XXI.

Tuuli oli tyyntynyt, mustat pilvet rippuivat matalalla peittäen

taistelukentän ja sulautuen taivaanrannassa ruudinsavuun. Tuli pimeä,

ja siksipä näkyivätkin selvinä tulipalon leimut kahtaalta. Tykinjyske

oli heikentynyt, mutta pyssynpauke kävi yhä kiivaammaksi ja alkoi

kuulua yhä lähempää takaa ja oikealta. Niin pian kun Tushin tykkeineen

oli päässyt suojaan vihollisen tulelta ja laskeutunut alas rotkoon,

saapuivat hänen luokseen esikunta ja adjutantit, joiden joukossa olivat

myöskin esikunta-upseeri ja Scherkof, joka kahdesti oli lähetetty

viemään peräytymiskäskyä Tushinille, mutta joka kummallakaan kerralla

ei ollut saapunut patterille. Kaikki he, toinen toistaan keskeyttäen,

antoivat Tushinille käskyjä ja määräyksiä, miten ja minne hänen oli

mentävä, nuhtelivat häntä ja tekivät huomautuksiaan. Tushin ei antanut

miehilleen minkäänlaisia määräyksiä, ajaa nyykytti vain vaiti ollen

hevoskaakillaan toisten jälissä. Hän ei uskaltanut avata suutaan, sillä

jokainen sana olisi tuonut kyyneleet hänen silmiinsä, vaikkei hän

itsekkään tietänyt miksi. Vaikka olikin käsketty jättää haavoittuneet,

niin laahusti niitä sentään paljon joukkojen jälissä, ja kaikki

pyysivät he päästä tykeille istumaan. Nuorekkaan reipas jalkaväen

upseeri, joka taistelun alkaessa sellaisella kiireellä juoksi Tushinin

majasta, oli saanut luodin mahaansa ja lojui nyt Matvjevnan telalla.

Kunnaan juurella astui Tushinin luo kalpea husaarijunkkari, kannatellen

toista kättään toisella. Hänkin pyysi päästä istumaan tykille.

-- Kapteeni, Jumalan nimessä, olen saanut ruhjevamman käteeni, -- puhui

hän arasti. -- Jumalan nimessä, en voi astua. Jumalan nimessä!

Selvästi huomasi, että junkkari jo usein oli pyytänyt päästä jonnekin

istumaan, mutta aina saanut kieltävän vastauksen. Hän pyysi

epävarmalla, surkealla äänellä.

-- Käskekää tekemään tilaa, Jumalan nimessä.

-- Tehkää, tehkää, -- sanoi Tushin. -- Levitähän sinellisi, setä, --

jatkoi hän, lemmikki-sotilaaseensa kääntyen. -- Mutta missä on

haavoittunut upseeri?

-- Hänet nostimme maahan, kuoli -- vastasi joku.

-- Nostakaa istumaan. Istukaa, rakkaani, istukaa. Levitä sinellisi,

Antonof.

Junkkari oli Rostof. Hän kannatteli vasenta kättään oikealla, hän oli

kalpea, ja hänen alaleukansa tärisi kuin vilutautisen. Hänet asetettiin

istumaan Matvjevnalle, kuolleen jalkaväen upseerin paikalle. Hänen

alleen levitetyllä sinellillä oli verta, johon tahriutuivat hänen

kätensä ja ratsuhousunsa.

-- Miten ovat asiat, oletteko haavoittunut, kyyhkyläiseni? -- kysyi

Tushin.

-- En, olen saanut ruhjevamman.

-- Entä veri telan sivulaiteella? -- kysyi Tushin.

-- Se on vuotanut kuolleesta upseerista, -- vastasi eräs tykkimies,

pyyhkien verta sinellinsä hihalla ja aivan kuin häveten tykkinsä

siivottomuutta.

