II.

-- Tulee! -- huusi samassa hetkessä merkinantaja.

Rykmentin päällikkö lensi tulipunaiseksi, lähti juoksemaan hevostaan

kohti, tarttui vapisevin käsin jalustimiin, heittäytyi satulaan,

oikasihe, veti miekan huotrasta ja valmistautui onnellisen ja

päättäväisen näköisenä huutamaan. Rykmentti sävähti kuin pyrähtävä

lintu, ja sitten syntyi haudan hiljaisuus.

-- Smir-r-r-r-no![50] -- huusi rykmentin päällikkö sydäntä

tärisyttävällä äänellä, joka häntä itseään riemastutti, peloitti

rykmenttiä ja kunnioittaen tervehti saapuvaa päällikköä.

Leveällä, puiden reunustamalla, suurella, viertämättömällä tiellä

vierivät vinhaan kuusivaljakan vetämät korkeat, vaaleansiniset

wieniläiset vaunut, rätisten hiljaa linjaaleillaan. Vaunuja seurasivat

ratsain seurue ja kroaattilainen vartiosto. Kutusovin vieressä istui

itävaltalainen kenraali, jonka valkea virkapuku pisti kummasti silmään

mustiin puettujen venäläisten joukosta. Vaunut pysähtyivät rintaman

eteen. Kutusof ja itävaltalainen kenraali puhelivat hiljaa keskenään,

ja laskeutuessaan raskaasti vaunujen astimelta Kutusof hieman hymähti,

ja näytti aivan kuin hän ei olisi huomannutkaan tätä 2,000 miehen

suuruista joukkiota, joka henkeä pidätellen katseli häntä ja

rykmentinpäällikköä.

Komentohuuto kajahti, taas sävähti rykmentti, tehden kivääreillä

kunniaa. Sitten kuului tässä haudan hiljaisuudessa ylipäällikön

heikko ääni. Rykmentti jymäytti: "Jumala varjelkoon teidän

ylhäi-häi-syyttänne!", ja taas syntyi haudan hiljaisuus. Alussa Kutusof

seisoi paikallaan, mutta heti kun rykmentti oli jälleen asettunut

asentoon, lähti hän rinnan valkean kenraalin kanssa ja seurueensa

saattamana astumaan pitkin rivejä.

Kun tarkkaili, miten rykmentinpäällikkö ylipäällikköä tervehtiessään

imeytyi häneen silmillään, suoristui ja sovittelihe, miten hän

etukenossa kulkiessaan kenraalien jälissä koetti astella jalkojaan

väväbyttämättä, miten hän hypähteli ylipäällikön jokaisesta sanasta ja

liikkeestä, -- niin huomasi, että hän täytti käskettävän tehtävää vielä

suuremmalla nautinnolla kuin käskijän. Rykmentinpäällikön ankaruudesta

ja huolellisuudesta oli seurauksena, että hänen rykmenttinsä muihin

samaan aikaan Venäjältä saapuneisiin rykmentteihin verrattuna oli

erinomaisessa kunnossa. Rintamasta poistuneita ja sairaita oli

ainoastaan 217. Ja kaikki oli kunnossa paitsi jalkineet.

