Pavlogradin husaarirykmentti majaili kahden penikulman päässä
Braunausta. Eskadroona, jossa Nikolai Rostof palveli junkkarina, oli
sijoittunut Salzeneck nimiseen saksalaiseen kylään. Kylän paras asunto
oli luovutettu eskadroonan komentajalle, ratsumestari Denisoville, jota
ratsuväkidivisioonan kesken kutsuttiin Vaska Denisoviksi. Junkkari
Rostof oli ollut ratsumestarin huonekumppalina siitä alkaen, kun hän
Puolassa oli saavuttanut rykmenttinsä.
Lokakuun 11 p:nä, samana päivänä, jolloin tieto Mackin tappiosta oli
saattanut pääkortteerissa kaikki jalkeille, kulki leiri-elämä
rauhallista vanhaa latuaan eskadroonan esikunnassa. Denisof, joka
kaiken yötä oli lyönyt korttia, ei vielä ollut saapunut kotiin, kun
Rostof aikaisin aamulla ratsain palasi rehunhankintamatkaltaan. Rostof
junkkarinpuku yllä pysäytti hevosensa aivan portaiden eteen, heittäytyi
joustavan nuorekkaasti satulasta, jääden hetkeksi seisomaan
jalustimelle, aivan kun ei olisi halunnut erota hevosestaan, hypähti
viimein alas ja huusi päivystäjää.
-- Hei, Bondarjenko, hyvä ystävä! -- puhui hän husaarille, joka suin
päin syöksyi hänen hevostaan kohti. -- Kävelytä, ystäväiseni, -- hän
sanoi veljellisen hellästi ja iloisesti, kuten kohtelevat kaikkia
hyväsydämmiset nuorukaiset, ollessaan onnellisia.
-- Ymmärrän teidän jalosukuisuutenne, -- vastasi vähävenäläinen,
ravistaen iloisesti päätään.
-- Katsohan, että kävelytät tarpeeksi!
Toinenkin husaari oli pyrähtänyt hevosen luo, mutta Bondarjenko oli jo
heittänyt varaohjat hevosen kaulalle. Selvästi huomasi, että
junkkarilla oli antelias käsi, ja että sotilaat häntä mielellään
palvelivat. Rostof silitteli hevosen kaulaa, sitten lautasia ja jäi
seisomaan portaille.
"Mainiota! Siitäpä vieiä hevosta paisuu!" puheli hän itsekseen, tarttui
huotraansa ja lähti hymyilevänä juoksemaan ylös portaita niin että
kannukset helisivät. Läävästä kurkisti talon isäntä, joka ihokas yllä,
patalakki päässä loi lantaa tadikolla. Saksalaisen kasvot kirkastuivat,
heti kun hän huomasi Rostovin. Hän hymyili iloisena ja iski silmää:
(_Schön, gut Morgen! Schön, gut Morgen_!"[55] -- hän toisteli ollen
nähtävästi haltioissaan, kun sai tervehtää nuorukaista.
-- _Schon fleissig_![56] -- sanoi Rostof, hymyillen yhä veljellisen
iloisesti. -- _Hoch Oestreicher! Hoch Russen! Kaiser Alexander
hoch!_[57] huusi hän saksalaiselle, toistaen tämän usein käyttämiä
sanoja.
Saksalainen pyrähti nauramaan, tuli ulos läävästä, sieppasi patalakin
päästään, heilautti sitä ilmassa ja huusi:
-- _Und die ganze Welt hoch!_[58]
Rostovkin tempasi lakin päästään, heilautti sitä ilmassa ja huusi
nauraen: (_Und vivat die ganze Welt_!"
Ja vaikkei heillä ollutkaan mitään erikoisempaa ilon aihetta, ei
saksalaisella, joka loi lantaa läävästään, eikä Rostovrilla, joka oli
ollut plutonineen heinän haussa, niin katsahtivat nämä ihmiset
kuitenkin toisiinsa onnellisen ihastuneesti ja veljellisen rakkaasti,
nyökäyttivät päillään keskinäisen rakkauden merkiksi ja erosivat
hymyillen -- saksalainen meni lääväänsä ja Rostof tupaan, jossa hän
asui Denisovin kanssa.
