Kuudennen jääkärirykmentin hyökkäys teki oikean sivustan peräytymisen
mahdolliseksi. Unhoitetun Tushinin patterin toiminta pidätti
ranskalaisten liikkeitä. Schöngrabenin kylässä roihui tulipalo, joka
tuulen voimasta sai ybä uhkaavamman luonteen. Ranskalaiset alkoivat
sammuttaa tulta, ja sillä aikaa saattoivat venäläiset peräytyä.
Keskusta vetäytyi rotkon yli, kiirehtien ja meluten; kuitenkaan eivät
osastot sekaantuneet toisiinsa. Mutta vasen sivusta, jonka muodostivat
Asovin ja Podolin jalkaväkirykmentit ja Pavlogradin husaarit, joutui
epäjärjestykseen. Sen kimppuun oli hyökännyt Lannesin johtama
ylivoimainen ranskalainen osasto ja uhkasi kierroksella. Bagration oli
lähettänyt sinne Scherkovin viemään peräytymis- käskyä.
Reippaana kannusti Scherkof ratsunsa lentoon, tehden kunniaa vielä
ajaessaankin. Mutta tuskin oli hän painautunut taipaleelle, kun jo
voimansa pettivät. Hänet valtasi voittamaton pelko, hän ei uskaltanut
antautua vaaran alaiseksi.
Saavuttuaan vasemmalle sivustalle hän vältteli niitä paikkoja, mistä
kuului ampumista, ja etsiskeli päälliköitä sieltä, mistä niitä oli
mahdoton löytää, ja sentähden hän ei voinutkaan toimittaa perille
Bagrationin käskyä.
Vasemman sivustan päällikkönä oli iän perustalla sen rykmentin
päällikkö, jonka Kutusof tarkasti Braunaun luona, ja jossa Dolohof
palveli sotamiehenä. Äärimmäisen vasemman sivustan päälliköksi oli taas
määrätty Pavlogradin rykmentin päällikkö, jonka husaareissa Rostof
palveli. Eripuraisuus oli tästä seurauksena. Päälliköt olivat pahoissa
väleissä, ja samaan aikaan, kun oikealla sivustalla taistelu jo oli
täydessä käynnissä, ja ranskalaiset alkoivat edetä, päälliköt yhä vain
neuvottelivat. Ja näiden heidän neuvottelujensa pääasiallisimpana
tarkoituksena oli toistensa loukkaaminen. Rykmentit taas, sekä husaarit
että jalkaväki, eivät olleet lainkaan valmistautuneet alkavaan
taisteluun. Kukaan ei odottanut taistelua, sotilaat ja päälliköt
puuhailivat rauhallisina arkiaskareissaan: ratsuväki syötti hevosiaan,
jalkaväki keräili puita.
-- Hänhän on virka-arvoltaan minua ylempi, -- puhui husaari-eversti
kiukusta punastuneena saapuneelle adjutantille, -- tehköön siis, miten
haluaa. Minä en voi uhrata husaarejani. Torvensoittaja! Puhalla
peräytymään!
Mutta aika kiiti. Oikealla sivustalla ja keskustassa jyskyivät tykit ja
paukkuivat pyssyt, Lannesin ranskalaisia ilmestyi jo myllyn padon
seutuville, ja he järjestyivät ketjuun venäläisten puolelle uomaa, noin
parin pyssynluodin kantamille. Jalkojaan vävähytellen astui jalkaväen
kenraali ratsunsa luo, nousi sen selkään, oikasihe suoraksi ja lähti
ajamaan husaari-everstin luo. Kohdatessaan toisensa kumarsivat
rykmentinpäälliköt kohteliaasti, mutta sydämiin oli kätkettynä katkera
viha.
-- Mutta sittekin, herra eversti, -- puhui kenraali, -- enhän toki voi
jättää puolia miehistäni metsään. _Pyydän_ teitä, _pyydän_ teitä, --
hän toisteli, -- asettumaan asemille ja valmistautumaan hyökkäykseen.
-- Minä taas pyydän teitä olemaan sekaantumatta toisten asioihin, --
vastasi kiivastunut eversti. -- Jos olisitte ratsumies...