Kutusof kulki pitkin rivejä, pysähdellen silloin tällöin jonkun

upseerin tai sotilaan luo, jotka hän tunsi Turkin sodan ajoilta, ja

lausui heille jonkun suopean sanan. Toisinaan vilkasi hän sotamiesten

jalkineisiin, ravisti surullisena päätään ja näytti niitä

itävaltalaiselle kenraalille. Hänen ilmeestään voi päättää,

ettei hän voinut olla näkemättä tätä surullista seikkaa, vaikkeikaan

tahtonut ketään erityisemmin siitä moittia. Joka kerta juoksahti

rykmentinpäällikkö tällöin kenraalien luo, kuullakseen ylipäällikön

jokaisen rykmentistä lausuman sanan. Ylipäällikön jälissä kulki 20

henkinen seurue sellaisen välimatkan päässä, että ylipäällikön

heikomminkin lausuman sanan selvästi eroitti. Seurueen jäsenet

puhelivat keskenään ja nauroivatkin toisinaan. Lähinnä ylipäällikköä

kulki kaunis adjutantti, ruhtinas Bolkonski. Hänen rinnallaan

asteli hänen kumppalinsa Nesvitski, kookas ja tavattoman lihava

esikunta-upseeri, jolla olivat hyvänsuovat, hymyilevät kasvot ja

kosteat silmät. Nesvitskin oli vaikea pidättyä naurusta, johon häntä

kutkutti hänen rinnallaan asteleva tummanverevä husaari-upseeri. Tämä

asteli vakavana ja totisena, silmät kiintyneinä rykmentinpäällikön

selkään, ja matki rykmentinpäällikön jokaista liikettä. Joka kerta kun

rykmentinpäällikkö vavahti ja kurottautui, vavahti ja kurottautui myös

husaariupseeri. Nesvitski nauroi ja töni tovereitaan, jotta nämä

katsoisivat ilonpitäjää.

Kutusof kulki hitaasti ja veltosti noiden tuhansien silmien ohi, jotka

olivat soljahtaa kuopistaan häntä tähytessään. Tultuaan kolmannen

komppanian kohdalle ylipäällikkö äkkiä seisahtui. Seurue ei ajoissa

huomannut tätä äkkinäistä pysähtymistä ja oli vähällä töytäistä

ylipäällikköön.

-- Kas vaan, Timohin! -- sanoi ylipäällikkö, nähdessään punanenäisen

kapteenin, joka rykmentinpäälliköltä sai ripityksen sinervästä

sinellistä.

Olisi luullut, ettei ihminen suoremmaksi voi oijistua kuin oijistui

Timohin, rykmentinpäällikön häntä nuhdellessa. Mutta nyt, kun

ylipäällikkö häntä puhutteli, oijistui kapteeni niin suoraksi, että

varmaankin olisi katkennut, jos ylipäällikkö vielä hetkisenkin olisi

häntä katsellut; ja sen tähden varmaankin Kutusof, joka sydämestään

halusi hänen parastaan, kiireesti kääntyi hänestä. Ylipäällikön

pöhöttyneille, arven rumentamille kasvoille välähti tuskin huomattava

hymy.

-- Hän on jo Ismailin aikuisia tovereita, -- hän lausui. --

Urhoollinen upseeri! Oletko häneen tyytyväinen? -- kysyi Kutusof

rykmentinpäälliköltä.

Ja rykmentinpäällikkö, jonka jokaisen liikkeen husaari-upseeri toisti

kuin kuvastin, vavahti, astui ylipäällikköä kohti ja vastasi:

-- Sangen tyytyväinen, teidän ylhäisyytenne.

-- Kullakin meillä on heikkoutensa, -- sanoi Kutusof hymyillen ja lähti

rykmentinpäällikön luota. -- Hän on mieltynyt Bakkukseen.

Rykmentinpäällikkö säikähti, sillä hän arveli, että se kenties on hänen

syynsä eikä vastannut sanaakaan. Samassa huomasi husaari-upseeri

punanenäisen, pystyvatsaisen kapteenin ja alkoi jäljitellä tämän

kasvojen eleitä ja ruumiin liikkeitä niin sattuvasti, ettei Nesvitski

voinut pidättyä naurusta. Kutusof kääntyi. Mutta husaari-upseeri näytti

täydellisesti hallitsevan kasvojensa ilmeitä; sillä vaikkakin ne hetki

sitten olivat olleet kumman viurussa, olivat ne, ylipäällikön

seurueeseen käännyttyä, sangen totiset, kunnioittavan ja viattoman

näköiset.

Kolmas komppania oli viimeisenä rintamassa. Kutusof näytti miettivältä,

aivan kuin olisi jotain muistutellut. Ruhtinas Andrei astui hänen

luokseen ja sanoi hiljaa ranskankielellä.

-- Käskitte muistuttamaan tässä rykmentissä palvelevasta, sotamieheksi

alennetusta Dolohovista.

-- Missä täällä on Dolohof? -- kysyi Kutusof.

Dolohof, joka jo oli pukeutunut harmaaseen sotilassinelliin, ei

odottanut käskyä. Sorja, valkoverinen, sinisilmäinen sotamies astui

rintamasta. Hän astui ylipäällikön luo ja teki kunniaa.

-- Valituksiako? -- kysyi Kutusof, rypistäen hieman kulmiaan.

-- Tässä on Dolohof, -- sanoi ruhtinas Andrei.