Vaivoin hinattiin tykit ylämäkeä jalkaväen avulla, ja kun oli saavuttu

Grunthersdorfin kylään, pysähdyttiin. Oli jo niin pimeä, ettei kymmenen

askeleen päästä saattanut eroittaa sotilaitten pukuja, ja ammunta alkoi

heiketä. Yhtäkkiä alkoi oikealta taas kuulua pyssynpauketta ja huutoja.

Tulisäteet leimahtelivat pimeydessä. Tämä oli ranskalaisten viimeinen

hyökkäys, jota torjumaan venäläiset riensivät kylän taloista. Taas

syöksyivät kaikki kylästä, mutta tykkejä ei saatu liikkeelle, ja

tykkimiehet, Tushin ja junkkari vilkuilivat toisiaan silmiin, odotellen

kohtalonsa ratkaisua. Ampuminen alkoi taas heiketä, ja syrjätieltä

tupsahti joukko sotilaita, keskustellen innokkaasti.

-- Pääsitkö ehjänä, Petrof? -- kysyi eräs.

-- Kylläpä löylyn saivat, veliseni. Eivät enää pistä tänne nokkaansa,

-- puhui toinen.

-- On kuin säkissä. Mutta miten he omiaan löylyttivät! On kuin säkissä;

onpas pimeä, pojat. Eikö kellään ole juotavaa?

Ranskalaisten viimeinen hyökkäys oli torjuttu. Ja taas lähtivät

Tushinin tykit eteenpäin. Pimeys oli täydellinen, kuului vain ympäriltä

jalkaväen astunnan töminää.

Tuntui kuin olisi pimeydessä solunut eteenpäin musta virta, yhä vain

samaan suuntaan. Kuului puheen sorinaa, huutoja, kavioiden kapsetta ja

pyörien kolinaa. Yli muiden äänien kuuluivat tässä synkässä pimeydessä

haavoittuneiden huudot ja valitukset. Heidän valituksensa ja

voihkinansa tuntuivat täyttävän koko joukkoja ympäröivän pimeyden. Ei

tuntunut olevankaan mitään eroitusta näiden valitushuutojen ja yön

synkkyyden välillä. Hetken kuluttua syntyi liikehtivissä joukoissa

levottomuutta. Joku oli ratsastanut valkealla hevosella seurueineen ohi

ja sanonut jotain. "Mitä hän sanoi? Mihin nyt? Pysähdytäänkö?

Kiittikö?" kuului utelevia kysymyksiä joka haaralta, sotilaat alkoivat

ahtua yhä tiukemmalle, etumaiset olivat nähtävästi pysähtyneet, ja

samassa levisi huhu, että olisi käsketty pysähtymään. Kukin pysähtyi

paikalleen, keskelle porosta tietä.

Sytytettiin nuotioita, ja puhelu kävi äänekkäämmäksi. Kapteeni Tushin

järjesteli komppaniaansa ja lähetti erään sotilaan etsimään

sitomapaikkaa tai lääkäriä junkkarille ja istahti nuotion ääreen, jonka

sotilaat olivat sytyttäneet tielle. Rostovkin laahusti nuotion ääreen.

Tuskat, kylmä ja kosteus värisyttivät häntä kuin vilutautista. Häntä

raukasi kauheasti, mutta nukkua hän ei voinut, sillä kättään jumotti

julmasti. Milloin sulki hän silmänsä, milloin katseli nuotiota, joka

hänestä näytti hehkuvan punaselta, milloin taas vieressään kyykyllään

istuvaa, käyräselkäistä, hinterää Tushinia. Myötätuntoisina ja

säälivinä tuijottivat Tushinin suuret, lempeät, viisaat silmät

junkkariin. Rostof käsitti, että Tushin sydämensä pohjasta tahtoi häntä

auttaa, muttei voinut.

Joka puolelta kuului leiriytyvän jalkaväen touhua, ohi kulkevain

astuntaa ja kavioiden kapsetta. Äänten pauhu, askelten ja kavioiden

läiskinä, palavain nuotioiden räiske -- kaikki tämä suli yhtenäiseksi

väräjäväksi humuksi.

