VIII.

Jalkaväen tähteet olivat ahtautuneet suppiloksi sillan suuhun ja

lähtivät nyt kiireesti astumaan sillan yli. Viimein pääsivät kaikki

kuormavaunut toiselle rannalle, tungos väheni, ja viimeinen pataljoona

marssi sillalle. Ainoastaan Denisovin husaarit jäivät vihollisen

puoleiselle rannalle. Sillalta ei vielä nähnyt vihollista, vaikkakin

sen kaukaa eroitti toisella rannalla kohoavilta vuorilta, sillä joen

uomasta viholliseen katsottaissa katkaisi näköpiirin noin puolen

virstan päässä kukkula. Sillan ja kukkulan välissä oli aukea tasanko,

jolla näkyi siellä täällä liikuskelevan tähystelijäkasakoita. Yhtäkkiä

ilmestyi kukkulalle siniviittaisia sotilaita ja tykistöä. Ne ol;vat

ranskalaisia. Kasakkavartiosto lähti ajamaan ravia alas pitkin vuoren

rinnettä. Kaikki Denisovin eskadroonan upseerit ja sotilaat, vaikka

olivatkin puhelevinaan muista asioista ja katselevinaan minne sattui,

ajattelivat kuitenkin lakkaamatta vuorella olevia vihollisia, ja heidän

katseensa kiintyivät väkisinkin näköpiiriin ilmestyviin pilkkuihin,

jotka he tunsivat vihollisen joukoiksi. Puolestapäivästä ilma taas

seestyi, kirkkaana valaisi aurinko Tonavan ja sitä ympäröivät tummat

vuoret. Oli hiljaista, vain silloin tällöin kuului virran vasemmalla

rannalla olevilta vuorilta vihollisen torventoitotusta ja huutoja.

Eskadroonan ja vihollisen välillä liikehteli enää muutamia

vartiokasakoita. Ainoastaan avonainen, noin 200 sylen levyinen tasanko

erotti eskadroonan vihollisesta. Vihollinen herkesi ampumasta, ja

sentähden tunsivatkin sotilaat yhä selvemmin tuon julman, uhkaavan,

luokseen päästämättömän ja epämääräisen rajan, joka erotti heidät

vihollisesta.

"Askelkin vain tämän rajan toiselle puolelle, joka muuten muistuttaa

elävien ja kuolleitten välistä rajaa, ja -- edessäsi ovat tuntemattomat

kärsimykset ja kuolema. Ja mitä on siellä? Kuka on siellä? tuolla, tuon

kentän takana, tuon puun ja tuon auringon valaiseman katon tuolla

puolla? Kenkään ei tiedä, mutta tietää tahtoisit; ja tuntuu kauhealta

käydä tuon rajan poikki, ja sentään tahtoisit käydä; ja tiedät, että

ennemmin tai myöhemmin on käytävä tuon rajan poikki, ja saatava

selville, mitä siellä on, rajan tuolla puolla, samalla kuin on

välttämäti saatava selville, mitä on kuoleman tuolla puolla. Mutta olet

voimakas, terve, iloinen ja kiihtynyt, ja ympärilläsi on pelkkiä

terveitä ja kiihtyneen eloisia ihmisiä." Täten tuntee, vaikkeikaan

ajattele, jokainen ihminen, katsellessaan vihollista silmästä silmään,

ja tämä tunne se antaa erityisen loisteen ja iloisen huimuuden tunteen

kaikelle, mitä tapahtuu näinä hetkinä.

Vihollisen puoleiselta kukkulalta pöllähti savupilvi, ja vinkuen lensi

tykinluoti husaarien yli. Upseerit, jotka olivat kokoontuneet yhteen

joukkioon, hajaantuivat ja ratsastivat kukin paikalleen. Husaarit

alkoivat huolellisesti ojennella rivejään. Syntyi haudan hiljaisuus.

Sotilaat tuijottivat viholliseen ja eskadroonan päällikköön, odotellen

käskyä. Lensi toinen tykinluoti, kolmas. Selvästi huomasi, että

vihollinen ampui husaareja, mutta vaikkakin luotien tasaisen vinhan

suhinan selvästi eroitti, lensivät ne sentään kaikki eskadroonan yli ja

putosivat jonnekin etäämmälle. Husaarit eivät vilkuilleet taakseen,

mutta henkeään pidätellen nousivat nuo ensi katsannalta saman --, mutta

silti erinäköiset sotilaat jalustimilleen, aivan kuin päällikön

käskystä, joka kerta kun kuula vinkuen lensi heidän ylitseen. Päätään

kääntämättä kurkistelivat sotilaat toisiaan syrjästä, tarkastellen

uteliaina, minkä vaikutuksen luodit olivat tehneet vieruskumppaliin.