-- En ole ratsumies, herra eversti, mutta olen venäläinen kenraali, ja
jollette sitä tiedä...
-- Hyvin tiedän, teidän ylhäisyytenne, -- kiljasi eversti tulipunaisena
ja nykäsi ohjista. -- Lähtekäämme ketjuun, olette huomaava, ettei tämä
asema ole minkään arvoinen. En tahdo menettää rykmenttiäni teidän
mielitekojenue tähden.
-- Unhoitatte säädyllisyyden, eversti. En noudata mielitekojani, enkä
salli tällaisia puheita.
Olettaen, että eversti tahtoo koetella hänen urhoollisuuttaan, lähti
kenraali rinta pystyssä ja yrmeän näköisenä everstin rinnalla
ratsastamaan ketjua kohti, arvellen, että heidän riitansa on
ratkaistava ketjussa, luotituiskussa. He saapuivat ketjuun, muutamia
luoteja lensi heidän ylitseen, ja he pysäyttivät hevosensa, puhumatta
sanaakaan. Ketjussa ei ollut mitään katsottavaa, sillä siitäkin
paikasta, missä he toisensa tapasivat, saattoi selvästi huomata, että
ratsuväen oli mahdoton toimia pensastossa ja rotkoissa, ja että
ranskalaiset paraillaan kiersivät vasenta siipeä. Kenraali ja eversti
katselivat merkitsevän ankarina toisiaan, aivan kuin tappeluun
valmistautuvat kukot, ja odottelivat turhaan näkevänsä toisissaan pelon
merkkejä. Molemmat kestivät koetuksen. Koska heillä ei ollut mitään
sanottavaa toisilleen, ja koskei kumpikaan tahtonut ensimäisenä poistua
luotituiskusta, niin olisivat he varmaankin kauvan siellä viipyneet
koettelemassa toistensa urhoollisuutta, jollei samassa aivan heidän
takaansa metsästä olisi kuulunut ampumisen räiskettä ja sydäntä
vihlovaa huutoa. Ranskalaiset olivat hyökänneet puita keräileväin
venäläisten kimppuun. Husaarit eivät enää voineet vetäytyä takasin
jalkaväen mukana. Ranskalaisten ketju oli katkaissut heiltä paluutien
vasemmalla. Huolimatta paikan epämukavuudesta, täytyi heidän ryhtyä
hyökkäykseen, raivatakseen itselleen paluutien.
Eskadroona, jossa Rostof palveli, oli tuskin kerinnyt nousemaan
satulaan, kun se jo oli rinta rinnan vihollisen kanssa. Nytkään ei
ollut ketään vihollisen ja eskadroonan välillä -- kuten oli ollut
asianlaita Ennsin sillan luonakin --, ja heidät eroitti taas
vihollisesta ainoastaan tuo kauhistava tietämättömyyden ja pelon
rajapiiru, joka aivan kuin eroittaa elävät kuolleista. Kaikki sotilaat
tunsivat tuon rajapiirun läheisyyden, ja kysymys: pääsevätkö sen yli
ja, miten pääsevät, sai heidän sydämensä sykkimään. Eversti saapui
rintamaan, vastasi vihaisesti jotain upseerien kysymyksiin ja, sen
näköisenä kuin ihmiset, jotka eivät milloinkaan myönnä erehtyvänsä,
antoi hän jonkun käskyn. Kukaan ei vielä ollut sanonut mitään varmasti,
mutta siitä huolimatta huhuiltiin eskadroonassa hyökkäyksestä.
Komennettiin rivittymään; helisten paljastuivat miekat. Mutta kukaan ei
vielä liikahtanut. Koko sivustan sotilaat, sekä husaarit että
jalkamiehet, tunsivat, etteivät päällikötkään ole selvillä, mitä olisi
tehtävä, ja tämä päälliköiden epäröiminen tarttui miehistöönkin.
"Kunpa jo alkaisi pikemmin", ajatteli Rostof, tuntien, että hän nyt
viimeinkin saa nauttia hyökkäyksen suloisuudesta, josta hän toveriensa
oli kuullut niin usein kertovan.
