Ruhtinas Andrei hypähti ratsulleen ja katseli savuavaa tykkiä, josta
luoti oli lentänyt. Hänen silmänsä liukuivat pitkin laajaa kenttää. Hän
huomasi, että vielä äsken liikkumattomat ranskalaisjoukot olivat
alkaneet lainehtia, ja että vasemmalla todella oli patteri. Nuotiosavu
peitti sen vielä osaksi. Kaksi ranskalaista ratsumiestä, arvatenkin
adjutantteja, ratsasti pitkin kunnasta. Selvästi eroitti, miten kunnaan
loivetta laskeusi pienehkö vihollisparvi. Se kiirehti varmaankin ketjun
vahvikkeeksi. Ensimäisen laukauksen savupilvi ei ollut vielä hälvennyt,
kun näkyi toinen, ja kuului jymäys. Taistelu oli alkanut. Ruhtinas
Andrei käänsi hevosensa ja lähti ajamaan täyttä neljää Grundia kohti
tavatakseen Bagrationin. Hän kuuli, miten tykinjyske hänen takanaan
yltyi ja vahveni. Nähtävästi olivat venäläiset alkaneet vastata.
Alhaalta, ketjujen yhtymäkohdalta kuului pyssyjen pauketta.
Lemarrois oli juuri tuonut Bonaparten uhkaavan kirjeen Muratille, ja
häpeissään tahtoi tämä korjata erehdyksensä ennen keisarin saapumista.
Heti hyökkäsi hän keskustaa vastaan ja lähetti joukkoja kiertämään
molempia sivustoja. Hän oli päättänyt kukistaa vihollisen heikon
osaston ennen pimeän tuloa.
"Nyt se on alkanut! Nyt taistellaan!" ajatteli ruhtinas Andrei,
tuntiessaan, miten veri yhä kiivaammin alkoi tulvata sydämeen. "Mutta
missä on Toulonini, minkälaiseksi se muodostuu?" hän ajatteli.
Kulkiessaan niiden komppaniain ohi, jotka neljännestunti sitten söivät
huttua ja joivat viinaa, huomasi ruhtinas Andrei kaikkialla samallaista
hätäistä hyörinää: sotilaat asettuivat riveihin, järjestelivät
aseitaan, ja kaikkien kasvoilla huomasi hän samallaisen innostuksen
ilmeen, joka oli saanut hänenkin sydämensä sykkimään. "Nyt se on
alkanut! Nyt taistellaan! Kauheata, mutta samalla ihanaa!" näyttivät
jokaisen sotilaan ja upseerin kasvot sanovan.
Ei ollut ruhtinas Andrei vielä saapunut ennen mainitsemillemme
maavarustuksille kun hän pilvisen syyspäivän iltavalaistuksessa huomasi
läheneviä ratsastajia. Edellä ajoi valkean hevosen selässä ruhtinas
Bagration, ratsuviitta yllä, ja päässä nahkareunainen lippulakki.
Ruhtinas Andrei pysähtyi, jääden häntä odottamaan. Ruhtinas Bagration
pysäytti hevosensa ja tunnettuaan ruhtinas Andrein nyökäytti hänelle
päällään. Hän katseli yhä suoraan eteensä, kuunnellen samalla, kun
ruhtinas Andrei kertoi hänelle näkemiään.
Ruhtinas Bagrationinkin jäykillä, ruskeahkoilla kasvoilla huomasi tuon
saman ilmeen: "nyt se on alkanut! nyt taistellaan!" Hänen puoliavoimet
silmänsä olivat sameat, aivan kuin hän olisi herännyt kesken uniaan.
Rauhattoman uteliaana tarkasteli ruhtinas Andrei näitä jäykkiä kasvoja
ja hän halusi tietää: ajatteleeko ja tunteeko, ja mitä ajattelee ja
tuntee tämä mies tällä hetkellä?
"Onko yleensä mitään noiden liikkumattomani kasvojen takana?" kysyi
ruhtinas Andrei itseltään, katsellessaan ruhtinas Bagrationia. Tämä
nyökäytti päätään merkiksi, että hyväksyy ruhtinas Andrein esitykset,
ja sanoi: "hyvä", sellaisella äänenpainolla, aivan kuin kaikki,
mitä oli tapahtunut ja kaikki mitä hänelle kerrottiin, olisi käynyt
aivan hänen laskelmainsa mukaan. Hengästyneenä kovasta ajosta, ruhtinas
Andrei puhui sangen nopeasti. Ruhtinas Bagration puhui taas erityisen
vitkaan, korostaen sanat itämaiseen tapaan. Tuntui aivan kuin hän
tahallaan olisi tahtonut huomauttaa seuralaisilleen, ettei ole
erityisempää kiirettä. Hän kannusti kuitenkin ratsunsa raviin
ja lähti ajamaan Tushinin patteria kohti. Ruhtinas Andrei
liittyi seurueeseen ja lähti ajamaan hänen jälissään. Seurueessa
olivat: seurue-upseeri, ruhtinaan oma adjutantti -- Scherkof,
lähetti, päivystävä esikunta-upseeri, joka ratsasti kauniilla
englantilaisrotuisella hevosella, ja sotatuomari, joka uteliaisuudesta
oli lähtenyt tarkastamaan taistelua. Sotatuomari oli lihava,
turpeanaamainen mies. Iloisen kainosti hymyillen katseli hän
ympärilleen, vaappuessaan ratsullaan. Kummalta näytti hän
kameelinkarvaisessa sinellissään ja kuormastosatulassaan husaarien,
kasakkain ja adjutanttien keskellä.