Jokaisen kasvoilla, Denisovista torvensoittajaan, huomasi huulten ja

leuvan seutuvilla yhteisen piirteen, joka ilmaisi taistelun halua,

kiihtymystä ja intoilemista. Vahtimestari oli yrmeän näköinen ja

tarkasteli sotilaita aivan kuin olisi uhkaillut heitä rangaistuksella.

Junkkari Mironof kumartui joka kerta, kun tykinluoti lensi eskadroonan

yli. Rostof oli vasemmalla sivustalla ja istui huonojalkaisen, mutta

upean Gratshikinsa selässä. Hän oli onnellisen näköinen kuin

koulupoika, joka on määrätty tutkintoa suorittamaan suuren ihmisjoukon

läsnä ollessa ja joka tietää siitä suoriutuvansa loistolla. Hän

katsahti jokaiseen kirkkailla loistavilla silmillään, aivan kuin olisi

pyytänyt tarkkaamaan, miten hän rauhallisena istuu kuulasateessa. Mutta

hänenkin kasvoillaan, suun seutuvilla, oli tuo samainen piirre, joka

hänen tahtomattaankin ilmaisi, että hänen olemustaan hallitsi jokin

uusi, ankara tunne.

-- Ken siellä kumartelee? Junkkari Mironof! Ei käy päinsä, katsokaa

minuun! -- huusi Denisof, joka ei pysynyt paikoillaan, vaan kieppui

ratsullaan eskadroonan edessä. Lyhyen vanttera Vaska Denisof

nykyränenineen, mustanpuuhevine kasvoineen ja suonikkaine käsineen

(sormensa olivat lyhyet ja karvapeitteiset) oli aivan ennallaan,

muistuttaen sentään enemmän sitä Vaska Denisovia, joka iltasin on

tyhjentänyt tavalliset "pari pulloaan". Oikea kätensä oli puristunut

paljastetun miekan kahvaan. Hän oli sentään jonkun verran tavallistaan

punakampi. Pörhöisen päänsä oli hän vetäissyt takakenoon, kuten linnut

juodessaan. Yhtäkkiä hän armottomasti iski pienillä jaloillaan

kannukset kelpo Beduininsa kylkiin. Tämä lähti nelistämään, ja näytti

kuin ratsastaja olisi hervahtanut taaksepäin. Saavuttuaan eskadroonan

toiselle sivustalle Denisof huusi käheällä äänellä husaareille, jotta

nämä tarkastaisivat pistoolinsa. Sitten hän lähti ratsastamaan

Kirsteniä kohti. Aliratsumestari ajoi käyden leveällä, lauhalla

tammallaan häntä vastaan. Pitkäviiksinen aliratsumestari oli totinen,

kuten tavallisesti, mutta silmänsä sentään loistivat tavallista

enemmän.

-- Entä nyt? -- hän sanoi Denisoville -- ei näy tulevan mitään

tappelusta. Näethän, meikäläiset vetäytyvät takaisin.

-- Piru heidät tietää, mitä tekevät! -- mutisi Denisof. -- Hei! Rostof!

-- huusi hän junkkarille, huomattuaan hänen iloiset kasvonsa. -- Jopa

alkaa.

Ja hän hymähti hyväksyvästi, ollen nähtävästi hyvillään junkkarin

takia. Rostof tunsi olevansa ylen onnellinen. Samassa ilmestyi

rykmentinpäällikkö sillalle. Denisovv pyräytti täyttä neljää häntä

kohti.

-- Teidän ylhäisyytenne! käskekää rynnäkköön, minä heidät karkoitan!

-- Mihin tässä rynnätään, -- sanoi rykmentinpäällikkö ikävän kuivasti

ja nyrpisti naamansa aivan kuin olisi torjunut tunkeilevaa kärpästä. --

Ja miksi tässä seisotte? Näettehän, kylkivartijat peräytyvät. Johtakaa

eskadroona takasin.

Eskadroona ajoi sillan poikki ja pääsi suojaan tykinluodeilta,

menettämättä ainoatakaan miestä. Sitä seurasi toinen eskadroona, joka

oli ollut ketjussa, ja viimein jättivät viimeisetkin kasakat vihollisen

puoleisen rannan.

