Sillan yli oli jo lentänyt kaksi vihollisen tykinluotia, ja sillalla
oli tungos. Sillan keskipaikalla seisoi kaidepuihin puristuneena lihava
Nesvitski, jonka ahdingon tähden oli täytynyt laskeutua ratsultaan.
Nauraen katseli hän muutaman askeleen päässä takanaan seisovaa
kasakkaansa, joka suitsista piteli kahta ratsua. Heti kun Nesvitski
hiemankin yritti pyrkiä eteenpäin, puristivat sotilaat ja kuormarattaat
hänet jälleen kaidepuihin, eikä hän tälle muuta voinut kuin hymyillä.
-- Jopa olet, veliseni! -- puhui kasakka kuormastosotilaalle, joka
kuormineen oli ajanut aivan jalkaväen sekaan, tallauttaen heitä
hevosillaan ja kolhien pyörillä: -- jopa olet! Etkö voisi odottaa, kun
näet, että kenraali pyrkii ohi.
Mutta kuormastosotilas vähät välitti kenraalin mainitsemisesta,
huusihan vain sotilaille, jotka täydellisesti olivat sulkeneet häneltä
tien: "Hei! rakkaani, väistykää vasemmalle, seis!" Mutta sotilaat
liikkuivat kylki kyljessä, pistimistä toisiinsa takertuneina, aivan
kuin puristettu ainejoukko. Katsahdettuaan kaidepuitten yli virtaan
näki ruhtinas Nesvitski Ennsin vuolaat, pauhaavat, matalat aallot.
Toisiinsa sulautuen, värehtien ja koukistuen sillan paaluja vasten, ne
kilvan kiitivät toistensa ohi. Katsahdettuaan sillalle näki hän yhtä
yksitoikkoisia sotilasaaltoja, sotilaspäähineitä, rensseleitä,
pistimiä, pitkiä pyssyjä ja päähineitten alta tuijottavia naamoja
korkeine poskipäineen, painuneine poskineen ja huolettoman väsyneine
katseineen. Sankkana metsänä liikkuivat sotilaiden jalat sillan
livastelevilla, likaisilla palkeilla. Toisinaan sattui silmä
yksitoikkoisten sotilasaaltojen keskestä tapaamaan upseerin, jonka
kasvojen juonteesta ja viitasta eroitti sotilaista, samoin kuin valkean
vaahdon pärskeen oli eroittanut Ennsin aalloista; toisinaan kuljettivat
jalkaväkiaallot mukanaan jalan astuvaa husaaria, upseerin palvelijaa
tai seudun asukasta, aivan kuin Ennsin aallot olivat kuljettaneet
kieppuvaa lastua; toisinaan taas lipuivat siltaa pitkin, kuten tukki
virran aalloissa, komppanian tai upseerien kuormavaunut, täyteen
ahdettuina ja peitettyinä nahkaisilla verhokkeilla.
-- Kas heitä, aivan kuin padon olisivat murtaneet, -- puhui
toivottomana kasakka ja pysähtyi. -- Paljonko teitä vielä on siellä?
-- Yhtä vaille miljoona! -- vastasi silmää iskien, rääsyiseen sinelliin
pukeutunut sotilas, kulkiessaan aivan kasakan vieritse. Samalla hän
katosi. Hänen jälessään kulki vanha sotilas.
-- Kun _hän_ (hän -- vihollinen) tästä alkaa tykeillään siltaa pyyhkiä,
-- |puheli vanha sotilas synkkänä toverilleen, -- niin unhotatpa
syhymisen.
Ja hänkin katosi. Häntä seurasi kuormastosotilas kuormallaan istuen.
-- Mihin olet, hirtehinen jalkarievut pistänyt? huusi hänelle upseerin
palvelija, juosten rattaiden takana ja penkoen kuormaa.
Ja kuormastosotilas hävisi. Kuorman jälestä kulki iloisia, nähtävästi
päihtyneitä sotilaita.
-- Kun hän, rakkaani, kiväärinperällä kolhasi häntä päin turpaa... --
puhui iloisesti käsiään heilutellen eräs heistä, jonka sinellin helmat
olivat korkealle käärityt.
-- Mutta kylläpä oli kinkkukin maukasta, -- vastasi toinen, nauraa
hohottaen.
Ja hekin hävisivät; niin ettei Nesvitskille käynyt selväksi, ketä oli
lyöty turpaan ja mitä yhteyttä oli kinkulla asian kanssa.
-- Kylläpä nyt kiirehtivät, kun vihollinen jyskyttää alkoi; luulevat
varmaankin, että hän kaikki tuhoaa,-- puhui ali-upseeri kiukkuisen
nuhtelevasti.
