Neljättä käydessä iltapäivällä saapui ruhtinas Andrei, joka viimein oli
saanut Kutusovin pyyntöönsä suostumaan, Grundiin ja meni heti
ilmoittamaan tulostaan Bagrationille. Bonaparten adjutantti ei vielä
ollut saapunut Muratin osastoon, eikä taistelu vielä ollut alkanut.
Bagrationin osastossa oltiin aivan tietämättömiä asiain yleisestä
menosta, puheltiin rauhasta, mutta pidettiin sitä kuitenkin
mahdottomana. Puheltiin myös taistelusta, mutta kukaan ei voinut edes
aavistaa, miten lähellä se todellisuudessa oli. Bagration, joka tiesi
ruhtinas Andrein olevan rakastettavan ja luotettavan adjutantin,
kohteli häntä erityisellä "päällikkömäisellä" huomaavaisuudella ja
suopeudella, ilmoitti hänelle, että joko tänään tai huomenna tapahtuu
taistelu, ja jätti hänen tahdostaan riippuvaksi, haluaako hän taistelun
aikana seurata häntä vai siirtyykö mieluummin jälkijoukkoon
järjestämään peräytymistä, "mikä myös on sangen tärkeätä".
-- Muuten, tänään varmaankaan ei taistelua tapahdu, -- sanoi Bagration,
aivan kuin olisi tahtonut rauhoittaa ruhtinas Andreita.
"Jos hän on niitä tavallisia esikunnan keikareita, joka on lähetetty
tänne ristin saantiin, niin saa hän palkinnon jälkijoukossakin, mutta
jos hän haluaa seurata minua, niin tulkoon ... kyllä hänelle paikka
löydetään, jos hän on urhoollinen upseeri", ajatteli Bagration.
Ruhtinas Andrei ei vastannut sanaakaan, pyysihän vain saada lähteä
asemille ottaakseen selvän joukkojen asemista, jotta tarpeen tullen
osaisi mennä oikealle paikalle. Osaston päivystäjä, kaunis,
keikarimaisesti puettu upseeri, jolla oli jalokivisormus etusormessa,
ja joka mielellään, vaikkakin huonosti, puhui ranskaa, tarjoutui
ruhtinas Andreille oppaaksi.
Kaikkialla tapasivat he märkiä, surullisen näköisiä upseereja, jotka
kuljeskelivat aivan kuin jotain etsien, ja sotilaita, jotka kylästä
kantoivat ovia, raheja ja aitoja.
-- Tästä joukosta emme vain voi vapautua, ruhtinas, -- sanoi
esikunta-upseeri, osoittaen muonakauppiaan telttaa. -- Päälliköt ovat
välinpitämättömiä. Tänne he kokoontuvat ja istuskelevat päiväkaudet.
Aamulla kaikki karkoitin; katsokaahan, taas on teltta äärillään. Täytyy
mennä, ruhtinas, heitä hieman säikäyttämään. Odottakaa hetkinen.
-- Poiketkaamme todellakin, minäkin ostan juustoa ja leipää, -- sanoi
ruhtinas Andrei, joka ei vielä ollut kerinnyt aterioimaan.
-- Miksette sanonut, ruhtinas, olisinpa tarjonnut vieraanvaraisuuttani.
He laskeutuivat ratsuiltaan ja menivät muonakauppiaan telttaan.
Muutamia punanaamaisia, väsähtäneen näköisiä upseereja istui pöytien
ääressä, juoden, syöden.
-- Mitä tämä merkitsee, hyvät herrat, -- sanoi esikunta-upseeri
nuhtelevasti, ja hänen äänensävystään huomasi, ettei hän ensi kertaa
lausunut näitä sanoja. -- Onhan kielletty poistumasta asemilta.
Ruhtinas on käskenyt karkoittamaan kaikki. Entä te, herra alikapteeni,
-- sanoi hän pienelle, laihalle, likaiselle tykistöupseerille, joka
sukkasillaan (hänen saappaansa oli muonakauppias asettanut kuivumaan),
seisoi tulijain edessä ja hymyili hieman luonnottomasti.
-- Niin, ettekö häpeä, kapteeni Tushin? -- jatkoi esikunta-upseeri: --
teidän tykistöupseerina pitäisi olla muille esikuvana, ja olette
saappaitta. Jos hälytetään, niin olettepa komea sukkasilla.
