Ruhtinas Bagration nousi seurueineen oikean sivustan korkeimmalle
kohdalle, alkoi sieltä laskeutua uomaan, mistä kuului kiihkeätä
pyssynpauketta. Sieltä ei eroittanut mitään, sillä ruudinsavu peitti
koko uoman. Mitä likemmäs he saapuivat uomaa sitä sankemmaksi kävi
ruudinsavu, mutta yhä elävämmin alkoi myös tuntua varsinaisen
taistelukentän läheisyys. He alkoivat kohdata haavoittuneita. Erästä,
jonka pää oli veriin tahriutunut, laahasi kaksi sotilasta kainaloista.
Hän korisi ja pursui verta. Luoti oli nähtävästi sattunut suuhun tai
kurkkuun. Eräs toinen, aseeton haavoittunut astui reimasti, valitellen
äänekkäästi ja heilutellen haavoittunutta kättään, josta verta vuoti
virtanaan hänen sinellilleen. Hänen kasvonsa kuvastivat enemmän pelkoa
kuin kärsimystä. Hän oli hetki sitten haavoittunut. Kuljettuaan tien
poikki joutuivat he äkkijyrkänteelle ja laskeutuivat yhä alemmas.
Jyrkänteellä lojui joukko sotilaita pitkällään, toisia kapusi ylöspäin,
joukossa muutamia haavoittuneitakin. Raskaasti huokuen astelivat
sotilaat ja kenraalista välittämättä puhelivat he äänekkäästi, käsiään
huitoen. Edessään näkivät ratsastajat jo savun läpi harmaita
sotilasrivejä ja upseerin, joka, tunnettuaan Bagrationin, huutaen lähti
palauttamaan peräytyviä sotilaita. Bagration ajoi rivien luo. Sieltä
täältä kuului laukauksia, vaimentaen komentohuudot ja sotilaiden äänet.
Ilma oli kirpeä ruudinsavusta. Sotilaiden kasvot olivat mustuneet
ruudinsavusta, mutta silti loisti niistä innostus. Toiset syöttivät
pyssyjään, hakaten latasimilla, toiset ripottivat ruutia sankkireikiin,
kopeloivat ampumatarpeita laukuistaan, muutamat ampuivat. Mutta
ruudinsavulta he eivät nähneet, ketä he ampuivat. Sangen usein kuului
suloista suhinaa ja vihellystä. "Mitä tämä lie?" ajatteli ruhtinas
Andrei, lähestyessään rivejä. "Hyökkäystä tämä ei ole, sillä kenkään ei
liiku, kareija ei tämä myöskään ole, sillä siinä on miesten asema
toisellainen."
Kuivankälpeä, heikon näköinen vanhus, herttaisesti hymyilevä
rykmentinpäällikkö, jonka pitkät silmäripset puoleksi peittivät hänen
silmänsä, tehden hänet lempeän näköiseksi, ratsasti ruhtinas
Bagrationin luo, tervehtien häntä kuin isäntä kallista vierastaan. Hän
ilmoitti Bagrationille, että hänen rykmenttinsä oli joutunut ratsuväen
hyökkäyksen alaiseksi; vaikkakin hyökkäys torjuttiin, menetti rykmentti
enemmän kuin puolet miehistään. Rykmentinpäällikkö sanoi, että hyökkäys
oli torjuttu, keksien tällaisen nimityksen, selittääkseen, mitä oli
tapahtunut, mutta todellisuudessa ei hän itsekään tietänyt, mitä oli
tapahtunut tämän viimeisen puolituntisen kuluessa, eikä hän edes
varmasti voinut sanoa, oliko hyökkäys torjuttu, vai oliko hänen
rykmenttinsä tuhottu. Taistelun alussa oli lennellyt tykinluoteja ja
kranaatteja hänen riveihinsä, ja miehiä oli kaatunut, sitten oli joku
huutanut: "ratsuväki!" ja hänen miehensä olivat alkaneet ampua. Ja yhä
vieläkin ammuttiin, ei tosin enää ratsumiehiä, jotka heti olivat
kadonneet näkyvistä, vaan ranskalaisia jalkamiehiä, joita oli
ilmestynyt joen uomaan. Ranskalaiset ampuivat venäläisiä. Ruhtinas
Bagration nyökäytti päätään merkiksi, että kaikki oli käynyt hänen
tahtonsa mukaan ja aivan niin kuin hän oli suunnitellut. Hän kääntyi
adjutanttiin ja käski tämän tuoda vuorelta kaksi kuudennen
jääkärirykmentin pataljoonaa, joiden ohi he hetki sitten olivat
kulkeneet. Ruhtinas Andreita ihmetytti tällä hetkellä muutos, mikä oli
huomattavissa Bagrationin kasvoilla. Hän oli päättäväisen ja onnellisen
näköinen kuin ihminen, joka helteisenä kesäpäivänä on päässyt vetten
partaille ja valmisteleikse syöksymään vilpeitten vetten syleilyyn.
