Juhlallisissa vastaanottajaisissa keisari Frans vain katsahti jäykästi
ruhtinas Andreita kasvoihin, kun tämä seisoi määrätyllä paikalla
itävaltalaisten upseerien joukossa, ja nyökäytti pitkänomaisella
päällään. Mutta vastaanottajaisten jälkeen ilmoitti eilinen
sivuisadjutantti Bolkonskille sangen kohteliaasti, että keisari haluaa
keskustella hänen kanssaan kahdenkesken. Keisari otti vastaan hänet
seisoen keskellä huonetta. Ennen keskustelun alkua tuntui keisari
jonkun verran hämmentyneeltä, ja näytti kuin ei hän olisi tiennyt, mitä
hänen olisi sanottava, ja näytti punastuneen. Tämä ihmetytti ruhtinas
Andreita.
-- Sanokaahan, milloin taistelu alkoi? -- kysyi hän hätäisesti.
Ruhtinas Andrei vastasi. Sitten seurasi toisia yhtä yksinkertaisia
kysymyksiä: "onko Kutusof terve? milloin hän oli lähtenyt Kremsistä?"
y.m.s. Keskustelun aikana oli keisarin kasvoilla sellainen ilme aivan
kuin hänen tarkoituksensa olisikin vain tehdä määrätty luku kysymyksiä.
Vastauksista hän vähät välitti, sen huomasi liiankin selvästi.
-- Milloin alkoi taistelu? -- kysyi keisari.
-- En voi ilmoittaa teidän majesteetillenne, milloin taistelu alkoi
rintamassa, mutta Dürensteinissa, missä silloin olin, alkoivat joukot
hyökätä kuudetta käydessä iltapäivällä, -- sanoi Bolkonski, elostuen,
sillä hän arveli, että hänen nyt onnistuisi esittää jo valmiiksi
suunnittelemansa kuvaus kaikesta, mitä tiesi ja mitä oli nähnyt.
Mutta keisari vain hymähti ja keskeytti hänet.
-- Kuinka monta penikulmaa?
-- Mistä ja mihin, teidän keisarillinen korkeutenne?
-- Dürensteinistä Kremsiin.
-- Kolme ja puoli penikulmaa, teidän keisarillinen korkeutenne.
-- Ovatko ranskalaiset poistuneet vasemmalta rannalta?
-- Urkkijain tietojen mukaan kulkivat viimeiset yöllä lautoilla.
-- Onko Kremsissä tarpeeksi rehua?
-- Rehua ei ole toimitettu niin paljon kuin...
Keisari keskeytti hänet.
-- Milloin kaatui Schmidt?...
-- Luullakseni klo 7.
-- Klo 7. Sangen surullista! Sangen surullista!
Keisari sanoi olevansa kiitollinen ja kumarsi. Ruhtinas Andrei poistui
huoneesta, ja heti riensivät hovilaiset hänen kimppuunsa utelemaan. Hän
näki ympärillään pelkkiä ystävällisiä silmiä ja kuuli ystävällisiä
sanoja. Eilinen sivuisadjutantti nuhteli häntä, kun hän ei ollut jäänyt
asumaan hoviin, ja tarjosi omaa taloaan hänen käytettäväkseen.
Sotaministeri tuli hänen luokseen ja onnitteli häntä sen johdosta, että
keisari oli suvainnut nimittää hänet Maria Theresian ritarikunnan
kolmannen luokan ritariksi. Keisarinnan kamariherra pyysi häntä
saapumaan hänen majesteettinsa keisarinnan puheille. Arkkiherttuatar
tahtoi myös tavata hänet. Hän ei tiennyt, kenelle hänen olisi pitänyt
vastata, ja vaikeni hetkiseksi kootakseen ajatuksensa. Venäjän
lähettiläs tarttui hänen käsivarteensa, vei hänet akkunan luo ja alkoi
puhella hänen kanssaan.
Vastoin Bilibinin arveluja oli hänen tuomansa tieto synnyttänyt riemua.