Nyt ei enää, kuten äsken, solunut pimeydessä näkymätön virta, vaan nyt

tuntui aivan kuin synkkä meri olisi myrskyn jälkeen asettumassa ja

värähtelisi vielä hiljalleen. Tylsänä katseli ja kuunteli Rostof, mitä

tapahtui hänen edessään ja ympärillään. Eräs jalkamies tuli nuotion

ääreen, laskeutui kyykylleen, ojensi kätensä tulta kohti ja käänsi

sivulle päänsä.

-- Sallittehan, teidän jalosukuisuutenne? -- hän sanoi, katsahtaen

kysyvästi Tushiniin. -- Olen eksynyt komppaniastani, teidän

jalosukuisuutenne; en itsekkään tiedä, missä. Hitto vieköön!

Samassa saapui nuotion ääreen myös jalkaväen upseeri, jonka poski oli

siteessä. Hän kääntyi Tushiniin ja pyysi hieman siirtämään tykkejä,

jotta hän voisi kuljettaa ohi kuormansa. Upseerin jälissä juoksi

nuotiolle kaksi sotilasta. He sättivät toisiaan julmasti ja

käsikähmässä ollen he koettivat riistää toisiltaan jotain saappaan

tapaista.

-- Vai sinä sen löysit! Oletpas sukkela, -- huusi toinen käheällä

äänellä.

Sitten tuli laiha, kalpea sotilas, jonka kaulan ympäri oli kääritty

verinen jalkariepu. Kiukkuisella äänellä vaati hän tykkimiehiltä vettä.

-- Pitääkö tähän kuolla kuin koiran? -- hän kysyi.

Tushin käski antaa hänelle vettä. Sitten juoksi nuotiolle iloinen

sotilas, sanoi tulleensa lainaamaan tulta jalkaväelle.

-- Tulta tuiveruista jalkaväelle! Terve mieheen, veli hopeat, kiitos ja

kunnia tulesta, korkoineen maksamme, -- hän puhui, lennättäen jonnekin

pimeyteen tulista kekälettä.

Sitten kulki nuotion ohi neljä sotilasta, kantaen jotain sinellissä.

Eräs heistä kompastui.

-- Senkin vietävät, ovat asettaneet tielle halkoja, -- hän murisi.

-- Hän on kuollut, miksi häntä kannamme? -- puhui toinen.

-- Älkää suotta!

Ja he katosivat pimeyteen taakkoineen.

-- Koskeeko? -- kysyi Tushin kuiskaten Rostovilta.

-- Koskee.

-- Teidän jalosukuisuutenne, kenraalin luo. Hän on täällä aivan lähellä

majassa, -- sanoi ali-upseeri, astuen Tushinin luo.

-- Heti paikalla, kyyhkyläiseni.

Tushin nousi seisomaan, kiinnitti sinellinsä, korjaili tamineitaan ja

lähti nuotiolta.

Lähellä tykkimiesten nuotiota, vartavasten varatussa tuvassa istui

puolisilla Bagration, keskustellen muutamain osastopäällikköjen kanssa.

Siellä oli kyynysilmäinen vanhus, joka ahnaana nakerteli lampaan luuta,

kaksikymmentäkaksi vuotta nuhteettomasti palvellut kenraali, jonka

posket punottivat viinasta ja vahvasta ateriasta, Scherkof

sinettisormuksineen, tarkastellen levottomana kaikkia, ja ruhtinas

Andrei, kalpeana, huulet yhteen puristuneina, ja silmät loistaen

kuumetautisen tavoin. Tuvan nurkassa oli nojallaan ranskalaisilta

anastettu lippu. Sotatuomari hypisteli kainona lipun kangasta ja

kallisteli epäröivänä päätään, kenties sentähden, että häntä lipun

näkeminen todellakin viehätti, mutta kenties senkintähden, että hänen

nälkäisenä oli vaikea katsella katettua pöytää, johon hänelle ei oltu

varattu paikkaa. Viereisessä tuvassa oli rakuunain vangiksi ottama

ranskalainen eversti. Hänen ympärillään tungeskeli uteliaita venäläisiä

upseereja. Ruhtinas Bagration kiitteli eri osastojen päälliköitä ja

kyseli upseereilta taistelun yksityisseikkoja ja tappioiden suuruutta.

