-- Tulee! -- huusi samassa hetkessä merkinantaja.
Rykmentin päällikkö lensi tulipunaiseksi, lähti juoksemaan hevostaan
kohti, tarttui vapisevin käsin jalustimiin, heittäytyi satulaan,
oikasihe, veti miekan huotrasta ja valmistautui onnellisen ja
päättäväisen näköisenä huutamaan. Rykmentti sävähti kuin pyrähtävä
lintu, ja sitten syntyi haudan hiljaisuus.
-- Smir-r-r-r-no![50] -- huusi rykmentin päällikkö sydäntä
tärisyttävällä äänellä, joka häntä itseään riemastutti, peloitti
rykmenttiä ja kunnioittaen tervehti saapuvaa päällikköä.
Leveällä, puiden reunustamalla, suurella, viertämättömällä tiellä
vierivät vinhaan kuusivaljakan vetämät korkeat, vaaleansiniset
wieniläiset vaunut, rätisten hiljaa linjaaleillaan. Vaunuja seurasivat
ratsain seurue ja kroaattilainen vartiosto. Kutusovin vieressä istui
itävaltalainen kenraali, jonka valkea virkapuku pisti kummasti silmään
mustiin puettujen venäläisten joukosta. Vaunut pysähtyivät rintaman
eteen. Kutusof ja itävaltalainen kenraali puhelivat hiljaa keskenään,
ja laskeutuessaan raskaasti vaunujen astimelta Kutusof hieman hymähti,
ja näytti aivan kuin hän ei olisi huomannutkaan tätä 2,000 miehen
suuruista joukkiota, joka henkeä pidätellen katseli häntä ja
rykmentinpäällikköä.
Komentohuuto kajahti, taas sävähti rykmentti, tehden kivääreillä
kunniaa. Sitten kuului tässä haudan hiljaisuudessa ylipäällikön
heikko ääni. Rykmentti jymäytti: "Jumala varjelkoon teidän
ylhäi-häi-syyttänne!", ja taas syntyi haudan hiljaisuus. Alussa Kutusof
seisoi paikallaan, mutta heti kun rykmentti oli jälleen asettunut
asentoon, lähti hän rinnan valkean kenraalin kanssa ja seurueensa
saattamana astumaan pitkin rivejä.
Kun tarkkaili, miten rykmentinpäällikkö ylipäällikköä tervehtiessään
imeytyi häneen silmillään, suoristui ja sovittelihe, miten hän
etukenossa kulkiessaan kenraalien jälissä koetti astella jalkojaan
väväbyttämättä, miten hän hypähteli ylipäällikön jokaisesta sanasta ja
liikkeestä, -- niin huomasi, että hän täytti käskettävän tehtävää vielä
suuremmalla nautinnolla kuin käskijän. Rykmentinpäällikön ankaruudesta
ja huolellisuudesta oli seurauksena, että hänen rykmenttinsä muihin
samaan aikaan Venäjältä saapuneisiin rykmentteihin verrattuna oli
erinomaisessa kunnossa. Rintamasta poistuneita ja sairaita oli
ainoastaan 217. Ja kaikki oli kunnossa paitsi jalkineet.
Kutusof kulki pitkin rivejä, pysähdellen silloin tällöin jonkun
upseerin tai sotilaan luo, jotka hän tunsi Turkin sodan ajoilta, ja
lausui heille jonkun suopean sanan. Toisinaan vilkasi hän sotamiesten
jalkineisiin, ravisti surullisena päätään ja näytti niitä
itävaltalaiselle kenraalille. Hänen ilmeestään voi päättää,
ettei hän voinut olla näkemättä tätä surullista seikkaa, vaikkeikaan
tahtonut ketään erityisemmin siitä moittia. Joka kerta juoksahti
rykmentinpäällikkö tällöin kenraalien luo, kuullakseen ylipäällikön
jokaisen rykmentistä lausuman sanan. Ylipäällikön jälissä kulki 20
henkinen seurue sellaisen välimatkan päässä, että ylipäällikön
heikomminkin lausuman sanan selvästi eroitti. Seurueen jäsenet
puhelivat keskenään ja nauroivatkin toisinaan. Lähinnä ylipäällikköä
kulki kaunis adjutantti, ruhtinas Bolkonski. Hänen rinnallaan
asteli hänen kumppalinsa Nesvitski, kookas ja tavattoman lihava
esikunta-upseeri, jolla olivat hyvänsuovat, hymyilevät kasvot ja
kosteat silmät. Nesvitskin oli vaikea pidättyä naurusta, johon häntä
kutkutti hänen rinnallaan asteleva tummanverevä husaari-upseeri. Tämä
asteli vakavana ja totisena, silmät kiintyneinä rykmentinpäällikön
selkään, ja matki rykmentinpäällikön jokaista liikettä. Joka kerta kun
rykmentinpäällikkö vavahti ja kurottautui, vavahti ja kurottautui myös
husaariupseeri. Nesvitski nauroi ja töni tovereitaan, jotta nämä
katsoisivat ilonpitäjää.