-- Kun tykinluoti suhisten lensi ohitseni, veli kulta, niin aivan
sydämeni jähmettyi, -- puheli, vaivoin nauruaan pidätellen, nuori,
suurisuinen sotilas. -- Totta toisen kerran, niin säikähdin, jotta! --
hän jatkoi, aivan kuin olisi tahtonut kerskua säikähtämistään.
Ja hänkin hävisi. Sitten kulkivat ohi parihevostun vetämät vankkurit,
jotka täydellisesti erosivat tavallisista kuormastorattaista.
Vankkurien vierellä astui ajaja, saksalainen talonpoika, ja niiden
jälissä tallusteli kaunis, kirjava, suuriutareinen lehmä. Vankkurit
olivat muuten ylen ahdetut, aivan kuin olisi ollut koko talo niille
sälytetty. Höyhenpatjalla istuivat saksalaisen vaimo lapsi sylissä,
vanha akka ja nuori, punaposkinen, tuore neitonen. Nähtävästi olivat
nämä vihollista pakenevat asukkaat erityisen luvan nojalla saaneet
lähteä näin sotilaiden keskessä. Kaikki sotilaat tähystelivät naisia,
ja koko ajan kun vankkurit vyöryivät sotilaiden ohi, suuntautuivat
näiden huomautukset yksinomaan naisiin. Ja kaikkien sotilaiden
kasvoilla huomasi miltei samanlaisen hymyn, jonka olivat herättäneet
riettaat ajatukset naisista.
-- Katsos makkaraa, korjaa myös luitaan!
-- Myö muijasi, -- sanoi eräs toinen sotilas saksalaiselle, joka silmät
maahan luotuina vihaisen ja pelästyneen näköisenä astua vänkelsi pitkin
askelin.
-- Mutta onpa hän huoliteltu! -- senkin vietävät! -- Sinunpa, Fjedotof,
pitäisi olla heidän parissaan.
-- Onpa noita nähty, veliseni!
-- Mihin te olette matkalla? -- kysyi eräs jalkaväen upseeri, joka
omenaa syöden asteli vankkurien vieressä ja hymyhuulin katseli kaunista
tyttöä.
Saksalainen sulki silmänsä ja ilmoitti eleillään, ettei ymmärrä.
-- Ota, jos haluttaa, -- sanoi upseeri, ojentaen omenan tytölle.
Tyttö hymähti ja otti omenan. Nesvitskikään ei irroittanut silmiään
tytöstä, ennenkuin vankkurit hävisivät. Taas tuli sotilaita, yhä
samallaisia sotilaita, samallaisine keskusteluineen, ja vihdoin kaikki
pysähtyivät. Kuten on tavallista siltojen yli kuljettaissa, niin kävi
nytkin: komppanian kuormastohevoset alkoivat vikuroida, ja kaikkien
täytyi odottaa.
-- Miksi pysähdytään? Järjestystä ei vain ole! -- puhuivat sotilaat. --
Mihin tunkeilet? Hirtehinen? Ei ole vitkastelemisen aika. Sitten vasta
kuuma tulee, kun vihollinen sillan sytyttää. Katsohan, tuolla
likistävät upseeriakin, -- kuului eri haaroilta sotilaiden ääniä.
Sotilaat vilkuilivat toisiinsa ja kaikki pakkautuivat sillan suuta
kohti.
-- Katsahdettuaan taas virtaan kuuli Nesvritski outoa ääntä: jokin
valtavan suuri esine lähestyi nopeasti ja pulskahti veteen.
-- Katsos mihin mäjäyttää! -- sanoi totisena Nesvitskin vieressä
seisova sotilas, katsahtaen ääntä kohti.
-- Kiirehtimään hoputtaa, -- sanoi toinen sotilas hätäisesti.
Joukot lähtivät taas liikkeelle. Nesvitski käsitti, että jokeen oli
pudonnut tykinluoti.
-- Hei, kasakka, tuo hevonen! -- hän huusi. -- No, pojat! väistykää!
väistykää hieman! tietä!
Vaivoin hän pääsi hevosensa luo. Huutaen, kirkuen hän lähti eteenpäin.
Sotilaat likistyivät yhteen antaakseen hänelle tietä, mutta heidät
tungettiin takaisin, ja Nesvitskin tila kävi entistään tukalammaksi.
Hänen jalkansa jäi kaidepuun ja hevosen väliin, eivätkä lähimmät
sotilaat sille mitään taitaneet, sillä heitä tungettiin yhä
voimakkaammin ja voimakkaammin.
-- Nesvitski! Nesvitski! Senkin turvakko! -- kuului samassa käheä ääni
huutavan hänen takanaan.
Nesvitski katsahti taakseen ja näki noin viidentoista askeleen päässä
punanaamaisen Vaska Denisovin, joka lakki takaraivalla ja husaariturkki
reimasti hartioilla lehottaen koetti tunkeutua elävänä ainejoukkona
liikehtivän jalkaväen lävitse.