-- Entäs Herrasi? -- kysyi Rostof Lavrushkalta, Denisovin palvelijalta,
joka rykmentissä oli tunnettu konnankoukuistaan.
-- Iltasella matkallaan. Varmaankin on hän hävinnyt korttipelissä, --
vastasi Lavrushka. -- Kyllä tiedän; jos voittaa, niin aikaisin tulee
kotiin kerskumaan; mutta jos aamuun viipyy, niin on kynitty
putipuhtaaksi -- äkäisenä silloin palaa. Haluatteko kahvia?
-- Tuo, tuo.
Kymmenen minuutin kuluttua toi Lavrushka kahvia. "Tulee!" -- hän sanoi:
"nyt on piru merrassa". Rostof vilkasi akkunasta ja näki kotiin
tallustavan ratsumestarin. Denisof oli punanaamainen, lyhyläntä mies.
Hänellä oli mustat, loistavat silmät ja takkuiset, mustat hiukset ja
viikset. Hänen lyhyt husaaritakkinsa rekotti avollaan, leveät
ratsashousunsa olivat laskoksilla, ja pieni husaarilakki oli läsässä
takaraivolla. Synkkänä, pää retkallaan, hän läheni portaita.
-- Lavrushka, -- hän huusi äänekkäästi ja vihaisena. -- Jouduhan
riisumaan, tolvana!
-- Parastanipa teen, -- vastasi Lavrushkan ääni.
-- Katsoppas! olet jo jalkeilla, -- sanoi Denisof tullessaan
huoneeseen.
-- Aikoja sitten, -- sanoi Rostof, -- olen jo käynyt heinän haussa ja
näinpä neiti Mathildankin.
-- Sepä sen! Mutta minutpa kynivät eilen, ja oikein tyystin, -- sanoi
Denisof. -- Voi sun! voi sun! Heti kun olit lähtenyt alkoi mennä. Hoi,
teetä!
Denisof virnisti naamaansa, aivan kuin olisi hymyillyt. Hänen lyhyet,
vankat hampaansa pistivät esiin, ja molemmin käsin veteli hän lyhyillä
sormillaan mustaa, sankkaa tukkaansa.
-- Hitto minut johdattikin sen rotan pesään (erään upseerin pilkkanimi)
-- puheli hän, hieroen molemmin käsin otsaansa ja kasvojaan. --
Ajattelehan, ei ainoatakaan korttia, ei niin ainoatakaan korttia
antanut.
Lavrushka ojensi hänelle sytytetyn piipun. Hän puristi pesän kouraansa,
koputteli sitä lattiaan ja varisteli tulta ympärilleen, jatkaen yhä
kirkumistaan.
-- _Simple_ antaa, _paroli_ lyö; _simple_ antaa, _paroli_ lyö![59]
Viimein varisti hän tulen kokonaan piipustaan, löi sen sirpaleiksi ja
heitti nurkkaan. Yhtäkkiä hän vaikeni ja katsahti iloisesti mustilla,
loistavilla silmillään Rostoviin.
-- Olisipa edes naisia. Muuten kuluu aika vain juomingeissa. Tai saisi
edes tapella pian. Hei, kuka siellä? -- huusi hän oveen kääntyneenä,
kuultuaan raskaita askelia, kannusten helinää ja aran kunnioittavaa
köhimistä.
-- Vahtimestari! -- sanoi Lavrushka.
Denisof yrmisti entistä enemmän kulmiaan.
-- Huonosti ovat asiat, hän sanoi ja heitti Rostoville kukkaronsa,
jossa oli muutama kultaraha. -- Rostof, laskehan, kyyhkyläiseni,
paljonko sinne on jäänyt; ja pistä kukkaro sitten patjan alle, -- hän
sanoi ja lähti tapaamaan vahtimestaria.