Kutusof kulki hitaasti ja veltosti noiden tuhansien silmien ohi, jotka
olivat soljahtaa kuopistaan häntä tähytessään. Tultuaan kolmannen
komppanian kohdalle ylipäällikkö äkkiä seisahtui. Seurue ei ajoissa
huomannut tätä äkkinäistä pysähtymistä ja oli vähällä töytäistä
ylipäällikköön.
-- Kas vaan, Timohin! -- sanoi ylipäällikkö, nähdessään punanenäisen
kapteenin, joka rykmentinpäälliköltä sai ripityksen sinervästä
sinellistä.
Olisi luullut, ettei ihminen suoremmaksi voi oijistua kuin oijistui
Timohin, rykmentinpäällikön häntä nuhdellessa. Mutta nyt, kun
ylipäällikkö häntä puhutteli, oijistui kapteeni niin suoraksi, että
varmaankin olisi katkennut, jos ylipäällikkö vielä hetkisenkin olisi
häntä katsellut; ja sen tähden varmaankin Kutusof, joka sydämestään
halusi hänen parastaan, kiireesti kääntyi hänestä. Ylipäällikön
pöhöttyneille, arven rumentamille kasvoille välähti tuskin huomattava
hymy.
-- Hän on jo Ismailin aikuisia tovereita, -- hän lausui. --
Urhoollinen upseeri! Oletko häneen tyytyväinen? -- kysyi Kutusof
rykmentinpäälliköltä.
Ja rykmentinpäällikkö, jonka jokaisen liikkeen husaari-upseeri toisti
kuin kuvastin, vavahti, astui ylipäällikköä kohti ja vastasi:
-- Sangen tyytyväinen, teidän ylhäisyytenne.
-- Kullakin meillä on heikkoutensa, -- sanoi Kutusof hymyillen ja lähti
rykmentinpäällikön luota. -- Hän on mieltynyt Bakkukseen.
Rykmentinpäällikkö säikähti, sillä hän arveli, että se kenties on hänen
syynsä eikä vastannut sanaakaan. Samassa huomasi husaari-upseeri
punanenäisen, pystyvatsaisen kapteenin ja alkoi jäljitellä tämän
kasvojen eleitä ja ruumiin liikkeitä niin sattuvasti, ettei Nesvitski
voinut pidättyä naurusta. Kutusof kääntyi. Mutta husaari-upseeri näytti
täydellisesti hallitsevan kasvojensa ilmeitä; sillä vaikkakin ne hetki
sitten olivat olleet kumman viurussa, olivat ne, ylipäällikön
seurueeseen käännyttyä, sangen totiset, kunnioittavan ja viattoman
näköiset.
Kolmas komppania oli viimeisenä rintamassa. Kutusof näytti miettivältä,
aivan kuin olisi jotain muistutellut. Ruhtinas Andrei astui hänen
luokseen ja sanoi hiljaa ranskankielellä.
-- Käskitte muistuttamaan tässä rykmentissä palvelevasta, sotamieheksi
alennetusta Dolohovista.
-- Missä täällä on Dolohof? -- kysyi Kutusof.
Dolohof, joka jo oli pukeutunut harmaaseen sotilassinelliin, ei
odottanut käskyä. Sorja, valkoverinen, sinisilmäinen sotamies astui
rintamasta. Hän astui ylipäällikön luo ja teki kunniaa.
-- Valituksiako? -- kysyi Kutusof, rypistäen hieman kulmiaan.
-- Tässä on Dolohof, -- sanoi ruhtinas Andrei.
