Määrättynä hetkenä astui ruhtinas ruokahuoneeseen puuteroittuna ja
sileäksi ajeltuna. Täällä odottivat jo häntä miniä, ruhtinatar Maria,
_m--lle_ Bourienne ja arkkitehti, joka ruhtinaan kummallisen
päähänpiston johdosta aterioi aina isäntäväen pöydässä, vaikkeikaan hän
vähäpätöseen asemaansa nähden tätä suinkaan olisi voinut vaatia.
Ruhtinas, joka elämässään muuten noudatti tarkkaa säätyeroitusta ja
joka harvoin päästi pöytäänsä edes arvokkaita läänin virkamiehiä,
tahtoi arkkitehtinsä, Mihaila Ivanovitshin suhteen, joka jossain
nurkassa istuen niisteli ristiraitaiseen nenäliinaansa, toteuttaa
kaikkien ihmisten yhdenvertaisuuden periaatetta. Sangen usein hän
vakuutteli tyttärelleen, ettei Mihaila Ivanovitsh rahtustakaan ole
huonompi kuin he itsekään. Ateriain aikana kääntyi ruhtinas useimmin
vaiteliaaseen Mihaila Ivanovitshiin.
Ruokahuoneessa, joka oli tavattoman korkea, kuten kaikki muutkin talon
huoneet, odottivat ruhtinaan saapumista kotiväki ja palvelijat.
Viimeksimainitut olivat niin järjestyneet, että kunkin tuolin takana
pöydän ääressä seisoi yksi heistä; hovimestari, lautasliina kädessä,
tarkasteli pöytää, iskien silmää palvelijoille ja rauhattomana
vilkuillen milloin seinäkelloon, milloin oveen, josta ruhtinaan piti
tuleman. Ruhtinas Andrei tarkasteli mahdottoman suurta kultapuitteista
taulua, joka kuvasi Bolkonskien ruhtinaallista sukupuuta. Tämä taulu
oli ilmestynyt seinälle hänen poissa ollessaan samoin kuin
vastakkaisella seinällä riippuva toinen, samankokoinen taulukin, jolle
oli töherretty (nähtävästi kotoisen taiteilijan kädellä) kruunupäinen
hallitsevan ruhtinaan muotokuva. Tämän muotokuvan piti esittää
Bolkonski-suvun kanta-isää, jonka taas piti polveutuneen suoraan
Rurikista. Ruhtinas Andrei katseli tätä sukupuuta, ravistellen päätään,
ja hymähdellen sen näköisenä kuin hymähtelevät ihmiset, katsellessaan
naurettavuuteen saakka kuvattavansa näköistä muotokuvaa.
-- Miten onkaan isä tuossa ilmi elävänä! -- hän sanoi ruhtinatar
Marialle, joka oli seisahtunut hänen vierelleen.
Ruhtinatar katsahti kummastuneena veljeensä. Hän ei käsittänyt, mille
veli hymyili. Kaikki isän teot herättivät hänessä hartauden, jolle
arvosteleminen olisi ollut pyhyyden loukkaamista.
-- Kullakin on Akilleen kantapäänsä, -- jatkoi ruhtinas Andrei. --
Sellaisenkin mahtavan järjen _donner dans ce ridicule!_[40]
Ruhtinatar Maria ei voinut sulattaa veljensä arvostelujen julkeutta ja
valmistautui jo väittelemään, kun ruhtinaan työhuoneesta yhtäkkiä
alkoivat kuulua odotetut askeleet: ruhtinas astui ruokahuoneeseen
tullessaan nopeasti, iloisesti, kuten hänellä muuten ainakin oli tapa
astua, aivan kuin hän tahallaan olisi tahtonut näillä kiirehtivillä
liikkeillään lieventää talon ankaraa elämänjärjestystä. Samassa
hetkessä löi suuri kello kaksi, ja vierashuoneesta vastasi toinen kello
heikosti pimpauttaen. Ruhtinas pysähtyi; tuuheiden, riippuvain
kulmakarvain alta tarkastelivat elokkaat, loistavat, ankarat silmät
kaikkia huoneessa olijoita ja pysähtyivät viimein pikkuruhtinattareen.
Ruhtinatar tunsi tällä hetkellä samaa kuin hovilaiset tuntevat keisarin
saapuessa omista suojistaan juhlallisiin vastaanottajaisiin, hän tunsi
pelkoa ja kunnioitusta, jotka tunteet tämä vanhus sai heräämään
kaikkien sydämiin, jotka häntä lähestyivät. Hän silitteli ruhtinattaren
päätä ja taputti sitten kömpelösti häntä takaraivolle.