Kaksikymmentäkaksi vuotta nuhteettomasti palvellut rykmentinpäällikkö

ilmoitti ruhtinaalle, että hän heti taistelun alkaessa poistui

metsästä, kokosi halonhakkaajat, johti heidät suojaan, hyökkäsi sitten

kahdella pataljoonalla pistintaisteluun ja karkoitti ranskalaiset.

-- Kun huomasin, teidän ylhäisyytenne, että ensimäinen pataljoona oli

epäjärjestyksessä, pysähdyin tielle ja ajattelin: "päästän nämä

menemään ja otan vihollisen vastaan pikatulella"; ja niin teinkin.

Rykmentinpäällikkö oli todellakin näin aikonut tehdä, mutta tekemättä

se oli jäänyt, ja tämä seikka häntä siihen määrään kaiveli, että

hänestä lopulta tuntui kuin kaikki sentään aivan näin olisi käynytkin.

Kenties kaikki todellakin oli näin käynyt? Kukapa siinä hälinässä

huomasi, mitä tapahtui, mitä jäi tapahtumatta?

-- Tämän ohessa täytyy minun huomauttaa, teidän ylhäisyytenne, --

jatkoi rykmentinpäällikkö, muistellessaan Kutusovin ja Dolohovrin

keskustelua ja kohtaustaan Dolohovin kanssa sillan korvalla, -- että

sotamieheksi alennettu Dolohof minun nähteni otti vangiksi ranskalaisen

everstin ja muutenkin kunnostautui erityisemmin.

-- Minä myös näin, teidän ylhäisyytenne, Pavlogradin rykmentin

hyökkäyksen, -- puuttui puheeseen Scherkof, vilkuen rauhattomana

ympärilleen. Husaareja hän ei edes ollut nähnyt sinä päivänä, olihan

vain kuullut erään jalkaväen upseerin kertovan heidän hyökkäyksestään.

-- He ruhjoivat kaksi kareijaa.

Muutamat upseerit hymähtivät, kun Scherkof alkoi puhua, sillä he

odottivat häneltä jotain sukkeluutta; mutta huomattuaan hänenkin

puhuvan venäläisten aseiden kunniaksi he kävivät vakaviksi, vaikkakin

useat heistä tiesivät, että Scherkovin puheet olivat pelkkää pötyä ja

valetta. Ruhtinas Bagration kääntyi eversti vanhukseen.

-- Kiitän kaikkia, hyvät herrat, kaikki osastot ovat toimineet

sankarillisesti: jalkaväki, ratsuväki, tykistö. Miksi jätettiin

keskustaan kaksi tykkiä? -- kysyi hän, etsien jotakuta silmillään.

(Hän ei hiiskunut sanaakaan vasemman sivustan tykeistä; hän tiesi jo,

että siellä heti taistelun alussa jätettiin viholliselle kaikki

tykit.) -- Muistaakseni pyysin teitä, -- sanoi hän päivystävälle

esikunta-upseerille.

-- Toinen oli rikkoutunut, -- vastasi päivystävä esikunta-upseeri, --

mutta en käsitä, miksi toinen jätettiin; olin itse koko ajan patterilla

ja pidin silmällä, ja juuri vasta lähdin sieltä... Tosin oli siellä

vari, todentotta, -- lisäsi hän vaatimattomasti.

Joku huomautti, että kapteeni Tushin on aivan lähistöllä, ja että häntä

jo on lähetetty kutsumaan.

-- Tehän myös olitte siellä, -- sanoi Bagration, kääntyen ruhtinas

Andreihin.