-- Vai niin! -- sanoi Kutusof: -- toivon, että tämä läksy sinut
parantaa, palvele miehen lailla. Keisari on armelias. Enkä minäkään
sinua unohda jos kunnostaudut.
Kirkkaat, siniset silmät tuijottivat ylipäällikköön yhtä rohkeasti kuin
olivat tuijottaneet rykmentinpäällikköönkin, aivan kuin olisivat ne
tahtoneet repiä sovinnaiverhon, joka eroittaa ylipäällikön niin kauvas
sotilaasta.
-- Yhtä pyydän, teidän ylhäisyytenne, -- sanoi Dolohof soinnukkaalla,
kalskealla ja varmalla äänellään. -- Pyydän, että minulle annetaan
tilaisuus syyni sovittamiseen, jotta voin osoittaa, miten kokonaan olen
herrani keisarin ja Venäjän.
Kutusof kääntyi hänestä. Hänen silmissään välähti samallainen hymy kuin
silloinkin, kun hän kääntyi Timohinista. Käännyttyään hän rypisti
kulmiaan aivan kuin olisi tällä tahtonut ilmaista, että kaiken sen,
mitä Dolohof hänelle sanoi, vieläpä senkin, mitä tämä olisi saattanut
sanoa, hän jo aikoja sitten on tietänyt ja se häntä tympäsee, ja että
kaikki tämä on aivan joutavaa. Hän kääntyi ja lähti astumaan vaunujaan
kohti.
Rykmentti hajautui komppanioihin, ja sotilaat johdettiin asuntoihinsa
Braunaun lähistölle. Sotilaat toivoivat lepoa uuvuttavain päivämarssien
jälkeen, uusia pukimia ja jalkineita.
-- Ettehän valita käytökseni johdosta, Prohor Ignatjitsh? -- sanoi
rykmentinpäällikkö, ajaessaan majapaikkaansa marssivan kolmannen
komppanian ohi ja lähestyessään komppanian edessä astuvaa
Timohinia. (Onnellisesti päättyneen tarkastuksen johdosta kuvastui
rykmentinpäällikön kasvoilla hillitön riemu). -- Keisarin palvelus ...
ei käy päinsä ... toisinaan tulee rintamassa sättineeksi... Itse olen
ensimäinen tunnustamaan vikani, tunnettehan minut... Kylläpä kiitteli!
-- Ja rykmentinpäällikkö ojensi kapteenille kätensä.
-- Hyvänen aika, kenraali, uskaltaisinko minä! -- vastasi kapteeni
hymyillen, ja hänen nenänsä kävi entistään punasemmaksi. Kun hän
hymyili, niin saattoi huomata, että häneltä puuttui kaksi etuhammasta;
nämä oli häneltä lyöty kiväärinperällä Ismailin luona.
-- Ja ilmoittakaa herra Dolohoville, etten häntä unhota, olkoon
rauhallinen. Mutta sanokaa, tehkää hyvin, olen usein aikonut kysyä,
miten hän käyttäytyy, ja yhä...
-- Palvelustoimissa hän on moitteeton, teidän ylhäisyytenne ... mutta
luonne... -- sanoi Timohin.
-- Mitä, miten on luonteen? -- kysyi rykmentinpäällikkö.
-- On aikoja, teidän ylhäisyytenne, -- puhui kapteeni, -- jolloin hän
on järkevä, oppivainen, hyvänsuopa. Mutta toisinaan taas peto. Puolassa
oli hän tappaa juutalaisen, teidän ylhäisyytenne...
-- No niin, no niin, -- sanoi rykmentinpäällikkö, -- täytyyhän sääliä
nuorukaista onnettomuudessa, sillä onhan hänellä ylhäisiä suosijoita...
Te siis...
-- Ymmärrän, teidän ylhäisyytenne, -- sanoi Timohin, ilmaisten
hymyllään, että käsittää päällikkönsä toivomuksen.
-- No niin, no niin.
Rykmentinpäällikkö etsi rivistä Dolohovin ja pidätti hevostaan.
-- Ennen ensi taistelua olkalaput, -- sanoi hän hänelle.
Dolohof vilkasi sivulleen, ei sanonut sanaakaan, eikä edes hymyilevän
ivallinen ilme kadonnut hänen kasvoiltaan.
