oli hänellä
upseerin miekka. Hän oli kalpea, ja hänen siniset silmänsä tuijottivat
röyhkeästi kenraaliin, mutta hänen suunsa oli hymyssä. Vaikka kenraali
paraillaan antoi määräyksiään majuri Ekonomoville, ei hän kuitenkaan
saattanut olla tarkkaamatta sotilasta.
-- Teidän ylhäisyytenne, tässä on kaksi voiton merkkiä, -- sanoi
Dolohof, näyttäen ranskalaista miekkaa ja ampumavaralaukkua. Olen
vanginnut upseerin. Pidätin komppanian pakenemasta. -- Hän oli ylen
väsynyt, hengitti raskaasti ja puhui katkonaisesti. -- Koko komppania
voi todistaa. Pyydän muistamaan, teidän ylhäisyytenne!
-- Hyvä, hyvä, -- sanoi rykmentinpäällikkö ja kääntyi majuri
Ekonomoviin.
Mutta Dolohof ei poistunut; hän päästeli siteen solmesta, riuhtasi sen
irti ja osoitti hyytyneen veren tahrimia hiuksiaan.
-- Pistimen haava, jäin rintamaan. Muistakaa teidän ylhäisyytenne.
* * * * *
Tushinin patteri unohdettiin, ja vasta aivan taistelun lopussa,
kuultuaan yhä tykkien jyskettä, lähetti Bagration sinne ensin
päivystävän esikunta-upseerin ja sitten ruhtinas Andrein viemään sanaa,
että patterin kiiruumman kaupalla on peräydyttävä. Patteria suojaava
jalkaväki oli keskellä taistelun tuoksinaa poistunut, ties kenen
käskystä; mutta Tushin jatkoi yhä ampumista. Ranskalaiset eivät olleet
valloittaneet patteria ainoastaan sentähden, etteivät saattaneet
aavistaa neljän suojattoman tykin uskaltavan jatkaa ampumista.
Päinvastoin arvelivat he, että keskustaan olivat ryhmittyneet
venäläisten päävoimat, ja siksipä he kahdesti yrittivätkin anastaa
tämän kohdan väkirynnäköllä. Mutta Tushinin tuima raehaulituli pakoitti
heidät kummallakin kerralla peräytymään.
Heti Bagrationin poistuttua patterilta oli Tushin saanut Schöngrabenin
kylän palamaan.
-- Kato, jopa syntyi hyörinää! Palaa! Kato, jo savuaa! Verratonta!
Komeata! Savuaa, savuaa! -- puhelivat elostuneet sotilaat.
Aivan kuin yhteisestä sopimuksesta olivat kaikki tykit suunnatut
palavaa kylää kohti. Sotilaat huusivat jokaisen laukauksen jälkeen
aivan kuin jouduttaakseen luodin kulkua: "Oivallisesti! Kas niin, kas
niin! Näetkös... Verrattomasti!" Tuulen kiihdyttämänä levisi tulipalo
nopeasti. Kylästä lähteneet ranskalaiset joukot palasivat takasin,
mutta kostaakseen tämän vahingon he asettivat kylän oikealle puolelle
kymmenen tykkiä ja alkoivat niillä ampua Tushinin patteria.
Huumautuneina tulipalosta ja sattuvasti lyövästä tykkitulestaan
venäläiset tykkimiehet huomasivat tämän patterin vasta silloin,
kun jo kaksi luotia ja heti näiden jälestä neljä yhtäkkiä tuoksahti
heidän keskelleen, surmaten kaksi hevosta ja katkaisten jalan
ampumavarastovaunujen ajajalta. Mutta innostunut mieliala ei tästä
heikentynyt, jonkunverran vain muutti muotoaan. Kuolleiden hevosten
sijaan tuotiin uudet varatelojen edestä, haavoittuneet kannettiin
syrjään, ja kaikki neljä tykkiä alkoivat ampua ranskalaisten patteria.
Patterin nuorempi upseeri oli kaatunut heti taistelun alussa, ja tunnin
kuluessa oli neljästäkymmenestä tykkimiehestä seitsemäntoista joutunut
taisteluun kykenemättömäksi, mutta kaikesta tästä huolimatta olivat
sotilaat yhä iloisia ja innostuneita. Pari kertaa huomasivat he, että
kunnaan alle, aivan patterin lähistölle oli ilmestynyt ranskalaisia, ja
silloin alkoivat he ampua heitä raehauleilla.