-- Todellakin, saavuimme miltei samaan aikaan, -- sanoi päivystävä

esikunta-upseeri, hymyillen makeasti Bolkonskille.

-- Ikäväkseni en teitä huomannut, -- sanoi kylmän katkonaisesti

ruhtinas Andrei.

Kaikki vaikenivat. Kynnykselle ilmestyi Tushin. Ujona hiipi hän

kenraalien takana ja, kuten tavallisesti päälliköiden läsnä ollessa,

oli hän nytkin sangen hämillään. Kun hänen ahtaassa tuvassa piti

kiertää kenraalien taitse pöydän toiselle puolelle ei hän huomannut

nurkassa nojallaan olevaa lippua, vaan kompastui sen tankoon. Kuului

naurunpyrskinää.

-- Miksi jätettiin tykki? -- kysyi Bagration, yrmistäen kulmiaan

enemmän naurajille kuin kapteenille. Naurajain joukosta kuului

Scherkovin ääni ylinnä.

Vasta nyt, katsellessaan silmästä silmään uhkaavaa päällikköään, Tushin

tunsi syyllisyytensä ja häpeänsä koko alastomuuden. Hän oli menettänyt

kaksi tykkiä, ja sentään oli hän hengissä. Hän oli ollut tähän saakka

niin kuohuksissa, ettei ollut joutunut asiaa ajattelemaan. Upseerien

nauru vei hänet lopullisesti pois suunnilta. Avuttomana seisoi hän

Bagrationin edessä, hänen alaleukansa vavahteli, ja hän sopersi tuskin

kuuluvasti:

-- En tiedä ... teidän ylhäisyytenne ... miehiä ei ollut ... teidän

ylhäisyytenne.

-- Olisittehan voinut ottaa suojaväestä!

Tushin ei maininnut, että suojaväkeä ei ollut olemassakaan kuin

taistelun alkaessa, vaikka asian laita todellisuudessa näin olikin. Hän

pelkäsi tämän ilmoittamalla saattavansa jonkun toisen päällikön pulaan

ja siksipä hän vaikenikin ja katsoa tuijotti suoraan Bagrationiin,

kuten tuijottaa opettajaansa hämmentynyt oppilas.

Vaiti-oloa kesti jotenkin kauvan. Ruhtinas Bagration ei nähtävästi

tahtonut olla ankara eikä keksinyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa,

muut eivät uskaltaneet sotkeutua keskusteluun. Ruhtinas Andrei katseli

kulmainsa alta Tushinia, ja hänen sormensa elivät hermostuneesti.

-- Teidän ylhäisyytenne, -- keskeytti ruhtinas Andrei äänettömyyden

terävällä äänellään, -- te suvaitsitte lähettää minut kapteeni Tushinin

patterille. Olin siellä ja näin, että kaksi kolmannesta miehistä ja

hevosista oli kaatunut, kaksi tykkiä oli murskattu, ja suojaväkeä ei

lainkaan ollut.

Sekä Bagration että Tushin katselivat vakavina hillityn innostuneesti

puhuvaan Bolkonskiin.

-- Ja jos sallitte, teidän ylhäisyytenne, minun lausua mielipiteeni,

-- hän jatkoi, -- niin sanon suoraan, että meidän tämän päivän

menestyksistä on ennen kaikkea kiittäminen tämän patterin toimintaa ja

kapteeni Tushinin ja hänen komppaniansa sankarillista miehuutta. --

Tämän sanottuaan nousi ruhtinas Andrei seisaalleen ja poistui pöydän

äärestä.

Ruhtinas Bagration katsahti Tushiniin ja, tahtomatta nähtävästi

ilmaista epäilyksiään ruhtinas Andrein terävän arvostelun johdosta,

mutta tahtomatta sentään täydellisesti siihen uskoakkaan, hän nyökäytti

päätään ja ilmoitti Tushinille, että tämä voi mennä. Ruhtinas Andrei

lähti Tushinin jälkiin.

