Lokakuussa v. 1805 majaili venäläisiä joukkoja Itävallan
arkkiherttuakunnan kylissä ja kaupungeissa, rasittaen seudun asukkaita.
Venäjältä saapui yhä uusia rykmenttejä, jotka vähitellen keskittyivät
Braunaun linnoituksen lähistölle, missä oli myös ylipäällikkö Kutusovin
pääkortteeri.
Lokakuun 11 p:nä 1805 oli eräs äskettäin Braunauhun saapunut
jalkaväkirykmentti asettunut puolen penikulman päähän kaupungista ja
odotti ylipäällikköä, jonka piti saapua tarkastamaan rykmenttiä.
Huolimatta vieraasta seudusta ja ympäristöstä (bedelmäpuutarhat,
kivi-aitaukset, tiilikivikatot, kaukaa siintävät vuoret), vieraasta
kansasta, joka uteliaana töllisteli sotilaita, näytti rykmentti aivan
samallaiselta kuin ainakin venäläinen rykmentti, joka valmistautuu
tarkastukseen jossain Venäjän sydämessä.
Edellisenä iltana, viimeisellä päivätaipaleella, oli saapunut käsky,
jossa ilmoitettiin, että ylipäällikkö tarkastaa rykmentin
matkakunnossa. Vaikka käskykirjeen sanat tuntuivatkin epäselviltä
rykmentin päällikön mielestä, ja vaikka aprikoittiinkin, miten olivat
käsitettävät käskykirjeen sanat: marssipukimissako oli esiinnyttävä vai
juhlapukimissa? -- niin päätettiin kuitenkin pataljoonan päällikköjen
neuvottelussa, että rykmentti esiintyy juhlapukimissa, sillä,
arveltiin, parempi on katsoa kuin katua. Ja koko yönä eivät sotilaat
ummistaneet silmiään, vaikka edellisenä päivänä olivatkin kulkeneet 30
virstaa, sillä paikkailtiin, puhdistettiin; adjutantit ja komppanian
päälliköt lukivat ja järjestelivät miehiä; ja aamun valjetessa
muodosti tuo samainen lauma, joka edellisenä iltana, viimeisellä
päivätaipaleella, oli järjestymättömänä, hajanaisena kulkea
laahustanut, 2,000 miehen suuruisen komean joukko-osaston, jossa
jokainen tiesi paikkansa ja tehtävänsä, ja jossa jokaisen sotilaan
jokainen nappi ja hihna oli paikallaan ja välkkyi puhtauttaan. Eikä
ollut ainoastaan kuori korea. Jos haluaisi ylipäällikkö vilaista
takinkin alle, niin huomaisipa, että jokaisella sotilaalla on yllä
huikaisevan puhtonen paita, ja jokaisen repusta hän löytäisi määrätyn
luvun esineitä, "napit ja naskalit", kuten sotilaat sanovat. Oli
sentään eräs seikka, joka huoletti kaikkia: jalkineet. Suurimmalla
osalla sotilaista olivat saappaat riekaleina. Mutta tähän oli rykmentin
päällikkö viaton, sillä alituisista huomautuksista huolimatta, eivät
itävaltalaiset viranomaiset olleet hänelle hankkineet jalkineita,
vaikka rykmentti olikin jo marssinut tuhannen virstaa.
Rykmentin päällikkö oli vanhanpuoleinen, vilkasluontoinen kenraali,
jolla oli harmahtavat kulmakarvat ja poskiparta, ja jonka vartalon
läpimitta selästä rintaan oli suurempi kuin olasta toiseen. Hänellä oli
uuden uutukainen, pelehtynyt virkapuku ja kullan karvaiset
tuuheahetaleiset olkalaput, jotka näyttivät aivan kuin kohottavan hänen
pyöreitä olkapäitään. Hän oli sen näköinen kuin olisi paraillaan
toimittanut elämänsä juhlallisinta tehtävää. Hän asteli hieman
etukenossa edestakasin rintaman edessä ja astellessaan hän joka
askeleella vävähytti jalallaan. Selvästi huomasi, että hän ihaili
rykmenttiään ja oli siihen tyytyväinen, ja että hän käytti kaikki
sielunvoimansa sen hyväksi; mutta tästä kaikesta huolimatta näytti
hänen vavahteleva käytinsä ilmaisevan, että hänen sielussaan muillakin
kuin sotaisilla harrastuksilla oli paikkansa, ja erittäinkin oli
kauniille sukupuolelle varattu lämmin tyyssija.
-- No, batjushka Mihaila Mitritsh, -- puheli rykmentin päällikkö
eräälle everstille (eversti lähti hymyillen häntä kohden; huomasi, että
he molemmat olivat onnelliset), -- olipas viime yönä aika löyly. Mutta
ei se nähtävästi haittaa tehnyt, rykmentti ei ole huonoimpia... Vai
mitä?
