X.

Ruhtinas Andrei asui Brünnissä tuttavansa, venäläisen valtiomiehen

Bilibinin luona.

-- Bakas ruhtinas, mieluisampaa vierasta en saata ajatella, -- sanoi

Bilibin tullessaan ruhtinas Andreita vastaan. -- Frans, vie ruhtinaan

tamineet minun makuusucjaani! -- sanoi hän palvelijalleen, joka saattoi

ruhtinas Andreita. -- Miten, voiton viestintuojanako? Verratonta. Minä

tässä istuskelen sairaana, kuten näette.

Kun ruhtinas Andrei oli pessyt itsensä ja vaihtanut pukua tuli hän

valtiomiehen komeaan työhuoneeseen ja istuutui katetun puolispöydän

ääreen. Bilibin istui rauhallisena uunin ääressä.

Vaivaloisen matkansa ja koko rasittavan sotaretken jälkeen, jonka

aikana hänen oli täytynyt kieltäytyä elämän mukavuuksista, vieläpä

puhtauden vaatimuksistakin, tuntui ruhtinas Andreista sangen suloiselta

levätä tässä elämän komeudessa ja loistossa, johon hän lapsuudesta

saakka oli tottunut. Sen ohessa tuntui hänestä hauskalta itävaltalaisen

kohtelun jälkeen haastella venäläisen kanssa, vaikkeikaan

venäjänkielellä (he puhelivat ranskaa), mutta sentään venäläisen

kanssa, jonka hän luuli, kuten oli laita kaikkien venäläisten, tuntevan

nurjamielisyyttä itävaltalaisiin. (Viime tapausten johdosta oli tämä

nurjamielisyys käynyt erittäin tuntuvaksi).

Bilibin oli noin kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen vanhapoika ja oli

kuulunut samaan seurapiiriin kuin ruhtinas Andreikin. He olivat olleet

tuttavat jo Pietarissa, mutta lähemmin olivat he tutustuneet vasta

Wienissä. kun ruhtinas Andrei oli oleskellut siellä Kutusovrin

seuralaisena. Samoin kuin ruhtinas Andrei oli lupaava kyky

sotilasalalla, samoin, ja vieläpä enemminkin, oli Bilibin

valtiomiesalalla. Hän oli vielä nuori mies, muttei suinkaan nuori

valtiomies, sillä hän oli alkanut uransa jo kuudentoista vuotiaana, oli

ollut Pariisissa, Kööpenhaminassa, ja nyt oli hänellä Wienissä sangen

huomattava asema. Sekä kansleri että Venäjän lähettiläs tunsivat hänet

ja pitivät häntä suuressa arvossa. Hän ei kuulunut siihen valtiomiesten

suureen joukkoon, joilla, ollakseen erittäin hyviä valtiomiehiä, täytyy

olla ainoastaan kielteisiä ansioita, joiden täytyy olla tekemättä

määrättyjä tekoja ja täytyy osata ranskaa; hän kuului niihin

valtiomiehiin, jotka tahtovat ja osaavat tehdä työtä, ja niinpä hän

saattoikin toisinaan, laiskuudestaan huolimatta, istua yökausia

kirjoituspöytänsä ääressä. Työn laadusta välittämättä hän jätti aina

yhtä hyvää jälkeä. Hänen mieltään ei kiinnittänyt kysymys "miksi?",

vaan kysymys "miten?" Hänestä oli yhdentekevää, mitä valtiollinen asia

koski, kunhan vain sai taitavasti, sattuvasti ja pyörein lauseparsin

kyhätä kiertokirjeen, muistutekirjelmän tai tiedonannon. Tällainen työ

tuotti hänelle mielihyvää. Bilibinin ansiot eivät rajoittuneet

yksinomaan kirjallisiin töihin, hän oli myös kuulu siitä, että taisi

verrattomasti käyttäytyä ja puhua ylhäisissä seurapiireissä.

Työnteko ja keskusteleminen olivat Bilibinille yhtä rakkaat,

mutta hän piti ainoastaan taiteellisesti kauniista ja nerokkaasta

keskustelemisesta. Seuroissa hän aina odotteli tilaisuutta lausuakseen

jotain erinomaista eikä hän milloinkaan sekaantunutkaan keskusteluun,

jollei tarjoutunut tällaista tilaisuutta. Hänen puheensa oli aina

höystetty alkuperäisen nerokkailla, pyöreän hiotuilla lauseparsilla,

jotka herättivät yleistä mielenkiintoa. Nämä lauseparret syntyivät

Bilibinin sisäisessä työpajassa aivan kuin itsestään, ja tahallaan hän

ne laati helposti tajuttavaan muotoon, jotta suuren maailman

tyhjätaskutkin saattoivat ne kätkeä muistiinsa ja sitten kuljetella

niitä vierashuoneesta vierashuoneeseen. Ja todellakin, _les mots de

Bilibine se colportaient dans les salons de Vienne_,[61] ja niillä oli

usein vaikutusta niin sanottuihin tärkeisiin asioihin.

