Saman päivän iltana keskustelivat eskadroonan upseerit vilkkaasti
Denisovin asunnossa.
-- Mutta sanon teille, Rostof, että teidän on pyydettävä anteeksi
rykmentinpäälliköltä, -- puhui korviaan myöten punastuneelle,
kiihtyneelle Rostoville, kookas aliratsumestari, jolla oli harmahtavat
hiukset, tavattoman suuret viikset ja ryppyiset, karkeapiirteiset
kasvot.
Aliratsumestari Kirsten oli kahdesti alennettu sotilaaksi
kaksintaistelun tähden, mutta kummallakin kerralla oli hän jälleen
saanut arvonsa.
-- En salli kenenkään nimittävän itseäni valehtelijaksi! -- huudahti
Rostof, -- Hän sanoi, että valehtelen, mutta minä sanoin hänelle, että
hän valehtelee. Ja sanassani pysyn. Päivystäjävuoroja määrätköön vaikka
joka päiväksi, pistäköön lukkojen taa, mutta anteeksi pyytämään ei
minua voi kukaan pakottaa, sillä jollei hän rykmentinpäällikkönä
luulekkaan voivansa antaa minulle hyvitystä, niin...
-- Mutta odottakaahan, veliseni; kuulkaahan, mitä teille sanon, --
keskeytti hänet aliratsumestari bassoäänellään, vedellen rauhallisena
pitkiä viiksiään. -- Muiden upseerien kuullen sanotte te
rykmentinpäällikölle, että upseeri on varastanut...
-- Ei ole minun syyni, että tämä tapahtui muiden upseerien kuullen.
Kenties olisi ollut viisaampaa puhua kahden kesken, mutta enhän
olekkaan valtiomies. Sentähden rupesinkin husaariksi, kun luulin, ettei
täällä tarvitsisi kursailla; mutta hän sanoi, että valehtelen ...
antakoon siis hyvitystä...
-- Tämä on kaikki oivallista, kukaan ei pidä teitä pelkurina, mutta
tämä ei kuulu asiaan. Kysykää Denisovilta, käykö päinsä, että junkkari
vaatii hyvitystä rykmentinpäälliköltä?
Denisof kuunteli keskustelua synkkänä, viiksiään pureskellen, eikä
hänellä näyttänyt olevan halua siihen puuttua. Aliratsumestarin
kysymykseen hän vastasi ravistaen kieltävästi päätään.
-- Upseerien kuullen puhutte te rykmentinpäällikölle
tästä konnantyöstä, -- jatkoi aliratsumestari. -- Bogdanitsh
(rykmentinpäällikköä kutsuttiin Bogdanitshiksi) teidät nolasi.
-- Eipähän nolannut, sanoihan vain, että valehtelen.
-- Niinpä niin, te puhuitte hänelle tyhmyyksiä, ja sentähden on teidän
pyydettävä anteeksi.
-- Mahdotonta! -- Rostof huudahti.
-- En luullut teitä tällaiseksi, -- puhui aliratsumestari ankaran
vakavana. -- Ette taivu pyytämään anteeksi, mutta sanon teille, ettette
ole loukannut ainoastaan häntä, koko rykmenttiä olette loukannut, meitä
kaikkia olette syvästi loukannut. Selitän asian teille: kunpahan
olisitte hieman ajatellut, olisitte neuvotellut, miten asiasta olisi
suoriuduttu; mutta sen sijaan päätä puhkaa hölöttämään, ja vielä
upseerien kuullen. Mitä on nyt rykmentinpäällikön tehtävä? Upseeri on
tuomittava ja koko rykmentin kunnia on häväistävä? Onko koko rykmentin
kunnia jätettävä yhden konnan varaan? Niinkö on meneteltävä teidän
mielestänne? Mutta Bogdanitshpa oli reima poika, hän sanoi että
valehtelette. Ikävää; mutta minkä sille teet, veliseni: oma syynne. Ja
nyt, kun asia aijotaan sotkea, niin te jonkinlaisesta ylpeydestä ette
taivu pyytämään anteeksi, vaan aijotte kertoa kaikki. Teitä harmittavat
päivystysvuorot, mutta ette taivu pyytämään anteeksi vanhalta,
kunnialliselta upseerilta! Vikansa on kai Bogdanitshillakin, mutta
rehellinen ja urhoollinen hän on, ja sitä paitsi iäkäs eversti, ettekä
sittenkään taivu; mutta rykmentin kunnia on teille vähäpätöinen? --
Aliratsumestarin ääni alkoi väristä. -- Te, veliseni, olette
rykmentissä pyhättömän ajastajan; tänäpänä täällä, huomenna siirrytte
jonnekin adjutantiksi; teistä on yhdentekevää, vaikka sanotaankin:
"Pavlogradin rykmentin upseerien joukossa on varkaita!" Mutta meistä ei
ole yhdentekevää. Puhunko totta, Denisof? Onko yhdentekevää?
