VII.

Sillan yli oli jo lentänyt kaksi vihollisen tykinluotia, ja sillalla

oli tungos. Sillan keskipaikalla seisoi kaidepuihin puristuneena lihava

Nesvitski, jonka ahdingon tähden oli täytynyt laskeutua ratsultaan.

Nauraen katseli hän muutaman askeleen päässä takanaan seisovaa

kasakkaansa, joka suitsista piteli kahta ratsua. Heti kun Nesvitski

hiemankin yritti pyrkiä eteenpäin, puristivat sotilaat ja kuormarattaat

hänet jälleen kaidepuihin, eikä hän tälle muuta voinut kuin hymyillä.

-- Jopa olet, veliseni! -- puhui kasakka kuormastosotilaalle, joka

kuormineen oli ajanut aivan jalkaväen sekaan, tallauttaen heitä

hevosillaan ja kolhien pyörillä: -- jopa olet! Etkö voisi odottaa, kun

näet, että kenraali pyrkii ohi.

Mutta kuormastosotilas vähät välitti kenraalin mainitsemisesta,

huusihan vain sotilaille, jotka täydellisesti olivat sulkeneet häneltä

tien: "Hei! rakkaani, väistykää vasemmalle, seis!" Mutta sotilaat

liikkuivat kylki kyljessä, pistimistä toisiinsa takertuneina, aivan

kuin puristettu ainejoukko. Katsahdettuaan kaidepuitten yli virtaan

näki ruhtinas Nesvitski Ennsin vuolaat, pauhaavat, matalat aallot.

Toisiinsa sulautuen, värehtien ja koukistuen sillan paaluja vasten, ne

kilvan kiitivät toistensa ohi. Katsahdettuaan sillalle näki hän yhtä

yksitoikkoisia sotilasaaltoja, sotilaspäähineitä, rensseleitä,

pistimiä, pitkiä pyssyjä ja päähineitten alta tuijottavia naamoja

korkeine poskipäineen, painuneine poskineen ja huolettoman väsyneine

katseineen. Sankkana metsänä liikkuivat sotilaiden jalat sillan

livastelevilla, likaisilla palkeilla. Toisinaan sattui silmä

yksitoikkoisten sotilasaaltojen keskestä tapaamaan upseerin, jonka

kasvojen juonteesta ja viitasta eroitti sotilaista, samoin kuin valkean

vaahdon pärskeen oli eroittanut Ennsin aalloista; toisinaan kuljettivat

jalkaväkiaallot mukanaan jalan astuvaa husaaria, upseerin palvelijaa

tai seudun asukasta, aivan kuin Ennsin aallot olivat kuljettaneet

kieppuvaa lastua; toisinaan taas lipuivat siltaa pitkin, kuten tukki

virran aalloissa, komppanian tai upseerien kuormavaunut, täyteen

ahdettuina ja peitettyinä nahkaisilla verhokkeilla.

-- Kas heitä, aivan kuin padon olisivat murtaneet, -- puhui

toivottomana kasakka ja pysähtyi. -- Paljonko teitä vielä on siellä?

-- Yhtä vaille miljoona! -- vastasi silmää iskien, rääsyiseen sinelliin

pukeutunut sotilas, kulkiessaan aivan kasakan vieritse. Samalla hän

katosi. Hänen jälessään kulki vanha sotilas.

-- Kun _hän_ (hän -- vihollinen) tästä alkaa tykeillään siltaa pyyhkiä,

-- |puheli vanha sotilas synkkänä toverilleen, -- niin unhotatpa

syhymisen.

Ja hänkin katosi. Häntä seurasi kuormastosotilas kuormallaan istuen.

-- Mihin olet, hirtehinen jalkarievut pistänyt? huusi hänelle upseerin

palvelija, juosten rattaiden takana ja penkoen kuormaa.

Ja kuormastosotilas hävisi. Kuorman jälestä kulki iloisia, nähtävästi

päihtyneitä sotilaita.

-- Kun hän, rakkaani, kiväärinperällä kolhasi häntä päin turpaa... --

puhui iloisesti käsiään heilutellen eräs heistä, jonka sinellin helmat

olivat korkealle käärityt.

-- Mutta kylläpä oli kinkkukin maukasta, -- vastasi toinen, nauraa

hohottaen.

Ja hekin hävisivät; niin ettei Nesvitskille käynyt selväksi, ketä oli

lyöty turpaan ja mitä yhteyttä oli kinkulla asian kanssa.

-- Kylläpä nyt kiirehtivät, kun vihollinen jyskyttää alkoi; luulevat

varmaankin, että hän kaikki tuhoaa,-- puhui ali-upseeri kiukkuisen

nuhtelevasti.

