-- Anteeksi, kenraali, -- keskeytti hänet Kutusof ja kääntyi myös
ruhtinas Andreihin. -- Kuulehan, rakkaani, otahan Koslovskilta kaikki
meikäläisten urkkijain tiedonannot. Tässä on kaksi kirjettä kreivi
Nostitzilta, tässä kirje hänen korkeudeltaan arkkiherttua
Ferdinandilta, tässä vielä, -- sanoi hän, antaessaan joukon papereita.
-- Laadihan kaikesta tästä ranskankielellä sievonen _memorandum_,
pienonen muistiinpano, josta kävisi selville kaikki meidän nykyiset
tietomme itävaltalaisen armeijan toimista. Ja esitä se sitten hänen
ylhäisyydelleen.
Ruhtinas Andrei nyökäytti päällään merkiksi, että hän ylipäällikön ensi
sanoista oli käsittänyt, ei ainoastaan sen, mitä tämä hänelle sanoi,
vaan vieläpä senkin, mitä tämä hänelle olisi tahtonut sanoa.
Hän kokosi paperit, kumarsi molemmille yhteisesti ja poistui
vastaanottohuoneeseen, hiljaa astua sipsuttaen pehmeällä matolla.
Vaikkakin ruhtinas Andrei vasta lyhyen ajan oli ollut poissa Venäjältä,
hän oli kuitenkin suuresti muuttunut. Hänen kasvojensa ilmeessä,
liikkeissään, käynnissään tuskin huomasi entistä teeskentelyä,
väsymystä ja raukeutta; nyt muistutti hän miestä, jolla ei ole aikaa
ajatella, minkä vaikutuksen hän mahdollisesti tekee toisiin, vaan joka
mielellään ja innostuneesti tekee tehtävänsä. Hänen kasvonsa
ilmaisivat, että hän oli entistään tyytyväisempi itseensä ja muihin;
hymy ja katse olivat entistään iloisemmat ja viehättävämmät.
Kutusof, jonka hän oli saavuttanut jo Puolassa, oli ottanut
ystävällisesti hänet vastaan, luvannut muistaa häntä, oli ollut hänelle
huomaavampi kuin muille adjutanteille, oli ottanut hänet mukaansa
Wieniin ja antanut hänelle tärkeämpiä tehtäviä. Wienistä kirjoitti
Kutusof vanhalle toverilleen, ruhtinas Andrein isälle:
"Pojastanne toivon tulevan tavallista etevämmän upseerin, sillä hän
toimittaa tehtävänsä kunnialla, on tarmokas ja päättäväinen. Olen
onnellinen, kun minulla on käskettävänäni sellainen kyky."
Kutusovrin esikunnassa sekä armeijassa, samoin kuin oli ollut asian
laita Pietarin seurapiireissäkin, olivat mielipiteet ruhtinas Andreista
aivan vastakkaiset. Toiset, ne olivat vähemmistössä, pitivät häntä
jonain erinomaisena, itseään ja kaikkia muita erikoisempana, odottivat
häneltä suurtöitä, kuuntelivat häntä, jumaloivat häntä ja jäljittelivät
kaikessa; ja näiden ihmisten seurassa oli ruhtinas Andrei suora ja
miellyttävä. Toiset taas, enemmistö, eivät häntä rakastaneet, vaan
pitivät häntä pöyhkeilevänä, kylmänä ja vastenmielisenä miehenä. Mutta
näiden seurassa ruhtinas Andrei käyttäytyi niin, että häntä
kunnioitettiin, vieläpä pelättiinkin.
Tultuaan Kutusovin työhuoneesta vastaanottohuoneeseen ruhtinas Andrei
meni paperineen toverinsa, päivystävän adjutantin, Koslovskin luo, joka
istui kirja kädessä akkunan luona.
-- No, mitä kuuluu, ruhtinas? -- Koslovski kysyi.
-- On käsketty laatimaan kirjelmä meidän vitkastelemisestamme.
-- Miksi?
Ruhtinas Andrei kohotti harteitaan.
-- Eikö ole tietoja Mackilta? -- Koslovski kysyi.
-- Ei ole.
-- Jos hän todella olisi lyöty, niin varmaankin olisi saapunut tietoja.
-- Varmaankin, -- sanoi ruhtinas Andrei ja lähti astumaan ovea kohti.
Mutta samassa mäjähti ovi, ja huoneesen syöksähti kookas, nähtävästi
juuri saapunut, itävaltalainen kenraali. Hänellä oli yllään
loippunatakki, hänen päänsä oli kääritty mustaan siteeseen, ja hänen
kaulassaan helyili Maria Teresian ritarimerkki. Ruhtinas Andrei
pysähtyi.