-- No, nyt on hyvä, -- jatkoi rykmentinpäällikkö.
-- Pojille sarkka viinaa mieheen minun puolestani, -- hän lisäsi, jotta
sotilaat olisivat kuulleet. -- Kiitän kaikkia! Jumalan kiitos! Ja
kierrettyään komppanian hän ajoi toisen luo.
-- Kas vain, hän on todellakin hyvä ihminen; hänen kanssaan mielikseen
palvelee, -- sanoi Timohin vierellään kulkevalle nuorelle upseerille.
-- Täydellinen herttakuningas! ... (rykmentinpäällikön pilkkanimi oli
herttakuningas), sanoi nauraen nuori upseeri.
Päällystön hyvätuuli tarttui sotilaihinkin. Komppania astui iloisena.
Sotamiehet puhua pälpättivät vilkkaasti.
-- Onkohan siinä perää, ettei Kutusof näe toisella silmällään.
-- Tottahan se on. Silmäpuoli hän on.
-- E-ei veliseni, paremmin hän näkee kuin sinä. Saappaat ja jalkarievut
-- kaikki tarkasti.
-- Kun hän, veliseni, katsahti jalkoihini ... ai! ajattelin...
-- Mutta entäs se toinen, itävaltalainen, aivan oli kuin liiduttu.
Aivan kuin jauho, valkea. Ja entäs tällaisen puvun puhdistaminen!
-- Kuulehan Fedoshou! ... sanoiko hän milloin taistelu alkaa, sinähän
olit lähempänä? On puhuttu, että Brunovissa (Braunaussa) itse Bunaparte
(Bonaparte) majailee.
-- Bunaparte majailee! valetta, hölmö! Et näy mitään tietävän! Nyt
kapinoi preussilainen. Itävaltalainen hänet näet nujertaa. Kun hän on
taltutettu, alkaa sota Bunapartea vastaan. Ja sanoa sitten, että
Bunaparte majailee Brunovissa! Siitäpä näkyy, että olet hölmö. Kuuntele
tarkemmin.
-- Katsos noita majoittaja riiviöitä! Viides komppania jo kylään
kääntyy, hutulle pääsevät, mutta me tässä vielä tallustamme.
-- Annahan korppua, hirtehinen.
-- Annoitkos eilen tupakkaa? Niinpä niin, veliseni. No, tuossa on,
Herra huoli.
-- Saispa edes hieman levähtää, mutta viisi virstaa on vielä potkittava
tyhjin vatsoin.
-- Toivoisit kai, että saksalaiset toimittaisivat meille vaunut. Niissä
kun ajettaisi, sepäs komeata!
-- Mutta täälläpä, veli hyvä, kansa vasta on pirullista. Puolalainen
sentään vielä oli saman herran palvelija; mutta nyt on vaan pelkkää
saksalaista.
-- Laulajat eteen! -- kuului kapteenin huuto.
Ja noin parikymmentä miestä lähti riveistä juoksemaan komppanian eteen.
Rummunlyöjä, joka oli komppanian laulunjohtaja, kääntyi kasvoin
laulajiin, heilautti kädellään ja alkoi vetää pitkäveteistä
sotilaslaulua, joka alkoi: "Jo aurinkoinen koittaa ja aamurumpu soi..."
ja päättyi: "Niinpä, veljet, kunniaan vie meidät isä Kamenski..." Tämä
laulu oli sepitetty Turkin maalla ja sitä laulettiin nyt Itävallassa
sen verran muutettuna, että sanojen "isä Kamenskin" asemasta
laulettiin: "isä Kutusovin".
Kun rummunlyöjä, noin neljänkymmenen vuotias, kuivan kälpeä, kaunis
sotilas, oli oikein sotilaallisella vauhdilla laulanut loppusäkeen ja
lopun merkiksi huitaissut käsillään, aivan kuin olisi jotain heittänyt
maahan, katsahti hän tuimasti laulajiin ja sulki silmänsä. Kun hän
sitten oli varma, että kaikki silmät tuijottivat häneen, kohotti hän
varovaisesti käsiään, aivan kuin olisi nostanut jotain kallisarvoista,
tavatonta esinettä. Hetkisen hän piti käsiään päänsä yläpuolella,
heitti ne äkkiä alas epätoivon vimmalla, ja samassa kajahti:
Ah, te majat, majaseni!