-- Kun tykinluoti suhisten lensi ohitseni, veli kulta, niin aivan

sydämeni jähmettyi, -- puheli, vaivoin nauruaan pidätellen, nuori,

suurisuinen sotilas. -- Totta toisen kerran, niin säikähdin, jotta! --

hän jatkoi, aivan kuin olisi tahtonut kerskua säikähtämistään.

Ja hänkin hävisi. Sitten kulkivat ohi parihevostun vetämät vankkurit,

jotka täydellisesti erosivat tavallisista kuormastorattaista.

Vankkurien vierellä astui ajaja, saksalainen talonpoika, ja niiden

jälissä tallusteli kaunis, kirjava, suuriutareinen lehmä. Vankkurit

olivat muuten ylen ahdetut, aivan kuin olisi ollut koko talo niille

sälytetty. Höyhenpatjalla istuivat saksalaisen vaimo lapsi sylissä,

vanha akka ja nuori, punaposkinen, tuore neitonen. Nähtävästi olivat

nämä vihollista pakenevat asukkaat erityisen luvan nojalla saaneet

lähteä näin sotilaiden keskessä. Kaikki sotilaat tähystelivät naisia,

ja koko ajan kun vankkurit vyöryivät sotilaiden ohi, suuntautuivat

näiden huomautukset yksinomaan naisiin. Ja kaikkien sotilaiden

kasvoilla huomasi miltei samanlaisen hymyn, jonka olivat herättäneet

riettaat ajatukset naisista.

-- Katsos makkaraa, korjaa myös luitaan!

-- Myö muijasi, -- sanoi eräs toinen sotilas saksalaiselle, joka silmät

maahan luotuina vihaisen ja pelästyneen näköisenä astua vänkelsi pitkin

askelin.

-- Mutta onpa hän huoliteltu! -- senkin vietävät! -- Sinunpa, Fjedotof,

pitäisi olla heidän parissaan.

-- Onpa noita nähty, veliseni!

-- Mihin te olette matkalla? -- kysyi eräs jalkaväen upseeri, joka

omenaa syöden asteli vankkurien vieressä ja hymyhuulin katseli kaunista

tyttöä.

Saksalainen sulki silmänsä ja ilmoitti eleillään, ettei ymmärrä.

-- Ota, jos haluttaa, -- sanoi upseeri, ojentaen omenan tytölle.

Tyttö hymähti ja otti omenan. Nesvitskikään ei irroittanut silmiään

tytöstä, ennenkuin vankkurit hävisivät. Taas tuli sotilaita, yhä

samallaisia sotilaita, samallaisine keskusteluineen, ja vihdoin kaikki

pysähtyivät. Kuten on tavallista siltojen yli kuljettaissa, niin kävi

nytkin: komppanian kuormastohevoset alkoivat vikuroida, ja kaikkien

täytyi odottaa.

-- Miksi pysähdytään? Järjestystä ei vain ole! -- puhuivat sotilaat. --

Mihin tunkeilet? Hirtehinen? Ei ole vitkastelemisen aika. Sitten vasta

kuuma tulee, kun vihollinen sillan sytyttää. Katsohan, tuolla

likistävät upseeriakin, -- kuului eri haaroilta sotilaiden ääniä.

Sotilaat vilkuilivat toisiinsa ja kaikki pakkautuivat sillan suuta

kohti.

-- Katsahdettuaan taas virtaan kuuli Nesvritski outoa ääntä: jokin

valtavan suuri esine lähestyi nopeasti ja pulskahti veteen.

-- Katsos mihin mäjäyttää! -- sanoi totisena Nesvitskin vieressä

seisova sotilas, katsahtaen ääntä kohti.

-- Kiirehtimään hoputtaa, -- sanoi toinen sotilas hätäisesti.

Joukot lähtivät taas liikkeelle. Nesvitski käsitti, että jokeen oli

pudonnut tykinluoti.

-- Hei, kasakka, tuo hevonen! -- hän huusi. -- No, pojat! väistykää!

väistykää hieman! tietä!

Vaivoin hän pääsi hevosensa luo. Huutaen, kirkuen hän lähti eteenpäin.

Sotilaat likistyivät yhteen antaakseen hänelle tietä, mutta heidät

tungettiin takaisin, ja Nesvitskin tila kävi entistään tukalammaksi.

Hänen jalkansa jäi kaidepuun ja hevosen väliin, eivätkä lähimmät

sotilaat sille mitään taitaneet, sillä heitä tungettiin yhä

voimakkaammin ja voimakkaammin.

-- Nesvitski! Nesvitski! Senkin turvakko! -- kuului samassa käheä ääni

huutavan hänen takanaan.

Nesvitski katsahti taakseen ja näki noin viidentoista askeleen päässä

punanaamaisen Vaska Denisovin, joka lakki takaraivalla ja husaariturkki

reimasti hartioilla lehottaen koetti tunkeutua elävänä ainejoukkona

liikehtivän jalkaväen lävitse.

