XIII.

Käytyään hyvästijätöllä sotaministerin luona, lähti ruhtinas Andrei

vielä samana yönä matkalle armeijaan, itsekään tietämättä, mistä sen

tapaisi, ja peläten joutuvansa Kremsin tiellä ranskalaisten käsiin.

Brünnissä oli koko hovi lähtöhommissa, ja raskas kalusto oli jo

matkalla Olmütziin. Etzelsdorfin luona tuli ruhtinas Andrei sille

tielle, jota myöten venäläinen armeija pakeni tulisella kiireellä ja

suurimmassa epäjärjestyksessä. Tie oli niin täyteen ahtautunut

kuormavaunuja, että hänen oli mahdoton jatkaa matkaa vaunuissaan.

Otettuaan kasakkapäälliköltä hevosen ja kasakan, lähti ruhtinas Andrei

nälkäisenä ja väsyneenä etsimään ylipäällikköä ja kuormavaunujaan.

Matkalla kuuli hän mitä huolestuttavimpia huhuja armeijan tilasta, ja

nähdessään nuo suin päin pakenevat joukot, alkoi hän niihin uskoakkin.

Hänen mieleensä muistuivat Bonaparten sanat, jotka tämä sodan alkaessa

oli lausunut armeijalle antamassaan päiväkäskyssä: (_Cette armée russe,

que l'or d'Angleterre a transportée des extrémités de l'univers, nous

allons lui faire eprouver le même sort (le sort de l'armée d'Ulm)_".[74]

Ja nämä sanat herättivät hänessä samalla kertaa ihailua tuohon

nerokkaaseen sankariin, loukatun kunnian tuntoa ja maineen toiveita.

"Mutta jollei muu autakkaan kuin kuolema?" hän ajatteli. "Mitäpä siitä,

jos niin tarvitaan! Osannen kuolla yhtä hyvin kuin muutkin."

Halveksuen katseli ruhtinas Andrei näitä loppumattomia sekasin kulkevia

joukko-osastoja, kuormia, tykkejä, ja taas kuormia, kuormia, ja yhä

kuormia jos jonkinlaisia, jotka milloin sivuuttaen toisiaan, milloin

kolmen ja neljän kertaisissa jonoissa kulkien sulkivat koko

leveydeltään poroisen tien. Joka puolelta, edestä ja takaa, niin

pitkältä kuin korva eroitti, kuului pyörien kolinaa, vaunulaiteiden,

tykintelojen ja rattaiden rätinää, kavioiden kapsetta, ruoskain

viuhinaa, sotilaiden, palvelijain ja upseerien huutoja, hoputtamista ja

sättimistä. Tien vierillä tapasi ruhtinas Andrei tuon tuostakin milloin

nyljettyjä, milloin nylkemättömiä hevosenraatoja, särkyneitä rattaita,

joiden vieressä istui sotilaita aivan kuin jotain odotellen. Kylien

kohdalla näki hän osastoistaan eronneita sotilaita, joista toiset

kiirehtivät kyliä kohden, toiset jo palailivat niistä, kantaa

laahustaen kanoja, lampaita, heiniä ja kaikellaisella tavaralla

täytettyjä säkkejä. Ala- ja ylämä'issä syntyi aivan sietämätön ahdinko,

ja kuului korvia vihlovaa huutoa ja kirkunaa. Sotilaat seisoivat polvia

myöten porossa ja kannattelivat tykkejä ja kuormia: ruoskat räiskivät,

kaviot livastelivat, vetohihnat katkeilivat ja rinnat korahtelivat

huudoista. Pakoretkeä johtavat upseerit ratsastelivat edestakaisin

kuormien välitse. Heikosti kuuluivat heidän äänensä tämän yleisen melun

keskestä, ja heidän kasvojensa ilmeistä saattoi huomata, että he olivat

toivottomia tämän sekasorron suhteen.

"Tässä siis on se rakas, oikea-uskoinen sotajoukko", ajatteli

Bolkonski, muistellen Bilibinin sanoja.

Ruhtinas Andrei tahtoi kysyä joltakulta, missä ylipäällikkö nykyään

oleksii, ja sentähden ajoi hän kuormaston luo. Suoraan häntä kohti

kulkivat yhden hevosen vetämät ajoneuvot, mitkä nähtävästi olivat

sotilaiden tilapäisesti kyhäämät ja muistuttivat vankkurien,

kabrioletin ja vaunujen sekasikiötä. Ajoneuvoja ohjasi sotilas, ja

nahkaisen katoksen alla istui kokonaan huiveihin kääriytynyt nainen.