-- Kenraali _en chef_ Kutusof? -- kysyi tulija hätäisesti, murtaen
tuntuvasti saksankieleen. Hän vilkasi sivuilleen ja jatkoi matkaansa
työhuoneen ovea kohti.
-- Kenraali _en chef_ on työssä, -- sanoi Koslofski, kiiruhtaen
sulkemaan tietä vieraalta kenraalilta. -- Kenen käskette ilmoittamaan?
Tuntematon kenraali katsoi halveksivasti korkeudestaan lyhytkasvuiseen
Koslofskiin, aivan kuin ihmetellenj ettei häntä tunneta.
-- Kenraali _en chef_ on työssä, -- toisti Koslovski rauhallisesti.
Kenraalin kasvot synkistyivät, hänen huulensa vavahtivat ja alkoivat
vapista. Hän otti taskustaan muistikirjansa, kirjoitti kiireesti jotain
lyijykynällä, repäsi lehden, antoi sen adjutantille, astui kiivaasti
akkunan luo, heittäysi tuolille istumaan ja vilkasi huoneessa
olijoihin, aivan kuin olisi kysynyt: miksi he häntä katselevat? Sitten
nosti hän päänsä pystyyn, kurotti kaulansa, aivan kuin olisi aikonut
jotain sanoa, mutta samassa hän, aivan kuin olisi alkanut itsekseen
hyräillä, päästi kumman äännähdyksen, joka kuitenkin katkesi alkuunsa.
Työhuoneen ovi avautui, ja Kutusof näyttäytyi kynnyksellä. Sidepäinen,
hoikkasäärinen kenraali astui kyyryisenä nopein askelin, aivan kuin
vaaraa paeten, Kutusovin luo.
-- _Vous voyez le malheureux Mack_,[51] sanoi hän murtuneella äänellä.
Kutusovin kasvot olivat muutaman hetken aivan liikkumattomat. Sitten
kierisi hänen kasvoillaan syvä uurre aivan kuin aalto, otsa siliytyi;
hän kumarsi kunnioittavasti, sulki silmänsä, päästi Mackin edellään
työhuoneeseensa ja sulki oven.
Huhu itävaltalaisten tappiosta ja koko armeijan antautumisesta Ulmin
luona näyttäytyi siis todeksi. Puolen tunnin kuluttua lähetettiin
adjutantteja eri haaroille. Heidän viemistään määräyksistä saattoi
huomata, että pian venäläistenkin joukkojen, jotka niin kauvan olivat
olleet toimettomina, oli kamppailtava vihollisen kanssa.
Ruhtinas Andrei oli niitä harvoja esikunta-upseereja, joiden päähuomio
oli kiintynyt sota-asioiden yleiseen menoon. Nähtyään Mackin ja
kuultuaan hänen häviönsä yksityisseikat, hän käsitti, että puolet
sotaretkestä oli menetetty, hän käsitti täydessä alastomuudessaan
venäläisten joukkojen vaaranalaisen aseman ja elävästi kuvastuivat
hänelle armeijan tulevaisuus ja oma osansa sen vastaisissa vaiheissa.
Tahtomattaankin valtasi hänet kuohahtavan iloinen tunnelma, kun hän
ajatteli pöyhkeilevän Itävallan häpeätä ja sitä seikkaa, että hän jo
kenties viikon kuluttua näkisi venäläisten ja ranskalaisten ottelevan,
jotka eivät sitten Suvorovin aikojen olleet voimiaan mitelleet, ja että
hän itsekin olisi mukana tässä kamppailussa. Mutta hän pelkäsi
Bonaparten neroa, joka voisi murtaa venäläisten huiman rohkeuden, ja
eipä hän sen ohella oikein voinut toivoa sankarilleen häpeää.
Tällaisten ajatusten kiihdyttämänä lähti ruhtinas Andrei huoneeseensa
kirjoittamaan isälleen jokapäiväistä kirjettään. Käytävässä hän tapasi
huonekumppalinsa Nesvitskin ja pilkkakirveen, Scherkovin; tavallisuuden
mukaan nauraa hohottivat nämä jollekin.
-- Miksi olet niin synkkä? -- kysyi Nesvitski, huomattuaan ruhtinas
Andrein kalpeat kasvot ja hehkuvat silmät.
-- Ei ole syytä iloon, -- vastasi Bolkonski.