Rostof otti rahat, lateli koneellisesti vanhat ja uudet kolikot eri
kasoihin ja alkoi sitte laskea.
-- Katsos! Teljanin! Terve! Kynivät minut eilen, -- kuului viereisestä
huoneesta Denisovin ääni.
-- Missä? Bikovinko luona, rotan luona?... Arvasinhan, -- puhui heikko
ääni, ja samalla astui tupaan luutnantti Teljanin, lyhytkasvuinen
upseeri, joka palveli Denisovin eskadroonassa.
Rostof pisti kukkaron patjan alle ja puristi hänelle ojennettua pientä,
kosteata kättä. Ennen sotaretken alkamista oli Teljanin jostain syystä
siirretty kaartista husaareihin. Toistaiseksi hän oli käyttäytynyt
erittäin hyvin; mutta hänestä ei pidetty, ja etenkin oli Rostovin
vaikea tukahuttaa tai edes salata aiheetonta vastenmielisyyttään tähän
upseeriin.
-- No, nuori ratsumies, miten Gratshikin teitä palvelee? (Gratshik oli
ratsuhevonen, opetettava, jonka Teljanin oli myönyt Rostoville.)
Teljanin ei koskaan katsonut puhekumppalinsa silmiin; hänen silmänsä
siirtyivät alituisesti esineestä toiseen.
-- Näin teidät, kun tänään ajoitte ohi...
-- Olen tyytyväinen, hevonen on hyvä, -- Rostof vastasi, vaikkeikaan
hevonen, josta hän oli maksanut 700 ruplaa, todellisuudessa vastannut
puoltakaan tästä hinnasta. -- Vasenta etujalkaansa se on alkanut
onnahtaa ... hän lisäsi.
-- Kavio on särkynyt! Ei se tee mitään. Näytän teille, mihin on naula
lyötävä.
-- Niin, näyttäkäähän, tehkää hyvin, -- Rostof sanoi.
-- Näytän, näytän, ei se ole salaisuus. Mutta hevosesta vielä kiitätte
minua.
-- Käsken siis tuomaan hevosen, -- Rostof sanoi, jotta olisi päässyt
Teljaninista, ja lähti etsimään päivystäjää.
Eteisen kynnyksellä istui Denisof kyyryissään, piippu suussa, ja hänen
edessään seisoi vahtimestari, selitellen jotain eskadroonan
päällikölle. Nähtyään Rostovin Denisof yrmisti kulmiaan ja osoittaen
peukalollaan olkansa taa huoneeseen, missä Teljanin istui, hän
puistelihe inhoten.
-- Ah, en voi kärsiä tuota miestä, -- hän sanoi, välittämättä
vahtimestarista.
Rostof kohautti hartioitaan, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: "En
minäkään, mutta minkäs teet!" Toimitettuaan asiansa hän palasi tupaan.
Teljanin istui yhä raukean reuhkana, hieroen pieniä valkeita käsiään.
"Onpas maailmassa vastenmielisiä henkilöitä", ajatteli Rostof
astuessaan huoneeseen.
-- Käskittekö siis tuomaan hevosen? -- Teljanin sanoi, nousten
seisoalleen ja katsellen huolettomasti ympärilleen.
-- Käskin.
-- Menkäämme sitten. Poikkesinhan vain kuullostamaan eilistä
päiväkäskyä. Oletko sen saanut, Denisof?
-- En vielä. Mutta minne menette?
-- Opetanpa tässä nuoren miehen hevosta kengittämään, -- Teljanin
vastasi.
Teljanin ja Rostof menivät portaille ja sieltä talliin. Luutnantti
näytti, miten naula oli lyötävä kavioon ja lähti sitten kotiinsa.
Kun Rostof palasi tupaan, näki hän pöydällä viinapullon ja makkaran,
Denisof istui pöydän ääressä, ja kynä rapisi hänen kädessään. Hän
katsahti synkästi Rostoviin.
-- Kirjoitan tytölle, -- hän sanoi.