"Majaseni uutukaiset" ... yhtyi kaksikymmentä ääntä lauluun, ja
lusikantekijä, huolimatta raskaista tamineistaan, hypähti vallattomasti
komppanian eteen ja kulkien takaperin heilutteli harteitaan ja uhkaili
jotakuta lusikoillaan. Sotilaat astuivat reimaa vauhtia, huitoen
käsiään laulun tahtiin, ja tahtomattaankin tulivat he astuneeksi yhtä
jalkaa. Komppanian takaa alkoi kuulua pyörien kolinaa, linjaalien
räminää ja kavioiden kapsetta. Kutusof seurueineen oli paluumatkalla
kaupunkiin. Ylipäällikkö viittasi sotilaille, jotta nämä jatkaisivat
vapaata kulkuaan, ja hänen ja kaikkien seurueen jäsenten kasvoilla
kuvastui tyytyväisyys, kun he kuulivat sotilaiden laulun ja näkivät
tanssivan lusikantekijän ja reippaasti ja iloisesti kulkevat sotilaat.
Oikean sivustan toisessa rivissä veti väkisinkin huomion puoleensa
sinisilmäinen sotilas, Dolohof, joka erityisen reimasti ja sulavasti
astui laulun tahtiin ja katseli ohi ajavia sen näköisenä kuin olisi
säälinyt kaikkia, jotka eivät nyt astuneet komppanian mukana.
Husaarikornetti, joka niin sattuvasti oli matkinut rykmentinpäällikköä,
jättäytyi jälelle ylipäällikön vaunuista ja ajoi Dolohovin luo.
Husaarikornetti Scherkof oli Pietarissa yhteen aikaan kuulunut siihen
remuavaan seurapiiriin, jonka sieluna oli Dolohof. Ulkomaalla oli
Scherkof tavannut Dolohovin sotilaana eikä ollut häntä tuntevinaan. Nyt
taas, kun Kutusof oli puhellut Dolohovin kanssa, tuli hän vanhana
ystävänä ilomielin häntä tervehtimään.
-- Rakas ystävä, miten jaksat? -- sanoi hän laulun kajahdellessa, ja
taltutteli hevostaan astumaan sotilaiden tahtiin.
-- Mitenkö jaksan? -- vastasi Dolohof kylmästi, -- kuten näet.
Reipas laulu antoi erityisen merkityksen Scherkovin luontevan hilpeälle
puhelutavalle ja Dolohovin vastausten tahalliselle jäykkyydelle.
-- Miten sukeudut päällystösi kanssa? -- kysyi Scherkof.
-- Eipä hätää, hyviä miehiä. Miten olet sinä esikuntaan pujahtanut?
-- Olen määrätty, olen päivystävä. Molemmat vaikenivat.
"Päästin haukan lentämään, oikealta kädeltäni", -- lauloivat sotilaat,
ja välittömästi herättivät nämä säveleet rohkean ja iloisen mielialan.
Varmaankin olisi entisten toverien keskustelu saanut toisenlaisen
luonteen, jolleivat he olisi puhelleet laulun raikuessa.
-- Onko totta, että itävaltalaiset on lyöty? -- kysyi Dolohof.
-- Hitto sen tietää, kerrotaan.
-- Olen iloinen, -- vastasi Dolohof lyhyeen ja selvästi, kuten laulu
vaati.
-- Tulehan joskus iltasella meitä tapaamaan, Faraon järjestämme, --
sanoi Scherkof.
-- Onko teille liikoja rahoja kasaantunut.
-- Tule todellakin.
-- En tule. Olen vannonut, etten juo enkä pelaa, ennenkun olen
ylennetty jälleen upseeriksi.
-- Siis ensi taisteluun saakka...
-- Sittenhän nähdään. Taas he vaikenivat.
-- Pistäyhän, kun jotain tarvitset, esikunnassa, kyllä autetaan ... --
sanoi Scherkof.
Dolohof hymähti.
-- Olehan vain huoletta. Jos jotain tarvitsen, en pyydä, otan itse.
-- Älähän nyt, minä vain...
-- Niin, minäkin vain.
-- Hyvästi.
-- Terve...
... Ja korkealle ja kauvas.
Synnyiseudun puoleen...
Scherkof kannusti hevostaan.