Lyhytkasvuinen, hinterä, kömpelö Tushin vaati palvelijaltaan alituiseen
(_vielä piipullista tämän johdosta_", kuten hänellä oli tapa sanoa, ja
varistellen tulta ympärilleen, hän tuon tuostakin juoksahti patterin
reunalle ja tarkasteli pienen kätensä alta ranskalaisia.
-- Iskekää pojat! -- hän kehoitteli sotilaita, tarttui itsekin tykkien
pyöriin ja availi peräruuveja.
Jokainen laukaus sai hänet vavahtamaan, ja lopulta hän oli aivan
huumautunut alituisesta jyskeestä, mutta siitä huolimatta hän ei
unohtanut tehtäviään, vaan juoksi piippunysä suussa tykiltä tykille,
milloin tähdäten, milloin laskien panoksia, milloin määräten vaihtamaan
hevosia, riisumaan kuolleet ja haavoittuneet valjaista, ja koko ajan
hän huusi heikolla, kimakalla, epävarmalla äänellään. Hänen kasvonsa
kävivät yhä elostuneemmiksi. Silloin hän vain yrmisti kulmiaan, kun
joku miehistä haavoittui tai kaatui, ja kääntyen kuolleesta, hän sätti
sotilaita, jotka vastenmielisesti tarttuivat haavoittuneisiin ja
kuolleisiin. Sotilaat, enimmältä kauniita, reippaita nuorukaisia (kuten
tavallisesti tykkimiehet, pari päänmittaa päällikköään kookkaammat ja
toisenverran harteikkaammat) katselivat kaikki päällikköönsä, kuten
lapset pulassa ollessaan ja sama ilme kuin oli päällikön kasvoilla
kuvastui heti heidänkin kasvoillaan.
Seurauksena tästä alituisesta jyskeestä, pauhusta, toimesta ja
huomiokyvyn pinnistyksestä oli, ettei Tushin lainkaan tuntenut
vastenmielistä kauhun tunnetta; eikä hän tullut edes ajatelleeksi, että
hänetkin saattaa vihollinen tappaa tai tehdä rammaksi. Päinvastoin, hän
tunsi mielensä käyvän yhä vain iloisemmaksi. Hänestä tuntui kuin olisi
kulunut jo pitkä aika siitä, kun hän ensin huomasi vihollisen ja
laukasi ensimäisen tykin. Se tuntui tapahtuneen ainakin jo edellisenä
päivänä, ja maakaistale, jolla hän seisoi, tuntui vanhalta tutulta,
aivan kotiseudulta. Mutta huolimatta siitä, että hän kaikki muisti,
kaikki käsitti, kaikki teki, mitä hänen asemassaan kelvollisin
upseeri olisi saattanut tehdä, oli hän kuitenkin jonkinlaisessa
hourailutilassa, joka muistutti kuumetautisen tai juopuneen mielialaa.
Kuullessaan ympärillään huumaavaa tykkien jyskettä ja vihollisen
tykinluotien ja kranaattien viuhinaa ja räiskettä, nähdessään tykkien
ääressä hääräileviä, kiihtyneitä, hikoilevia sotilaita, nähdessään
ihmisten ja hevosten verta katsellessaan pöllähtäviä savupatsaita
vihollisen pattereilla (aina kun savupatsas oli pöllähtänyt, iski luoti
hänen patteriinsa, milloin maahan, milloin ihmiseen, tykkiin tai
hevoseen), kaikkea tätä nähdessään -- oli hänen sielunsa alkanut elää
omituista haavekuvien elämää, josta hän sanomattomasti nautti tällä
hetkellä. Vihollisen tykkejä piti hän suunnattoman suurina piippuina,
joista näkymätön polttaja silloin tällöin tuprautteli mahtavia
savupilviä.
-- Katsohan, jo taas pöllähti, -- puheli Tushin hiljaa itsekseen, kun
kunnaalta nousi savupatsas, jota tuuli kieritti vasemmalle: -- odotahan
pallo, lähetämme sinut takasin.
-- Mitä haluatte, teidän jalosukuisuutenne? -- kysyi hänen vieressään
seisova ali-upseeri, kuullessaan päällikkönsä höpisevän jotain
itsekseen.
-- En mitään, kranaatti... -- vastasi Tushin.