Hänen laihat, raukeat, kellahtavat kasvonsa olivat kokonaan syvien

kurttujen uurtamat. Ja nämä kurtut olivat aina niin huolellisesti ja

tarkoin huuhdellut kuin näpit kylvyn jälkeen. Näiden kurttujen

liikkeisiin rajoittuikin pääasiallisesti hänen kasvojensa

liikehtiminen. Milloin muodostui hänen otsalleen leveitä vakoja, kulmat

kohousivat korkealle, milloin taas kulmat laskeutuivat, ja poskille

muodostui syviä kurttuja. Syvistä kuopistaan katselivat pienet silmät

aina suoraan eteensä, ja niissä oli aina iloinen ilme.

-- No, nythän kerrottekin meille urotöistänne, -- hän sanoi.

Vaatimattomasti ja kertaakaan itseään mainitsematta kertoi Bolkonski

taistelun menosta ja käynnistään sotaministerin luona.

-- _Ils m'ont reçu avec ma nouvelle comme un chien dans un jeu de

quilles_,[62] -- päätti hän kertomuksensa.

Bilibin hymähti, ja kurtut hänen kasvoillaan siliytyivät.

-- _Cependant, mon cher_, -- sanoi hän, tarkastellen etäältä kynttään,

ja hänen vasemman silmänsä yläpuolelle muodostui kurttu, -- _malgré la

haute estime que je professe pour le_ oikeauskoiseen venäläiseen

armeijaan, _j'avoue que votre victoire n'est pas des plus

victorieuses_.[63]

Hän jatkoi yhä samaan tapaan ranskaksi, lausuen venäjäksi ainoastaan ne

sanat, jotka hän tahtoi pilkallisesti alleviivata.

-- Miten kävi? Suunnattomine joukkoinenne syöksyitte te onnettoman

Mortierin kimppuun, jolla ei ollut kuin yksi divisioona, mutta

kuitenkin livisti Mortier käsistänne. Mikä voitto tämä on?

-- Vakavasti puhuen, -- vastasi ruhtinas Andrei, -- voimme kuitenkin

sanoa kerskumatta, että se oli hieman toista kuin Ulmin luona...

-- Miksette vanginneet edes yhtä sotamarskia?

-- Siksi, ettei kaikki käy niinkuin toivotaan, eikä niin säännöllisesti

kuin paraatissa. Olimme laskeneet voivamme kiertää vihollisen, kuten

teille jo kerroin, aamuun kello seitsemään, mutta se ei meille

onnistunut edes viiteen iltapäivällä.

-- Miksette saapuneet sitten perille seitsemäksi? Teidän olisi pitänyt

keritä perille seitsemältä aamulla, -- sanoi Bilibin, hymyillen, --

olisi pitänyt joutua seitsemältä aamulla.

-- Miksette te diplomaattisilla keinoillanne saaneet Bonapartea

vakuutetuksi, että hänen olisi ollut viisainta luopua Genuasta? --

sanoi ruhtinas Andrei samallaisella äänensävyllä.

-- Tiedän, -- keskeytti hänet Bilibin, -- teidän arvelevan, että on

sangen helppo vangita sotamarskeja sohvalla uunin edessä. Niinhän se

on, mutta sittenkin, miksette häntä vanginneet? Ja älkää ihmetelkö,

jolleivät, ei ainoastaan sotaministeri, vaan myöskin hänen

majesteettinsa keisari ja kuningas Frans ole ylen onnelliset teidän

voitostanne; sillä en minäkään, Venäjän lähetystön sihteeri pahanen,

tunne erityistä tarvetta lahjoittaa iloni merkiksi Fransilleni taaleria

ja päästää häntä hempukoineen Praterille... Mutta, eihän täällä

olekkaan Prateria.

Hän katsahti suoraan ruhtinas Andreita silmiin, ja yhtäkkiä siliytyivät

otsalta kurtut.