Ruhtinas Andrei oli jo saapunut kuormaston luo ja oli jo kerinnyt

kysymäänkin asiaansa eräältä sotilaalta, kun yhtäkkiä katoksen alla

istuvan naisen toivottomat huudot kiinnittivät hänen huomionsa.

Kuormastoa johtava upseeri hutki näiden kummallisten ajoneuvojen

ajuria, kun tämä pyrki sivuuttamaan kuormaston, ja jokunen lyönti

sattui naisen jalkoja peittävään verhokkeeseen. Nainen huusi

vimmatusti. Kun hän huomasi ruhtinas Andrein pisti hän päänsä kuomusta,

huitoi laihoilla käsillään ja huusi:

-- Adjutantti! Herra adjutantti! Jumalan nimessä ... puollustakaa...

Mitä tästä tulee?... Olen seitsemännen jääkärirykmentin lääkärin

vaimo ... eivät päästä kulkemaan; olemme jääneet rykmentistämme, olemme

eksyneet...

-- Lyön mäsäksi, käännä takasin! -- huusi vihastunut upseeri

sotilaalle: -- käännä takasin luhjinesi.

-- Herra adjutantti, puollustakaa. Mitä tämä on? -- huusi lääkärin

vaimo.

-- Sallikaa näiden ajoneuvojen jatkaa matkaa. Ettekö näe, että kulkija

on nainen? -- sanoi ruhtinas Andrei, ratsastaen upseerin luo.

Upseeri vilkasi häneen, mutta, vastaamatta sanaakaan, hän kääntyi taas

sotilaaseen: "Minä sinut sivuutan... Takasin!"...

-- Päästäkää, sanon teille, -- toisti ruhtinas Andrei, piukistaen

huuliaan.

-- Ken olet sinä sitten? -- kysyi upseeri raivostuneen kiivaasti,

kääntyen ruhtinas Andreihin. -- Ken olet? Oletko sinä (hän lausui

erityisen merkitsevästi _sinä_ sanan) päällikkö, vai kuinka? Tässä olen

minä päällikkö, etkä sinä. Sinä siinä, takasin, -- ärjäsi hän

sotilaalle, -- lyön mäsäksi.

Tämä "mäsäksi lyöminen" näytti häntä erityisesti miellyttävän.

-- Kylläpä sai adjutantti pahanen, -- kuului ääni takaa.

Ruhtinas Andrei huomasi, että upseeri oli suotta aikojaan ärtynyt

sellaiseen raivopuuskaan, jollaisen vallassa ihmiset eivät tavallisesti

tiedä, mitä puhuvat. Hän huomasi, että kuomussa istuvan lääkärin vaimon

puollustaminen saattoi viedä siihen, mitä hän enin maailmassa pelkäsi

-- saattoi tehdä hänet naurettavaksi; mutta hänen vaistonsa sanoi

toista. Ei kerinnyt upseeri lausumaan viimeistä sanaansa, kun ruhtinas

Andrei, kasvot vihan vääntäminä, ruoska koholla, ajoi hänen luokseen.

-- Sal-l-i-kaa hei-dän men-nä!

Upseeri häiläytti kädellään ja poistui kiireesti.

-- Kaikki lähtee epäjärjestys näistä esikuntalaisista, -- mutisi hän.

-- Tehkää häntä mielenne mukaan.

Ruhtinas Andrei lähti kiireesti, silmät maahan luotuina, lääkärin

vaimon luota, joka nimitti häntä pelastajakseen, ja lähti ajamaan

täyttä laukkaa kylää kohti, missä ylipäällikön sanottiin majailevan.

Ajaessaan hän kirvelevin sydämin muisteli tämän häpeällisen kohtauksen

pienimpiäkin yksityiskohtia.

Saavuttuaan kylään hän laskeusi ratsultaan ja lähti jalan astumaan

ensimäistä taloa kohti, missä hän aikoi edes hetkisen levähtää, hieman

aterioida ja selvitellä näitä loukkaavia, kiusallisia aatoksiaan. "Tämä

on rosvojoukko, vaan ei suinkaan sotajoukko", päätteli hän itsekseen,

lähestyessään talon akkunaa. Samassa kuuli hän nimensä mainittavan.

Ääni oli hänelle tuttu.

Hän vilkasi sivulleen. Pienestä akkuna pahasesta pistäytyivät esiin

Nesvitskin kauniit kasvot. Hän pureskeli jotain mehevässä suussaan ja

kutsui ruhtinas Andreita luokseen, huitoen käsillään.

-- Bolkonski, Bolkonski, etkö kuule? Tule kiireemmin, -- hän huusi.