Päästyään joen toiselle rannalle, lähtivät molemmat Pavlogradin

rykmentin eskadroonat perätysten kulkemaan vuorelle. Rykmentinpäällikkö

Karl Bogdanovitsh Schubert oli liittynyt Denisovin eskadroonaan ja ajoi

käyden aivan Rostovrin edessä, muttei ollut hänestä tietääkseenkään

vaikkakin he tapasivat toisensa ensi kerran Teljaninin jutun jälkeen.

Rostof, joka nyt rintamassa tunsi olevansa tämän miehen vallassa,

jota hän luuli syvästi loukanneensa, ei irrottanut silmiään

rykmentinpäällikön leveästä selästä, hänen valkean harmaasta

takaraivostaan ja punakasta niskastaan. Toisin hetkin tuntui Rostovista

aivan kuin Bogdanitsh vain tahallaan tekeytyisi huomaamattomaksi, ja

että hänen todellisena tarkoituksenaan oli tutkia junkkarin

urhoollisuutta, ja silloin hän oikaisihe suoraksi ja katseli iloisena

ympärilleen; toisin hetkin taas hänestä tuntui kuin kulkisi Bogdanitsh

hänen lähistöllään vain sentähden, jotta junkkari huomaisi hänen

pelottomuutensa. Milloin ajatteli hän, että hänen vihamiehensä lähettää

eskadroonan huimaan rynnäkköön rangaistakseen häntä, Rostovia; milloin

taas, että rykmentinpäällikkö rynnäkön jälkeen tulee hänen luokseen,

kun hän haavoittuneena viruu kentällä, ja ojentaa jalomielisenä

sovinnon käden.

Pavlogradilaisille tuttu, korkeahartiainen Scherkof (hän oli hiljan

siirtynyt heidän rykmentistään) ajoi samassa rykmentinpäällikön luo.

Palattuaan pääesikunnasta karkoitettuna takasin rykmenttiinsä Scherkof

ei siellä kauvan viihtynyt, sillä hänen mielestään olisi ollut tyhmää

kiristellä rintamassa nälkävyötä, kun kerran esikunnassa laiskanakin

saa suuremman palkan, ja hänen onnistuikin päästä lähetiksi ruhtinas

Bogrationin esikuntaan. Nyt oli hän tuonut entiselle päällikölleen

käskyn jälkivartioston päälliköltä.

-- Eversti, -- sanoi hän synkän vakavasti, kääntyen Rostovin

vihamieheen ja katsellen tovereitaan, -- on käsketty pysähtymään,

sytyttämään silta.

-- Ketä on käsketty? -- kysyi eversti synkästi.

-- Enpä minäkään tiedä, eversti, _ketä on käsketty_ -- vastasi kornetti

vakavana, -- mutta ruhtinas minulle vain sanoi: "mene ja sano

everstille, että husaarit kääntykööt takasin rutosti ja sytyttäkööt

sillan."

Heti Scherkovin jälissä saapui seurue-upseeri, tuoden saman

käskyn. Seurue-upseerin jälissä saapui paksu Nesvitski nelistäen

kasakkahevosella, joka vaivoin kannatteli hänen suunnatonta ruhoaan.

-- Miten nyt ovat asiat, eversti, -- huusi hän jo kaukaa, -- sanoinhan

teille, että silta on sytytettävä, mutta täällä näkyy joku sotkeneen

asiat; tuolla ovat kaikki järjiltään, kaikki on sekasin.

Eversti pysäytti rauhallisena rykmentin ja kääntyi Nesvitskiin:

-- Te puhuitte minulle sytykkeistä, hän sanoi, -- mutta sytyttämisestä

ette maininneet halastua sanaa.

-- Tietenkin puhuin, herraseni, -- alkoi Nesvitski, ottaen lakin

päästään ja järjestellen turpealla kädellään hien kostuttamia

hiuksiaan, -- tietenkin sanoin, että silta on sytytettävä, kun kerran

määräsin asetettavaksi sytykkeitä.

-- En ole teille "herraseni", herra esikunta-upseeri, ettekä ole

minulle sanonut, että silta oli sytytettävä! Tunnen palveluksen ja olen

tottunut tarkalleen noudattamaan käskyjä. Sanoitte, että silta on

sytytettävä, mutta ken sen sytyttäisi, sitä en voinut tietää, en,

kautta pyhän hengen...

-- Siinäpä ollaan, näin se aina käy, -- sanoi Nesvitski, heiluttaen

kädellään. -- Miten olet sinä täällä? kysyi hän Scherkovilta.