-- Vai niin! -- sanoi Kutusof: -- toivon, että tämä läksy sinut

parantaa, palvele miehen lailla. Keisari on armelias. Enkä minäkään

sinua unohda jos kunnostaudut.

Kirkkaat, siniset silmät tuijottivat ylipäällikköön yhtä rohkeasti kuin

olivat tuijottaneet rykmentinpäällikköönkin, aivan kuin olisivat ne

tahtoneet repiä sovinnaiverhon, joka eroittaa ylipäällikön niin kauvas

sotilaasta.

-- Yhtä pyydän, teidän ylhäisyytenne, -- sanoi Dolohof soinnukkaalla,

kalskealla ja varmalla äänellään. -- Pyydän, että minulle annetaan

tilaisuus syyni sovittamiseen, jotta voin osoittaa, miten kokonaan olen

herrani keisarin ja Venäjän.

Kutusof kääntyi hänestä. Hänen silmissään välähti samallainen hymy kuin

silloinkin, kun hän kääntyi Timohinista. Käännyttyään hän rypisti

kulmiaan aivan kuin olisi tällä tahtonut ilmaista, että kaiken sen,

mitä Dolohof hänelle sanoi, vieläpä senkin, mitä tämä olisi saattanut

sanoa, hän jo aikoja sitten on tietänyt ja se häntä tympäsee, ja että

kaikki tämä on aivan joutavaa. Hän kääntyi ja lähti astumaan vaunujaan

kohti.

Rykmentti hajautui komppanioihin, ja sotilaat johdettiin asuntoihinsa

Braunaun lähistölle. Sotilaat toivoivat lepoa uuvuttavain päivämarssien

jälkeen, uusia pukimia ja jalkineita.

-- Ettehän valita käytökseni johdosta, Prohor Ignatjitsh? -- sanoi

rykmentinpäällikkö, ajaessaan majapaikkaansa marssivan kolmannen

komppanian ohi ja lähestyessään komppanian edessä astuvaa

Timohinia. (Onnellisesti päättyneen tarkastuksen johdosta kuvastui

rykmentinpäällikön kasvoilla hillitön riemu). -- Keisarin palvelus ...

ei käy päinsä ... toisinaan tulee rintamassa sättineeksi... Itse olen

ensimäinen tunnustamaan vikani, tunnettehan minut... Kylläpä kiitteli!

-- Ja rykmentinpäällikkö ojensi kapteenille kätensä.

-- Hyvänen aika, kenraali, uskaltaisinko minä! -- vastasi kapteeni

hymyillen, ja hänen nenänsä kävi entistään punasemmaksi. Kun hän

hymyili, niin saattoi huomata, että häneltä puuttui kaksi etuhammasta;

nämä oli häneltä lyöty kiväärinperällä Ismailin luona.

-- Ja ilmoittakaa herra Dolohoville, etten häntä unhota, olkoon

rauhallinen. Mutta sanokaa, tehkää hyvin, olen usein aikonut kysyä,

miten hän käyttäytyy, ja yhä...

-- Palvelustoimissa hän on moitteeton, teidän ylhäisyytenne ... mutta

luonne... -- sanoi Timohin.

-- Mitä, miten on luonteen? -- kysyi rykmentinpäällikkö.

-- On aikoja, teidän ylhäisyytenne, -- puhui kapteeni, -- jolloin hän

on järkevä, oppivainen, hyvänsuopa. Mutta toisinaan taas peto. Puolassa

oli hän tappaa juutalaisen, teidän ylhäisyytenne...

-- No niin, no niin, -- sanoi rykmentinpäällikkö, -- täytyyhän sääliä

nuorukaista onnettomuudessa, sillä onhan hänellä ylhäisiä suosijoita...

Te siis...

-- Ymmärrän, teidän ylhäisyytenne, -- sanoi Timohin, ilmaisten

hymyllään, että käsittää päällikkönsä toivomuksen.

-- No niin, no niin.

Rykmentinpäällikkö etsi rivistä Dolohovin ja pidätti hevostaan.

-- Ennen ensi taistelua olkalaput, -- sanoi hän hänelle.

Dolohof vilkasi sivulleen, ei sanonut sanaakaan, eikä edes hymyilevän

ivallinen ilme kadonnut hänen kasvoiltaan.

-- No, nyt on hyvä, -- jatkoi rykmentinpäällikkö.