-- Hänkin tahtoo tarkastaa taistelua, -- sanoi Scherkof Bolkonskille,
viitaten sotatuomariin, -- mutta nyt jo sydänkuoppaa kaivelee.
-- No, olkaahan tuossa, -- sanoi sotatuomari, ja hänen kasvoillaan
loisti kaino, mutta samalla viekas hymy, aivan kuin Scherkovin
ilvehtiminen olisi häntä miellyttänyt, ja aivan kuin hän tahallaan
olisi tahtonut näyttää tyhmemmältä kuin hän todellisuudessa oli.
-- _Très drôle, mon monsieur prince_[80] -- sanoi päivystävä
esikunta-upseeri. (Hän muisteli, että _ruhtinaita_ puhuteltaissa
käytetään jotain erikoista lausetapaa, muttei kuolemakseenkaan
muistanut).
Ratsastajat lähenivät jo Tushinin patteria, ja tykinluoti putosi heidän
eteensä.
-- Mikä tuohon putosi? -- kysyi sotatuomari, kainosti hymyillen.
-- Ranskalainen pannukakku, -- vastasi Scherkof.
-- Tuollaisillako sitä siis ihmisiä tapetaan? -- kysyi sotatuomari. --
Voi kauheata!
Ja hän näytti aivan riehtyneen mielihyvästä. Tuskin oli hän lopettanut
lauseensa, kun taas äkkiä kuului kauheata suhinaa, jota seurasi mäjäys
ja -- sotatuomarin takana, hieman oikealla, ajava kasakka kierähti
hevosineen maahan. Scherkof ja päivystävä esikunta-upseeri lyyhistyivät
satulaan ja käänsivät hevosensa syrjään. Sotatuomari pysähtyi kasakan
viereen ja tarkasteli häntä uteliaan tutkivana. Kasakka oli kuollut,
hevonen vielä sätki.
Ruhtinas Bagration siristi silmiään ja vilkasi sivulleen. Huomattuaan
hälinän syyn hän kääntyi rauhallisena, aivan kuin olisi tahtonut sanoa:
"eipä kannata turhia tuumailla!" Hän pysäytti hevosensa taitavan
ratsastajan elein, kumartui hieman satulassa ja selvitti viittaansa
sotkeutuneen miekkansa. Miekka hänellä oli kummallinen, aivan erilainen
kuin siihen aikaan tavalliset. Ruhtinas Andrei muisti kertomuksen
siitä, miten Suvorof Italiassa oli antanut miekkansa Bagrationille, ja
tällä hetkellä tuntui tuo muistelma hänestä erityisen suloiselta.
Seurue saapui sille patterille, jolla Bolkonski oli seissyt
taistelukenttää tarkastaessaan.
-- Kenen komppania? -- kysyi ruhtinas Bagration ampumavaravaunujen
luona seisovalta ali-upseerilta.
Hän kysyi: kenen komppania? mutta hän tarkoitti: ettehän vain pelkää
täällä? Ja ali-upseeri käsitti hänen tarkoituksensa.
-- Kapteeni Tushinin, teidän ylhäisyytenne, -- huusi iloisella äänellä
punatukkainen, pisamanaamainen ali-upseeri, oikaisten itsensä suoraksi.
-- Sepä sen, sepä sen, -- lausui ruhtinas Bagration, mietiskellen
jotain, ja ajoi etutelojen keskitse äärimäisen tykin luo.
Hänen saapuessaan tykin luo, se ulvahti, huumaten metallin kalskeellaan
hänet ja seurueen, ja savuun peittyneen tykin ääressä hääri sotilaita,
vääntäen sitä entiselle paikalleen. Mahdottoman kookas, leveäharteinen
sotilas N:o 1:nen asettui huosiain kädessä seisomaan pyöräin luo. N:o
2:nen syötti tykin vapisevin käsin. Lyhytkasvuinen, kyyryselkäinen
Tushin ilmestyi savun keskestä ja kompastui tykinkärsään. Hän ei
huomannut kenraalia, vaan alkoi kätensä alatse tarkastella vihollista.
-- Lisätkää vielä pari astetta, silloin käy, -- huusi hän vienolla
äänellään, koettaen saada siihen reimuutta, joka ei lainkaan sopinut
hänen vähäpätöiselle vartalolleen-. -- Toinen! -- hän piipitti. Iske,
Medvedjef!
