Kutusovin johtama kolmenkymmenenviidentuhannen miehen suuruinen
venäläinen armeija vetäytyi kiireesti alas pitkin Tonavan rantamaa.
Bonaparten johtama sadantuhannen miehen suuruinen ranskalainen armeija
kulki aivan sen kintereillä, ahdistellen sitä lakkaamatta. Seudun
asukkaat kohtelivat venäläisiä vihamielisesti; he kärsivät muonan
puutetta; he eivät enää luottaneet liittolaisiinsa, ja kaikki ennen
sotaretken alkamista laaditut suunnitelmat olivat osoittautuneet
tehottomiksi. Armeija pysähtyi ainoastaan vihollisen pakoittamana, ja
jälkijoukot kahakoivat ainoastaan sen verran, että armeija
kuormastojaan menettämättä saattoi jatkaa peräytymistään. Niinpä
kahakoittiin Lambachin, Amstettenin ja Melkin luona; mutta huolimatta
venäläisten urhoollisuudesta ja jäykkyydestä, jota muuten vihollinenkin
oli ihmetellyt, oli näiden kahakoiden seurauksena vain yhä nopeampi
peräytyminen. Ne itävaltalaiset joukko-osastot, jotka olivat
pelastuneet Ulmin luona ja sittemmin Braunaun luona yhdistyneet
Kutusovin joukkoihin, erkanivat nyt venäläisistä, ja niin ollen jäi
Kutusof oman onnensa nojaan nääntyneine, heikkoine joukkoineen. Wienin
puollustaminen ei enää saattanut tulla kysymykseenkään. Ei ollut enää
ajatteleminenkaan hyökkäyssotaa, jonka itävaltalainen hovisotaneuvosto
niin syvällisesti oli suunnitellut kaikkien uusimman sotataidon
sääntöjen mukaisesti. Kutusoville oli tämä suunnitelma annettu hänen
Wienissä ollessaan. Kutusovin ainoana tehtävänä -- ja sekin näytti
miltei saavuttamattomalta -- oli yrittää päästä yhtymään Venäjältä
tuleviin joukkoihin, jos hän tahtoi välttää Mackin kohtalon Ulmin
luona.
Lokakuun 28 p:nä saapui Kutusof armeijoineen Tonavan vasemmalle
rannalle ja pysähtyi ensi kerran levähtämään, sillä nyt erotti Tonava
hänet vihollisen pääjoukoista. 30 p:nä hän hyökkäsi Tonavan vasemmalla
rannalla majailevan Mortierin divisioonan kimppuun ja löi sen
perinpohjin. Tässä taistelussa saivat venäläiset ensimäiset
voitonmerkkinsä: lipun, kanuunia ja kaksi ranskalaista kenraalia.
Kaksiviikkoisen peräytymisen aikana pysähtyivät venäläiset nyt ensi
kerran ja, taistelun tauottua, jäi tappotanner heille, ja ranskalaiset
karkoitettiin. Vaikkakin joukot olivat miltei alastomat, lopen
uupuneet, ja kolmas osa miehistä oli jättänyt rintaman sairaina,
haavoittuneina, kuolleina; vaikkakin sairaat ja haavoittuneet oli
täytynyt jättää Tonavan toiselle puolelle vihollisen jalomielisyyden
varaan; vaikkakin Kremsin suuret sairaalat ja sairaaloiksi järjestetyt
yksityiset talot olivat riittämättömät mukana kuljetetuille sairaille
ja haavoittuneille; niin kuitenkin, kaikesta tästä huolimatta, olivat
pysähtyminen ja Mortierista saatu voitto huomattavasti elvyttäneet
sotilasten mielialaa. Armeijassa ja pääkortteerissa kiertelivät mitä
toivehikkaammat, joskin epäillyttävät huhut: että Venäjältä oli muka
tulossa apujoukkoja, että itävaltalaiset muka olivat lyöneet
ranskalaiset, ja että Bonaparte säikähtyneenä pakeni minkä kerkesi.
Ruhtinas Andrei oli taistelun aikana ollut itävaltalaisen kenraalin,
Schmidtin, adjutanttina. Schmidt kaatui taistelussa. Ruhtinas Andrein
hevonen haavoittui, ja häntä itseään raappasi kiväärinluoti
käsivarteen. Ylipäällikön erityisestä suosiosta sai hän toimekseen
viedä voitonsanoman Itävallan hoviin, joka ei enää oleillut
ranskalaisten uhkaamassa Wienissä, vaan oli muuttanut Brünniin.
Taisteluyönä oli ruhtinas Andrei ratsain saapunut Dohturovin armeijasta
ylipäällikön luo Kremsiin. Hän oli kiihtynyt, muttei suinkaan väsynyt
(sillä vaikka hän näköjään olikin heikkorakenteinen, kesti hän
kuitenkin ruumiillisia vaivoja ja vastuksia helpommin kuin vahvimmat
miehet), ja vielä samana yönä lähetettiin hänet viestinviejänä
Brünniin. Tällainen toimi oli sangen merkitsevä porras ylenemisen
tiellä, puhumattakaan palkinnoista.
