Harmaahapsinen kamaripalvelija istui torkkuen vastaanottohuoneessa ja
kuunteli ruhtinaan kuorsaamista. Kaukaa, sulettujen ovien takaa,
kuuluivat Dusseckin sonaatin vaikeat juoksutukset, joita ruhtinatar jo
ainakin kahdenteenkymmenenteen kertaan vieritteli klaveerilla.
Samassa pysähtyivät portaiden eteen vaunut ja kuomurattaat, ja
vaunuista astui ruhtinas Andrei. Hän auttoi vaimonsa alas vaunuista
ja päästi hänet menemään edellään. Harmaahapsinen Tihon pisti
tekotukkaisen päänsä vastaanottohuoneen ovesta ja ilmoitti kuiskaten,
että ruhtinas on levolla, ja sulki sitten kiireesti oven. Hän tiesi,
ettei pojan saapuminen eivätkä mitkään tavattomat tapahtumat saaneet
häiritä päiväjärjestystä. Ruhtinas Andrei tiesi tämän nähtävästi yhtä
hyvin kuin Tihonkin; hän vilkasi kelloon, aivan kuin olisi tahtonut
tutkia, eivätkö isän tavat hänen poissa ollessaan olleet muuttuneet, ja
tultuaan varmuuteen, että ne yhä ovat ennallaan, hän sanoi vaimolleen:
-- Kahdenkymmenen minutin kuluttua hän nousee makuulta. Menkäämme
ruhtinatar Marian luo.
Pikku ruhtinatar oli käynyt yhä pyöreämmäksi, mutta silmät ja matala,
haiveninen huulonen hymyilivät ja nousivat yhtä iloisesti ja
viehkeästi, kun hän alkoi puhua.
-- _Mais c'est un palais!_[35] -- hän sanoi miehelleen, katsellen
ympärilleen ja puhuen niin teeskennellyn ylistävästi kuin tavallisesti
puhelevat vieraat tanssiaisissa talon isännälle. -- _Allons, vite,
vite!_[36] -- Katsellen ympärilleen, hän hymyili miehelleen, Tihonille
sekä heitä saattavalle palvelijalle.
-- Mariako se harjoittelee? Menkäämme hiljaa, jotta yllättäisimme
hänet!
Ruhtinas Andrei kulki hänen jälissään hyvänsuovan ja surullisen
näköisenä.
-- Olet vanhentunut, Tihon, -- hän sanoi vanhalle palvelijalle, joka
suuteli hänen kättään.
Kun he olivat tulleet sen huoneen viereiseen huoneeseen, mistä kuului
klaveerin säveliä, tuoksahti eräästä sivuovesta sievonen, vaaleanverevä
_m--lle_ Bourienne ja näytti olevan riemusta pakahtumaisillaan.
-- _Ah! quel bonheur pour la princesse_,-- hän puhui: -- _En fin! Il
faut que je la prévienne_.[37]
-- Ei, ei, älkää toki... Olette varmaan _m--lle_ Bourienne, tunnen jo
teidät entuudestaan, olettehan natoni hyvä ystävä, -- puhui ruhtinatar,
suudellen ranskatarta. -- Ruhtinatar ei varmaankaan ole meitä
odottanut?
He menivät arkihuoneen ovelle, mistä yhä vielä kuuluivat samat
juoksutukset. Ruhtinas Andrei pysähtyi ja yrmisti kulmiaan, aivan kuin
olisi odottanut jotain ikävää tapahtuvaksi.
Pikku ruhtinatar astui huoneeseen; juoksutukset katkesivat; kuului
huudahdus, sitten Marian raskas astunta ja suutelun mäiskinä. Kun
ruhtinas Andrei tuli huoneeseen näki hän vaimonsa ja sisarensa, jotka
ennen ainoastaan kerran hälväämältä, ruhtinas Andrein häiden aikana,
olivat toisensa tavanneet, toistensa syleilyssä, huulet lujaan
pusertuneina siihen kohtaan, minkä ne tapaamisen ensi pyräkässä olivat
sattuneet. Heidän vieressään seisoi _m--lle_ Bourienne, kädet
sydämellä, autuaasti hymyillen ja nähtävästi yhtä valmiina joko
nauramaan tai itkemään. Ruhtinas Andrei kohautti harteitaan ja rypisti
kulmiaan, kuten tekevät musiikin ystävät, kuullessaan epäpuhtaan äänen.