Oli määrätty pidettäväksi kiitosjumalanpalvelus. Kutusof sai Maria
Theresian suuren ristin, ja koko armeija sai palkintoja. Bolkonski sai
kutsuja kaikilta tahoilta, ja kaiken aamua ajeli hän vieraskäynneillä
korkeiden itävaltalaisten virkamiesten luona. Viidettä käydessä
iltapäivällä olivat vieraskäynnit tehdyt. Ruhtinas Andrei oli
mielessään sommitellut isälleen kirjeen taistelusta ja matkastaan
Brünniin ja oli nyt jo palaamassa Bilibinin asunnolle. Tämän portaiden
edessä huomasi hän puoleksi sälytetyt vähäiset vaunut. Bilibinin
palvelija, Frans, tuli ovesta, kantaa laahustaen raskasta matkalaukkua.
Matkan varrella oli ruhtinas Andrei poikennut kirjakauppaan
varustautumaan kirjoilla sotaretkeä varten ja oli istahtanut siellä
hetkisen.
-- Mitä nyt on tekeillä? -- kysyi Bolkonski palvelijalta.
-- Voi, teidän ylhäisyytenne! -- sanoi Frans, vaivoin raastaen
matkalaukkua vaunuihin. -- Matkustamme vielä edemmäs. Paholainen on
taas kintereillämme!
-- Mitä? Mitä? -- kyseli ruhtinas Andrei.
Bilibin tuli kiirehtien ovesta. Hänen aina rauhallisilla kasvoillaan
huomasi kiihtymyksen merkkejä.
-- Ei, ei, myöntäkää, että tämä on verraton juttu, -- hän sanoi, --
tämä Thaborin (silta Wienissä) sillan juttu. He ovat kulkeneet sen yli
vastarintaa kohtaamatta.
Ruhtinas Andrei oli aivan ymmällä.
-- Mutta mistä tulette, kun ette tiedä sitä, mistä haastelee jokainen
ajurikin kaupungissa?
-- Tulen arkkiherttuattaren luota. En siellä mitään kuullut.
-- Ettekö ole huomannut, että kaikkialla varustaudutaan matkalle.
-- En ole huomannut... Mutta mitä on tekeillä? -- kysyi ruhtinas Andrei
kärsimättömänä.
-- Mitäkö tekeillä? Onhan vain! Ranskalaiset ovat kulkeneet sillan yli,
jota Auerspergin piti puollustaa. Siltaa ei räjäytetty, ja nyt
kiirehtii Murat Brünniä kohti, ja tuossa tuokiossa ovat ranskalaiset
täällä.
-- Miten täällä? Miksei sitten räjäytetty siltaa, olihan se
miinoitettu?
-- Sitä kysyn teiltä. Sitä ei kenkään tiedä, ei Bonapartekaan.
Bolkonski kohautti harteitaan.
-- Mutta jos vihollinen on kulkenut sillan yli, niin silloin on armeija
mennyttä: siltä katkaistaan paluutie, -- hän sanoi.
-- Siinäpä ollaan, -- vastasi Bilibin. -- Kuulkaahan: Ranskalaiset
saapuvat Wieniin, kuten teille jo sanoin. Oivallista. Seuraavana
päivänä, s.o. eilen, herrat sotamarskit: Murat, Lannes ja Belliard,
nousevat ratsuilleen ja lähtevät sillalle. (Huomatkaa, että he kaikki
ovat gascognelaisia.) "Hyvät herrat", puhuu eräs heistä -- "te
tiedätte, että Thaborin silta on miinoitettu, ja että sitä suojelee
uhkaava _jete de pont_[70] ja viidentoista tuhannen miehen suuruinen
sotajoukko, jolle on annettu määräys räjäyttää silta ja estää meidän
ylimenoamme. Mutta meidän herramme ja keisarimme, Napoleon olisi
mielissään, jos valloittaisimme sillan. Menkäämme kolmisin ja
valloittakaamme silta." -- "Menkäämme", sanoivat toiset; ja he menevät
ja valloittavat sillan, kulkevat sen yli, ovat nyt koko armeijoineen
Tonavan tällä puolella ja kulkevat meidän kimppuumme, teidän kimppuunne
ja uhkaavat teidän yhdyslinjaanne.
-- Jättäkää jo leikinlasku, -- sanoi ruhtinas Andrei surullisen
totisena.