Eversti ymmärsi iloisen ivanlaskun ja naurahti.
-- Eipä karkoitettaisi meitä tarkastuskentältäkään.
-- Mitä? -- sanoi rykmentin päällikkö.
Samassa hetkessä näkyi kaupungista johtuvalla tiellä, minne lyhyiden
välimatkain päähän toisistaan oli asetettu merkinantajia, kaksi
ratsastajaa: adjutantti ja hänen jälissään kasakka.
Adjutantti oli lähetetty pääesikunnasta selittämään sitä kohtaa
edellisen päivän päiväkäskyssä, joka oli ollut epäselvä, että
ylipäällikkö nimittäin tahtoo tarkastaa rykmentin täydellisessä
marssikunnossa -- sinelleissä, viitoissa ja muutenkin valmistumattomana.
Kutusovin luo oli saapunut edellisenä päivänä Wienistä eräs
hovisotaneuvoston jäsen, joka ehdotti ja vaati, että Kutusof
mahdollisimman pian yhtyisi arkkiherttua Ferdinandin ja Mackin
armeijaan. Mutta Kutusof ei pitänyt tätä yhtymistä edullisena ja
sentähden hän monien muiden syiden lisäksi, joilla hän puolusti omaa
mielipidettään, tahtoi itävaltalaiselle kenraalille osoittaa, miten
kurjassa tilassa olivat Venäjältä tulevat joukot. Siksipä tahtoikin hän
kaupungista lähteä rykmenttiä vastaan, sillä mitä huonommassa kunnossa
hän sen tapaisi sitä mieluisempaa se olisi hänestä. Vaikkei adjutantti
tuntenutkaan asiaa aivan perinjuurin, niin toisti hän kuitenkin
tarkalleen rykmentin päällikölle ylipäällikön vaatimuksen, että tämä
tahtoo tarkastaa rykmentin sinelleissä ja kaapuissa, ja ellei tätä
vaatimusta noudateta, on ylipäällikkö oleva tyytymätön. Kuultuaan
adjutantin sanat rykmentin päällikkö painoi alas päänsä, kohautti
vaieten olkiaan ja lyödä riehautti kätensä levälle.
-- Jopa tehtiin tepposet! -- hän sanoi. -- Sanoinhan teille, Mihaila
Mitritsh, että marssittaessa tietenkin ollaan sinelleissä, -- sanoi hän
moittien everstille. -- Ah, Jumalani! -- hän lisäsi ja lähti
päättäväisenä eteenpäin. -- Herrat komppanian päälliköt! -- huusi hän
tavallisella komentoäänellään. -- Vääpelit!... Joko piankin suvaitsevat
saapua? -- kysyi hän adjutantilta kunnioittavan kohteliaasti. Tämä
hänen kohteliaisuutensa kohdistui nähtävästi siihen henkilöön, jonka
saapuminen oli kyseessä.
-- Tunnin kuluttua, luulen.
-- Ehdimmekö pukeutumaan toisiin tamineisiin?
-- En tiedä, kenraali...
Rykmentin päällikkö kiirehti rivien luo ja antoi määräyksen, että oli
pukeuduttava jälleen sinelleihin. Komppanian päälliköt juoksivat pitkin
rivejä, vääpelit alkoivat hyöriä (sinellit eivät olleet aivan
moitteettomia), ja yhtäkkiä alkoivat liikkua, hajaantua ja sorista nuo
vielä äskettäin niin säännölliset ja hiljaiset nelikulmiot. Kaikkialla
juoksi sotilaita, sinellikääröjä pujoteltiin olan takaa, rensseleitä
kiskottiin päitse, sinellejä riisuttiin, ja korkealla heiluivat hihoja
tavottelevat kädet.
Puolen tunnin kuluttua olivat taas kaikki entisessä järjestyksessä,
nelikulmiot olivat ainoastaan muuttuneet mustista harmaiksi. Rykmentin
päällikkö käyskenteli taas vavahtelevin askelin rintaman edessä ja
tarkasteli rykmenttiään.
-- Entä tämä vielä? Tämä vielä! -- hän huusi, pysähtyen. -- Kolmannen
komppanian päällikkö!... -- Kolmannen komppanian päällikkö kenraalin
luo! päällikkö kenraalin luo, kolmannen komppanian päällikön luo! --
huusivat äänet pitkin rivejä, ja adjutantti kiirehti etsimään
vitkastelevaa upseeria.