-- Käske niiden hirtehisten, paholaisten, antaa tietä, -- hän huusi.
Hän oli nähtävästi vimmoissaan, hänen sysimustat silmäteränsä kiiluivat
ja kierivät tulehtuneissa valkuaisissa, ja hän huitoi huotrassa
olevalla miekalla, pidellen sitä pienessä, paljaassa kädessään, joka
oli yhtä punainen kuin hänen naamansakin.
-- Ho hoi! Vasja! -- vastasi Nesvitski iloisesti.
-- Mihin sinä?
-- Eskadroona ei pääse kulkemaan, -- huusi Vaska Denisof, vihaisena
paljastaen valkeat hampaansa ja kannustaen mustaa, kaunista,
puhdasrotuista Beduiniaan, joka korviaan vinhoen vältteli jalkaväen
pistimiä, pärskyi, pureskeli kuolaimiaan, pirskotteli vaahtoa
suupielistään ja kenkiään helistellen tepasteli paikoillaan. Se näytti
joka hetki valmiilta hypähtämään sillan kaidepuun yli, kun vain
ratsastaja antaisi merkin. -- Mitä tämä merkitsee? aivan kuin jäärät!
toden totta kuin jäärät! Syrjään ... tehkää tietä!... Seis siellä!
kuormamies, hirtehinen! Halkasen kallonne miekalla! -- hän kirkui,
paljastaen todellakin miekkansa ja huitoen uhkaavana.
Pelästyneinä lyyhistyivät sotilaat, ja Denisof pujottelihe viimein
Nesvitskin luo.
-- Ethän ole tänään edes humalassakaan! -- sanoi Nesvitski, kun Denisof
oli päässyt hänen luokseen.
-- Vieläpä tässä olisi aikaa humaltumaan! -- vastasi Vaska Denisof. --
Kaiken päivää on rykmenttiä laahattu milloin sinne, milloin tänne.
Antaisivat edes tapella. Mutta tässä vain rimpuillaan, piru ties miksi!
-- Miten oletkaan tänään hieno! -- sanoi Nesvitski, tarkastellen
Denisovin uutta husaariturkkia ja satulavaippaa.
Denisof hymähti, otti satulalaukusta hajuvedeltä tuoksuvan nenäliinan
ja vei sen Nesvitskin nenälle.
-- Täytyy, alkaahan taistelu! ajelin partani, hampaani puhdistin ja
valelin hajuvesiä vaatteisiini.
Kasakan seuraaman Nesvitskin komea, ryhdikäs vartalo ja miekalla
huituvan, remuavan Denisovin päättäväisyys vaikuttivat sen, että
jalkaväki pysähtyi, ja toverusten onnistui pujotteleita sillan toiseen
päähän. Sillan suulla Nesvitski tapasi everstin, jolle hänen oli
jätettävä kenraalinsa käsky, ja tehtävänsä toimitettuaan hän lähti
ajamaan takaisin.
Raivattuaan tien Denisof pysäytti hevosensa sillan korvalle.
Huolettomasti pidätellen toisten hevosten luo rimpuilevaa, tepastelevaa
orittaan hän katseli lähestyvää eskadroonaansa. Sillan palkit alkoivat
jymistä, aivan kuin niitä pitkin olisi laukannut joukko hevosia, ja
nelimiehisissä riveissä, upseerit etunenässä, solui eskadroona
sillalle, läheten vähitellen ratsumestariaan.
Pysäytetyt jalkamiehet tunkeilivat yhteen sulloutuneina porosella
sillalla ja katselivat ryhdikkäästi ohi kulkevia, siistejä,
keikarimaisia husaareja omituisen pahan suovasti ja vierovan
pilkallisesti, joka on niin tavallista eri aselajeihin kuuluvain
sotilaiden tavatessa toisensa.
-- Komeita poikia! Vaikka heti paraatiin!
-- Liekkö heistäkin hyötyä! Silmän ruoaksi ovat tuodut! -- puhui
toinen.
-- Jalkaväki, älkää pölyyttäkö! -- virnisteli husaari, jonka temmeltävä
hevonen räiski poroa erään jalkamiehen kasvoille.
-- Annahan sinunkin laahustaa pari päivää rensseli selässä, niin
luulenpa, että nauharimpeesi roikkuvat, -- puheli jalkamies, pyyhkien
hihallaan poroa kasvoistaan; -- mutta ethän olekkaan mies, lintunen,
mikä lienetkin!
-- Mutta sinutpa, Sikin, pitäisi nostaa satulaan; olisitpa soma, --
virnisteli korpraali laihalle, raskaan rensselin käyristämälle sotilas
pahaselle.
-- Pistä seiväs koipiesi väliin, siinä on sinulle kyllin hevosta, --
vastasi husaari.