Kutusof vetäytyi Wieniä kohti, hävittäen mennessään sillat Innistä
(Braunaun luona) ja Traunista (Linzin luona). Lokakuun 23 p:nä menivät
venäläiset joukot Ennsin yli, kulkien keskipäivällä kuormastoineen,
tykistöineen samannimisen kaupungin läpi molemmin puolin siltaa.
Oli lämmin syksyinen päivä, ja sataa tihutteli vähä väliä. Kukkulalta,
minne olivat asetetut siltaa suojelevat venäläisten tykit, avautui
laaja näköala. Toisinaan peitti tämän näköalan vihmasade aivan
kuin muslini-esirippu, toisinaan taas se avautui laajaksi, ja
auringonpaisteessa näkyivät esineet kauvas ja selvästi ja välkkyilivät
kuin olisivat olleet lakalla voidellut. Alhaalla uinui sievonen
kaupunki punakattoisine, valkoisine taloineen, kirkkoineen ja
siltoineen, jonka molemmin puolin tunkeili ja hääri suunnattomia
venäläisten joukkoja. Tonavan polvekkeessa näkyi laivoja, saari ja
linna puistoineen, jota ympäröi sillä kohdalla Tonavaan laskevan Ennsin
vedet. Näkyi Tonavan kallioinen vasen ranta, jota peittivät
mäntymetsät. Salaperäisinä siinsivät kaukaiset vihertävät huiput ja
autereiset rotkot. Villin koskemattomalta näyttävän mäntymetsän
keskestä kurkistelivat luostarin tornit; kaukana vuorella.
Ennsin toisella puolella liikuskelivat vihollisen ratsastavat
tiedustelijajoukkuet.
Tykkien keskessä kukkulalla seisoivat etumaisina: jälkivartion kenraali
ja hänen seurue-upseerinsa tähystellen kaukoputkella seutua. Jonkun
verran taempana istui tykintelalla Nesvitski, jonka ylipäällikkö oli
lähettänyt jälkivartioon. Nesvitskin ratsupalvelija, kasakka, antoi
herralleen repun ja taskumatin, ja tämä kestitsi upseereita piirailla
ja kuminaviinalla. Iloisina kokoontuivat upseerit hänen ympärilleen.
Toiset olivat polvillaan, toiset istuivat turkkilaisen tapaan kostealla
nurmikolla:
-- Ei ole ollut paksupää se itävaltalainen ruhtinas, ken tuonne on
rakentanut linnansa. Ihana paikka. Miksette syö, herrat? -- puhui
Nesvitski.
-- Tuhannet kiitokset, ruhtinas, -- vastasi eräs upseeri, ja ilo loisti
hänen silmistään, kun sai keskustella arvokkaan esikunta-upseerin
kanssa. -- Ihana seutu. Kuljimme aivan puiston vieritse, näimme kaksi
hirveä, ja talopa vasta oli verraton!
-- Katsokaahan, ruhtinas, -- sanoi toinen, jonka kovin teki mieli ottaa
vielä piiras, muttei oikein ilennyt, ja sentähden oli tarkastelevinaan
seutua, -- katsokaahan, jopa on tuolla meidän jalkaväkeä. Kas tuolla,
niityn pälveellä kylän takana, kolme miestä kiskoo jotain. Puhtaan
tekevät tuosta hovista, -- hän sanoi, nähtävästi hyväksyen heidän
tekonsa.
-- Sepä, sepä, -- Nesvitski sanoi. -- Ei, mutta minullapa halu olisi,
-- hän lisäsi, pureskellen kauniissa, kosteassa suussaan piirasta, --
tuonne pistäytyä.
Hän osoitti vuorelta siintävää luostaria. Hän hymähti, silmänsä kävivät
tihruisiksi ja alkoivat välkkyä.
-- Eikö olisi verratonta, herrat!
Upseerit pyrähtivät nauramaan.
-- Saisipa edes hieman peloitella noita nunnatylleröitä. Sanotaan
heidän olevan italiattaria, nuoriakin kuuluu olevan joukossa.
Tosiaankin viisi vuotta antaisin elämästäni!
-- Tietenkin on heidänkin ikävä, -- sanoi nauraen eräs muita rohkeampi
upseeri.
Upseerien näin haastellessa osoitti seurue-upseeri jotain kenraalille;
tämä katsoi kaukoputkella.
-- Totta tosiaan, totta tosiaan, -- sanoi kenraali kiukkuisena, laskien
kaukoputkea silmiltään ja kohautellen harteitaan, -- alkavat pyyhkäistä
tykeillään ylimenopaikkaa. Ja mitä he siellä nahjustelevat?
Paljaalla silmällä saattoi joen toiselta rannalta eroittaa vihollisen
tykkeineen. Näkyi maidonvalkea savupilvi, ja pian kuului kaukainen
tykin jymäys: Selvästi huomasi, miten venäläiset alkoivat kiirehtiä
ylimenopaikalla.
Nesvitski puhkasi syvään, nousi seisaalleen ja astui hymyhuulin
kenraalin luo.
-- Ettekö halua haukata hieman, teidän ylhäisyytenne? -- hän sanoi.
-- Asiat ovat hullusti, -- sanoi kenraali, vastaamatta hänen
kysymykseensä, -- meikäläiset ovat vitkastelleet.
-- Vienkö käskyn, teidän ylhäisyytenne? -- kysyi Nesvitski.
-- Niin, viekää, tehkää hyvin, -- sanoi kenraali, toistaen tarkalleen
jo kerran ennen antamansa käskyn, -- ja sanokaa husaareille, että
heidän on viimeisinä mentävä sillan yli ja sitten sytytettävä silta,
kuten olen käskenyt; ja tarkastakoot virikkeet sillalla.
-- Sangen hyvä, -- Nesvitski vastasi.
Hän huusi kasakkaa tuomaan hevosen, käski korjaamaan repun ja
taskumatin ja kieräytti keveästi raskaan ruhonsa satulaan.
-- Poikkeanpa tosiaankin nunnia tervehtimään, -- sanoi hän upseereille,
jotka hymyillen katselivat häntä, ja läksi ratsastamaan laaksoon
kiemurtelevaa polkua pitkin.
-- No, kapteeni, minne asti vie, koettakaapa! -- sanoi kenraali,
kääntyen tykistöupseeriin. -- Huvitelkaa hieman ikäviinne.
-- Miehistö tykkien ääreen! -- huusi upseeri.
Tuossa tuokiossa juoksivat tykkimiehet iloisina nuotioiden äärestä ja
syöttivät tykit.
-- Ensimäinen! -- kuului komentohuuto.
Reimasti laukasi n:o 1. Kuului huumaava metallin poru, ja laaksossa
olevien venäläisten päiden yli lensi vinkuen kranaatti. Vihollista se
ei saavuttanut, ei lähimainkaan; näkyi savupilvi, kranaatti räjähti.
Sotamiesten ja upseerien kasvot ilostuivat tästä äänestä; kaikki
kavahtivat jalkeilleen ja seurasivat innokkaasti laaksossa liikehtiviä
venäläisiä, jotka täältä korkeudesta eroitti kuin kämmeneltään, ja joen
toiselta puolelta lähestyvän vihollisen liikkeitä. Samassa hetkessä
solui pilvi auringon edestä, ja tämän yksinäisen laukauksen hurmaava
jyrähdys ja auringon kirkas loiste sulivat rohkaisevaksi ja
riemastuttavaksi tunnelmaksi.