Hävinneet olivat väsyneet, sameat silmät ja teeskennellyn
syvämietteinen katse: pyöreät, ankarat haukansilmät katselivat
riemuitsevina ja jonkun verran ylenkatseellisina suoraan eteensä,
kiintymättä nähtävästi mihinkään. Hänen liikkeensä olivat sentään
entisen hitaat ja rauhalliset.
Rykmentinpäällikkö kääntyi ruhtinas Bagrationiin ja kehoitti häntä
poistumaan, koska asema hänen mielestään oli liian vaarallinen. "Herran
nimessä, teidän ylhäisyytenne, Jumalan tähden!" puhui hän, vilkuen
seurue-upseeriin, saadakseen tältä kannatusta. Seurue-upseeri kääntyi
häneen selin. "Näettehän, teidän ylhäisyytenne!" Hän huomautti
Bagrationia luodeista, jotka lakkaamatta suhisivat, lauloivat ja
vihelsivät heidän ympärillään. Hän puhui nuhtelevan anovasti, kuten
puhuu salvumies kirveeseen tarttuneelle isännälleen: "me olemme työhön
tottuneet, te vain saatte kätenne rakoille". Kun kuunteli hänen
puhettaan, niin olisi luullut, etteivät luodit häntä voisikaan tappaa,
ja hänen puoliavonaiset silmänsä lisäsivät hänen sanojensa
vaikuttavaisuutta. Esikunta-upseeri yhtyi rykmentinpäällikön
varoituksiin; mutta ruhtinas Bagration ei vastannut heille sanaakaan,
kaskihan vain lopettamaan ampumisen ja valmistamaan tilaa lähestyville
pataljoonille. Hänen puhuessaan löyhähti äkkiä tuulenpuuska oikealta ja
hajoitti savupilven, niin että saattoi nähdä uoman ja vastakkaisen
kunnaan, jolla liikkui ranskalaisia. Kaikkien silmät seurasivat
ranskalaisten liikkeitä; ne liikkuivat venäläisiä kohti, kierrellen,
kaarrellen pintamuodostuksen vaatimusten mukaan. Saattoi jo eroittaa
sotilaiden pörhöiset päähineet; upseerin eroitti sotilaasta; eroitti,
miten lippu lepatti tankoon kietoutuneena.
-- Astuvat verrattomasti, -- huomautti joku seurueen jäsenistä. Osa
ranskalaisista saapui jo uomaan. Yhteentörmäyksen täytyi siis tapahtua
venäläisten puolella.
Taistelussa olleen rykmentin tähteet järjestyivät nopeasti ja
siirtyivät oikealle; heidän takaansa ilmestyi kaksi kuudennen
jääkärirykmentin pataljoonaa, reimasti astuen ja ajaen edellään
rintamasta poistuneita. Ne eivät vielä olleet saapuneet Bagrationin
kohdalle, mutta jo kuului raskasta, tahdikasta astunnan humua. Vasemman
sivustan äärimäisenä, lähinnä Bagrationia, astui pyöreäkasvoinen, komea
komppanianpäällikkö, tyhmä, onnellinen ilme kasvoilla. Hän oli sama
jalkaväen upseeri, joka taistelun alkaessa lähti juoksemaan Tushinin
virvemajasta. Hän ei muuta näkynyt ajattelevan tällä hetkellä kuin,
että reimasti astuen pääsisi kenraalin ohi.