(Esikunta-upseeri hymähti.) Suvaitkaa lähteä kukin asemalleen, herrat
upseerit, kaikki, kaikki, -- lisäsi hän käskevästi.
Ruhtinas Andrei ei voinut olla hymähtämättä, katsahdettuaan alikapteeni
Tushiniin. Vaiti ollen ja hymyillen, Tushin väännältihe jalalta
toiselle ja katseli kysyvästi suurilla, viisailla ja hyvänsuovilla
silmillään milloin ruhtinas Andreihin, milloin esikunta-upseeriin.
-- Sotilaat sanovat: paljasjaloin on mukavampi, -- sanoi Tushin,
kainosti hymyillen, ja tahtoi nähtävästi päästä ikävästä asemastaan
leikinlaskulla.
Mutta hän ei ollut vielä sanonut sanottavaansa, kun tunsi, ettei
leikinlasku sujunutkaan eikä tepsinyt. Hän hämmentyi.
-- Suvaitkaa lähteä, -- sanoi esikunta-upseeri, koettaen olla vakava.
Ruhtinas Andrei katsahti vielä kerran tykistöupseeriin. Hänessä oli
jotain erikoista, jotain aivan epäsotilaallista, jonkun verran
naurettavaa, mutta silti jotain sanomattoman viehättävää.
Esikunta-upseeri ja ruhtinas Andrei nousivat ratsuilleen ja lähtivät
ajamaan edelleen.
Kaikkialla kohtasivat he eri aselajeihin kuuluvia, jalanastuvia
sotilaita ja upseereja. Saavuttuaan kylän taakse huomasivat
ratsastajat äsken luotuja punertavia saviröykkiöitä; siinä kaivettiin
maavarustuksia. Kylmästä tuulesta välittämättä, puuhaili siinä muutaman
pataljoonan miehistö paitahihasillaan, aivan kuin valkeat muurahaiset.
Vallin takaa lenteli pyrynään punertavaa savea, mutta heittäjiä ei
näkynyt. Esikunta-upseeri ja ruhtinas Andrei ajoivat varustuksen luo,
tarkastivat sitä ja lähtivät edelleen. Heti varustuksen takana
joutuivat ratsastajat suurehkon sotilasryhmän keskelle; toiset
juoksivat ryhmästä varustukseen, toisia tuli lakkaamatta varustuksesta.
Ratsastajain täytyi tukkia nenänsä ja kannustaa ratsunsa raviin
päästäkseen heitä ympäröivästä myrkähdyttävästä ilmapiiristä.
-- _Voilà l'agrément des camps, monsieur le prince_,[75] -- sanoi
päivystävä esikunta-upseeri.
Sitten nousivat he vastakkaiselle kukkulalle. Tältä kukkulalta saattoi
jo eroittaa ranskalaiset. Ruhtinas Andrei pysähtyi ja alkoi tarkastaa
ympäristöä.
-- Tuolla on meikäläisten patteri, -- sanoi esikunta-upseeri, osoittaen
kukkulan korkeinta kohtaa, -- sen päällikkönä on samainen sukkajalka
torvelo, jonka tapasimme muonakauppiaan teltassa; sieltä näkyy koko
ympäristö, menkäämme sinne, ruhtinas.
-- Kiitän nöyrimmästi, nyt voin jo yksinkin kulkea, -- sanoi ruhtinas
Andrei, joka tahtoi päästä erilleen esikunta-upseerista, -- suoriudun
kyllä yksinäni, kiitän nöyrimmästi.
Esikunta-upseeri jätti hänet, ja hän lähti ratsastamaan yksinään.
Mitä lähemmäs ruhtinas Andrei saapui vihollista sitä järjestyneempiä ja
iloisemman näköisiä olivat joukot. Suurin oli ollut epäjärjestys ja
alakuloisuus siinä kuormaston osastossa, jonka ruhtinas Andrei oli
sivuuttanut aamulla Znaimin tiellä, kymmenen virstan päässä
ranskalaisista. Grundissakin oli havaittavissa mieltenkuohua
ja jonkinlaista pelkoa. Mutta mitä lähemmäksi ruhtinas Andrei
saapui ranskalaisten ketjua sitä levollisemmilta näyttivät
venäläiset. Sinellit yllä seisoivat sotilaat riveissä; vääpeli ja
komppanianpäällikkö lukivat sotilaita, töykäten sormella rintaan kunkin
osaston viimeistä miestä ja käskien näitä pitämään käsiään koholla;
kaikkialla hääri sotilaita: toiset kantoivat puita ja risuja, toiset
rakensivat kojuja, iloisesti naureskellen ja rupattaen; nuotioiden
ääressä istuskeli sotilaita, toiset pukeutuneina, toiset alastomina,
kuivaillen paitojaan ja jalkariepujaan, paikkaillen saappaitaan tai
sinellejään; paljon tungeskeli sotilaita myös kattilain ja huttupatojen
ympärillä. Eräässä komppaniassa oli päivällinen jo valmis, ja vesissä
suin katselivat sotilaat höyryäviä kattiloita, odotellen varusmestaria,
joka paraillaan puukupposesta tarjosi maistiaisia hirrellä kojunsa
edessä istuvalle upseerille.
