Käytyään hyvästijätöllä sotaministerin luona, lähti ruhtinas Andrei
vielä samana yönä matkalle armeijaan, itsekään tietämättä, mistä sen
tapaisi, ja peläten joutuvansa Kremsin tiellä ranskalaisten käsiin.
Brünnissä oli koko hovi lähtöhommissa, ja raskas kalusto oli jo
matkalla Olmütziin. Etzelsdorfin luona tuli ruhtinas Andrei sille
tielle, jota myöten venäläinen armeija pakeni tulisella kiireellä ja
suurimmassa epäjärjestyksessä. Tie oli niin täyteen ahtautunut
kuormavaunuja, että hänen oli mahdoton jatkaa matkaa vaunuissaan.
Otettuaan kasakkapäälliköltä hevosen ja kasakan, lähti ruhtinas Andrei
nälkäisenä ja väsyneenä etsimään ylipäällikköä ja kuormavaunujaan.
Matkalla kuuli hän mitä huolestuttavimpia huhuja armeijan tilasta, ja
nähdessään nuo suin päin pakenevat joukot, alkoi hän niihin uskoakkin.
Hänen mieleensä muistuivat Bonaparten sanat, jotka tämä sodan alkaessa
oli lausunut armeijalle antamassaan päiväkäskyssä: (_Cette armée russe,
que l'or d'Angleterre a transportée des extrémités de l'univers, nous
allons lui faire eprouver le même sort (le sort de l'armée d'Ulm)_".[74]
Ja nämä sanat herättivät hänessä samalla kertaa ihailua tuohon
nerokkaaseen sankariin, loukatun kunnian tuntoa ja maineen toiveita.
"Mutta jollei muu autakkaan kuin kuolema?" hän ajatteli. "Mitäpä siitä,
jos niin tarvitaan! Osannen kuolla yhtä hyvin kuin muutkin."
Halveksuen katseli ruhtinas Andrei näitä loppumattomia sekasin kulkevia
joukko-osastoja, kuormia, tykkejä, ja taas kuormia, kuormia, ja yhä
kuormia jos jonkinlaisia, jotka milloin sivuuttaen toisiaan, milloin
kolmen ja neljän kertaisissa jonoissa kulkien sulkivat koko
leveydeltään poroisen tien. Joka puolelta, edestä ja takaa, niin
pitkältä kuin korva eroitti, kuului pyörien kolinaa, vaunulaiteiden,
tykintelojen ja rattaiden rätinää, kavioiden kapsetta, ruoskain
viuhinaa, sotilaiden, palvelijain ja upseerien huutoja, hoputtamista ja
sättimistä. Tien vierillä tapasi ruhtinas Andrei tuon tuostakin milloin
nyljettyjä, milloin nylkemättömiä hevosenraatoja, särkyneitä rattaita,
joiden vieressä istui sotilaita aivan kuin jotain odotellen. Kylien
kohdalla näki hän osastoistaan eronneita sotilaita, joista toiset
kiirehtivät kyliä kohden, toiset jo palailivat niistä, kantaa
laahustaen kanoja, lampaita, heiniä ja kaikellaisella tavaralla
täytettyjä säkkejä. Ala- ja ylämä'issä syntyi aivan sietämätön ahdinko,
ja kuului korvia vihlovaa huutoa ja kirkunaa. Sotilaat seisoivat polvia
myöten porossa ja kannattelivat tykkejä ja kuormia: ruoskat räiskivät,
kaviot livastelivat, vetohihnat katkeilivat ja rinnat korahtelivat
huudoista. Pakoretkeä johtavat upseerit ratsastelivat edestakaisin
kuormien välitse. Heikosti kuuluivat heidän äänensä tämän yleisen melun
keskestä, ja heidän kasvojensa ilmeistä saattoi huomata, että he olivat
toivottomia tämän sekasorron suhteen.
"Tässä siis on se rakas, oikea-uskoinen sotajoukko", ajatteli
Bolkonski, muistellen Bilibinin sanoja.
Ruhtinas Andrei tahtoi kysyä joltakulta, missä ylipäällikkö nykyään
oleksii, ja sentähden ajoi hän kuormaston luo. Suoraan häntä kohti
kulkivat yhden hevosen vetämät ajoneuvot, mitkä nähtävästi olivat
sotilaiden tilapäisesti kyhäämät ja muistuttivat vankkurien,
kabrioletin ja vaunujen sekasikiötä. Ajoneuvoja ohjasi sotilas, ja
nahkaisen katoksen alla istui kokonaan huiveihin kääriytynyt nainen.