Tämä uutinen sekä suretti että riemastutti ruhtinas Andreita.
Heti kun hänelle kävi selväksi venäläisen armeijan toivoton asema,
pisti hänen päähänsä, että juuri hänen oli johdettava Venäjän armeija
tästä tukalasta asemasta, että nyt on hänen edessään se Toulon, joka
eroittaa hänet tuntemattomain upseerien joukosta ja avaa hänelle
kunnian ja maineen tien. Kuunnellessaan Bilibinin puhetta,
hän jo kuvitteli mielessään, miten hän, armeijaan palattuaan,
sotaneuvottelussa esittää mielipiteen, jonka avulla ainoastaan voidaan
pelastaa armeija, ja miten hänelle sitten uskotaan tämän suunnitelman
toteuttaminen.
-- Jättäkää jo leikinlasku, -- hän sanoi.
-- En laske leikkiä, -- jatkoi Bilibin, -- en tiedä mitään todenpaa ja
surkuteltavampaa. Nämä herrat tulevat kolmisin sillalle ja kohottavat
valkean lipun; he vakuuttavat, että on aselepo, ja että he,
sotamarskit, ovat tulleet neuvottelemaan ruhtinas Auerspergin kanssa.
Päivystävä upseeri päästää heidät siltavarusteelle. He kertoilevat
hänelle ummet ja lammet gascognelaisia hullutuksia: sanovat, että sota
on päättynyt, että keisari Frans ja Napoleon ovat päättäneet tavata
toisensa, että he tahtovat tavata ruhtinas Auerspergin, y.m.s. Upseeri
lähettää kutsumaan Auerspergiä; herrat sotamarskit syleilevät
upseereja, laskevat leikkiä, istahtavat tykeille, mutta sillä välin
marssii ranskalainen pataljoona salavihkaa sillalle, sotilaat
viskelevät palavilla aineilla täytettyjä säkkejä virtaan, ja pataljoona
saapuu siltavarusteelle. Vihdoin saapuu itse kenraaliluutnantti, meidän
rakas ruhtinaamme, Auersperg von Mautern. "Rakas vihollinen! Itävallan
joukkojen kukka. Turkin sotien sankari! Vihollisuus on päättynyt,
voimme puristaa toistemme käsiä ... keisari Napoleonin hartain toivo on
saada tavata ruhtinas Auersperg". Sanalla sanoen, nämä herrat eivät
suotta ole gascognelaisia, he pimittävät Auerspergin kauniilla
sanoillaan, hän on niin lumottu äkillisestä sydämellisestä
tuttavuudestaan ranskalaisiin sotamarskeihin, ja Muratin mantteli ja
kameelikurjen sulat häikäisevät siihen määrin hänen silmänsä, _qu'il
n'y voit que du feu, et oublie celui qu'il devonit faire, faire sur
l'ennemi_.[71] (Huolimatta puheensa elävyydestä, Bilibin ei sentään
unohtanut pysähtyä tämän sanasutkauksensa jälkeen, jotta ruhtinas
Andrei olisi ehtinyt täysin käsittää sen arvon.) Ranskalainen
pataljoona juoksee siltavarusteelle, tykit tukitaan, ja silta on
valloitettu. Ei, tämä ei vielä mitään, -- jatkoi hän, rauhoittuen
hieman, kuullessaan oman puheensa sulouden, -- tämäpä vasta jotain:
ali-upseeri jonka hallussa oli merkinantotykki sillan sytyttäjille ja
miinain räjäyttäjille, tämä ali-upseeri, kun huomasi, että ranskalaiset
juoksevat sillalle, tahtoi jo ampua, mutta Lannes töykkäsi häntä
käteen. Aliupseeri, joka nähtävästi oli kenraaliaan järkevämpi, menee
Auerspergin luo ja sanoo: "Ruhtinas, teidät petetään, kas tuolla ovat
ranskalaiset!" Murat huomaa, että kaikki on hukassa, jos ali-upseeri
saa puhua. Teeskennellyn ihmettelevänä (aito gascognelainen) kääntyy
hän Auerspergiin: "Enpä tosiaan näe tässä koko maailman ylistämää
itävaltalaista sotakuria", hän sanoo, "ja te sallitte sotilaan täten
puhua itsellenne!" Tämä on nerokasta. Ruhtinas Auersperg loukkautuu ja
käskee vangita ali-upseerin. Ei, mutta myöntänette, että tämä
siltajuttu on verraton. Tätä ei enää voi nimittää tyhmyydeksi, ei
halpamaisuudeksi...