Itseensätyytyväisenä, kuten ainakin rintamassa, astui hän kevyesti
jäntevillä jaloillaan, aivan kuin olisi purjehtinut. Vähääkään
ponnistelematta hän kulki suorana ja reippaana, ja tämä astunnan keveys
se hänet eroittikin raskaasti tömistelevistä sotilaista, jotka
seurasivat hänen jalkaansa. Kädessä oli hänellä ohut, kapea,
paljastettu miekka (käyrä sapeli pahanen, joka ei lainkaan muistuttanut
todellista asetta), ja vilkuen, milloin kenraaliin, milloin taakseen,
hän joustavasti väänteli voimakasta ruumistaan, sekaantumatta
kertaakaan oikeasta jalasta. Selvästi huomasi, että hänen kaikki
sielunvoimansa olivat kohdistetut yhteen ainoaan seikkaan: kulkea
mahdollisimman upeasti kenraalin ohi, ja tuntiessaan, että kaikki käy
mainiosti, hän oli onnellinen. "Vasen ... vasen ... vasen", näytti hän
hokevan joka toisella askeleella; ja tähän tahtiin astuivat
juronaamaiset, rensselien ja pyssyjen painostamat sotilaat, aivan kuin
hekin, nuo sadat sotilaat, joka toisella askeleella olisivat itsekseen
hokeneet: "vasen ... vasen ... vasen..." Paksu majuri puhkui astuessaan
ja menetti oikean jalan, kiertäessään tielleen sattunutta pensasta;
hengästyneenä ja pelästyneen näköisenä juoksi osastostaan eksynyt
sotilas ja koetti saavuttaa komppaniansa; viuhuen lensi tykinluoti
Bagrationin ja seurueen yli ja iski riveihin: "vasen -- vasen...!"
"Sulkekaa rivit!" kuului komppanianpäällikön komeileva ääni. Sotilaat
väistivät kaarena jotain sillä kohdalla, mihin luoti oli iskenyt; vanha
ristirintainen sivustan ali-upseeri, joka oli jäänyt kuolleita
katsomaan, saavutti rivinsä, hypähti päästäkseen oikeaan jalkaan,
ja vilkasi sitten vihaisena sivulleen. Tuntui kuin yhä kuuluisi:
"vasen ... vasen ... vasen ..." tämän uhkaavan äänettömyyden ja
tahdikkaan astunnan yksitoikkoisen töminän keskeltä.
-- Reimasti, pojat! -- sanoi Bagration.
"Ahkeruus on ... häi -- nne -- nne!..." kaikui riveistä. Vasemmalla
sivustalla astuva synkän näköinen sotilas katsahti huutaessaan
Bagrationiin, ja hänen kasvoillaan oli ilme, joka aivan kuin sanoi:
"itse tiedämme"; toinen sotilas ei vilaissut sivulleen, varmaankin
peläten sekaantuvansa, huusi suu selällään ja meni ohi.
Komennettiin pysähtymään ja irroittamaan rensselit.
Bagration ratsasti rivien eteen ja laskeusi ratsultaan. Hän heitti
ohjat kasakalle, riisui viitan yltään, oikoi sääriään ja korjasi
lakkiaan. Upseerit etunenässä, alkoivat ranskalaiset nousta vuoren
rinnettä.
"Jumalan nimeen!" huusi Bagration lujalla, korkealla äänellä, kääntyi
hetkeksi rintamaan päin ja lähti, hieman käsiään heilutellen, astumaan
pitkin epätasaista kenttää. Hän astui kömpelösti, ratsumiehen tapaan,
aivan kuin käyntiin tottumaton. Ruhtinas Andrei tunsi, että jokin
vastustamaton voima veti häntä eteenpäin, ja valtava riemu täytti hänen
sydämensä.[81]
Ranskalaiset olivat jo aivan lähellä; ruhtinas Andrei, joka kulki
Bagrationin rinnalla, eroitti jo selvästi ranskalaisten hihnat ja
punaiset olkalaput, vieläpä heidän kasvonsakin (erittäin pisti hänen
silmiinsä vanha, vääräsäärinen ranskalainen upseeri, joka säärykset
jaloissa vaivoin kompuroi alas rinnettä). Ruhtinas Bagration ei
toistanut käskyään, vaan astui yhä vaiti ollen rivien edessä. Yhtäkkiä
kuului ranskalaisten riveistä laukaus, toinen, kolmas ... ja savu
peitti heidän hajalliset rivinsä. Koko osasto alkoi ampua. Muutamia
venäläisiä kaatui, muiden muassa pyöreäkasvoinen kapteeni, joka astui
niin hartaana ja iloisena kenraalin ohi. Mutta samassa kun kuului
ensimäinen laukaus, Bagration katsoi taakseen ja kirkasi; "Hurraa!"
"Hurraa-aa-aa!" kiersi pitkin venäläisten linjaa, ja iloisina,
elostuneina lähtivät sotilaat järjestymättömissä joukoissa kilvan
juoksemaan alas rinnettä hajaantuneiden ranskalaisten jälkiin.