-- Käske niiden hirtehisten, paholaisten, antaa tietä, -- hän huusi.

Hän oli nähtävästi vimmoissaan, hänen sysimustat silmäteränsä kiiluivat

ja kierivät tulehtuneissa valkuaisissa, ja hän huitoi huotrassa

olevalla miekalla, pidellen sitä pienessä, paljaassa kädessään, joka

oli yhtä punainen kuin hänen naamansakin.

-- Ho hoi! Vasja! -- vastasi Nesvitski iloisesti.

-- Mihin sinä?

-- Eskadroona ei pääse kulkemaan, -- huusi Vaska Denisof, vihaisena

paljastaen valkeat hampaansa ja kannustaen mustaa, kaunista,

puhdasrotuista Beduiniaan, joka korviaan vinhoen vältteli jalkaväen

pistimiä, pärskyi, pureskeli kuolaimiaan, pirskotteli vaahtoa

suupielistään ja kenkiään helistellen tepasteli paikoillaan. Se näytti

joka hetki valmiilta hypähtämään sillan kaidepuun yli, kun vain

ratsastaja antaisi merkin. -- Mitä tämä merkitsee? aivan kuin jäärät!

toden totta kuin jäärät! Syrjään ... tehkää tietä!... Seis siellä!

kuormamies, hirtehinen! Halkasen kallonne miekalla! -- hän kirkui,

paljastaen todellakin miekkansa ja huitoen uhkaavana.

Pelästyneinä lyyhistyivät sotilaat, ja Denisof pujottelihe viimein

Nesvitskin luo.

-- Ethän ole tänään edes humalassakaan! -- sanoi Nesvitski, kun Denisof

oli päässyt hänen luokseen.

-- Vieläpä tässä olisi aikaa humaltumaan! -- vastasi Vaska Denisof. --

Kaiken päivää on rykmenttiä laahattu milloin sinne, milloin tänne.

Antaisivat edes tapella. Mutta tässä vain rimpuillaan, piru ties miksi!

-- Miten oletkaan tänään hieno! -- sanoi Nesvitski, tarkastellen

Denisovin uutta husaariturkkia ja satulavaippaa.

Denisof hymähti, otti satulalaukusta hajuvedeltä tuoksuvan nenäliinan

ja vei sen Nesvitskin nenälle.

-- Täytyy, alkaahan taistelu! ajelin partani, hampaani puhdistin ja

valelin hajuvesiä vaatteisiini.

Kasakan seuraaman Nesvitskin komea, ryhdikäs vartalo ja miekalla

huituvan, remuavan Denisovin päättäväisyys vaikuttivat sen, että

jalkaväki pysähtyi, ja toverusten onnistui pujotteleita sillan toiseen

päähän. Sillan suulla Nesvitski tapasi everstin, jolle hänen oli

jätettävä kenraalinsa käsky, ja tehtävänsä toimitettuaan hän lähti

ajamaan takaisin.

Raivattuaan tien Denisof pysäytti hevosensa sillan korvalle.

Huolettomasti pidätellen toisten hevosten luo rimpuilevaa, tepastelevaa

orittaan hän katseli lähestyvää eskadroonaansa. Sillan palkit alkoivat

jymistä, aivan kuin niitä pitkin olisi laukannut joukko hevosia, ja

nelimiehisissä riveissä, upseerit etunenässä, solui eskadroona

sillalle, läheten vähitellen ratsumestariaan.

Pysäytetyt jalkamiehet tunkeilivat yhteen sulloutuneina porosella

sillalla ja katselivat ryhdikkäästi ohi kulkevia, siistejä,

keikarimaisia husaareja omituisen pahan suovasti ja vierovan

pilkallisesti, joka on niin tavallista eri aselajeihin kuuluvain

sotilaiden tavatessa toisensa.

-- Komeita poikia! Vaikka heti paraatiin!

-- Liekkö heistäkin hyötyä! Silmän ruoaksi ovat tuodut! -- puhui

toinen.

-- Jalkaväki, älkää pölyyttäkö! -- virnisteli husaari, jonka temmeltävä

hevonen räiski poroa erään jalkamiehen kasvoille.

-- Annahan sinunkin laahustaa pari päivää rensseli selässä, niin

luulenpa, että nauharimpeesi roikkuvat, -- puheli jalkamies, pyyhkien

hihallaan poroa kasvoistaan; -- mutta ethän olekkaan mies, lintunen,

mikä lienetkin!

-- Mutta sinutpa, Sikin, pitäisi nostaa satulaan; olisitpa soma, --

virnisteli korpraali laihalle, raskaan rensselin käyristämälle sotilas

pahaselle.

-- Pistä seiväs koipiesi väliin, siinä on sinulle kyllin hevosta, --

vastasi husaari.

Sota ja rauha I Historiallinen romaani · 第 43 / 79 题