-- Jumalan nimeen, pojat, -- kajahti Denisovrin ääni, -- raviin!
Eturivissä alkoivat hevosten lautaset vaappua. Gratshik nytkäytti
ohjaksia ja lähti liikkeelle.
Oikealla puolellaan näki Rostof husaarien ensi rivin, ja kaukaa
edestäpäin näkyi tumma juova, jota hän tarkasti ei voinut eroittaa,
mutta luuli sen vihollisten riviksi. Kuului laukauksia, mutta kaukaa.
-- Nopeampaan raviin! -- kuului komentohuuto, ja Rostof tunsi, miten
Gratshik alkoi varastaa takajaloillaan ja pyrki laukkaan.
Hän koetti edeltäpäin arvata sen liikkeitä, ja hän tuli yhä
iloisemmaksi ja iloisemmaksi. Hän huomasi edessään yksinäisen puun. Puu
näytti ensin olevan hänen edessään, tuolla niin kauhealla rajapiirulla.
Mutta samassa oli hän jo kulkenut tuon rajapiirun poikki, eikä mitään
kauheata ollut tapahtunutkaan, päinvastoin tuntui yhä iloisemmalta ja
suloisemmalta. "Oi, miten hakkaan vihollista", ajatteli Rostof,
puristaen miekkansa kahvaa.
"Hur-raa-aa-aa!" kaikuivat äänet. "Tulkoon nyt ken tahansa", ajatteli
Rostof, iskien kannukset Gratshikin kupeisiin, ja, ajaen toisten ohi,
hän päästi ratsunsa täyteen lentoon. Jo näki hän vihollisen edessään.
Yhtäkkiä tuntui kuin olisi suurella vihdalla huiskaistu eskadroonaa.
Rostof kohotti miekkansa iskeäkseen, mutta samassa erkani hänestä hänen
edellään ratsastava husaari, Nikitenko, ja Rostof tunsi aivan kuin
unessa, että hän kiitää yhä huimaa vauhtia eteenpäin, mutta siitä
huolimatta hän pysyy paikallaan.
Takaa tulla lennätti tuttu husaari, Bondartshuk, ja oli vähällä
sotkettaa hänet hevosellaan. Husaari vilkaisi häneen vihaisesti; hänen
hevosensa pillastui, ja samassa oli ratsastaja hävinnyt.
"Miksen liiku? -- Olen kaatunut, olen kuollut", kysyi ja vastasi Rostof
samalla haavaa. Hän oli yksin keskellä kenttää. Ei nähnyt hän enää
laukkaavia hevosia, husaarien selkiä; hän näki ainoastaan
liikkumattoman kedon ja sängen. Hänen allaan oli lämmintä verta. "Ei,
olen haavoittunut, ja hevoseni on kuollut." Gratshik rämpi
etujaloilleen, mutta keikahti samassa pitkälleen. Rostovin jalka jäi
sen alle. Hevosen päästä virtasi veri. Se sätki jaloillaan, muttei
voinut nousta. Rostof tahtoi nousta, mutta kaatui hänkin:
miekkalaukkunsa oli takertunut satulaan. Hän ei tietänyt, missä olivat
ranskalaiset, missä venäläiset. Hänen ympärillään ei ollut ketään.
Irroitettuaan jalkansa hevosen alta Rostof nousi seisaalleen. "Missä,
kummalla puolella on tuo piiru, joka niin jyrkästi eroitti sotajoukot
toisistaan?" kysyi hän itseltään, mutta vastata hän ei taitanut. "Eihän
vain ole minulle tapahtunut jotain ikävää? Onko tällaisia ikäviä
tapauksia, ja mitä on tällöin tehtävä?" -- kysyi hän itseltään,
noustessaan; ja samassa hän tunsi, että hänen puutuneessa vasemmassa
kädessään riippui jotain liikaa. Ranteesta alkaen tuntui hänen kätensä
vieraalta. Hän tarkasteli kättään, etsien siitä verta. "Mutta tuollapa
on ihmisiäkin", ajatteli hän iloisena, nähtyään muutamia häntä kohti
juoksevia sotilaita. "He auttavat minua!" Etumaisella oli kumman
näköinen kiiveri ja sininen sinelli. Hänellä oli könkönenä, ja hänen
tummat kasvonsa olivat ahavoittuneet. Hänen jälissään juoksi kaksi,
jälempänä yhä useamppia ja useampia. Eräs heistä puhui jotain kummaa,
vierasta kieltä. Taempana kuljettivat kiiveripäät sotilaat venäläistä
husaaria. Hänen käsistään pidettiin kiinni, ja hänen takanaan
kuljetettiin hänen hevostaan.