Bagration huusi upseeria luokseen, ja Tushin tulikin, ujosti ja
kömpelösti pidellen kättään ohimollaan, muistuttaen täten enemmän
kansaa siunaavaa pappia kuin kunniaa tekevää sotilasta. Vaikka olikin
määrätty, että Tushinin patterin piti ampua laaksossa olevia
ranskalaisia, pommitti hän kuitenkin sytykeluodeilla Schöngrabenin
kylää, jonka lähistöllä liikuskeli suuria ranskalaisjoukkoja.
Tushin ei ollut saanut määräystä, minne ja minkälaisilla luodeilla
hänen olisi pitänyt ampua, ja sentähden päättikin hän, neuvoteltuaan
vääpelinsä Sahartshenkon kanssa, jota suuresti kunnioitti, että
viisainta oli sytyttää kylä palamaan. "Hyvä!" sanoi Bagration, kun
Tushin oli tehnyt selvän aikeistaan ja toimistaan, ja alkoi
mietteissään tarkastaa taistelukenttää. Oikealla sivustalla olivat
ranskalaiset edenneet pisimmälle. Sen kunnaan alapuolelta, jolla
sijaitsi Kievin rykmentti, joen uomasta, kuului sydäntä vihlovaa
kiväärien räiskettä, ja rakuunain takana, loitolla oikealla yritti
ranskalainen osasto kiertää venäläisten sivustaa. Tämän huomasi
seurue-upseeri ja ilmoitti kenraalille. Vasemmalla päättyi taivaanranta
läheiseen metsään. Ruhtinas Bagration määräsi lähetettäväksi kaksi
pataljoonaa keskustasta oikean sivustan suojaksi. Tämän määräyksen
johdosta rohkeni seurue-upseeri huomauttaa, että tykit, näiden
pataljoonain poistuttua, jäävät suojatta. Ruhtinas Bagration kääntyi
seurue-upseeriin ja katsahti häneen sameilla silmillään, muttei sanonut
sanaakaan. Ruhtinas Andrein mielestä oli seurue-upseerin huomautus
paikallaan, eikä sen johdosta käynyt mitään sanominenkaan. Mutta
samassa saapui täyttä lentoa ajaen joen uomassa sijaitsevan rykmentin
päällikön adjutantti ja ilmoitti, että suunnattomat ranskalaisjoukot
tunkeutuvat alhaalta rykmentin kimppuun, rykmentti on joutunut
sekasortoon ja vetäytyy Kievin krenatöörien asemille. Ruhtinas
Bagration nyökäytti päätään suostumuksen ja hyväksymisen merkiksi.
Käyden lähti hän ajamaan oikealle ja lähetti adjutantin viemään
hyökkäyskäskyä rakuunoille. Mutta puolen tunnin kuluttua palasi
adjutantti ja ilmoitti, että rakuunat jo olivat vetäytyneet rotkon
toiselle puolelle, sillä he olivat joutuneet murhaavan tulen
alaisiksi ja menettäneet suotta paljon miehiä, ja sentähden oli
rykmentinpäällikkö jouduttanut tarkka-ampujain johtamista metsään.
-- Hyvä! -- sanoi Bagration.
Kun seurue lähti ajamaan patterilta, alkoi vasemmaltakin, metsästä
kuulua pyssynpauketta, mutta kun Bagration huomasi, ettei itse ajoissa
ehtisi vasemmalle sivustalle, lähetti hän sinne Scherkovin ilmoittamaan
vanhimmalle kenraalille, samaiselle, jonka rykmenttiä Kutusof tarkasti
Braunaun luona, että hän mahdollisimman kiireesti vetäytyisi rotkon
taakse, sillä oikea sivusta ei varmaankaan kauvan voi pidättää
vihollista. Tushinin patteri ja sitä suojaava pataljoona jäivät oman
onnensa nojaan. Ruhtinas Andrei kuunteli tarkkaavana Bagrationin
keskusteluja ja määräyksiä ja huomasi ihmeekseen, ettei minkäänlaisia
käskyjä oikeastaan annettukaan, vaan että Bagration vain koetti
kaikille uskotella, että kaikki, mitä tehtiin välttämättömyydestä,
sattumuksesta tai eri päällikköjen käskystä, tehtiinkin hänen
suunnitelmainsa mukaan, vaikkeikaan nimenomaan hänen käskystään. Vaikka
asioiden meno riippuikin enemmän sattumasta kuin päällikön tahdosta,
niin huomasi sentään ruhtinas Andrei, että päällikön lauhea ja
levollinen käytöstapa sai suuria aikaan. Kun osastojen päälliköt
epätoivoisina ja pelästyneinä saapuivat hänen luokseen, rauhoittuivat
he hänet nähtyään täydellisesti, iloisesti tervehtivät häntä sotilaat
ja upseerit; päällikön näkeminen antoi heille uutta intoa ja
innostusta, ja kaikki tahtoivat nähtävästi osoittaa hänelle
uskollisuuttaan.