-- Tuhannet kiitokset; pelastit, kyyhkyläiseni, -- sanoi Tushin

hänelle.

Ruhtinas Andrei katsahti tutkivasti Tushiniin, ei sanonut sanaakaan ja

poistui hänen luotaan. Hänen oli ikävä, ja elämä tuntui raskaalta.

Kaikki oli käynyt niin kummallisesti, aivan toisin kuin hän oli

toivonut.

* * * * *

"Keitä ovat he? Miksi he? Mitä he haluavat? Ja koska kaikki tämä

loppuu?" ajatteli Rostof, katsellessaan edessään vaappuviin varjoihin.

Kättä alkoi jumottaa yhä ankarammin. Uni raukasi yhä voimakkaampana,

punaset kehät hyppivät silmissä, vaikutelmat kuulemistaan äänistä,

näkemistään kasvoista sulautuivat epämääräiseksi tunnelmaksi

yksinäisyyden tunteen ja kivun tuottamain tuskain kanssa. Hänestä

tuntui kuin nuo sotilaat -- terveet ja haavoittuneet -- olisivat häntä

likistäneet ja painaneet, kouristelleet hänen verisuoniaan ja

kärventäneet hänen taittunutta kättään ja olkaansa. Vapautuakseen

heistä, hän sulki silmänsä.

Hän uinahti hetkeksi, mutta tämän lyhyen unen aikana näki hän

suunnattoman paljon asioita: hän näki äitinsä ja hänen suuren, valkean

kätensä, näki Sonjan laihat hartiat, Natashan silmät ja naurun,

viiksiniekan Denisovin, Teljaninin pussijuttuineen ja siitä johtuneen

kohtauksensa Bogdanitshin kanssa. Ja tämä juttu ja tuo terävä-ääninen

sotilas, nehän olivatkin aivan sama olento, joka niin hirveästi

kouristeli ja likisteli häntä ja veti häntä kädestä yhä samaan

suuntaan. Hän koetti siitä irtautua, mutta se ei hellittänyt

hitustakaan, ei hetkeksikään se päästänyt hänen olkaansa. Sitä ei olisi

jumottanut, se olisi ollut aivan terve, jollei tuo olento olisi sitä

kiskonut; mutta hän ei saattanut mitenkään siitä irtautua.

Hän avasi silmänsä ja katsahti ylös. Yön musta vaippa oli jo kyynärän

verran kohonnut hehkuvan hiiloksen yläpuolelle. Tässä valossa lenteli

lumihiutaleita. Tushin ei ollut palannut, lääkäri ei ollut tullut. Hän

oli yksin, ainoastaan eräs alaston sotilas istui nuotion toisella

puolella ja lämmitteli tulen hohteessa näivettynyttä, keltaista

ruumistaan.

"Kukaan minua ei tarvitse!" ajatteli Rostof. "Kukaan ei minua auta, ei

sääli. Mutta olinpa minäkin kerran voimakas, iloinen ja rakastettu."

Hän huoahti, ja samalla tunkeutui hänen rinnastaan valitus.

-- Koskeeko kovin? kysyi sotilas, ravistellen paitaansa tuleh yllä, ja

vastausta odottamatta hän jatkoi: -- Vähätkös on tänään kansaa kaatunut

-- kauheata! Rostof ei kuunnellut sotilaan puheita. Hän katseli tulen

yllä tanssivia lumihiutaleita ja muisteli Venäjän talvea, lämmintä,

kirkkaasti valaistua kotiaan, pehmeitä turkkeja, vinhasti kiitäviä

kolmivaljakkoja, onnen ja terveyden päiviä perheen rakastamana ja

hellimänä. "Ja miksi lähdin tänne!" hän ajatteli.

Seuraavana päivänä ranskalaiset eivät uudistaneet hyökkäystään, ja

Bagrationin osaston tähteet yhtyivät Kutusovin armeijaan.