-- Kenties kavallukseksi, -- sanoi ruhtinas Andrei, jonka mieleen
elävästi kuvastuivat harmaat sinellit, haavat, ruudin savu ja kunnia,
joka häntä odotti.
-- Eipä siksikään. Se saattaisi hovin liian huonoon valoon, -- jatkoi
Bilibin. Tämä ei ole kavallusta, ei halpamaisuutta, ei tyhmyyttä; tämä
on samaa kuin Ulmin luon... -- Hän näytti miettivän, etsivän sopivaa
lausepartta: -- _c'est ... c'est du Mack. Nous sommes mackes_,[72] --
sanoi hän viimein, tuntien samalla, että oli päästänyt sanasutkauksen,
vieläpä sattuvankin sanasutkauksen, jota usein toistellaan.
Mielihyvän merkiksi hän päästi kurtut otsaltaan ja alkoi, hillitysti
hymyillen, tarkastaa kynsiään.
-- Mihin menette? -- sanoi hän äkkiä, kääntyen ruhtinas Andreihin, joka
oli noussut seisaalleen ja astui huoneensa ovea kohti.
-- Lähden matkalle.
-- Mihin?
-- Armeijaan.
-- Olihan aikomuksenne viipyä vielä kaksi päivää.
-- Mutta nyt lähden heti.
Ja annettuaan määräyksiä lähtönsä johdosta, ruhtinas Andrei poistui
omaan huoneeseensa.
-- Kuulkaahan, rakkaani, -- sanoi Bilibin, tultuaan ruhtinas Andrein
huoneeseen. -- Olen ajatellut teitä. Miksi lähdette?
Ja osoittaakseen todistelunsa kumoamattomuuden, hän päästi kaikki
kurtut kasvoiltaan.
Ruhtinas Andrei katsahti kysyvästi toveriinsa eikä vastannut mitään.
-- Miksi matkustatte? Tiedän teidän arvelevan, että velvollisuutenne on
rientää armeijaan, kun sen asema on uhattu. Ymmärsin tämän, (_mon cher,
c'est de l'heroisme_".[73]
-- Ei lainkaan, -- sanoi ruhtinas Andrei.
-- Mutta olettehan filosoofi; olkaa sitä täydellisesti, tarkastakaa
asioita toiseltakin kannalta, ja olette huomaava, että teidän
velvollisuutenne päinvastoin on säästää itseänne. Jättäkää armeijan
pelastaminen toisten huoleksi, jotka eivät enää mihinkään kelpaa...
Teitä ei ole käsketty palaamaan, ja täältä teitä ei päästetty; voitte
siis jäädä tänne ja matkustaa meidän kanssamme, minne vieneekin meidät
onneton kohtalomme. Kerrotaan, että matkustamme Olmütziin. Ja Olmütz on
erittäin hauska kaupunki. Ja minun vaunuissani matkustamme sangen
mukavasti ja rauhallisesti.
-- Jättäkää jo leikinlasku, -- sanoi Bolkonski.
-- Puhun teille vakavasti, ystävänä. Ajatelkaahan. Minne ja miksi
matkustatte, kun kerran voitte jäädä tänne? Teillä on valittavana
näiden kahden välillä (hänen päänahkansa vetäytyi kurttuihin vasemman
ohimon yläpuolella): joko ette saavu armeijaan, ja rauha solmitaan; tai
saavutte ja ja'atte koko Kutusovin armeijan kanssa häviön ja häpeän.
Ja Bilibin päästi kurtut siliytymään, tuntien, että hänen dilemmansa
oli kumoamaton.
-- Tämä asia ei ole minun päätettävissäni, -- sanoi ruhtinas Andrei
kylmästi, mutta hän ajatteli: "lähden pelastamaan armeijaa".
-- Rakkaani, olette sankari, -- sanoi Bilibin.