Hän oli rähmällään pöydällä kynä kädessä ja nähtävästi hän riemastui,
kun sai sanoin kertoa, mitä oli aikonut kirjoittaa, ja sitten hän
kertoi kirjeensä sisällön Rostoville.
-- Ymmärrätkö, veliseni, -- hän sanoi. -- Nukumme niin kauvan kun emme
rakasta. Olemme tomun lapsia ... mutta annas kun rakastut -- silloin
olet Jumala, olet puhdas, kuin luomisen ensi päivänä... Ken siellä
taas? Aja hänet helvettiin. Ei ole aikaa! -- huusi hän Lavrushkalle,
joka vähääkään häikäilemättä oli tullut hänen luokseen.
-- Kenpä hän olisi? Itse käskitte tulemaan. Vahtimestari tuli rahoja
noutamaan.
Denisof rypisti kulmiaan, aikoi jotain huutaa, mutta vaikenikin.
-- Huonosti ovat asiat, -- hän sanoi itsekseen. -- Paljonko oli rahaa
kukkarossa? -- kysyi hän Rostovilta.
-- Seitsemän uutta ja kolme vanhaa.
-- Ah, huonosti ovat asiat! No, mitä siinä töllistelet, hörhetyinen?
Käske vahtimestari tänne, -- sanoi hän Lavrushkalle.
-- Denisof, rakas veli, ota minulta rahoja, onhan minulla, sanoi
Rostof, punastuen.
-- En lainaa oman eskadroonani miehiltä, en lainaa, -- murisi Denisof.
-- Jollet minulta ota toverillisesti rahoja, niin loukkaannun.
Todellakin, onhan minulla, -- Rostof toisti.
-- En ota.
Ja Denisof meni vuoteen luo ottaakseen kukkaron patjan alta.
-- Mihin asetit kukkaron, Rostof?
-- Alimman patjan alle.
-- Täällä ei ole.
Denisof heitti patjat lattialle, mutta kukkaroa ei löytynyt.
-- Tämäpäs ihmeellistä!
-- Odotahan, ethän vain pudottanut? -- sanoi Rostof, nostellen ja
puristellen patjoja.
Sitten nosti hän peitteen ja ravisti sitäkin. Kukkaroa ei löytynyt.
-- Enhän vain muista väärin? En, ajattelin vielä pistäessäni kukkaroa,
että sinä aivan kuin aarretta haudot, -- sanoi Rostof. Tuohon panin
kukkaron. Missä se on? -- kysyi hän Lavrushkalta.
-- En ole käynyt täällä. Minne kätkitte, siellä sen täytyy olla.
-- Mutta eipä ole!...
-- Aina te niin, heitätte jonnekin ja unohdatte. Etsikäähän taskunne.
-- Ei, jollen olisi ajatellut aarretta, -- Rostof sanoi, -- hyvin
muistan, että pistin tähän.
Lavrushka penkoi vuoteen perinpohjin, katsoi vuoteen alle, pöydän alle,
käänsi koko huoneen ylösalasin ja jäi viimein seisomaan keskelle
huonetta. Denisof seurasi vaijeten Lavrushkan hommia, ja kun tämä
ihmetellen levitti kätensä ja ilmoitti, ettei kukkaroa löydy, katsahti
hän Rostoviin.
-- Rostof, ethän vain kujeile...
Rostof tunsi Denisovin katseen, nosti silmänsä, mutta loi ne samassa
maahan. Yhtäkkiä tulvasi veri, joka oli pysähtänyt jonnekin kaulan
alapuolelle, hänen päähänsä ja silmiinsä. Hän ei voinut hengittää.
-- Ja huoneessahan ei muita ole ollut kuin luutnantti ja te itse.
Täällä sen pitää jossakin olla, -- sanoi Lavrushka.
-- Annahan olla, sinä, pirun sikiö, laita itsesi etsimään -- huusi
yhtäkkiä Denisof, käyden tulipunaiseksi ja lähestyen uhkaavana
palvelijaa. Toimita kukkaro, muuten pehmitän selkäsi! Pehmitän teidät
kaikki!