Kun innokkaat huudot vihdoin -- joskin aivan hullunkurisesti
väänneltyinä, sillä nyt huudettiin jo "kenraalia kolmanteen
komppaniaan", -- saapuivat määräpaikkaansa, ilmestyi kaivattu upseeri
komppaniansa takaa ja vaikka hän jo olikin vanhanpuoleinen mies eikä
ollut tottunut juoksemaan, niin lähti hän kuitenkin kankeasti juosta
hölköttämään kenraalia kohti. Hänen kasvoillaan oli rauhaton ilme,
aivan kuin koulupojalla, joka kysyttäissä ei taida läksyään. Hänen
punaselle nenälleen (arvattavasti kohtuuttomuudesta) ilmestyi täpliä,
ja suu ei tahtonut pysyä asemillaan. Rykmentin päällikkö tarkasteli
kapteenia kiireestä kantapäähän tämän saapuessaan hengästyneenä hänen
luokseen. Tultuaan lähemmäksi kenraalia kapteeni yhä hiljensi
askeliaan.
-- Te puette kai piakkoin miehenne sarafraneihin![49] Mitä tämä on? --
huusi rykmentin päällikkö, alahuuli löröllä ja osoittaen erästä
kolmannen komppanian sotamiestä, jolla oli tehtaan verasta tehty
sinelli, jonka helposti eroitti muiden sotilaiden sinelleistä. -- Missä
itse olitte? Odotetaan ylipäällikköä, ja te poistutte paikoiltanne?
Mitä? Minä teidät opetan pukemaan sotilaita kasakanviittaan!...
Kapteeni ei irroittanut silmiään kenraalista ja puristi yhä tiukemmalle
sormensa ohimoilleen, aivan kuin olisi luullut tästä puristuksesta
lähtevän ainoan pelastuksensa.
-- No, miksi vaikenette? Ken on komppaniassanne koristeltu kuin
unkarilainen? -- kysyi ankaran pilkallisesti kenraali.
-- Teidän ylhäisyytenne...
-- No entä sitten "teidän ylhäisyytenne?" Teidän ylhäisyytenne! Teidän
ylhäisyytenne! Mutta mitä sitten seuraa teidän ylhäisyytenne -- ei
kenkään tiedä.
-- Teidän ylhäisyytenne, hän on Dolohof, joka on alennettu ... sanoi
kapteeni hiljaa.
-- Onko hän sitten sotamarskiksi alennettu vai sotilaaksi? Jos hän on
alennettu sotilaaksi, niin on hänen pukeuduttava muiden tapaan,
sotilaan asuun.
-- Teidän ylhäisyytenne, itse olette myöntänyt marssittaessa.
-- Myöntänyt? Myöntänyt? Aina te nuoret niin, -- sanoi rykmentin
päällikkö, jonkun verran tyyntyen. -- Myöntänyt? Jos teille jotain
sanoo, niin heti te myös... Hän vaikeni hetkeksi. -- Jos teille jotain
sanoo, niin heti te myös... Mitä? -- sanoi hän, jälleen kiivastuen. --
Suvaitkaa pukea miehenne säädyllisesti...
Ja vilkaisten vähäväliä adjutanttiin, rykmentin päällikkö lähti
vavahtelevin askelin rykmenttiä kohti astumaan. Selvästi huomasi, että
ärtyisyytensä häntä miellytti, ja että hän kulkeissaan rykmentin
rintamaa pitkin etsi uusia syitä kiukulleen. Sätittyään erästä upseeria
himmeästä kunniamerkistä, toista rivien säännöttömyydestä, hän saapui
kolmannen komppanian kohdalle.
-- Mi-mi-ten seisot? Missä jalkasi on? Jalkasi missä? -- huusi
ylipäällikkö kärsivän kärttyisästi jo kaukaa Dolohoville, jolla vielä
oli yllä sinertävä sinelli.
Dolohof oikasi verkalleen kouristuneen jalkansa ja katsahti kirkkain
avonaisin silmin suoraan ylipäällikön silmiin.
-- Miksi sininen sinelli? Pois... Vääpeli! Toinen puku tuolle lur... --
Hän ei kerinnyt lopettamaan.
-- Kenraali, velvollisuuteni on täyttää käskyt, mutta en ole
velvollinen kärsimään... -- sanoi hätäisesti Dolohof.
-- Rintamassa ei puhuta!... Ei puhuta, ei puhuta!...
-- En ole velvollinen kärsimään loukkauksia, -- päätti kovalla ja
kuuluvalla äänellä Dolohof.
Kenraalin ja sotamiehen katseet yhtyivät. Kenraali vaikeni, kiskoen
vihaisena alas kiristävää vyötintään.
-- Suvaitkaa muuttaa pukua, pyydän teitä, -- hän sanoi poistuessaan.