Syleilevät irtautuivat hetkeksi toisistaan; sitten he taas, aivan kuin
olisivat pelänneet myöhästyvänsä, tarttuivat toistensa käsiin, alkoivat
suudella ja tempoella niitä; sitten he alkoivat suudella toisiaan
kasvoille, kunnes vihdoin ruhtinas Andrein suureksi kummastukseksi,
alkoivat molemmat itkeä ja taas suudella, _m--lle_ Bouriennekin alkoi
vetistellä. Ruhtinas Andreista tämä nähtävästi tuntui hieman ilkeältä;
mutta molemmista naisista se oli niin luonnollista, etteivät he
arvatenkaan olleet ajatelleet kohtausta muuten mahdolliseksikaan.
-- Ah! rakkaani!... Ah! Maria!... -- alkoivat naiset sitten yhtäkkiä
puhella ja molemmat he alkoivat nauraa. -- Olen nähnyt unissani... --
Ette siis meitä odottanut?... Ah! Maria, olette laihtunut... Ja te
olette käynyt niin täyteläiseksi...
-- Tunsin heti ruhtinattaren -- tokasi väliin _m--lle_ Bourienne.
-- Ja minä en edes aavistanut! -- huudahti ruhtinatar Maria. -- Ah!
_André_, sinua en vielä ole nähnytkään.
Ruhtinas Andrei tarttui sisarensa käteen, suuteli häntä ja sanoi
hänelle, että sisar yhä on samallainen _pleurni cheuse_[38] kuin
ennenkin. Ruhtinatar oli kääntynyt veljeensä, ja hänen kauniiden,
suurten, säteileväin silmäinsä rakkautta uhkuva, lempeän lämmin katse
hymyili veljelle kyynelten keskitse.
Pikku ruhtinatar pälpätti taukoamatta. Matala haiveninen ylähuuli
laskeutui lakkaamatta, kosketellen ruusunpunaista alahuulta, nousi
jälleen, ja hänen kasvonsa vetäytyivät loistavaan hymyyn: hampaat
hohtivat, silmät välkkyivät. Hän kertoi, miten heidät Spaskin vuorella
oli vähällä kohdata onnettomuus, joka olisi saattanut tulla
tuhoatuottavaksi vallankin hänelle hänen nykyisessä tilassaan. Sitten
hän heti kertoi, että oli jättänyt kaikki vaatteensa Pietariin eikä
tiedä, miten täällä nyt kävisi puettuna, ja että Andrei oli aivan
muuttunut, ja että Kitti Odintsof oli mennyt vanhalle ukkorähjälle, ja
että ruhtinatar Marialle on tiedossa sulhanen _pour tout de bon_, mutta
siitä puhutaan myöhemmin. Ruhtinatar Maria katseli yhä vielä vaijeten
veljeensä, ja hänen ihanissa silmissään kuvastuivat rakkaus ja suru.
Selvästi huomasi, että hänen ajatuksensa kulkivat omia teitään,
välittämättä nadon puheista. Kun pikku ruhtinatar paraillaan kertoi
viimeisistä suurista juhlallisuuksista Pietarissa, kääntyi ruhtinatar
Maria veljensä puoleen:
-- Ja oikeinko todella aijot lähteä sotaan, André? -- hän sanoi,
huokaisten.
Pikku ruhtinatar sävähti.
-- Vieläpä huomenna, -- veli vastasi.
-- Hän jättää minut tänne, ja Jumala tietää minkätähden, vaikka hän
olisi voinut yletä virassakin...
Ruhtinatar Maria ei kuunnellut loppuun hänen puhettaan, vaan vaipui
taas omiin mietteisiinsä. Yhtäkkiä hän kääntyi natonsa puoleen ja,
osoittaen lempein silmin tämän vatsaa, hän kysyi:
-- Ihanko varmaan?