Eräässä toisessa komppaniassa olivat asiat vieläkin paremmalla
kannalla. Siellä oli vielä tilkkanen viinakultaa. Rokonarpinen vääpeli
kallisteli putinaista, ja vuorotellen asettivat sotilaat kenttäleilinsä
kannen pulittavan putinan suun alle. Hartaan näköisinä kohottivat
sotilaaleilin kannen huulilleen, päät taipuivat taaksepäin, ja suitaan
maiskutellen ja kuivaten niitä hihoihinsa, he sitten iloisen näköisinä
poistuivat vääpelin luota. Kaikkien kasvoilla oli niin rauhallinen
ilme, aivan kun ei olisi ollut aavistustakaan vihollisesta eikä
taistelusta, joka kuitenkin oli vaativa uhrikseen ainakin puolet
miehistöstä. Tuntui kuin olisi rauhallisina valmistauduttu levähtämään
jossain syntymäseudulla. Kuljettuaan jääkärirykmentin ohi joutui
ruhtinas Andrei reippaitten Kievin krenatöörien joukkoon, jotka
puuhailivat yhtä rauhallisina kuin jääkäritkin. Rykmentinpäällikön
majan kohdalla, mikä oli korkeampi ja komeampi muita kojuja, näki
ruhtinas Andrei plutoonan krenatöörejä rintamassa. Rintaman edessä
makasi suullaan alaston sotilas. Kaksi sotilasta piteli onnetonta, ja
kaksi lyödä roimi notkeilla vitsoilla häntä paljaalle selälle. Uhri
huusi julmasti. Paksu majuri käyskenteli rintaman edessä ja,
välittämättä huudoista, puheli taukoamatta:
-- Varastaminen on häpeäksi sotilaalle, sotilaan on oltava rehellinen,
jalo ja urhokas; mutta ken varastaa toveriltaan, hän ei ole rehellinen;
hän on konna. Vielä, vielä!
Ja yhä kuului notkeiden vitsain viuhinaa ja vimmattua, vaikkakin
teeskenneltyä huutoa.
-- Vielä, vielä, -- puheli majuri.
Eräs nuori upseeri kääntyi selin kuritettavaan ja poistui epäröivän ja
kärsivän näköisenä rintamasta, katsahtaen kysyvästi ohi ratsastavaan
adjutanttiin.
Saavuttuaan äärimäiselle taistelulinjalle lähti ruhtinas Andrei ajamaan
pitkin rintamaa. Vasemmalla ja oikealla sivustalla olivat ketjut
kaukana toisistaan, mutta keskustassa, sillä kohdalla, missä lähetit
aamulla olivat neuvotelleet, ketjut yhtyivät, ja venäläiset ja
ranskalaiset olivat niin likityksin, että helposti eroittivat toisensa,
vieläpä saattoivat keskustellakin keskenään. Paitsi ketjusotilaita oli
tälle kohdalle kokoontunut paljon uteliaita kummaltakin puolelta, jotka
naureskellen ja iloa pitäen tarkastelivat kummallisia ja outoja
vihollisia.
Vaikka olikin kielletty lähestymästä ketjua, niin eivät päälliköt siitä
huolimatta voineet karkoittaa uteliaita, joita aamusta alkaen suurin
joukoin tungeskeli kummallakin puolella. Ketjusotilaat, jotka
mielestään oikeastaan olivat näiden harvinaisuuksien näyttäjiä,
olivat jo tottuneet ranskalaisiin eivätkä sentähden enää heitä
tarkastelleetkaan, vaan oli heidän huomionsa enemmän kiintynyt
katselijoihin. Ikävissään odottelivat he vahdinmuutosta. Ruhtinas
Andrei pysähtyi tarkastelemaan ranskalaisia.