Samaan aikaan kun ruhtinas Andrei kohtasi Nesvitskin ja Scherkovin,
tulivat käytävän toisessa päässä heitä kohden itävaltalainen kenraali
Strauch, jonka toimena Kutusovin esikunnassa oli venäläisen armeijan
muonitus, ja hovisotaneuvoston jäsen, joka oli saapunut Braunauhun
edellisenä päivänä. Leveässä käytävässä olisivat kenraalit huoletta
voineet sivuuttaa upseerit; mutta Scherkof alkoi sysiä Nesvitskiä ja
hoputti hätääntyneenä:
-- Tulevat! ... tulevat! väistykää, tietä! olkaa hyvät, tietä!
Kenraalit menivät vaatimattomasti upseerien ohi, ja selvästi huomasi,
että he tahtoivat välttää rasittavia kunnianosoituksia. Yhtäkkiä
ilmestyi Scherkovin kasvoille tyhmän iloinen hymy, jota hän muka ei
näyttänyt voivan pidättää.
-- Teidän ylhäisyytenne, -- sanoi hän saksankielellä, vetäytyi suoraksi
ja kääntyi itävaltalaiseen kenraaliin. -- Onnittelen kunnioittavasti.
Hän kumarsi syvään ja alkoi kömpelösti harailla vuoroon kummallakin
jalallaan, aivan kuin lapset tanssimaan opetellessaan.
Hovisotaneuvoston jäsen katsahti häneen ankarasti; mutta huomattuaan,
miten totiselta näytti tuo tyhmä hymyilevä naama, hän ei voinut olla
hetkistä sitä tarkkaamatta. Hän siristi silmiään, osoittaen täten, että
kuuntelee.
-- Onnittelen kunnioittavasti, kenraali Mack on saapunut ja aivan
terveenä, tuohon on saanut vain pienen naarmun, -- Scherkof lisäsi,
osoittaen päätään, ja hänen naamansa loisti hymyilystä.
Kenraali yrmisti kulmiaan, kääntyi hänestä ja jatkoi matkaansa.
-- _Gott, wie naïv_,[52] -- sanoi hän vihaisesti, astuttuaan jonkun
askeleen.
Nesvitski kaappasi Bolkonskin syleilyynsä ja nauroi läkähtyäkseen,
mutta tämä oli käynyt entistään kalpeammaksi, töykkäsi hänet vihaisena
luotaan ja kääntyi Scherkoviin. Ärtynyt hermostunut mieliala, johon
hänet olivat saattaneet Mackin näkeminen ja tietoisuus hänen
onnettomasta tilastaan sekä aavistukset venäläisen armeijan vastaisesta
kohtalosta, purkautui nyt suuttumukseksi Scherkovin sopimattoman
pilanteon johdosta.
-- Jos te, arvoisa herra, -- puhui hän terävästi, ja hänen alaleukansa
vavahteli heikosti, -- tahdotte olla _narri_, niin en tosin voi teiltä
sitä huvia kieltää; mutta sen teille sanon, että jos vielä kerran minun
kuulteni _rohkenette_ ilvehtiä, niin opetanpa teidät käyttäytymään.
Nesvitski ja Scherkof ällistyivät niin tästä tupsahduksesta, etteivät
voineet lausua sanaakaan, katselivat vain silmät selällään Bolkonskia.
-- Minähän vain onnittelin, -- sanoi vihdoin Scherkof.
-- En puhu teille leikkiä, olkaa vaiti! -- kirkasi Bolkonski, tarttui
Nesvitskin käsivarteen ja lähti astumann ällistyneen Scherkovin luota.
-- Mutta, hyvä veli, -- sanoi Nesvitski, tyynnyttäen ystäväänsä.
-- Miten, mutta? -- kysyi ruhtinas Andrei, pysähtyen ärtyneenä. --
Ajattelehan toki, olemmeko upseereja, jotka palvellen keisariamme ja
isänmaatamme iloitsemme yhteisestä menestyksestä ja suremme yhteistä
onnettomuutta, vai olemmeko palvelijoita, joita ei liikuta herransa
asiat. _Quarante mille hommes massacrés et l'armée de nos alliés
détruite, et vous trouvez là le mot pour rire_,[53] -- sanoi hän, aivan
kuin hän tällä ranskalaisella lauseparrella olisi tahtonut vahvistaa
lausumansa pätevyyttä. -- _C'est bien pour un garçon de rien comme cet
individu dont vous avez fait un ami, mais pas pour vous, pas pour
vous_.[54] Poika nulikat voivat vain näin huvitteleida, -- sanoi
ruhtinas Andrei venäjäksi, (lausuen poika nulikat sanan ranskalaisella
korotuksella), jotta Scherkof sen kuulisi.
Hän odotti, vastaisiko kornetti jotakin. Mutta tämä kääntyi häneen
selin ja poistui käytävästä.