Pikku ruhtinattaren kasvot muuttuivat. Hän huoahti.
-- Ihan varmaan, -- hän sanoi. -- Ah! Tämä on kauheata!...
Hänen huulensa laskeutui. Hän heittäytyi natonsa syleilyyn ja alkoi
taas itkeä,
-- Hän on levon tarpeessa, -- sanoi ruhtinas Andrei, rypistäen
kulmiaan. -- Eikö totta Lisa? Vie hänet huoneeseesi, minä käyn isän
luo. Yhäkö hän on ennallaan?
-- Yhä ennallaan, ihan ennallaan; en sentään tiedä, miten sinusta
tuntuu, -- vastasi iloisesti ruhtinatar.
-- Ja yhä vielä samat, tunnit, kävelyretket lehtokujissa? Entäs sorvi?
-- kyseli ruhtinas Andrei, hymyillen tuskin huomattavasti. Ja selvästi
huomasi, että hän tunsi isänsä heikkoudet, vaikkakin häntä rakasti ja
kunnioitti.
-- Samat tunnit ja sorvi, matematiikka ja minun geometriatuntini, --
vastasi iloisena ruhtinatar Maria, aivan kuin geometriatunnit olisivat
hänen elämänsä ihanimpia hetkiä.
Kun oli kulunut kaksikymmentä minuttia ja ruhtinaan lepoaika siis oli
lopussa, tuli Tihon kutsumaan nuorta ruhtinatarta isän luo. Ukko oli
pojan tulon kunniaksi luopunut tavallisesta päiväjärjestyksestään: hän
oli käskenyt päästämään pojan suojiinsa pukeutumisaikana ennen
puolisia. Tähän aikaan oli hänellä tavallisesti yllä aamunuttu, ja
hänen päänsä ja kasvonsa olivat puuteroidut.
Niinpä nytkin. Kun ruhtinas Andrei (kasvoillaan ei ollut nyt tuota
nirhuilevaa ilmettä, eikä eleensä olleet niin velton välinpitämättömät
kuin vierashuoneissa, vaan näytti hän virkeän elokkaalta kuten
silloinkin, kun puheli Pierren kanssa) astui huoneeseen, istui ukko
pukemiskomerossa leveässä, sahvianilla päällystetyssä nojatuolissa,
yllä puuteriviitta, ja pää Tihonin käsissä.
-- Hei! Sotilas! Bonapartea vastaan tahdot taistella? -- virkkoi ukko
ja ravisti puuteroittua päätään niin paljon kuin sai palmikoltaan, jota
Tihon paraillaan laitteli.
-- Käy edes sinä lujasti häneen, muuten hän, tästä, pian merkitsee
meidätkin alamaisikseen. Terve! -- Ja hän taivutti poskensa pojalle
suudeltavaksi.
Ukko oli hyvällä tuulella nukuttuaan hieman ennen puolista. (Hänen oli
tapa sanoa, että uni puolisen jälkeen on hopeainen, mutta ennen
puolista kultanen). Iloisena katseli hän poikaansa tuuheiden,
riippuvain kulmakarvainsa alta. Ruhtinas Andrei astui ukon luo ja
suuteli häntä poskelle. Mutta ukon kysymykseen hän ei vastannut, sillä
hän tiesi, että ukko mielellään ivaili sen ajan sotilashenkilöitä ja
erittäinkin Bonapartea.
-- Niin, olen saapunut luoksenne, isä, raskaine vaimoineni, -- sanoi
ruhtinas Andrei, seuraten elokkain, kunnioittavin silmin isänsä
jokaista kasvojen liikettä. -- Miten on terveytenne laita?
-- Sairaita ovat ainoastaan hölmöt ja irstailijat, mutta minut kai
tunnet: aamusta iltaan olen työssä, olen kohtuullinen, ja siis myöskin
terve.
-- Jumalan kiitos, -- sanoi poika, hymyillen.