Ruhtinas Andrei oli jo saapunut kuormaston luo ja oli jo kerinnyt
kysymäänkin asiaansa eräältä sotilaalta, kun yhtäkkiä katoksen alla
istuvan naisen toivottomat huudot kiinnittivät hänen huomionsa.
Kuormastoa johtava upseeri hutki näiden kummallisten ajoneuvojen
ajuria, kun tämä pyrki sivuuttamaan kuormaston, ja jokunen lyönti
sattui naisen jalkoja peittävään verhokkeeseen. Nainen huusi
vimmatusti. Kun hän huomasi ruhtinas Andrein pisti hän päänsä kuomusta,
huitoi laihoilla käsillään ja huusi:
-- Adjutantti! Herra adjutantti! Jumalan nimessä ... puollustakaa...
Mitä tästä tulee?... Olen seitsemännen jääkärirykmentin lääkärin
vaimo ... eivät päästä kulkemaan; olemme jääneet rykmentistämme, olemme
eksyneet...
-- Lyön mäsäksi, käännä takasin! -- huusi vihastunut upseeri
sotilaalle: -- käännä takasin luhjinesi.
-- Herra adjutantti, puollustakaa. Mitä tämä on? -- huusi lääkärin
vaimo.
-- Sallikaa näiden ajoneuvojen jatkaa matkaa. Ettekö näe, että kulkija
on nainen? -- sanoi ruhtinas Andrei, ratsastaen upseerin luo.
Upseeri vilkasi häneen, mutta, vastaamatta sanaakaan, hän kääntyi taas
sotilaaseen: "Minä sinut sivuutan... Takasin!"...
-- Päästäkää, sanon teille, -- toisti ruhtinas Andrei, piukistaen
huuliaan.
-- Ken olet sinä sitten? -- kysyi upseeri raivostuneen kiivaasti,
kääntyen ruhtinas Andreihin. -- Ken olet? Oletko sinä (hän lausui
erityisen merkitsevästi _sinä_ sanan) päällikkö, vai kuinka? Tässä olen
minä päällikkö, etkä sinä. Sinä siinä, takasin, -- ärjäsi hän
sotilaalle, -- lyön mäsäksi.
Tämä "mäsäksi lyöminen" näytti häntä erityisesti miellyttävän.
-- Kylläpä sai adjutantti pahanen, -- kuului ääni takaa.
Ruhtinas Andrei huomasi, että upseeri oli suotta aikojaan ärtynyt
sellaiseen raivopuuskaan, jollaisen vallassa ihmiset eivät tavallisesti
tiedä, mitä puhuvat. Hän huomasi, että kuomussa istuvan lääkärin vaimon
puollustaminen saattoi viedä siihen, mitä hän enin maailmassa pelkäsi
-- saattoi tehdä hänet naurettavaksi; mutta hänen vaistonsa sanoi
toista. Ei kerinnyt upseeri lausumaan viimeistä sanaansa, kun ruhtinas
Andrei, kasvot vihan vääntäminä, ruoska koholla, ajoi hänen luokseen.
-- Sal-l-i-kaa hei-dän men-nä!
Upseeri häiläytti kädellään ja poistui kiireesti.
-- Kaikki lähtee epäjärjestys näistä esikuntalaisista, -- mutisi hän.
-- Tehkää häntä mielenne mukaan.
Ruhtinas Andrei lähti kiireesti, silmät maahan luotuina, lääkärin
vaimon luota, joka nimitti häntä pelastajakseen, ja lähti ajamaan
täyttä laukkaa kylää kohti, missä ylipäällikön sanottiin majailevan.
Ajaessaan hän kirvelevin sydämin muisteli tämän häpeällisen kohtauksen
pienimpiäkin yksityiskohtia.
Saavuttuaan kylään hän laskeusi ratsultaan ja lähti jalan astumaan
ensimäistä taloa kohti, missä hän aikoi edes hetkisen levähtää, hieman
aterioida ja selvitellä näitä loukkaavia, kiusallisia aatoksiaan. "Tämä
on rosvojoukko, vaan ei suinkaan sotajoukko", päätteli hän itsekseen,
lähestyessään talon akkunaa. Samassa kuuli hän nimensä mainittavan.
Ääni oli hänelle tuttu.
Hän vilkasi sivulleen. Pienestä akkuna pahasesta pistäytyivät esiin
Nesvitskin kauniit kasvot. Hän pureskeli jotain mehevässä suussaan ja
kutsui ruhtinas Andreita luokseen, huitoen käsillään.
-- Bolkonski, Bolkonski, etkö kuule? Tule kiireemmin, -- hän huusi.
