Seuraavana aamuna hän heräsi myöhään. Vieritellessään mielessään
äskeisiä vaikutelmia, muistui hänen mieleensä ensiksi se seikka, että
hänet tänäpänä esitellään keisari Fransille, sitten muistuivat hänen
mieleensä sotaministeri, kohtelias sivuis-adjutantti, Bilibin ja
edellisen illan keskustelu. Pukeuduttuaan hovin vastaanottajaisia
varten täydelliseen juhlapukuun, joka pitkiin aikoihin ei ollut ollut
hänen yllään, astui hän Bilibinin työhuoneeseen tuorean reippaana ja
kauniina, käsi siteessä. Huoneessa oli neljä lähetystön virkamiestä.
Kuragininin, joka oli lähetystön sihteerinä, tunsi ruhtinas Andrei
ennaltaan; muut esitti hänelle Bilibin.
Nämä herrat, jotka olivat nuoria, rikkaita, iloisia suuren maailman
miehiä, olivat muodostaneet Wienissä, ja muodostivat nyt täälläkin,
erityisen seurapiirin, jota sen sielu, Bilibin, nimitti _meikäläisiksi,
les notres_. Tämän seurapiirin jäsenillä, jotka melkein poikkeuksetta
olivat valtiomiehiä, näkyi olevan omat, erityiset harrastuksensa,
joilla ei ollut mitään tekemistä sodan eikä politiikan kanssa. Heitä
näkyivät enemmän kannustavan suuren maailman tapahtumat, suhteet
erinäisiin naikkosiin ja virastotyöt. Näytti siltä aivan kuin he
mielellään, kuten _omaisen_ (kunnia, joka sattui harvalle), olisivat
ottaneet seurapiiriinsä ruhtinas Andrein. Kohteliaisuudesta, ja
helpottaakseen keskustelun alkamista, kyseltiin ruhtinas Andreilta yhtä
ja toista armeijasta, taistelusta y.m.s., ja sitten muuttui keskustelu
taas hajanaiseksi leikinlaskuksi ja juoruilemiseksi.
-- Mutta sepä vasta on jotain, -- puhui eräs heistä, kertoessaan, miten
hullusti oli käynyt eräälle hänen toverilleen, valtiomiehelle, -- sepä
vasta on jotain, kun kansleri sanoo hänelle suoraan, että hänen
nimittämisensä Lontooseen on onnenkeikaus, ja kehoittaa häntä
itseäänkin sitä sellaisena pitämään. Ajatelkaa tuota onnetonta tällä
hetkellä!...
-- Mutta tämä on vielä arveluttavampaa, hyvät herrat, minä ilmi annan
Kuraginin: mies on hädässä, ja sitä käyttää hyväkseen tämä don Juan,
tämä kauhea mies!
Ruhtinas Hippolyt oli lojollaan voltairelaisessa nojatuolissa, jalat
roikuksissa sivunojan yli. Hän pyrskähti nauramaan.
-- _Parlez moi de ça_,[66] -- hän sanoi.
-- Oi, sinua don Juan! Oi, käärme!
-- Ette tiedä, Bolkonski, -- sanoi Bilibin, ruhtinas Andreihin
kääntyen, -- että kaikki ranskalaisen (olin sanoa venäläisen) armeijan
kauhutyöt vaalenevat niiden töiden rinnalla, joita tämä mies on
toimittanut naismaailmassa.
-- _La femme est la compagne de l'homme_,[67] -- lausui ruhtinas
Hippolyt ja alkoi katsella lornetillaan koholla olevia jalkojaan.
Bilibin ja _meikäläiset_ nauraa hohottivat, katsellessaan Hippolytiä
silmiin. Ruhtinas Andrei huomasi, että tätä Hippolytiä, jolle hän
(hänen täytyi se tunnustaa) oli ollut miltei mustasukkainen vaimonsa
tähden, pidettiinkin tässä seurassa narrina.