Yö oli pimeä, taivas tähdissä. Taisteluyönä oli satanut lunta, ja
mustana häämöitti tie valkean lumen keskessä. Ruhtinas Andrei ajoi
huimaa vauhtia postivaunuissa ja vieritteli mielessään milloin
taistelusta saamiaan vaikutelmia, milloin sitä mielialaa, jonka
voitonsanoma aikaan saa hovissa, milloin taas ylipäällikön ja
tovereitten saattajaispuheita. Hän tunsi samaa kuin ihminen, joka
kauvan odotettuaan onneaan, vihdoinkin on luullut päässeensä sen
esikartanolle. Heti kun hän sulki silmänsä oli hän kuulevinaan tykkien
ja pyssyjen pauketta, johon sulautuivat pyörien kolina ja voiton
riemastus. Toisinaan tuntui hänestä kuin venäläiset pakenisivat, kuin
hän itse olisi kaatunut; mutta silloin hän aina heräsi, ja hänestä
tuntui aivan kuin hän olisi ollut onnellinen tietäessään, että tämä oli
ollut vain harhaluuloa, ja että todellisuudessa ranskalaiset pakenivat.
Jälleen muisteli hän kaikkia voiton yksityiskohtia, rauhallista
miehuuttaan taistelun tuoksinassa, ja rauhoituttuaan hän taas
uinahti... Pimeätä tähtiyötä seurasi kirkas, iloinen aamu. Aurinko
sulatti lunta, hevoset laukkasivat vinhaan, ja oikealla ja vasemmalla
vilahteli yhä uusia, vaihtelevia metsiä, ketoja, kyliä.
Eräällä asemalla sivuutti hän haavoittuneita kuljettavan kuormaston.
Venäläinen upseeri, kuormaston johtaja, loikoi etumaisilla rattailla ja
sätti, hurjasti huutaen, erästä sotilasta. Pitkillä saksalaisilla
vankkureilla loikoili kullakin noin kuusi seitsemän kalpeata, sidottua,
likaista haavoittunutta, heiluen ja häälyen, vankkurien vaappuessa
kivisellä tiellä. Toiset puhelivat keskenään (ruhtinas Andrei kuuli
heidän puhuvan venättä), toiset näversivät leipää, mutta heikoimmat
sairaat olivat ääneti ja katselivat sairaaloisen hellästi ja
lapsellisen osaaottavasti ohi kiitävää viestinviejää.
Ruhtinas Andrei käski pysäyttämään ja kysyi eräältä sotilaalta, missä
taistelussa he olivat haavoittuneet. "Toissapäivänä Tonavalla", vastasi
sotilas.. Ruhtinas Andrei kaivoi kukkaron taskustaan ja antoi
sotilaalle kolme kultarahaa.
-- Kaikille yhteisesti, -- lisäsi hän upseerille, joka oli saapunut
paikalle. Tulkaa terveiksi, pojat, -- sanoi hän sotilaille, -- paljon
on vielä toimitettavaa.
-- Minkälaisia uutisia, herra adjutantti? -- kysyi upseeri, joka
nähtävästi mielellään olisi ryhtynyt puheisiin.
-- Hyviä! Eteenpäin, -- huusi ruhtinas Andrei ajurille, ja hevoset
lähtivät laukkaamaan.
Oli jo aivan pimeä, kun ruhtinas Andrei saapui Brünniin ja huomasi
ympärillään suuria taloja, valaistuja kauppapuoteja, katulyhtyjä ja
upeita ajoneuvoja. Hän huomasi yhtäkkiä olevansa suurkaupungin
vilkkaassa hyörinässä, joka aina niin kiehtovasti vetää puoleensa
sotilasta leiri-elämän jälkeen. Huolimatta huimasta ajosta ja
unettomasta yöstä tunsi ruhtinas Andrei, hovia lähestyessään, olevansa
reippaampi kuin edellisenä päivänä. Hänen silmänsä loistivat sentään
aivan kuin kuumetautisen, ja aatos liiteli sanomattoman nopeasti ja
selvästi. Elävästi kuvastuivat hänen mieleensä taas taistelun
yksityiskohdat, eivät enää hämärinä, epämääräisinä, vaan hiuskarvalleen
tarkkoina, aivan kuin valettuina, ja mielikuvituksissaan hän esitti
niitä keisari Fransille. Selvinä olivat hänellä satunnaiset
kysymyksetkin, joita hänelle mahdollisesti tehdään, ja vastaukset
samoin. Hän luuli, että hänet heti paikalla esitettäisiin keisarille.
Mutta kun hän oli saapunut hovin pääkäytävän edustalle, juoksi hänen
luokseen virkamies, joka, saatuaan tietää, että hän oli viestintuoja,
johdatti hänet toisen käytävän edustalle.
-- Käytävästä oikealle; siellä, _Euer Hochgeboren_,[60] tapaatte
päivystävän sivuis-adjutantin, -- sanoi virkamies. -- Hän johtaa teidät
sotaministerin luo.