-- Olen iloinen, olen iloinen, -- hän mumisi ja katsahdettuaan vielä
kerran terävästi ruhtinattaren silmiin, hän poistui nopeasti ja
istuutui paikalleen pöytään. -- Istuutukaa, istuutukaa! Mihail
Ivanovitsh, istuutukaa!
Miniälleen hän osoitti paikan vierellään. Palvelija siirsi hänelle
tuolin.
-- Oho! -- sanoi vanhus katsellen ruhtinattaren pyöristynyttä vartaloa.
-- Hieman olet kiirehtinyt, ei ole hyvä!
Hän naurahti kuivasti, kylmästi, epämiellyttävästi, kuten tavallisesti,
ainoastaan suullaan, ei silmillään.
-- Kävellä pitää, kävellä mahdollisimman paljon, hän sanoi.
Pikku ruhtinatar joko ei kuullut tai ei tahtonut kuulla hänen sanojaan.
Hän oli vaiti ja näytti hämmentyneen. Ruhtinas kysyi häneltä hänen
isästään, ja ruhtinatar alkoi puhua ja hymyillä. Ukko kysyi heidän
yhteisistä tuttavistaan: ruhtinatar elostui yhä enemmän ja alkoi
kertoella ruhtinaalle Pietarin juoruja ja mainitsi kutka olivat
lähettäneet ruhtinaalle terveisiä.
-- Kreivitär Apraksin rukka on miehensä menettänyt ja itkenyt silmänsä
pilalle, -- puheli ruhtinatar ja elostui yhä enemmän.
Mitä enemmän ruhtinatar elostui, sitä ankarammin katsoi vanha ruhtinas
häneen, kunnes vihdoin, aivan kuin jo tarpeekseen olisi häntä
tarkastanut ja muodostanut hänestä mielipiteensä, äkkiä kääntyi hänestä
ja virkkoi Mihaila Ivanovitshille:
-- No entäs nyt, Mihail Ivanovitsh, meidän Bonapartellemmehan kuuluu
käyvän huonosti. Ruhtinas Andrei (näin nimitti hän aina poikaansa
puhuessaan hänestä jollekulle) on tässä minulle kertoellut minkälaisia
voimia häntä vastaan kootaan! Ja me kun aina olemme pitäneet häntä
tyhjätaskuna.
Mihaila Ivanovitsh ei lainkaan muistanut, koska _me_ olivat puhuneet
sellaista Bonapartesta, mutta hän käsitti, että hän oli tarpeen, jotta
ruhtinas voisi siirtyä lempiaineeseensa, ja sentähden hän ihmetellen
katsahtikin nuoreen ruhtinaaseen, tietämättä itsekään, mitä nyt
seuraisi:
-- Hän on meidän suuri taktikkomme! -- sanoi ruhtinas pojalleen,
osoittaen arkkitehtiä.
Ja keskustelu kääntyi taas sotaan, Bonaparteen, sen aikuisiin
kenraaleihin ja valtiomiehiin. Vanha ruhtinas näytti olevan vakuutettu,
että sen aikuiset johtomiehet olivat poika pahasia, jotka eivät
tunteneet edes sota- ja valtiotaidon aakkosiakaan, ja että Bonaparte
oli tyhjänpäiväinen ranskalais-kessu, joka oli taistellut voitokkaasti
vain siksi, ettei ollut lähettää häntä vastaan Potjomkineita eikä
Suvoroveja; vieläpä oli hän vakuutettu siitäkin, ettei Europassa
ollutkaan mitään valtiollisia vaikeuksia, ei ollut sotaa, vaan
jonkinlainen nukke-ilveily, jota näyttelivät sen ajan miehet,
luulotellen muille olevansa tosi toimessa.
Ruhtinas Andrei kesti iloisena isän pilkanteon "uusista miehistä" ja
härnäsi nähtävästi tahallaan häntä jatkamaan ja kuunteli häntä
mielellään.
-- Kaikki entinen näyttää hyvältä, -- hän sanoi: -- mutta eikö samainen
Suvorof aikoinaan joutunut Moreaun virittämään ansaan, eikä osannut
edes siitä irroittautua?
-- Kuka sinulle sen on sanonut? Kuka on sanonut? -- huudahti vanha
ruhtinas. -- Suvorof! (Ja hän heitti lautasensa ilmaan, mutta Tihon
sieppasi sen nokkelasti.) Suvorof!... Ajattele toki, ruhtinas Andrei.
Kaksi: Fredrik ja Suvorof... Moreau! Vangiksi olisi Moreau joutunut,
jos olisivat olleet Suvorovin kädet vapaat; mutta hänen käsillään istui
_Hofs-Kriegs-Wurst-Schnaps-Rath_![41] Paholainenkin sellaista kammoaa.