-- Samalla asialla kuin sinäkin. Mutta oletpa märkä kuin koira, annahan

kun sinua hieman puserran.

-- Te sanoitte, herra esikunta-upseeri, -- jatkoi eversti

kiukkuisena...

-- Eversti, -- keskeytti hänet seurue-upseeri, -- on kiirehdittävä,

muuten siirtää vihollinen tykkinsä raehaulien kantamille.

Eversti ei vastannut, katsahtihan vain seurue-upseeriin, sitten paksuun

esikunta-upseeriin, sitten Scherkoviin, ja sitten hän yrmisti kulmansa.

-- Sytytän sillan, -- sanoi hän juhlallisesti, aivan kuin olisi

tahtonut ilmaista, että hän kaikista ikävyyksistä huolimatta täyttää

tehtävänsä.

Hän kannusti pitkillä, jäntevillä jaloillaan ratsuaan, aivan kuin tämä

olisi ollut kaikkeen vikapää, ja ratsasti toisen eskadroonan luo, missä

Rostof palveli, ja komensi eskadroonan takaisin sillalle.

"Arvasinhan", ajatteli Rostof: "hän tahtoo koetella minua!" Hänen

sydämensä kouristui, ja veri tulvi kasvoihin. "Katsokoon, olenko

pelkuri!" hän ajatteli.

Taas ilmestyi sotilaiden iloisille kasvoille tuo samainen vakava ilme,

jonka huomasi niillä, heidän seisoessaan tykkitulessa. Rostof ei

irroittanut silmiään vihamiehestään, rykmentinpäälliköstä, toivoen

tämän katseesta saavansa vakuutta arveluilleen; mutta eversti ei edes

vilkaissut häneen, katselihan vain, kuten ainakin rintamassa, ankaran

ja juhlallisen näköisenä suoraan eteensä. Komentohuuto kajahti.

-- Kiireesti! Kiireesti! -- kuuli Rostof huudettavan ympärillään.

Takertuen miekoistaan ohjaksiin, helistellen kannuksiaan ja hätäellen,

laskeutuivat husaarit ratsuiltaan, tietämättä itsekään, mitä heidän oli

toimitettava. Husaarit ristivät silmiään. Rostof ei enää katsellut

everstiä, ei ollut hänellä siihen aikaa. Hän pelkäsi, pelkäsi

kuollakseen, ettei vain jäisi jälelle husaareista. Hänen kätensä

vapisi, kun hän jätti hevosensa pitelijälle, ja hän tunsi, miten veri

jyskyttäen tulvaili sydämeen. Denisof ajoi takakenossa hänen ohitseen

ja huusi jotain. Rostof ei nähnyt muuta kuin ympärillään juoksevia

husaareja, jotka kompastelivat kannuksiinsa ja sälähteleviin säiliinsä.

-- Paarit! -- kuuli hän takanaan huudettavan.

Rostof ei joutunut ajattelemaan, mitä merkitsee paarien vaatiminen, hän

juoksi, koettaen päästä ensimäiseksi mutta aivan sillan suussa joutui

hän tahmeaan porolätäkköön, kompastui ja kaatui rähmilleen. Toiset

juoksivat hänen ohitseen.

-- Pitkin sivuja, ratsumestari, -- kuuli Rostof rykmentinpäällikön

huutavan. Tämä oli ratsastanut edellä, pysäyttänyt hevosensa lähelle

siltaa ja istui nyt riemuitsevan ja iloisen näköisenä ratsullaan.

Rostof pyyhkieli poroisia käsiään ratsuhousuihinsa, vilkasi

vihamieheensä ja aikoi lähteä juoksemaan eteenpäin, arvellen, että mitä

kauvemmas hän pääsee sen parempi. Mutta samalla huusi hänelle

Bogdanitsh, joka ei edes häntä tuntenut:

-- Ken juoksee keskellä siltaa? Oikealle! Junkkari, takaisin! -- huusi

hän kiukkuisena, Denisoviin kääntyen, joka urhoollisuuttaan

näyttääkseen oli ajanut ratsain sillalle.

-- Miksi uhmailla, ratsumestari! Laskeutukaahan ratsulta, -- sanoi

eversti.

-- Soo! onpa syy muistuttamiseen, -- vastasi Vaska Denisof, kääntyen

satulassaan.

