XXVIII.

Ruhtinas Andrei lähti seuraavana päivänä illalla. Vanha ruhtinas ei

poikennut päiväjärjestyksestään ja vetäytyi puolisten jälkeen omiin

suojiinsa. Pikku ruhtinatar oleskeli natonsa luona. Ruhtinas Andrei oli

pukenut ylleen olkalaputtoman matkatakin ja järjesteli hänelle

varatuissa suojissa kamaripalvelijansa kanssa matkatarpeitaan. Kun hän

oli tarkastanut vaunut ja tullut vakuutetuksi, että matkalaukut olivat

hyvin kuormitetut, käski hän valjastaa. Huoneeseen hän oli jättänyt

ainoastaan ne tavarat, jotka hänellä aina olivat saatavilla: pienen

lippaan, suuren hopeaisen matkavakan, kaksi turkkilaista pistoolia ja

miekan, jotka isänsä oli tuonut valloitetusta Otshakovista ja sittemmin

lahjoittanut hänelle. Kaikki nämä matkatarpeet olivat hyvässä

järjestyksessä: kaikki oli uutta, puhdasta, verkasissa huotrissa ja

huolellisesti sidottu ohuvilla rihmoilla. Lähtöhetkinä ja elämän

käännekohdissa valtaavat vakavat mietteet tavallisesti sellaisen

ihmisen mielen, joka kykenee tekojaan arvostelemaan. Tällaisina hetkinä

tarkastellaan tavallisesti menneisyyttä ja laaditaan suunnitelmia

vastaisen varalle. Ruhtinas Andrein kasvot olivat hellän haaveelliset.

Kädet selän takana hän asteli nurkasta toiseen, tuijottaen eteensä ja

ravistellen miettivästi päätään. Kauhistuttiko häntä sotaan lähtö,

surettiko häntä vaimon jättäminen, -- kenties painoivat häntä nämä

molemmat seikat; mutta ainakaan hän ei tahtonut, että hänet olisi nähty

tässä mielentilassa. Kuultuaan eteisestä askelia, hän kiireesti päästi

kädet selältään, pysähtyi pöydän luo ja oli sitelevinään lippaan

verhoketta. Taas oli hänen kasvoillaan tuo ainainen, rauhallinen ja

selittämätön ilme. Maria sisar sieltä tuli, raskaasti astuen.

-- Minulle ilmoitettiin, että olet käskenyt valjastaa, -- hän sanoi

hengästyneenä (hän oli nähtävästi juossut), -- ja minun kun niin tekisi

mieleni puhella kanssasi kahdenkesken. Jumala tietää, milloin taas

toisemme tapaamme. Ethän ole vihainen tulostani? Olet kovin muuttunut,

Andrjusha, -- hän lisäsi, aivan kuin selitykseksi edelliseen

kysymykseensä.

"Andrjusha" sanaa lausuessaan ruhtinatar Maria hymähti. Hänestä

varmaankin tuntui kummalta ajatella, että tämä ankaran näköinen, kaunis

mies oli hänen lapsuudentoverinsa, hento, vallaton Andrjusha.

-- Missä on Lise? -- kysyi ruhtinas Andrei, vastaten sisarensa

kysymykseen ainoastaan hymyilyllä.

-- Hän oli niin väsynyt, että nukahti minun sohvalleni. Ah, _André_!

Minkälainen aarre onkaan vaimosi, -- puhui sisar, istuutuen sohvalle

veljensä vastapäätä. -- Hän on täydellinen lapsi. Minä olen häneen niin

ihastunut.

Ruhtinas Andrei oli vaiti, mutta ruhtinatar huomasi hänen kasvoillaan

pilkallisen ja halveksivan ilmeen.