"No entäs meidän Matvjevna", puheli Tushin itsekseen. Laidimmainen,
vanhamallinen tykki oli hänen mielikuvituksissaan Matvjevna. Tykkiensä
ääressä hääriviä ranskalaisia piti hän muurahaisina. Kaunis,
juoppolalli sotilas, toisen tykin numero 1, oli hänen maailmassaan
_setä_; useimmin kuin muita tarkasteli Tushin _setää_, ja jokainen
hänen liikkeensä sai hänet riemastumaan. Kunnaan alta kuuluvaa
pyssynpauketta, joka milloin yltyi, milloin hiljeni, hän piti jonkun
hengityksenä. Tarkkaavana kuunteli hän tätä, milloin kiihtyvää, milloin
heikkenevää hengitystä.
-- Jopa taas alkoi hengittää, jopa taas hengittää, -- puheli hän
itsekseen.
Itseään piti hän mahdottoman kookkaana, voimakkaana miehenä, joka
molemmin käsin sinkauttelee tykinluoteja ranskalaisten joukkoon.
-- No, Matvjevna, muori kulta, älä hellitä! -- puhui Tushin,
poistuessaan laidimmaisen tykin luota, kun hän ylhäältä kuuli oudon,
vieraan äänen huutavan.
-- Kapteeni Tushin! Kapteeni!
Tushin vilkasi pelästyneenä sivulleen. Hän huomasi esikunta-upseerin,
joka Grundissa oli karkoittanut hänet muonakauppiaan majasta.
Hengästyneenä huusi esikunta-upseeri.
-- Mitä ajattelette, oletteko menettänyt järkenne? Kahdesti on teille
annettu peräytymiskäsky, mutta te yhä...
"Minkätähden he nyt minua?" ... ajatteli Tushin, katsellen kauhuissaan
päällikköään.
-- Minä ... tuota... -- alkoi hän sopertaa, pitäen kättään ohimolla.
-- Minä...
Esikunta-upseeri ei ehtinyt sanoa sanottavaansa. Ohi kiitävä tykinluoti
pakoitti hänet kumartumaan satulassa. Hän vaikeni, ja juuri kun hän
aikoi jatkaa puhettaan, suhisi hänen ohitseen taas luoti. Hän käänsi
hevosensa ja lähti ratsastamaan täyttä neljää.
-- Peräytykää! Kaikki peräytykää! -- huusi hän kaukaa.
Sotilaat alkoivat nauraa. Hetken kuluttua saapui adjutantti tuoden
saman käskyn.
Adjutantti oli ruhtinas Andrei. Ensimäisenä huomasi hän Tushinin
patterilla irrallaan olevan hevosen, jolta tykinluoti oli katkaissut
jalan. Se seisoi valjaissa olevien hevosten vieressä ja hirnahteli.
Veri vuoti virtana sen jalasta. Etutelojen keskellä virui muutamia
kuolleita sotilaita. Hänen saapuessaan patterille, lensi tykinluoti
toisensa jälkeen hänen ylitseen, ja hän tunsi, miten hermostuneesti
viilsi hänen selkäpiitään. Mutta kun hän vain ajattelikin pelkoa,
rauhoittui hän jälleen. "En voi pelätä", hän ajatteli ja laskeutui
verkalleen ratsultaan tykkien keskeen. Hän oli jo toimittanut
tehtävänsä, mutta siitä huolimatta hän jäi patterille. Hän oli
päättänyt poistua vasta yhdessä miehistön kanssa ja viedä tykit
asemalta. Astellen Tushinin seurassa ruumiiden keskellä, ranskalaisten
ampuessa vimmatusti, hän auttoi sotilaita tykkien poistamisessa.
-- Käväsi tässä toinenkin päällikkö, mutta kiire näytti olleen, --
sanoi ali-upseeri ruhtinas Andreille, -- kiireempi oli hänellä kuin
teidän jalosukuisuudellanne.
Ruhtinas Andrei ei puhellut Tushinin kanssa. Molemmat olivat he niin
touhuissaan, etteivät edes toisiaan huomanneet. Kun kaksi ehjää tykkiä
oli kiinnitetty etuteloihin, ja he alkoivat laskeutua alas kunnaalta
(yksi särkynyt tykki ja haupitsi jätettiin patterille), ajoi ruhtinas
Andrei Tushinin luo.
-- No, näkemiin asti, -- sanoi ruhtinas Andrei, ojentaen kättään
Tushinille.
-- Näkemiin asti, kyyhkyläiseni, -- sanoi Tushin, -- rakkaani! Hyvästi,
kyyhkyläiseni, -- sanoi Tushin vesissä silmin, eikä hän itsekkään
tietänyt, miksi kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.