* * * * *

Samaan aikaan seisoivat Nesvitski, Scherkof ja seurue-upseeri

etäämpänä, tykinluotien kantamattomilla ja katselivat milloin

tuota pientä sotilasjoukkoa, joka keltaisissa kiivereissään,

nauhakoristeisissa, tummanviheriöissä takeissaan ja sinisissä

ratsuhousuissaan hääräili sillalla, milloin taas toisella rannalla

läheneviä siniviittaisia vihollisia, jotka ryhmittyneinä hevosineen

kuljettelivat tykkejä.

"Saavatko sillan sytytetyksi, vai eivätkö saa? Ken joutuu ennen?

Ennättävätkö meikäläiset sytyttämään sillan, vai ennättävätkö

ranskalaiset raehaulien kantamille ja surmaavat heidät?" Sydän kurkussa

tekivät sotilaat toisilleen tällaisia kysymyksiä, kun he joen oikealla

rannalla kohoavilta vuorilta kirkkaan ilta-auringon valossa

tarkastelivat sillalla hyöriviä husaareja ja toisella rannalla

läheneviä sinisiä viittoja, pistimiä ja tykkejä.

-- Voi! huonosti käy husaarien! -- puheli Nesvitski: -- nyt ovat he jo

raehaulien kantamilla.

-- Suotta vei hän sinne niin paljon miehiä, -- sanoi seurue-upseeri.

-- Todellakin, -- sanoi Nesvitski. -- Olisi lähettänyt pari reimaa

poikaa, saman työn olisivat tehneet.

-- Turhia puhutte, teidän jalosukuisuutenne, -- tokasi Scherkof,

irroittamatta silmiään husaareista, ja puhuen tapansa mukaan niin

luontevan yksinkertaisesti, että oli mahdoton arvata tarkoittiko hän

totta vai leikkiä. -- Turhia puhutte, teidän jalosukuisuutenne! Miten

te päättelette! Kaksi miestä olisi pitänyt lähettää, mutta mistä sitten

saisimme Vladimirin ritarimerkit nauharuusuineen? Ja entä sitten, jos

miehiä kaatuukin, onhan eskadroona kunnostautunut, ja päällikölle

ilmestyy risti rintaan. Meidän Bogdanitsh tietää asiain menon.

-- No, -- sanoi seurue-upseeri, -- pian lentävät raehaulit!

Hän osoitti ranskalaisten tykkejä, joita irroitettiin etuteloista ja

käännettiin kiireellisesti vihollista kohti.

Samassa pöllähti savupatsas, toinen, kolmas melkein yhtaikaa, ja

silloin kun kuului ensimäinen jymäys, näkyi neljäs savupatsas. Sitten

kuului kaksi jymäystä aivan perätysten, sitten kolmas.

-- Oo, oh! voihki Nesvitski, aivan kuin kivun kourissa, ja tarttui

seurue-upseerin käteen. Katsokaa, eräs sotilas kaatui, kaatui, kaatui!

-- Kaatui kaksi, luullakseni.

-- Jos olisin keisari, niin en koskaan kävisi sotia, -- sanoi

Nesvitski, kääntyen selin siltaan.

Ranskalaiset syöttivät tykkinsä kiireesti. Siniviittaiset jalkamiehet

syöksyivät juosten siltaa kohti. Taas pöllähtelivät savupilvet, ja

raehaulit rätisivät ja paukkuivat sillalla. Mutta tällä kerralla

Nesvitski ei voinut katsella mitä sillalla tapahtui. Sillalta nousi

sakea savu. Husaarien onnistui sytyttää silta, eivätkä ranskalaiset

enää yrittäneetkään heitä häiritä, ampuivathan vain, kun kerran tykit

olivat sillalle suunnatut, ja oli ketä saattoi ampua.

Ranskalaiset kerkesivät ampua kolme yhteislaukausta raehauleilla,

ennenkuin husaarit olivat saapuneet hevostensa luo. Kaksi laukausta oli

huonosti tähdätty, ja raehaulit mennä vinkuivat yli sillan, mutta

kolmas laukaus sattui keskelle husaariryhmää ja kaatoi kolme miestä.

Rostof, jota kiusasivat välinsä Bogdanitshiin, oli seisahtunut sillalle

eikä tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Ketään ei saattanut

hakata maahan (vaikka hän aina oli kuvitellut taistelua sellaiseksi),

sillan sytyttämisessä ei hän myöskään voinut olla avuksi toisille,

sillä hän ei ollut hankkinut itselleen olkikupoa. Hän seisoi ja

vilkuili ympärilleen, kun yhtäkkiä kuului rätinää, ja raehaulit

roiskivat siltaa aivan kuin olisi herneitä joku kourastaan viskonut.