-- Mutta olkaamme suopeat toisten pienille heikkouksille; kenellä niitä

ei ole, _André_! Älä unohda, että vaimosi on kasvatettu ja kasvanut

suuressa maailmassa. Ja eihän hänen asemansa nyt suinkaan ole

kadehdittava. Jokaista on arvosteltava hänen tilansa mukaan. _Tout

comprendre, c'est tout pardonner_.[44] Ajattelehan toki, miten

mahtaneekaan tuntua kauhealta hänelle raukalle jättää elämä, johon on

tottunut, erota miehestään ja jäädä yksinään tänne maalle sellaisessa

tilassa. Se on sangen raskasta.

Ruhtinas Andrei hymyili katsellessaan sisartaan, kuten on ihmisillä

tapana hymyillä kuunnellessaan jonkun puhetta, jonka sisimmätkin

ajatukset luulevat tuntevansa.

-- Eläthän sinäkin maalla etkä suinkaan pidä kauheana tätä elämää, --

hän sanoi.

-- Minä -- se on aivan toista. Ei kannata minusta puhua! En kaipaa

muuta elämää, enkä voikkaan kaivata, sillä en edes muunlaista elämää

tunne. Mutta ajattelehan, _André_! nuori suuren maailman nainen

hautautuu elämänsä paraina vuosina maalle, missä hänen on elettävä ypö

yksinään, sillä isä on aina toimessa ja minä ... tunnethan minut ...

miten vähän on minulla edellytyksiä naisen varalle, joka on tottunut

parempaan seuraan. _M--lle_ Bourienne ehkä...

-- Hän ei lainkaan minua miellytä, teidän Bouriennenne, -- sanoi

ruhtinas Andrei.

-- Älä toki! hän on sangen rakastettava ja hyvä, ja tärkeintä -- hän on

säälittävä olento. Hänellä ei ole ketään maailmassa, ei ketään. Totta

puhuakseni, en häntä lainkaan tarvitse, vieläpä on hän minulle

vaivaksikin. Olen, kuten tiedät, ainakin ollut säihkö, mutta viime

aikoina entistään enemmän. Rakastan yksinäisyyttä ... _Mon père_[45]

hänestä pitää paljon. Hänelle ja Mihail Ivanovitshille hän aina on

ystävällinen ja hyvä, sillä he ovat molemmat hänen suosiossaan. Sillä

sanoohan Sternekin: "emme niin paljon rakasta ihmisiä sen hyvän tähden,

mitä he meille ovat tehneet, kuin sen hyvän tähden, mitä itse heille

olemme tehneet". _Mon père_ otti hänet orpona _sur le pavé_,[46] ja hän

on sangen hyvä. Ja _mon père_ pitää hänen lukemisestaan. Hän lukee

verrattomasti.

-- Mutta sanohan oikein vilpittömästi, _Marie_, eikö isän luonne

toisinaan käy sinulle sietämättömäksi? -- kysyi äkkiä ruhtinas Andrei.

Ruhtinatar ensin ihmetteli tätä kysymystä, sitten hän pelästyi.

-- Minulleko?... Minulleko?... Minulleko sietämättömäksi? -- hän sanoi.

-- Aina on hän ollut jyrkkä; mutta nyt näkyy hän jo käyvän

sietämättömäksi, luulen, -- sanoi ruhtinas Andrei, nähtävästi tahallaan

arvostellen näin kevyesti isäänsä, jotta saisi sisaren hämilleen tai

saisi hänet koetteelle.

-- Olet kaikin puolin hyvä, Andrei, mutta sinussa on jonkinlaista

ajatusten uhmaa, -- sanoi ruhtinatar, seuraten enemmän omain

ajatustensa menoa kuin keskustelun kulkua, -- ja se on suuri synti.

Onko mahdollista isän arvosteleminen? Ja jos olisikin, niin voiko isän

kaltainen mies herättää muita kuin kunnioituksen tunteita? Ja minä olen

niin tyytyväinen häneen ja elän niin onnellisena hänen kanssaan. Toivon

ainoastaan, että te kaikki olisitte niin onnelliset kuin itse olen.

Veli ravisti epäillen päätään.