Huoneeseen tultuaan tapasi ruhtinas Andrei Nesvitskin ja erään toisen
adjutantin, jotka paraillaan aterioivat. He kiirehtivät ruhtinas
Andreilta utelemaan uutisia. Tuttavainsa kasvoilla huomasi Bolkonski
levottomuuden ilmeen. Erittäin oli tämä ilme huomioitavissa Nesvitskin
alati nauravilla kasvoilla.
-- Missä on ylipäällikkö? -- kysyi Bolkonski.
-- Täällä, tuossa talossa, -- vastasi adjutantti.
-- Onko sitten totta, että on solmittu rauha ja antauduttu? -- kysyi
Nesvitski.
-- Samaa kysyn teiltä. En tiedä mitään; vaivoin pääsin tänne.
-- Mitä meistä, veliseni! Kauheata! Kadun veliseni: Mackille nauroimme,
mutta huonommin käy itsellemme, -- sanoi Nesvitski. -- Mutta istuhan ja
syö jotakin.
-- Ette nyt, ruhtinas, löydä tavarakuormaanne, ettekä muutakaan, ja
Jumala tietää, missä lienee Pietarinne, -- sanoi toinen adjutantti.
-- Missä on pääkortteeri?
-- Znaimissa aijomme viettää yön.
-- Ja minä kun niin laittelin mukaani kaikki mahdolliset esineet,
sälytin kahden hevosen selkään, -- puheli Nesvitski, ja miten
erinomaiset olivat tavarakääröni. Olisivatpa kestäneet, vaikka Böhmin
vuoriston yli olisimme samoilleet. Huonosti ovat asiat, veliseni. Et
ole varmaankaan terve, kun noin tempoilet? -- kysyi Nesvitski,
huomattuaan, miten ruhtinas Andreita puistatti, aivan kuin hän olisi
koskettanut Leidenin pulloihin.
-- Tervehän minä, -- vastasi ruhtinas Andrei.
Samassa muistui hänen mieleensä äskeinen kohtaus lääkärin vaimon ja
kuormasto-upseerin kanssa.
-- Mitä tekee ylipäällikkö täällä? -- hän kysyi.
-- En lainkaan käsitä, -- vastasi Nesvitski.
-- Eräs seikka on minulle selvillä: kaikki on alhaista, alhaista,
alhaista, -- sanoi ruhtinas Andrei ja lähti taloon, missä ylipäällikkö
majaili.
Hän kulki Kutusovin vaunujen ohi, sivuutti seurueupseerien ja pihalla
meluavain kasakkain uupuneet hevoset ja saapui lopulta eteiseen.
Hänelle ilmoitettiin, että Kutusof oli tuvassa Bagrationin ja
Weihrotherin kanssa. Weihrother oli itävaltalainen kenraali, joka oli
astunut Schmidtin sijalle esikuntaan. Eteisessä istui pikku Koslovski
kyykyllään kirjurin edessä. Kirjuri istui hihat käärittyinä kumolleen
käännetyllä puikolla ja kirjoitti kiireesti. Koslovskin kasvot olivat
raukean väsyneet, -- nähtävästi ei hänkään ollut nukkunut yötään. Hän
vilkasi ruhtinas Andreihin, muttei edes nyökäyttänyt hänelle päällään.
-- Toinen linja... Joko olet kirjoittanut? hän jatkoi, sanellen
kirjurille: -- Kievin krenatöörit, Podolin...
-- En ehdi, teidän jalosukuisuutenne, -- vastasi kirjuri töykeän
kiukkuisesti ja katsahti Koslovskiin.
Oven takaa kuului samassa Kutusovin ääni. Hän puhui sangen vilkkaasti,
ja selvästi voi päättää hänen äänestään, että hän oli johonkin
tyytymätön. Hänet keskeytti toisinaan ruhtinas Andreille outo ääni. Kun
ruhtinas Andrei kuuli nämä äänet ja ajatteli, miten välinpitämättömästi
Koslovski oli katsahtanut häneen, miten töykeästi oli käyttäytynyt
väsynyt kirjuri, miten kirjuri ja Koslovski aivan ylipäällikön
saatuvilla kyyröttivät lattialla puikon ääressä, ja miten äänekkäästi
hevosia pitelevät kasakat naureskelivat aivan ylipäällikön akkunan
alla, kun hän ajatteli kaikkea tätä, niin tunsi hän, että tulossa oli
jotain tärkeätä, kauheata.
Hän kääntyi päättävästi Koslovskiin ja vaati häneltä vastausta.