Lähin mies hänen vierellään vaipui voihkien kaidepuulle. Rostof

kiirehti muiden mukana häntä auttamaan. Taas huusi joku: "Paarit!"

Neljä miestä tarttui haavoittuneeseen ja alkoi nostaa häntä.

-- Oooo!... Jättäkää, Kristuksen nimessä, -- huusi haavoittunut; mutta

hänen huudoistaan välittämättä asettivat husaarit hänet paareille.

Nikolai Rostof kääntyi haavoittuneesta ja, aivan kuin olisi jotain

etsinyt silmillään, alkoi katsella kaukaisuuteen, Tonavan vesiä,

taivasta, aurinkoa. Miten kauniilta näyttikään taivas; miten helakan

sininen, rauhallinen ja syvä! Miten kirkas ja juhlallinen onkaan

laskeuva aurinko! Miten hempeän päälyvinä siintävät kaukaiset Tonavan

vedet! Ja vielä ihanimmilta näyttivät Tonavan takaiset, kaukaiset,

autereiset vuoret, luostari, salaperäiset rotkot, latvojaan myöten

sumussa uinailevat männistöt... Siellä on rauhallista, onnellista...

"En mitään, en mitään haluaisi, olisinpa vain tuolla", ajatteli Rostof.

"Minussa yksinään ja auringossa on niin paljon onnea, mutta täällä ...

valitusta, kärsimyksiä, pelkoa, ja tämä hapuileminen, tämä touhu...

Taas huudetaan jotain, kaikki lähtevät juoksemaan jonnekin takasin, ja

minä juoksen mukana, ja tuossa, aivan tuossa, ylläni, vierelläni on

kuolema... Hetki vain, enkä enää koskaan näe tuota aurinkoa, tuota

vettä, tuota rotkoa"...

Samassa alkoi aurinko kätkeytyä pilviin; Rostof huomasi edessään toiset

paarit. Ja kuoleman pelko, kammottavat paarit ja rakkaus elämään ja

aurinkoon, kaikki tämä sai hänen sydämensä sairaaloisen rauhattomaan

sykintään.

"Herra Jumala! Sinä, joka asut tuolla taivaissa, pelasta, armahda,

suojele minua!" kuiskasi Rostof hiljaa.

Husaarit saapuivat hevostensa luo, äänet kävivät kuuluvammiksi ja

rauhallisemmiksi, paarit hävisivät näkyvistä.

-- No, veliseni, joko pääsit ruudin hajuun?... -- huusi Denisof

Rostovin korvaan.

"Kaikki on päättynyt; mutta olenpa pelkuri, pelkuri olen", ajatteli

Rostof ja, raskaasti huoahtaen, hän otti pitelijältä jalkaansa

arastelevan Gratshikinsa ja asettelihe istumaan satulaan.

-- Oltiinko nyt raehaulisateessa? -- kysyi hän Denisovilta.

-- Vieläpä hyvässäkin! -- huusi Denisof: -- oivallisesti toimimme!

Mutta tämä on roskatyötä! Hyökkäys, se on suloista, lyö haluusi, mutta

tässä, hitto vieköön, ampuvat kuin maalitauluun.

Ja Denisof ratsasti lähellä olevan upseeriryhmän luo, missä olivat

rykmentinpäällikkö, Nesvitski, Scherkof ja seurue-upseeri.

"Nähtävästi ei ole sentään kukaan huomannut", ajatteli Rostof

itsekseen. Ja todellakaan ei kukaan ollut huomannut mitään

erikoisempaa, sillä jokainen oli aikoinaan tuntenut samaa kuin nyt ensi

kerran oli tuntenut ruudin hajuun tottumaton junkkari.

-- Jopa on teillä raportin aihetta, -- sanoi Scherkof, -- ties vaikka

minutkin ylentäisivät aliluutnantiksi.

-- Ilmoittakaa ruhtinaalle, että sytytin sillan, -- sanoi eversti

iloisen juhlallisesti.

-- Mutta jos tiedustellaan mieshukkaa?

-- Tuskin mainittavia! -- mörähti eversti: -- kaksi husaaria

haavoittunut, yksi _kuollut_, -- sanoi hän huomattavan iloisesti, eikä

hän voinut pidättyä tyytyväisestä hymystä, kun hän soinnukkaasti lausui

tuon kauniin sanan _kuollut_.