-- Yksi ainoa seikka on minulle raskas, -- tunnustan sen sinulle

vilpittömästi, _André_, -- isän mietteet uskonnon suhteen. En käsitä,

miten niin ylen viisas mies ei näe sitä, mikä on päivän selvää, ja voi

joutua niin harhaan? Tämäpä onkin ainoa onnettomuuteni. Mutta tämänkin

asian suhteen olen viime aikoina ollut huomaavinani parannuksen

oireita. Viime aikoina ei hänen pilkantekonsa ole ollut niin purevaa,

ja onpa hän monet erät puhellutkin erään munkin kanssa.

-- Mutta, ystäväiseni, pelkäänpä, että te turhaan kulutatte ruutinne,

-- sanoi ruhtinas Andrei pilkallisesti, mutta samalla sentään

ystävällisesti.

-- Voi! ystäväiseni. Minä ainoastaan rukoilen Jumalaa ja toivon, että

Hän kuulee rukoukseni. _André_, -- sanoi hän arasti lyhyen vaitiolon

jälkeen, -- minulla on sinulle tärkeä pyyntö.

-- Minkälainen, ystäväni?

-- Ei, lupaa minulle, ettet kieltäydy. Siitä ei ole sinulle mitään

vaivaa, eikä se ole arvollesi sopimatonta. Saatat minut ainoastaan

rauhalliseksi. Lupaahan, Andrjusha, -- hän puhui, pitäen kättään

vyölaukussaan ja puristaen siinä jotakin, jota ei sentään voinut

näyttää ennenkuin oli saanut veljen suostumaan pyyntöönsä.

Hän katseli arkana, rukoilevin katsein veljeään.

-- Jospa se minulle tuottaisikin paljon vaivaa... -- vastasi ruhtinas

Andrei, aivan kuin olisi arvannut asian oikean laidan.

-- Ajattele, mitä haluat! Tiedän, olet isän kaltainen. Ajattele, mitä

haluat, mutta suostu minun tähteni! Suostu, rakkaani! Se on ollut jo

isämmekin isällä, vaarillamme, hänen kaikilla sotaretkillään... (Yhä

piti hän kättään työlaukussa). Suostutko siis?

-- Tietysti, mutta mikä on kyseessä?

-- _André_, siunaan sinut pyhäinkuvalla. Lupaa minulle, ettet koskaan

siitä luovu. Lupaatko?

-- Jollei se paina kahta puutaa eikä niskoja taita... Tehdäkseni

sinulle mieliksi... -- vastasi ruhtinas Andrei, mutta huomattuaan,

miten hänen pilantekonsa katkeroitti sisaren mielen, häntä kadutti. --

Olen iloinen, todellakin hyvin iloinen, ystäväiseni, -- hän lisäsi.

-- Tahtomattasikin Hän sinut pelastaa, armahtaa sinua ja vetää sinut

puoleensa, sillä Hänessä ainoassa on totuus ja rauha, -- puhui

ruhtinatar mielenliikutuksesta värisevällä äänellä, pitäen juhlallisen

näköisenä molemmin käsin veljensä edessä pyöreän soikeata,

hopeakehyksistä, vanhuuttaan mustunutta Vapahtajan kuvaa, johon olivat

kiinnitetyt hienosti tehdyt hopeavitjat.

Sitten risti hän silmänsä, suuteli pyhäinkuvaa ja antoi sen veljelleen.

-- Ole hyvä, _André_, minun tähteni...

Hänen suuret silmänsä loistivat hyvänsuovan arkoina. Niiden valo

saattoi koko sairaanloiset, kuihtuneet kasvot loistamaan ja teki ne

ylen ihaniksi. Veli aikoi ottaa pyhäinkuvan, mutta sisar pidätti hänet.

Andrei käsitti hänen tarkoituksensa, risti silmänsä ja suuteli kuvaa.

Hänen kasvoillaan kuvastuivat samalla kertaa hellyys (hän oli

liikutettu) ja pilkka.