Huoneeseen tultuaan tapasi ruhtinas Andrei Nesvitskin ja erään toisen

adjutantin, jotka paraillaan aterioivat. He kiirehtivät ruhtinas

Andreilta utelemaan uutisia. Tuttavainsa kasvoilla huomasi Bolkonski

levottomuuden ilmeen. Erittäin oli tämä ilme huomioitavissa Nesvitskin

alati nauravilla kasvoilla.

-- Missä on ylipäällikkö? -- kysyi Bolkonski.

-- Täällä, tuossa talossa, -- vastasi adjutantti.

-- Onko sitten totta, että on solmittu rauha ja antauduttu? -- kysyi

Nesvitski.

-- Samaa kysyn teiltä. En tiedä mitään; vaivoin pääsin tänne.

-- Mitä meistä, veliseni! Kauheata! Kadun veliseni: Mackille nauroimme,

mutta huonommin käy itsellemme, -- sanoi Nesvitski. -- Mutta istuhan ja

syö jotakin.

-- Ette nyt, ruhtinas, löydä tavarakuormaanne, ettekä muutakaan, ja

Jumala tietää, missä lienee Pietarinne, -- sanoi toinen adjutantti.

-- Missä on pääkortteeri?

-- Znaimissa aijomme viettää yön.

-- Ja minä kun niin laittelin mukaani kaikki mahdolliset esineet,

sälytin kahden hevosen selkään, -- puheli Nesvitski, ja miten

erinomaiset olivat tavarakääröni. Olisivatpa kestäneet, vaikka Böhmin

vuoriston yli olisimme samoilleet. Huonosti ovat asiat, veliseni. Et

ole varmaankaan terve, kun noin tempoilet? -- kysyi Nesvitski,

huomattuaan, miten ruhtinas Andreita puistatti, aivan kuin hän olisi

koskettanut Leidenin pulloihin.

-- Tervehän minä, -- vastasi ruhtinas Andrei.

Samassa muistui hänen mieleensä äskeinen kohtaus lääkärin vaimon ja

kuormasto-upseerin kanssa.

-- Mitä tekee ylipäällikkö täällä? -- hän kysyi.

-- En lainkaan käsitä, -- vastasi Nesvitski.

-- Eräs seikka on minulle selvillä: kaikki on alhaista, alhaista,

alhaista, -- sanoi ruhtinas Andrei ja lähti taloon, missä ylipäällikkö

majaili.

Hän kulki Kutusovin vaunujen ohi, sivuutti seurueupseerien ja pihalla

meluavain kasakkain uupuneet hevoset ja saapui lopulta eteiseen.

Hänelle ilmoitettiin, että Kutusof oli tuvassa Bagrationin ja

Weihrotherin kanssa. Weihrother oli itävaltalainen kenraali, joka oli

astunut Schmidtin sijalle esikuntaan. Eteisessä istui pikku Koslovski

kyykyllään kirjurin edessä. Kirjuri istui hihat käärittyinä kumolleen

käännetyllä puikolla ja kirjoitti kiireesti. Koslovskin kasvot olivat

raukean väsyneet, -- nähtävästi ei hänkään ollut nukkunut yötään. Hän

vilkasi ruhtinas Andreihin, muttei edes nyökäyttänyt hänelle päällään.

-- Toinen linja... Joko olet kirjoittanut? hän jatkoi, sanellen

kirjurille: -- Kievin krenatöörit, Podolin...

-- En ehdi, teidän jalosukuisuutenne, -- vastasi kirjuri töykeän

kiukkuisesti ja katsahti Koslovskiin.

Oven takaa kuului samassa Kutusovin ääni. Hän puhui sangen vilkkaasti,

ja selvästi voi päättää hänen äänestään, että hän oli johonkin

tyytymätön. Hänet keskeytti toisinaan ruhtinas Andreille outo ääni. Kun

ruhtinas Andrei kuuli nämä äänet ja ajatteli, miten välinpitämättömästi

Koslovski oli katsahtanut häneen, miten töykeästi oli käyttäytynyt

väsynyt kirjuri, miten kirjuri ja Koslovski aivan ylipäällikön

saatuvilla kyyröttivät lattialla puikon ääressä, ja miten äänekkäästi

hevosia pitelevät kasakat naureskelivat aivan ylipäällikön akkunan

alla, kun hän ajatteli kaikkea tätä, niin tunsi hän, että tulossa oli

jotain tärkeätä, kauheata.

Hän kääntyi päättävästi Koslovskiin ja vaati häneltä vastausta.

-- Heti paikalla, ruhtinas, -- sanoi Koslovski. -- Kirjoitamme

taistelujärjestelyä Bagrationille.