Päivystävä sivuis-adjutantti pyysi häntä odottamaan hetkisen ja meni
sotaministerin luo. Viiden minutin kuluttua adjutantti palasi ja,
kumartaen erityisen kohteliaasti, hän käski ruhtinas Andrein astumaan
edellään ja johdatti hänet käytävää pitkin sotaministerin
työhuoneeseen. Näytti siltä aivan kuin sivuisadjutantti ylettömällä
kohteliaisuudellaan olisi tahtonut pidätellä venäläistä adjutanttia
heittäytymästä liian tuttavalliseksi. Ruhtinas Andrein iloinen mieliala
vaimeni tuntuvasti, kun hän lähestyi sotaministerin työhuoneen ovea.
Hän tunsi itsensä loukatuksi, ja hänen huomaamattaan muuttui tämä tunne
samalla hetkellä halveksumisen tunteeksi, jolla tosin ei ollut
minkäänlaista perustetta. Mutta hänen sukevan ovela järkensä löysi pian
syyn, joka aiheutti hänet halveksimaan sekä adjutanttia että
sotaministeriä. "Heistä varmaankin", hän ajatteli, "tuntuu sangen
helpolta voiton saanti, koska he itse eivät ole ruutia haistelleet!"
Hän siristeli halveksivasti silmiään ja astui erityisen raukeasti
sotaministerin työhuoneeseen. Tämä omituinen halveksimisen tunne yhä
vain vahveni, kun hän näki sotaministerin, joka istui suuren työpöydän
vieressä eikä pariin minuuttiin ollut huomaavinaankaan huoneeseen
tulijaa. Kahden vahakynttilän välistä näkyi sotaministerin kalju pää,
jossa ainoastaan ohimoilla oli harmaita hiuksia. Hän luki kyyryissään
jotain papereita, vedellen silloin tällöin lyijykynällä niihin
merkkejä. Hän jatkoi lukemistaan eikä nostanut edes päätään, kun ovi
avautui ja alkoi kuulua askelia.
-- Ottakaa tämä ja viekää, -- sanoi sotaministeri adjutantilleen,
ojentaen hänelle papereita, mutta vieläkään hän ei ollut
huomaavinaankaan viestintuojaa.
Ruhtinas Andreista tuntui aivan kuin olisi sotaministeri vähimmin
maailmassa välittänyt Kutusovin armeijan liikkeistä, tai aivan kuin hän
ainakin tahtoisi viestintuojalle sitä uskotella. "Mutta minusta on
aivan yhdentekevää", hän ajatteli. Sotaministeri siirsi syrjään muut
paperit, sovitellen niitä päällitysten, ja kohotti päänsä. Hänellä oli
viisaan ja luontehikkaan näköiset piirteet. Mutta hänen kääntyessään
ruhtinas Andreihin, muuttui hänen viisas ja päättäväinen ilmeensä,
nähtävästi tottumuksesta ja tahallisesti: hänen kasvoilleen ilmestyi
tyhmä, teeskennelty hymy, joka ei edes taitanut peittää alkuperäänsä.
Tällainen hymy on ominainen ihmisille, jotka ovat tottuneet alituiseen
kuuntelemaan anojien pyyntöjä ja esityksiä.
-- Sotamarski Kutusoviltako? -- hän kysyi. -- Toivon teidän tuovan
hyviä uutisia? Onko ollut ottelu Mortierien kanssa? Voittoko? Onpa jo
aikakin!
Hän otti ruhtinas Andreilta nimelleen osoitetun kirjelmän ja alkoi
lukea sitä surullisen näköisenä.
-- Ah, Jumalani! Jumalani! Schmidt! -- huudahti hän saksaksi. --
Minkälainen onnettomuus, minkälainen onnettomuus!
Silmäiltyään kiireesti kirjelmän hän asetti sen pöydälle ja katsahti
ruhtinas Andreihin, ja näytti kuin olisi hän jotain miettinyt.
-- Ah, minkälainen onnettomuus! Sanoitteko, että taistelu oli
ratkaiseva? Mortier ei kuitenkaan ole joutunut vangiksi. (Hän vaipui
hetkiseksi aatoksiinsa.) Olen iloinen tuomistanne hyvistä uutisista,
vaikkakin Schmidtin menettäminen on kallis maksu voitosta. Hänen
majesteettinsa haluaa varmaankin tavata teidät, muttei tänään. Kiitän
teitä, levätkää. Tulkaa huomenna paraatin jälkeen juhlallisiin
vastaanottajaisiin. Ilmoitan muuten teille tästä.
Keskustelun aikana hävinnyt tyhmä hymy ilmestyi taas sotaministerin
kasvoille.
-- Näkemiin, kiitän teitä sydämellisesti. Keisari varmaankin haluaa
tavata teidät, -- hän toisti ja kumarsi.
Kun ruhtinas Andrei oli poistunut hovin suojista tunsi hän, että hän
nyt oli jättänyt voiton hänessä herättämän onnen ja mielenkiinnon
sotaministerin ja kohteliaan adjutantin välinpitämättömiin käsiin.
Hetkessä saivat hänen ajatuksensa aivan toisen suunnan: voitto tuntui
hänestä nyt kaukaiselta, hämärältä muistelmalta.