"Varmaankin meikäläinen vanki... Tosiaan. Vanginnevatkohan minutkin?
Keitä ovat nuo miehet?" ajatteli Rostof, eikä hän uskonut silmiään.
"Ovatko he todellakin ranskalaisia?" Hän katseli lähestyviä
ranskalaisia, ja vaikka hän hetki sitten oli täydessä lennossa
ratsastanut heitä saavuttaakseen ja surmatakseen, niin tuntui heidän
läheisyytensä nyt niin kauhealta, ettei hän saattanut uskoa silmiään.
"Keitä ovat he? Miksi juoksevat? Eiväthän toki minun luokseni? Ja
miksi? Tappamaanko minua? _Minua_, jota kaikki niin rakastavat?" Hänen
mieleensä muistui, miten hellästi äiti häntä rakastaa, miten omaiset,
miten ystävät, ja hänestä tuntui mahdottomalta, että viholliset
aikoisivat hänet tappaa. "Mutta kenties -- tappavatkin!" Kymmenkunnan
sekuntia hän seisoi liikkumatta paikallaan, käsittämättä tilaansa.
Etumainen, könkönenäinen ranskalainen oli jo saapunut niin lähelle,
että Rostof eroitti hänen kasvojensa ilmeen. Muukalaisen kiihtyneet,
oudot piirteet, kun hän pistin sojossa henkeään pidätellen hiljaa
juoksi häntä kohti, säikäyttivät Rostovin. Hän tarttui pistooliinsa,
mutta sen sijaan, että olisi ampunut, hän heitti sillä ranskalaista ja
lähti juoksemaan voimainsa takaa pensaikkoa kohti! Hän ei juossut nyt
sellaisen epäilyn ja sieluntuskan valtaamana kuin Ennsin sillalla, ei,
hän juoksi kuin koirain ahdistama jänis. Hänen koko olemuksensa oli
vallannut järjetön kauhu. Hän pelkäsi menettävänsä nuoren, onnellisen
elämänsä. Nopsasti hyppien ojien yli, hän juoksi nuorekkaan tulisesti,
kuten ennen lapsena leskisillä oltaissa, ja kiiti lentäen ketoa,
silloin tällöin kääntäen kalvakat, hyvänsuovat, nuorekkaat kasvonsa
ahdistajiinsa, ja kylmät väreet kulkivat hänen selkäpiissään. "Ei,
paras on olla katsomatta", hän ajatteli, mutta päästyään pensaston
reunaan hän kuitenkin vielä kerran vilkasi taakseen. Ranskalaiset
olivat jääneet jälkeen, ja juuri sillä hetkellä, jolloin Rostof vilkasi
taakseen, eellimäinen ranskalainen herkesi juoksemasta ja huusi
äänekkäästi jotain jälissään juoksevalle toverilleen. Rostof pysähtyi.
"Eipä taidakkaan olla hätää", hän ajatteli, "eiväthän toki tahtone
minua tappaa". Mutta samassa tunsi hän, miten raskaaksi oli käynyt
hänen vasen kätensä, aivan tuntui kuin kahden puutan paino olisi ollut
siihen kiinnitettynä. Hän ei voinut enää juosta. Ranskalainenkin oli
pysähtynyt ja tähtäsi pyssyllään. Rostof siristi silmiään ja kumartui.
Pari luotia viuhasi hänen ohitseen. Hän ponnisti viimeiset voimansa,
tarttui oikealla kädellään vasempaansa ja saapui pensaikkoon. Täällä
tapasi hän venäläisiä tarkka-ampujia.