Rostof alkoi napittaa nuttuaan, katsomatta Denisoviin, vyötti miekan
kupeelleen ja painoi lakin päähänsä.
-- Kuuletkos, toimita kukkaro, -- ärjyi Denisof, ravistellen Lavrushkaa
hartioista ja jymäytellen häntä seinää vasten.
-- Denisof, jätä hänet rauhaan! tiedän, ken on ottanut, -- sanoi Rostof
mennen ovea kohden, silmät maahan luotuina.
Denisof jätti Lavrushkan, mietti hetkisen ja käsitettyään nähtävästi
ketä Rostof oli tarkoittanut, hän tarttui tämän käteen.
-- Tyhmyyksiä! -- huusi hän raivoissaan, ja hänen otsa- ja
kaulasuonensa paisuivat suunnattomasti. -- Olethan menettänyt järkesi,
tätä en salli. Kukkaro on täällä. Nyljen elävältä tämän konnan ja
kukkaro ilmestyy.
-- Tiedän, ken on ottanut -- toisti Rostof vapisevin äänin ja lähti
ovea kohti.
-- Sanon sinulle, jätä se tekemättä! -- ärjyi Denisof, syöksyen
junkkarin luo pidättääkseen tätä.
Mutta Rostof riuhtaisihe irti ja iski silmänsä niin tuikean ilkeästi
Denisoviin, aivan kuin tämä olisi ollut hänen verivihollisensa.
-- Käsitätkö mitä puhut? -- hän sanoi, vapisevin äänin: -- huoneessa ei
ollut muita kuin hän ja minä. Jollei siis hän, niin...
Hän ei voinut jatkaa ja syöksyi huoneesta.
-- Ah, hiisi vieköön sinut ja kaikki, -- kuuli Rostof ystävänsä
huutavan.
Rostof saapui Teljaninin asuntoon.
-- Herra ei ole kotosalla, lähti esikuntaan, -- sanoi Teljaninin
palvelija. -- Onko jotain tapahtunut? -- hän kysyi, ihmetellen
junkkarin kiihtyneitä kasvoja.
-- Ei, ei mitään.
-- Aivan juuri lähti, -- palvelija sanoi.
Esikunta sijaitsi Salzeneckistä kolmen virstan päässä. Rostof ei
poikennut asuntoonsa, otti hevosen ja lähti ajamaan. Kylässä, jossa
esikunta sijaitsi, oli kapakka, missä upseerit olivat tavallisia
vieraita. Rostof saapui kapakan edustalle; portaiden edessä oli
Teljaninin hevonen.
Kapakan peräkamarissa istui Teljanin, ja hänen edessään pöydällä oli
makkaravati ja viinapullo.
-- Kas, tekin poikkesitte, nuori mies! -- Teljanin sanoi, hymyillen ja
kohottaen tuntuvasti kulmakarvojaan.
-- Niin, -- Rostof vastasi, aivan kuin jo tämänkin sanan lausuminen
olisi ollut hänelle sangen työlästä, ja hän istuutui viereiseen
pöytään.
Kumpikaan ei lausunut sanaakaan; huoneessa istui kaksi saksalaista ja
eräs venäläinen upseeri. Kukaan ei puhunut, kuului ainoastaan veitsien
kalinaa, niiden lautasia kosketellessa ja Teljaninin huulten
maiskutusta. Kun Teljanin oli lopettanut einehtimisensä otti hän
taskustaan kaksipäisen rahapussin, siirsi renkaat pienillä, ylöspäin
koukistuneilla, valkeilla sormillaan, otti kultarahan ja antoi
palvelijalle, kulmiaan kohauttaen.
-- Tehkää hyvin, joutukaa, -- hän sanoi. Kultaraha oli uusi. Rostof
nousi ja astui Teljaninin luo.
-- Sallikaa minun katsoa rahapussianne, -- hän sanoi hiljaa kuiskaten.
Teljaninin silmät alkoivat vilkuilla, ja kulmansa olivat yhä koholla.