-- Nyt on minun vuoroni kysyä teiltä "miksi", rakas ystävä,

-- sanoi Bolkonski. -- Tunnustan, etten oikein käsitä asioita;

kenties ovat kyseessä diplomaattiset hienoudet, joita ei heikko

järkeni pysty käsittämään, mutta ymmärtää en saata: Mack menettää

kokonaisen armeijan, arkkiherttuat Ferdinand ja Karl eivät ilmaise

elonmerkkejäkään ja tekevät virheen toisensa jälkeen, vihdoin

Kutusof yksinään saa todellisen voiton, paljastaa ranskalaisten

voittamattomuuden, ja kaikesta tästä huolimatta ei sotaministeriä edes

viehätä tapauksen yksityisseikat.

-- Niinpä juuri, rakkaani. Nähkääs, rakkaani: eläköön keisari, eläköön

Venäjä, eläköön uskonto! tämä kaikki on verratonta, mutta mitä

liikuttaa meitä, sanon Itävallan hovia, teidän voittonne? Mutta

tuokaahan suotuisa viesti arkkiherttua Kaarlen tai Ferdinandin -- kuten

tiedätte, _un archiduc vaut l'autre_ [64] -- voitosta, niin kyllä

silloin panemme tykit jyskymään, vaikkapa sitten voitetuksi olisi

tullutkin vain Bonaparten palokunnan komppania. Mutta tämä tuntuu

meistä vain tahalliselta ärsytykseltä. Arkkiherttua Karl ei saa mitään

aikaan, arkkiherttua Ferdinand peittyy häpeään. Wienin te jätätte, ette

sitä enää puollusta, aivan tuntuu kuin sanoisitte meille: Jumala on

kanssamme, jääkää Herran huomaau pääkaupunkinenne. Kaikkein rakastaman

kenraalimme, Schmidtin, viette luotituiskuun ja onnittelette sitten

meitä voiton johdosta! Myöntänette, että vaikea olisi ajatella

ärsyttävämpää uutista kuin se, jonka olette meille tuonut. Tämä tuntuu

aivan tahalliselta, aivan tahalliselta. Jä entäs jos olisittekin

saaneet loistavan voiton, ja saakoonpa vaikka arkkiherttua Karlkin

voiton, mitä voisi tämä kaikki vaikuttaa asiain yleiseen menoon? Nyt on

jo kaikki myöhäistä, kun ranskalaiset joukot ovat vallanneet Wienin.

-- Miten, vallanneet? Onko Wien valloitettu?

-- Onpa niinkin, ja Bonaparte on Sehönbrunnissa, ja kreivi, meidän

rakas kreivimme Vrbna on matkalla hänen luokseen tiedustelemaan hänen

käskyjään.

Nyt tunsi Bolkonski, ettei hän, matkan vaivoista ja vaikutelmista

uupuneena, väsyneenä vastaanotosta ja erittäinkin ateriasta, voinut

käsittää kuulemainsa sanojen merkitystä.

-- Tänään aamulla kävi luonani kreivi Lichtenfels, -- jatkoi Bilibin,

-- ja näytti minulle kirjeen, jossa tarkasti kerrottiin ranskalaisten

paraatista Wienissä. Prinssi Murat ja koko hälinä... Näette siis, ettei

teidän voittonne ole omiaan herättämään suurtakaan iloa, eikä teitä

siis voida ottaa vastaan pelastajana...

-- Minusta on todellakin yhdentekevää, aivan yhdentekevää, -- sanoi

ruhtinas Andrei, joka vähitellen alkoi käsittää, ettei hänen tuomallaan

voitonsanomalla Kremsin taistelusta todellakaan ollut suurtakaan

merkitystä niin tärkeiden tapausten rinnalla kuin Itävallan

pääkaupungin menettäminen. -- Miten on Wien saatettu valloittaa? Entä

silta, ja kuuluisa siltavaruste, ja ruhtinas Auersperg? Meillä

huhuiltiin, että ruhtinas Auersperg puollustaa Wieniä.

-- Ruhtinas Auersperg on tällä puolella, meidän puolella, ja suojelee

meitä; arvelen hänen suojelevan huonosti, mutta suojelee hän sentään.

Mutta Wien on toisella puolella. Siltaa ei toki vielä ole vallattu, ja

toivon, ettei sitä vallatakkaan, sillä sen alle on kaivettu miinoja, ja

tarpeen tullen räjäytetään se ilmaan. Muussa tapauksessa olisimme jo

aikoja sitten olleet Böhmin vuoristossa, ja teillä olisi ollut tukala

neljännestunti kahden tulen välissä.

-- Mutta tästä ei toki vielä seuraa sotaretken loppuminen, -- sanoi

ruhtinas Andrei.