Sellaisia ovat nämä Hofs-Kriegs-Wurst-Rathit! Suvorof ei heidän
kanssaan tullut toimeen, miten tulisi sitten Mihaila Kutusof? Ei,
ystäväiseni, -- hän jatkoi, -- ei ole teissä kenraaleinenne Bonaparten
vastustajaa; pitää hankkia ranskalaisia, jotteivät "omat omia tuntisi".
Ja jotta "omat omia hutkisivat". Saksalainen Pahlen on lähetetty
New-Yorkiin ranskalaista Moreauta noutamaan, -- hän sanoi, viitaten
siihen tosiasiaan, että Moreaulle samana vuonna oli tehty esitys
Venäjän palvelukseen astumisesta. -- Ihmeitä!! Entäs Potjomkinit,
Suvorovit, Orlovrit, olivatko he saksalaisia? Ei, veliseni, joko olette
te siellä keskuksissa kaikki menettäneet järkenne, tai olen sitten minä
tullut vanhuuden höperöksi. Olkoon Jumala kanssanne, mutta mepä vielä
näemme. Bonapartea he pitävät suurena sotapäällikkönä! Hm...
-- En edes väitäkään, että kaikki toimenpiteet olisivat olleet
erinomaisia, -- sanoi ruhtinas Andrei: -- mutta en mitenkään saata
käsittää, kuinka voitte näin arvostella Bonapartea. Pilkatkaa mielenne
mukaan, mutta Bonaparte on sittenkin suuri sotapäällikkö!
-- Mihaila Ivanovitsh! -- huusi vanha ruhtinas arkkitehdille, joka
paistiaan naverrellen oli toivonut joutuneensa jo unheeseen. -- Enkö
teille ole usein sanonut, että Bonaparte on suuri taktikko? Samaa
hänkin täällä sanoo.
-- Tietysti, teidän ylhäisyytenne, -- vastasi arkkitehti.
Ruhtinas alkoi taas nauraa kylmää nauruaan.
-- Bonaparte onkin syntynyt paita yllä. Sotamiehet hänellä ovat
erinomasia. Ja sitäpaitsi hyökkäsi hän ensimäiseksi saksalaisten
kimppuun. Mutta saksalaisia onkin kurittanut, ken vain kynnelle on
kyennyt. Maailman alusta saakka ovat kaikki kurittaneet saksalaisia.
Mutta he eivät ole ketään löylyttäneet -- keskenään ovat vain
nutistelleet. Saksalaisia kurittaessaan on Napoleon laakerinsa
niittänyt.
Ja vanha ruhtinas alkoi selitellä, mitä virheitä Bonaparte hänen
käsityksensä mukaan oli tehnyt sekä sota- että hallitustoimissaan.
Poika ei inttänyt vastaan, mutta selvästi saattoi huomata, että hän
mielipiteissään oli yhtä järkkymätön kuin vanha ruhtinaskin, olivatpa
sitten isän todistukset kuinka lyöviä tahansa. Hän kuunteli, pidättyen
väittelystä ja väkisinkin täytyi hänen ihmetellä, kuinka tämä vanhus,
joka vuosikausiin ei ollut hievahtanutkaan maatilaltaan, saattoi näin
tarkasti ja seikkaperäisesti tuntea ja arvostella Europan polttavia
valtiollisia ja sota-asioita.
-- Arveletko kenties, etten minä, vanhus, käsitä asiain nykyistä tilaa?
-- päätteli vanha ruhtinas. -- Mutta, äläpäs! Öinkin ovat mielessäni.
Mutta, missä on tuo suuri sotapäällikkösi, mitä ihmeitä on hän tehnyt?
-- Pitkäksi kävisi selittää, -- vastasi poika.
-- Mene Bonapartesi luo. _M--lle Bourienne, voilà encore un admirateur
de votre goujat d'empereur_,[42] -- huusi vanhus oivallisella
ranskankielellä.
-- _Vous savez, que je ne suis pas bonapartiste, mon prince_,[43] --
vastasi _m--lle_ Bourienne.
-- (_Dieu quand reviendra_ ... -- hyräili ruhtinas epäpuhtaasti, alkoi
nauraa vielä epäpuhtaammin ja lähti pöydästä.
Pikku ruhtinatar oli vaiti koko riidan ajan ja vilkuili säikähtyneenä,
milloin ruhtinatar Mariaan, milloin appeensa. Kun he olivat nousseet
pöydästä, tarttui hän natonsa käteen ja pyysi häntä tulemaan toiseen
huoneeseen.
-- Miten viisas mies onkaan isänne, -- hän sanoi. -- Siksi minäkin
häntä kaiketi niin pelkään.
-- Ah, hän on niin hyvä! -- sanoi ruhtinatar Maria.