-- Ei mutta, minun pitääkin hieman huvittaa teitä Kuraginin laskuun, --
sanoi Bilibin hiljaa Bolkonskille. -- Hän on verraton puhuessaan
politiikasta; hänen arvokkuutensa on näkemisen arvoinen.
Hän istuutui Hippolytin viereen, veti otsansa kurttuihin ja alkoi puhua
politiikasta. Ruhtinas Andrei ja muut vieraat ympäröivät heidät.
-- Berlinin ministerineuvosto ei voi lausua mielipidettään liitosta, --
alkoi Hippolyt, vilkaisten merkitsevästi kuulijoihin, -- lausumatta ...
kuten viimeisessä nootissaan ... ymmärrättehän ... ymmärrättebän ...
muuten, jollei hänen Majesteettinsa Keisari poikkea meidän liittomme
perusteista...
-- Odottakaa, en ole vielä lopettanut, -- sanoi hän ruhtinas Andreille,
tarttuen tämän käteen. -- Arvelen, että _l'intervention_ on oleva
pysyvämpi kuin _non-intervention_.[68] Ja... -- Hän vaikeni. -- Ei
voida pitää asiaa päättyneenä, vaikkeikaan meidän kirjelmäämme lokakuun
28 p:ltä ole hyväksytty. Näin on kaikki päättyvä.
Ja hän päästi Bolkonskin käden, osoittaakseen, että oli lopullisesti
päättänyt puheensa.
-- Demosthenes, tunnen sinut kivennupulasta, joka on kätkettynä
kultaiseen suuhusi, -- sanoi Bilibin, ja mielihyvästä oli hänen
päänahkansa laskeutunut tuntuvasti kasvoille.
Kaikki alkoivat nauraa. Hippolyt nauroi muita äänekkäämmin. Nähtävästi
hän kärsi ja oli pakahtua, mutta siitä huolimatta hän ei voinut
pidättyä raivokkaasta naurusta, joka väänsi kummasti hänen muuten niin
elottomat kasvonsa.
-- Nyt ehdotan teille jotain, hyvät herrat, -- sanoi Bilibin: --
Bolkonski on vieraani, ja minä tahdon, voimieni mukaan, valmistaa
hänelle tilaisuuden nauttia kaikista täkäläisistä huvituksista. Jos
olisimme Wienissä, niin eipä olisi aprikoimista; mutta täällä, tässä
surkeassa mähriläisessä luolassa on se vaikeampaa, ja siksipä vetoankin
teidän kaikkien apuun. _Il faut lui faire les honneurs de Brünn_.[69]
Teidän osaksenne lankee teaatteri, minun osalleni seurapiirit, teille,
Hippolyt, tietenkin naiset.
-- Hänelle on näytettävä suloinen Amelie! -- sanoi eräs
_meikäläisistä_, näppiään suudellen.
-- Ylimalkaan, tämä verenhimoinen sotilas, --, sanoi Bilibin -- on
totutettava ihmisystävällisempiin elämäntapoihin.
-- Tuskinpa käytän hyväkseni teidän vierasvaraisuuttanne, hyvät herrat,
ja nyt täytyy minun lähteä, -- sanoi Bolkonski, vilkaisten kelloon.
-- Mihin?
-- Keisarin luo.
-- Oi! oi! oi!
-- Näkemiin saakka, Bolkonski! Näkemiin saakaa, ruhtinas; tulkaa
ajoissa puolisille. Me teidät pidämme lämpimänä.
-- Koettakaa mahdollisimman kehuvasti puhua muonituksesta ja
majoituksesta, kun joudutte puheisiin keisarin kanssa, -- sanoi
Bilibin, saattaessaan Bolkonskia eteiseen saakka.
-- Haluaisin kiittää, mutten voi kokemuksieni perustalla, -- vastasi
Bolkonski, hymyillen.
-- Ylimalkaan, puhukaa mahdollisimman paljon. Keisari rakastaa
intohimoisesti vastaanottoja; mutta itse hän ei pidä puhumisesta, eikä
hän taidakkaan puhua, kuten näette.