Denisof oli yhä vaiti ja istui liikkumattomana, vilkaisten silloin
tällöin loistavilla, mustilla silmillään Rostoviin.
-- Teille on ylpeytenne kallis, ette taivu anteeksi pyytämään, --
jatkoi aliratsumestari, -- mutta meille vanhuksille, jotka olemme
paraat päivämme eläneet rykmentissä, ja, jos Jumala suo, sen helmassa
ummistamme silmämme, meille on rykmentin kunnia kallis, ja Bogdanitsh
sen tietää. Ah, miten kallis, veliseni! Huonosti olette tehnyt,
huonosti! Suuttukaa, jos haluttaa, mutta sanon aina totuuden. Huonosti
tehty!
Ja aliratsumestari nousi ja kääntyi selin Rostoviin.
-- Totta, hitto vieköön! -- huusi Denisof, hypähtäen seisaalleen. --
No, Rostof! No.
Rostof, vuoroin punastuen, vuoroin vaaleten, katseli molempiin
upseereihin.
-- Ei, herrat, ei ... älkää luulko ... hyvin ymmärrän, suotta
ajattelette minusta sellaista ... minä ... minulle ... rykmentin kunnia
on minulle... Taistelussa olen osoittava, ja lipun kunnia on minulle...
Mutta yhdentekevä, tottatosiaan, olen syyllinen!... -- Kyyneleet
helmeilivät hänen silmissään. -- Olen syyllinen, syvästi syyllinen! No,
mitä vielä haluatte?
-- Se on miehen puhetta, kreivi, -- sanoi aliratsumestari kääntyen
Rostoviin, ja lyöden häntä suurella kämmenellään olalle.
-- Olenhan sanonut, -- huudahti Denisof, -- hän on kelpo poika.
-- Näin on paras, kreivi, -- lisäsi aliratsumestari; ja näytti siltä
niinkuin hän Rostovin myöntymisen johdosta olisi ruvennut kutsumaan
häntä kreiviisi. -- Menkää ja pyytäkää anteeksi, teidän jaloutenne,
niin.
-- Hyvät herrat, teen kaikki, kenkään ei ole kuuleva sanaakaan asiasta,
-- puhui Rostof rukoilevalla äänellä, -- mutta anteeksi en voi pyytää;
jumaliste en voi, tuli mitä tuli! Miten voisinkaan pyytää anteeksi
aivan kuin pieni poikanen?
Denisof remahti nauramaan.
-- Omaksi vahingoksenne. Bogdanitsh on pitkävihainen,
jukopäiväisyytenne käy teille kalliiksi, -- sanoi Kirsten.
-- Tämä ei ole jukopäiväisyyttä, jumaliste, ei olekkaan! En voi teille
selittää tätä tunnetta, en voi...
-- No, tehkää miten tahdotte, -- sanoi aliratsumestari. -- Entä, minne
on tuo konna joutunut?
-- Sairaaksi on tekeytynyt, huomisessa päiväkäskyssä hänet erotetaan,
-- sanoi Denisof.
-- Sairas siis, muuten asiaa ei saisikaan selittää, -- sanoi
aliratsumestari.
-- Olkoon sairaus, tai mitä lieneekin, mutta tulkoon hän vain minun
tielleni, niin tapan heti, -- huusi Denisof verenhimoisena.
Huoneeseen astui Scherkof.
-- Mistä sinä? -- huusivat upseerit tulijalle.
-- Liikkeelle, hyvät herrat. Mack on antautunut armeijoineen, loppu.
-- Valehtelet!
-- Itse näin.
-- Miten? Mackinko näit elävänä? käsineen, jalkoineen?
-- Liikkeelle! Liikkeelle! Antakaa hänelle pullo tällaisesta uutisesta.
Miten olet tänne joutunut?
-- Siirrettiin taas rykmenttiin tuon kirotun Mackin tähden.
Itävaltalainen kenraali valitti. Toivotin hänelle onnea Mackin
saapumisen johdosta... Mikä sinun on, Rostof, olet aivan kuin olisit
ollut saunassa?
-- Täällä on, veli hyvä, jo toista päivää ollut paha merrassa.
Huoneeseen astui rykmentin adjutantti ja vahvisti Scherkovin tuoman
uutisen. Seuraavana päivänä oli lähdettävä liikkeelle.
-- Liikkeelle, hyvät herrat!
-- Jumalalle kiitos, onpa jo vetelehdittykin.