-- Jumalalla ei ole sen asian kanssa mitään tekemistä. Mutta kerrohan
nyt, -- hän jatkoi, palaten lempiaineeseensa, -- miten saksalaiset ovat
opettaneet teidät taistelemaan Bonapartea vastaan sen uuden tieteen
mukaan, jota kutsutaan strategiaksi.
Ruhtinas Andrei hymähti.
-- Antakaahan toki hengähtääni, isä, -- sanoi poika hymyillen. Ja
selvästi huomasi, etteivät isän heikkoudet estä poikaa rakastamasta ja
kunnioittamasta häntä. -- Eihän ole minulla vielä edes huonettakaan.
-- Lorua, lorua, -- huusi ukko, ravistaen palmikkoaan, nähdäkseen oliko
se kovallekin punottu, ja tarttui poikansa käteen. -- Vaimoasi varten
on huoneusto kunnossa. Ruhtinatar Maria johtaa hänet sinne ja näyttää,
ja loruilee hänelle ummet ja lammet. Sehän on akkaväelle niin
mieluista. Olen iloinen vaimostasi. Istu ja kerro. Michelsonin armeijan
ymmärrän, Tolstoin myös ... samanaikuinen maihinnousu... Mitä tekee
eteläinen armeija? Preussi, puolueettomuus ... sen tiedän. Entäs
Itävalta? -- hän puhui. Hän oli noussut nojatuolistaan ja asteli pitkin
huonetta, Tihonin juostessa hänen jälissään ja antaessa hänelle
vaatekappaleen toisensa jälkeen. -- Entäs Ruotsi? Miten kuljetaan
Pommerin läpi?
Huomattuaan isänsä itsepintaisuuden ruhtinas Andrei alkoi esittää
alkavan sotaretken toiminta-suunnitelmaa. Alussa hän kertoi
vastenmielisesti, mutta innostui yhä enemmän, käyttäen tapansa mukaan
milloin venättä, milloin ranskaa. Hän kertoi, miten 90,000 miehen
suuruinen armeija ubkaa Preussia, jotta tämä valtio saataisiin
luopumaan puoluettomuudestaan ja sekaantumaan sotaan, miten osan näistä
joukoista pitäisi yhtyä ruotsalaisiin Stralsundissa, miten 220,000
itävaltalaisen yhdessä 100,000 venäläisen kanssa pitäisi toimia
Italiassa ja Reinin varsilla, ja miten 50,000 venäläistä ja 50,000
englantilaista nousevat maihin Napolissa, ja lopuksi sitten tämä
500,000 miehen suuruinen armeija eri puolilta on hyökkäävä
ranskalaisten kimppuun. Vanha ruhtinas ei näyttänyt vähääkään
välittävän pojan kertomuksesta, eipä edes näyttänyt kuuntelevankaan,
jatkoihan vain käymistään ja pukeutumistaan, ja keskeytti odottamatta
kolmesti poikansa kertomuksen. Kerran keskeytti ukko poikansa
huutamalla: "Valkonen! Valkonen!"
Tällä hän tarkoitti, että Tihon oli antanut hänelle eräät liivit.
Toisen kerran hän keskeytti kysymällä:
-- Joko vaimosi piankin synnyttää? -- ja ravistaen nuhtelevasti
päätään, hän sanoi: -- Ei ole hyvin! Jatka, jatka.
Kolmannen kerran, kun ruhtinas Andrei jo oli kertomustaan lopettamassa,
ukko alkoi laulaa epäpuhtaasti ukkomaisella äänellään: (_Malbroug s'en
va-t-en guerre. Dieu sait quand reviendra_".[39]
Poika vain hymähti.
-- En sano hyväksyväni tätä suunnitelmaa, -- poika sanoi: -- olen
kertonut teille asiat asioina. Napoleon on myös jo laatinut
suunnitelmansa, joka ei liene meikäläistä huonompi.
-- No, etpä ole mitään uutta minulle kertonut. -- Ja aatoksiinsa
vaipuneena vanhus nopeaan lausui itsekseen: -- (_Dieu sait quand
reviendra_". Mene ruokaushuoneeseen.