-- Arvelen sen jo loppuneen. Ja samaa arvelevat täkäläiset verrattomat

nahjukset, mutteivät uskalla ilmaista arvelujaan. Käy, kuten ennustin

sodan alussa: ei teidän kahakkanne Dürensteinen luona, eikä ylimalkaan

ruuti ratkaise asiaa, vaan ruudin keksijät, -- sanoi Bilibin, toistaen

tavallisen lausepartensa. Kurtut hänen otsallaan siliytyivät, ja hän

vaikeni hetkeksi. -- Nyt on vain kysymys keisari Aleksanterin ja

Preussin kuninkaan kohtauksesta Berliinissä. Jos Preussi yhtyy

liittoon, niin velvoittaa se Itävaltaakin, ja silloin jatkuu sota.

Jollei näin käy, niin on ainoastaan sovittava paikasta, missä on

ryhdyttävä laatimaan alustavia pykäliä uuteen _Campo Formioon_.

-- Mutta onpa siinä tavaton nerokkuus, -- huudahti yhtäkkiä ruhtinas

Andrei, puristaen pienen kätensä nyrkkiin ja lyöden sen pöytään. -- Ja

entä sitä onnea, joka tätä miestä seuraa!

-- Buonaparteako? -- sanoi kysyvästi Bilibin, rypistäen otsaansa ja

ilmaisten täten, että hänellä on sutkaus valmiina. -- Buonaparteako? --

hän sanoi, korostaen erityisemmin u äännettä. -- Arvelen kuitenkin,

että nyt, kun hän säätää Itävallalle lakeja Schönbrunnista, hänet

voitaisiin vapauttaa u äänteestä. Otan lopullisesti käytäntöön uuden

tavan ja kutsuu häntä ainoastaan Bonaparteksi.

-- Leikki sikseen, -- sanoi ruhtinas Andrei, -- arveletteko todellakin,

että sotaretki on päättynyt?

-- Sanonpa teille, mikä on minun mielipiteeni. Itävalta on vetänyt

lyhyen tikun, mutta se ei ole tottunut tällaiseen. Ja se on kostava. Ja

syynä sen onnettomuuteen on, ensiksikin se, että maakunnat ovat

hävitetyt (kerrotaan, että meidän oikeauskoinen armeijamme on ollut

julma ryöstämään), armeija lyöty, pääkaupunki vihollisen vallassa, ja

kaikki tämä _pour les beaux yeux du_[65] Sardinian kuninkaan. Ja

siksipä -- meidän kesken sanottuna, rakkaani -- minä vainuan, että

meitä petetään, minä vainuan lähentelemistä Ranskaan ja rauhan

suunnitelmia, salaisen rauhan, joka solmitaan meidän tietämättämme.

-- Se on mahdotonta! -- sanoi ruhtinas Andrei -- se olisi toki liian

alhaista.

-- Ken elää, hän näkee, -- sanoi Bilibin, päästäen taas kurtut

siliytymään, merkiksi, että tahtoo lopettaa keskustelun.

Kun ruhtinas Andrei oli vetäytynyt häntä varten varattuun huoneeseen

ja puhtaisiin liinavaatteisiin pukeutuneena oli heittäytynyt

höyhenpatjoille ja hajuvesiltä tuoksuville, lämmitetyille

pään-alusille, -- niin tuntui hänestä kuin taistelu, josta hän oli

tullut tuomaan viestiä, olisi ollut kaukana, kovin kaukana hänestä.

Preussin liitto, Itävallan petollisuus, Bonaparten uusi riemukulku,

juhlalliset vastaanottajaiset hovissa, paraati ja keisari Fransin

tapaaminen seuraavana päivänä -- kaikki nämä seikat olivat vallanneet

hänet kokonaan.

Hän sulki silmänsä, mutta samassa kuuli hän tykkien jyskettä, pyssyjen

pauketta, rattaiden pyöräin kolinaa, ja taas näki hän muskettisoturien

pitkissä jonoissa laskeutuvan vuorelta, ranskalaisten ampuvan, ja hän

tunsi, miten hänen sydämensä vavahti, hän ajaa eteenpäin Schmidtin

rinnalla, luodit vinkuvat iloisesti hänen ympärillään, ja hänen

sydämensä täyttää valtavan voimakas elämän ilo, jollaista hän ei ollut

tuntenut sitten lapsuuden päiväin.

Hän heräsi...

"Niin, niinhän se kävi!..." sanoi hän, hymyillen lapsekkaan

onnellisena, ja vaipui sikeään, nuorekkaaseen uneen.