Hän antoi rahapussin Rostoville.
-- Niin hyvä pussi ... niin, niin... -- hän sanoi ja kalpeni yhtäkkiä.
-- Katsokaa nuorukainen, -- hän lisäsi.
Rostof piti rahapussia kädessään, katsahti pussiin, sitten rahoihin,
sitten Teljaniniin. Luutnantti vilkuili tapansa mukaan ympärilleen, ja
yhtäkkiä näytti hän käyneen sangen iloiseksi.
-- Kun saavumme Wieniin, niin siellä annan mennä kaikki, täällä, näissä
kaupunkirähjissä ei saa kulumaan, -- hän sanoi. -- No antakaahan,
nuorukainen, lähden.
Rostof oli vaiti.
-- Entä _te_? aijotteko myös einehtiä? Täällä on jotenkin hyvä ruoka,
-- Teljanin jatkoi. -- Antakaahan.
Hän ojensi kätensä ja tarttui pussiin. Rostof hellitti. Teljanin otti
pussin ja sovitteli sitä ratsuhousujensa taskuun. Suunsa oli hieman
avollaan ja kulmat huolettoman kohollaan, aivan kuin hän olisi tahtonut
sanoa; "niin, niin, pistänpä pussini taskuun, se on luonnollista, eikä
se ketään liikuta."
-- Entä nyt, nuorukainen? -- sanoi hän huoahtaen ja katsahti kulmainsa
alta Rostovin silmiin.
Jonkinlainen valonsäde tuikahti Teljaninin silmistä ja siirtyi Rostovin
silmiin, sähkökipunan nopeudella singahti se takaisin, vielä kerran --
ja tämä tapahtui kaikki silmänräpäyksessä.
-- Tulkaa tänne, -- sanoi Rostof, tarttuen Teljaninin käteen (hän vei
luutnantin melkein kiskomalla akkunan luo). -- Nämä ovat Denisovin
rahat, olette ne anastanut... -- kuiskasi hän luutnantin korvaan.
-- Mitä?... Mitä?... Kuinka rohkenette? Mitä?... -- puhui Teljanin.
Mutta nämä sanat kuulostivat valittavalta epätoivonhuudahdukselta ja
rukoilevalta anteeksipyynnöltä. Heti kun Rostof oli kuullut tämän
rukoilevan äänen, vierähti hänen sydämeltään hirvittävä epäluulon kivi.
Hän tunsi riemua sydämessään, ja samalla kävi hänen sääli onnetonta;
mutta hän ei voinut jättää kesken alkamaansa asiaa.
-- Täällä saattavat ihmiset ajatella Jumala ties mitä, -- mumisi
Teljanin, ottaen lakkinsa ja mennen viereiseen pieneen, tyhjään
huoneeseen, -- tehkäämme selvä asiasta...
-- Olen varma asiastani, näytän sen toteen, -- Rostof sanoi.
-- Mitä...
Kaikki lihakset alkoivat vapista Teljaninin peljästyneillä, kalpeilla
kasvoilla; silmät vilkuilivat rauhattomina, mutta katse ei kohonnut,
vaan harhaili jossain alhaalla; alkoi kuulua nyyhkytystä.
-- Kreivi! ... älkää syöskö surman suuhun nuorta miestä ... tässä ovat
nuo onnettomat rahat, ottakaa ne... -- Hän heitti rahat pöydälle. --
Minulla on isävanhus, äiti!...
Rostof otti rahat, vältellen Teljaninin katsetta, ja sanaa sanomatta
hän lähti huoneesta. Mutta ovella hän pysähtyi ja kääntyi takaisin. --
Jumalani, -- hän sanoi kyynelsilmin, -- kuinka olette voinut tämän
tehdä?
-- Kreivi, -- sanoi Teljanin, lähestyen junkkaria.
-- Älkää koskeko minuun, -- sanoi Rostof, väistyen.
-- Jos olette puutteessa, niin ottakaa nämä rahat. -- Hän heitti
rahapussin Teljaninille ja syöksyi huoneesta.