-- Pojille sarkka viinaa mieheen minun puolestani, -- hän lisäsi, jotta

sotilaat olisivat kuulleet. -- Kiitän kaikkia! Jumalan kiitos! Ja

kierrettyään komppanian hän ajoi toisen luo.

-- Kas vain, hän on todellakin hyvä ihminen; hänen kanssaan mielikseen

palvelee, -- sanoi Timohin vierellään kulkevalle nuorelle upseerille.

-- Täydellinen herttakuningas! ... (rykmentinpäällikön pilkkanimi oli

herttakuningas), sanoi nauraen nuori upseeri.

Päällystön hyvätuuli tarttui sotilaihinkin. Komppania astui iloisena.

Sotamiehet puhua pälpättivät vilkkaasti.

-- Onkohan siinä perää, ettei Kutusof näe toisella silmällään.

-- Tottahan se on. Silmäpuoli hän on.

-- E-ei veliseni, paremmin hän näkee kuin sinä. Saappaat ja jalkarievut

-- kaikki tarkasti.

-- Kun hän, veliseni, katsahti jalkoihini ... ai! ajattelin...

-- Mutta entäs se toinen, itävaltalainen, aivan oli kuin liiduttu.

Aivan kuin jauho, valkea. Ja entäs tällaisen puvun puhdistaminen!

-- Kuulehan Fedoshou! ... sanoiko hän milloin taistelu alkaa, sinähän

olit lähempänä? On puhuttu, että Brunovissa (Braunaussa) itse Bunaparte

(Bonaparte) majailee.

-- Bunaparte majailee! valetta, hölmö! Et näy mitään tietävän! Nyt

kapinoi preussilainen. Itävaltalainen hänet näet nujertaa. Kun hän on

taltutettu, alkaa sota Bunapartea vastaan. Ja sanoa sitten, että

Bunaparte majailee Brunovissa! Siitäpä näkyy, että olet hölmö. Kuuntele

tarkemmin.

-- Katsos noita majoittaja riiviöitä! Viides komppania jo kylään

kääntyy, hutulle pääsevät, mutta me tässä vielä tallustamme.

-- Annahan korppua, hirtehinen.

-- Annoitkos eilen tupakkaa? Niinpä niin, veliseni. No, tuossa on,

Herra huoli.

-- Saispa edes hieman levähtää, mutta viisi virstaa on vielä potkittava

tyhjin vatsoin.

-- Toivoisit kai, että saksalaiset toimittaisivat meille vaunut. Niissä

kun ajettaisi, sepäs komeata!

-- Mutta täälläpä, veli hyvä, kansa vasta on pirullista. Puolalainen

sentään vielä oli saman herran palvelija; mutta nyt on vaan pelkkää

saksalaista.

-- Laulajat eteen! -- kuului kapteenin huuto.

Ja noin parikymmentä miestä lähti riveistä juoksemaan komppanian eteen.

Rummunlyöjä, joka oli komppanian laulunjohtaja, kääntyi kasvoin

laulajiin, heilautti kädellään ja alkoi vetää pitkäveteistä

sotilaslaulua, joka alkoi: "Jo aurinkoinen koittaa ja aamurumpu soi..."

ja päättyi: "Niinpä, veljet, kunniaan vie meidät isä Kamenski..." Tämä

laulu oli sepitetty Turkin maalla ja sitä laulettiin nyt Itävallassa

sen verran muutettuna, että sanojen "isä Kamenskin" asemasta

laulettiin: "isä Kutusovin".

Kun rummunlyöjä, noin neljänkymmenen vuotias, kuivan kälpeä, kaunis

sotilas, oli oikein sotilaallisella vauhdilla laulanut loppusäkeen ja

lopun merkiksi huitaissut käsillään, aivan kuin olisi jotain heittänyt

maahan, katsahti hän tuimasti laulajiin ja sulki silmänsä. Kun hän

sitten oli varma, että kaikki silmät tuijottivat häneen, kohotti hän

varovaisesti käsiään, aivan kuin olisi nostanut jotain kallisarvoista,

tavatonta esinettä. Hetkisen hän piti käsiään päänsä yläpuolella,

heitti ne äkkiä alas epätoivon vimmalla, ja samassa kajahti:

Ah, te majat, majaseni!