-- Katohan, kato, -- puheli eräs sotilas toverilleen, osoittaen
venäläistä muskettisoturia, joka upseerin seurassa oli tullut aivan
ketjulle ja puheli nopeasti ja innokkaasti ranskalaisen krenatöörin
kanssa. -- Näes, miten lavertaa sukkelaan! Eipä pääse ranskalainen
jälissä. Koetappa sinä, Sidorof!
-- Odota, kuuntele. Jopa käy ovelasti! -- vastasi Sidorof, jota
sotilaat pitivät verrattomana ranskan puhujana.
Ranskaa haastava muskettisoturi, jota sotilaat nauraen kuuntelivat, oli
Dolohof. Ruhtinas Andrei tunsi hänet ja alkoi kuunnella hänen
puhettaan. Dolohof oli saapunut komppanianpäällikkönsä seurassa
vasemmalta sivustalta, minne heidän rykmenttinsä oli sijoitettu.
-- No, vielä, vielä! -- yllytti komppanianpäällikkö Dolohovia. Hän
kurottautui eteenpäin kuullakseen jokaisen sanan, vaikkeikaan hän tästä
hänelle vieraalla kielellä tapahtuvasta keskustelusta ymmärtänyt
sanaakaan. -- Koettakaa vielä liukkaammin. Mitä hän sanoo?
Dolohof ei vastannut komppanianpäällikön kysymykseen; hän oli joutunut
kiihkeään kiistaan ranskalaisen krenatöörin kanssa. He puhuivat
tietystikin sodasta. Ranskalainen, joka sekoitti venäläiset
itävaltalaisiin, todisteli, että venäläiset olivat antautuneet Ulmin
luona ja että osa heistä oli lähtenyt pakosalle; Dolohof taas väitti,
etteivät venäläiset olleet antautuneet, vaan päinvastoin löylyttäneet
ranskalaisia.
-- Teidät on käsketty täältä karkoittamaan, ja kyllä teidät
karkoitammekin, -- puheli Dolohof.
-- Varokaa vain, ettemme korjaa teitä kaikkine kasakkoinenne, -- sanoi
krenatööri.
Ranskalaiset sotilaat pyrähtivät nauramaan.
-- Panemme teidät tanssimaan, kuten Suvorovinkin aikoina (_on vous fera
danser_), -- sanoi Dolohof.
-- _Qu'est-ce qu'il chante_?[76] -- kysyi eräs ranskalainen.
-- _De l'histoire ancienne_,[77] -- vastasi toinen, aavistaen, että oli
puhe entisistä sodista. -- _L'Empereur va lui faire voir à votre
Souvara, comme aux autres_.[78]
-- Bonaparte... -- alkoi Dolohof, mutta ranskalainen keskeytti hänet.
-- Ei ole Bonapartea. On keisari _Saoré nom_[79]... -- huusi
ranskalainen raivoissaan.
-- Hiis vieköön keisarinne!
Ja Dolohof alkoi sättiä venäjäksi, oikein sotilaan tapaan, heitti
kiväärinsä ilmaan ja poistui ketjusta.
-- Menkäämme, Ivan Lukitsh, -- sanoi hän komppanianpäällikölle.
-- Sepä vasta ranskaa, -- sanoivat venäläiset sotilaat. -- Entä sinä,
Sidorof!
Sidorof iski silmää ja alkoi, ranskalaisiin kääntyneenä, mulittaa
käsittämättömiä sanoja:
-- Kari, mala, tafa, safi, muter, kaska, -- molotti Sidorof, koettaen
saada äänensä sävyä niin ilmeikkääksi kuin mahdollista.
-- Ho, ho, ho! ha, ha, ha! Uh, uh! -- kaikui terveen iloinen
naurunrähäkkä venäläisten joukosta, ja välittömästi tarttui se
ranskalaisiinkin, niin että olisi luullut välttämättömäksi poistaa
panokset pyssyistä, lauaista tykit ilmaan ja hajaantua kunkin
kiireimmän kaupalla kotiinsa.
Mutta panokset jäivät pyssyihin, ampumareiät taloissa ja varustuksissa
ammottivat yhtä uhkaavina kuin ennenkin, ja etuteloistaan irroitetut
tykit olivat yhä suunnattuina toisiaan vastaan.