-- Entä antautuminen?

-- Turhaa puhetta; valmistaudutaan taisteluun.

Ruhtinas Andrei astui ovea kohti, jonka takaa oli kuulunut puhetta.

Mutta juuri kun hänen piti tarttua ovenripaan, vaikenivat ääneet, ovi

avautui, ja kynnykselle ilmestyi pöhönaamainen, könkönenäinen Kutusof.

Ruhtinas Andrei seisoi aivan ylipäällikön edessä; mutta tämän ainoan

näkevän silmän ilmeestä voi päättää, että aatokset ja huolet niin

kokonaan olivat bänet vallanneet, ettei hän tuntenut edes

adjutanttiaan, vaikka katsoikin häntä suoraan silmiin.

-- No, oletko lopettanut? -- kysyi hän Koslovskilta.

-- Heti paikalla, teidän ylhäisyytenne.

Ylipäällikön jälissä astui yteiseen Bagration. Hän oli varreltaan

lyhyläntä, kuivankälpeä, keski-ikäinen mies, jonka itämaiset,

liikkumattomat kasvot ilmaisivat tahdon lujuutta.

-- Teidän ylhäisyytenne, olen palannut, -- toisti ruhtinas Andrei

jotenkin äänekkäästi, ojentaen ylipäällikölle kirjettä.

-- Vai niin, Wienistäkö? Hyvä. Sittemmin, sittemmin!

Kutusof ja Bagration astuivat portaille.

-- No, ruhtinas, hyvästi, -- sanoi Kutusof Bagrationille. -- Kristus

olkoon kanssasi. Siunaan sinut suureen urotyöhön.

Kutusovin kasvoilta katosi yhtäkkiä jäykkyys, ja kyyneleet täyttivät

hänen silmänsä. Vasemmalla kädellään veti hän Bagrationin luokseen ja

oikealla kädellään, jossa oli sormus, hän siunasi ystävänsä ja käänsi

hänelle pöhöttyneen poskensa suudeltavaksi. Bagration suuteli häntä

kaulalle.

-- Kristus olkoon kanssasi! -- toisti Kutusof ja lähti vaunujensa luo.

-- Istuudu vierelleni, -- sanoi hän Bolkonskille.

-- Teidän ylhäisyytenne, tahtoisin jäädä tänne ja olla täällä hyödyksi.

Sallikaa minun jäädä Bagrationin osastoon.

-- Istuudu, -- sanoi Kutusof ja huomattuaan, että ruhtinas Andrei oli

kahden vaiheilla, hän lisäsi: -- itsekin tarvitsen kunnollisia

upseereja, itsekin tarvitsen.

He istuutuivat vaunuihin ja ajoivat jonkun aikaa puhumatta sanaakaan.

-- Vielä on paljon tehtävää, paljon, -- sanoi Kutusof, ja vanhuksen

läpitunkeva ilme näytti ilmaisevan, että hän käsittää ne tunteet, jotka

liikkuvat ruhtinas Andrein sydämessä. -- Jos Bagrationin osastosta

huomenna on jälellä kymmeneskin osa, niin kiitän Jumalaa, -- jatkoi

Kutusof, aivan kuin olisi puhellut itsekseen.

Ruhtinas Andrei katsahti Kutusoviin, ja tahtomattaan kiintyivät hänen

silmänsä puolen kyynärän päässä hänestä oleviin puhtaaksi huuhdeltuihin

arven poimuihin ylipäällikön ohimolla ja hänen kuopastaan valuneeseen

silmäänsä. Arpi oli muistona luodista, joka Ismailovin luona oli

lävistänyt hänen päänsä. "Niin, hänellä on oikeus puhua näin

rauhallisesti noiden ihmisten kuolemasta!" ajatteli Bolkonski.

-- Siksipä pyydänkin päästä tähän osastoon, -- sanoi Bolkonski.

Kutusof ei vastannut. Hän oli jo nähtävästi kokonaan unohtanut sen,

mitä oli lausunut, ja istui ajatuksiinsa vaipuneena. Vaunut vaappuivat

tasaisesti joustavilla linjaaleillaan. Viiden minutin kuluttua kääntyi

Kutusof ruhtinas Andreihin. Hänen kasvoillaan ei ollut enää

kiihtymyksen jälkeäkään. Hienon leikillisesti kyseli hän ruhtinas

Andreilta yksityiskohtia keisarin ja hänen keskustelustaan,

arvosteluita Kremsin taistelusta ja muutamain heille molemmille

tuttavain naisten vointia.

Sota ja rauha I Historiallinen romaani · 第 49 / 79 题