"Majaseni uutukaiset" ... yhtyi kaksikymmentä ääntä lauluun, ja

lusikantekijä, huolimatta raskaista tamineistaan, hypähti vallattomasti

komppanian eteen ja kulkien takaperin heilutteli harteitaan ja uhkaili

jotakuta lusikoillaan. Sotilaat astuivat reimaa vauhtia, huitoen

käsiään laulun tahtiin, ja tahtomattaankin tulivat he astuneeksi yhtä

jalkaa. Komppanian takaa alkoi kuulua pyörien kolinaa, linjaalien

räminää ja kavioiden kapsetta. Kutusof seurueineen oli paluumatkalla

kaupunkiin. Ylipäällikkö viittasi sotilaille, jotta nämä jatkaisivat

vapaata kulkuaan, ja hänen ja kaikkien seurueen jäsenten kasvoilla

kuvastui tyytyväisyys, kun he kuulivat sotilaiden laulun ja näkivät

tanssivan lusikantekijän ja reippaasti ja iloisesti kulkevat sotilaat.

Oikean sivustan toisessa rivissä veti väkisinkin huomion puoleensa

sinisilmäinen sotilas, Dolohof, joka erityisen reimasti ja sulavasti

astui laulun tahtiin ja katseli ohi ajavia sen näköisenä kuin olisi

säälinyt kaikkia, jotka eivät nyt astuneet komppanian mukana.

Husaarikornetti, joka niin sattuvasti oli matkinut rykmentinpäällikköä,

jättäytyi jälelle ylipäällikön vaunuista ja ajoi Dolohovin luo.

Husaarikornetti Scherkof oli Pietarissa yhteen aikaan kuulunut siihen

remuavaan seurapiiriin, jonka sieluna oli Dolohof. Ulkomaalla oli

Scherkof tavannut Dolohovin sotilaana eikä ollut häntä tuntevinaan. Nyt

taas, kun Kutusof oli puhellut Dolohovin kanssa, tuli hän vanhana

ystävänä ilomielin häntä tervehtimään.

-- Rakas ystävä, miten jaksat? -- sanoi hän laulun kajahdellessa, ja

taltutteli hevostaan astumaan sotilaiden tahtiin.

-- Mitenkö jaksan? -- vastasi Dolohof kylmästi, -- kuten näet.

Reipas laulu antoi erityisen merkityksen Scherkovin luontevan hilpeälle

puhelutavalle ja Dolohovin vastausten tahalliselle jäykkyydelle.

-- Miten sukeudut päällystösi kanssa? -- kysyi Scherkof.

-- Eipä hätää, hyviä miehiä. Miten olet sinä esikuntaan pujahtanut?

-- Olen määrätty, olen päivystävä. Molemmat vaikenivat.

"Päästin haukan lentämään, oikealta kädeltäni", -- lauloivat sotilaat,

ja välittömästi herättivät nämä säveleet rohkean ja iloisen mielialan.

Varmaankin olisi entisten toverien keskustelu saanut toisenlaisen

luonteen, jolleivat he olisi puhelleet laulun raikuessa.

-- Onko totta, että itävaltalaiset on lyöty? -- kysyi Dolohof.

-- Hitto sen tietää, kerrotaan.

-- Olen iloinen, -- vastasi Dolohof lyhyeen ja selvästi, kuten laulu

vaati.

-- Tulehan joskus iltasella meitä tapaamaan, Faraon järjestämme, --

sanoi Scherkof.

-- Onko teille liikoja rahoja kasaantunut.

-- Tule todellakin.

-- En tule. Olen vannonut, etten juo enkä pelaa, ennenkun olen

ylennetty jälleen upseeriksi.

-- Siis ensi taisteluun saakka...

-- Sittenhän nähdään. Taas he vaikenivat.

-- Pistäyhän, kun jotain tarvitset, esikunnassa, kyllä autetaan ... --

sanoi Scherkof.

Dolohof hymähti.

-- Olehan vain huoletta. Jos jotain tarvitsen, en pyydä, otan itse.

-- Älähän nyt, minä vain...

-- Niin, minäkin vain.

-- Hyvästi.

-- Terve...

... Ja korkealle ja kauvas.

Synnyiseudun puoleen...

Scherkof kannusti hevostaan.

Sota ja rauha I Historiallinen romaani · 第 37 / 79 题