-- Heti paikalla, ruhtinas, -- sanoi Koslovski. -- Kirjoitamme
taistelujärjestelyä Bagrationille.
-- Entä antautuminen?
-- Turhaa puhetta; valmistaudutaan taisteluun.
Ruhtinas Andrei astui ovea kohti, jonka takaa oli kuulunut puhetta.
Mutta juuri kun hänen piti tarttua ovenripaan, vaikenivat ääneet, ovi
avautui, ja kynnykselle ilmestyi pöhönaamainen, könkönenäinen Kutusof.
Ruhtinas Andrei seisoi aivan ylipäällikön edessä; mutta tämän ainoan
näkevän silmän ilmeestä voi päättää, että aatokset ja huolet niin
kokonaan olivat bänet vallanneet, ettei hän tuntenut edes
adjutanttiaan, vaikka katsoikin häntä suoraan silmiin.
-- No, oletko lopettanut? -- kysyi hän Koslovskilta.
-- Heti paikalla, teidän ylhäisyytenne.
Ylipäällikön jälissä astui yteiseen Bagration. Hän oli varreltaan
lyhyläntä, kuivankälpeä, keski-ikäinen mies, jonka itämaiset,
liikkumattomat kasvot ilmaisivat tahdon lujuutta.
-- Teidän ylhäisyytenne, olen palannut, -- toisti ruhtinas Andrei
jotenkin äänekkäästi, ojentaen ylipäällikölle kirjettä.
-- Vai niin, Wienistäkö? Hyvä. Sittemmin, sittemmin!
Kutusof ja Bagration astuivat portaille.
-- No, ruhtinas, hyvästi, -- sanoi Kutusof Bagrationille. -- Kristus
olkoon kanssasi. Siunaan sinut suureen urotyöhön.
Kutusovin kasvoilta katosi yhtäkkiä jäykkyys, ja kyyneleet täyttivät
hänen silmänsä. Vasemmalla kädellään veti hän Bagrationin luokseen ja
oikealla kädellään, jossa oli sormus, hän siunasi ystävänsä ja käänsi
hänelle pöhöttyneen poskensa suudeltavaksi. Bagration suuteli häntä
kaulalle.
-- Kristus olkoon kanssasi! -- toisti Kutusof ja lähti vaunujensa luo.
-- Istuudu vierelleni, -- sanoi hän Bolkonskille.
-- Teidän ylhäisyytenne, tahtoisin jäädä tänne ja olla täällä hyödyksi.
Sallikaa minun jäädä Bagrationin osastoon.
-- Istuudu, -- sanoi Kutusof ja huomattuaan, että ruhtinas Andrei oli
kahden vaiheilla, hän lisäsi: -- itsekin tarvitsen kunnollisia
upseereja, itsekin tarvitsen.
He istuutuivat vaunuihin ja ajoivat jonkun aikaa puhumatta sanaakaan.
-- Vielä on paljon tehtävää, paljon, -- sanoi Kutusof, ja vanhuksen
läpitunkeva ilme näytti ilmaisevan, että hän käsittää ne tunteet, jotka
liikkuvat ruhtinas Andrein sydämessä. -- Jos Bagrationin osastosta
huomenna on jälellä kymmeneskin osa, niin kiitän Jumalaa, -- jatkoi
Kutusof, aivan kuin olisi puhellut itsekseen.
Ruhtinas Andrei katsahti Kutusoviin, ja tahtomattaan kiintyivät hänen
silmänsä puolen kyynärän päässä hänestä oleviin puhtaaksi huuhdeltuihin
arven poimuihin ylipäällikön ohimolla ja hänen kuopastaan valuneeseen
silmäänsä. Arpi oli muistona luodista, joka Ismailovin luona oli
lävistänyt hänen päänsä. "Niin, hänellä on oikeus puhua näin
rauhallisesti noiden ihmisten kuolemasta!" ajatteli Bolkonski.
-- Siksipä pyydänkin päästä tähän osastoon, -- sanoi Bolkonski.
Kutusof ei vastannut. Hän oli jo nähtävästi kokonaan unohtanut sen,
mitä oli lausunut, ja istui ajatuksiinsa vaipuneena. Vaunut vaappuivat
tasaisesti joustavilla linjaaleillaan. Viiden minutin kuluttua kääntyi
Kutusof ruhtinas Andreihin. Hänen kasvoillaan ei ollut enää
kiihtymyksen jälkeäkään. Hienon leikillisesti kyseli hän ruhtinas
Andreilta yksityiskohtia keisarin ja hänen keskustelustaan,
arvosteluita Kremsin taistelusta ja muutamain heille molemmille
tuttavain naisten vointia.