-- _Merci, mon ami_.[47]

Sisar suuteli veljeään otsalle ja istuutui taas sohvalle. Molemmat

olivat vaiti.

-- Sanoinhan jo sinulle, _André_, ole hyvä ja jalomielinen, kuten aina

olet ollut. Älä tuomitse ankarasti Liseä, -- hän alkoi puhua. -- Hän on

niin herttainen, niin hyvä, ja hänen tilansa on nykyään sangen vaikea.

-- Tietääkseni en ole sinulle, Masha, vaimostani lausunut mitään, josta

olisi ilmennyt syyte tai tyytymättömyys. Miksi siis tästä puhut

minulle?

Punasia täpliä ilmestyi ruhtinattaren kasvoille, ja hän vaikeni, aivan

kuin olisi hän tuntenut itsensä syylliseksi.

-- En ole sinulle mitään puhunut, mutta sinulle _on jo puhuttu_. Ja

tämä minua surettaa.

Täplät ruhtinattaren otsalla, kaulalla ja poskilla kävivät yhä

punasemmiksi. Hän aikoi jotain sanoa, muttei saanut sanotuksi. Veli

arvasi: pikku ruhtinatar oli puolisten jälkeen itkenyt ja kertonut

aavistavansa onnetonta synnytystä ja sitä pelkäävänsä ja valittanut

kohtaloaan sekä moittinut appeaan ja miestään. Kyyneliinsä oli hän

sitten nukahtanut. Ruhtinas Andrein kävi sääli sisartaan.

-- Sanonpa sinulle, Masha; en mistään voi moittia _vaimoani_, en

koskaan ole moittinut enkä ole moittiva, enkä itseänikään mistään voi

moittia häneen nähden; ja aina on niin oleva, olen sitten minkälaisissa

olosuhteissa tahansa. Mutta jos tahdot tietää totuuden ... tahdot

tietää, olenko onnellinen? En. Onko vaimoni onnellinen? Ei. Miksi? En

tiedä...

Tätä sanoessaan hän nousi seisaalleen, meni sisarensa luo ja kumartui

suutelemaan häntä otsalle. Hänen kauniissa silmissään välkähti viisas,

hyvänsuopa loiste, mutta sisartaan hän ei katsellut, vaan tuijotti

avatusta ovesta sisaren pään yli pimeyteen.

-- Menkäämme Lisen luo, eron hetki on tullut. Tai mene yksinäsi, herätä

hänet, tulen heti. Petrushka! -- huusi hän kamaripalvelijalleen: --

tule tänne. Vie tämä istuimelle, tämä oikealle puolelle.

Ruhtinatar Maria nousi ja lähti ovea kohti, mutta pysähtyi yhtäkkiä.

-- Jos olisi sinulla uskoa, André, niin kääntyisin rukouksinesi Jumalan

puoleen ja pyytäisit Häneltä rakkautta, jota sinulla ei ole, ja

rukouksesi kuultaisiin.

-- Niinköhän olisi! -- sanoi ruhtinas Andrei. -- Mene, Masha, tulen

heti.

Kun ruhtinas Andrei oli menossa sisarensa huoneeseen kohtasi hän

rakennuksia yhdistävällä käytävällä hempeästi hymyilevän _m--lle_

Bouriennen. Kolmannen kerran tuli ranskatar jo tänään häntä vastaan

tässä yksinäisessä käytävässä, ja joka kerta oli hän hymyillyt

kiehtovan luontehikkaasti.

-- Ah! luulin teidän olevan huoneessanne, -- ranskatar sanoi, punastuen

ja luoden silmänsä alas, ties minkä tähden.

Ruhtinas Andrei katsahti ankarasti häneen, ja samalla välähti

hänen kasvoillaan suuttumuksen ilme. Hän ei lausunut sanaakaan

ranskattarelle, katsahti vain häntä otsaan ja hiuksiin, muttei silmiin,

niin halveksivasti, että ranskatar punastui ja poistui sanaakaan enää

lausumatta. Kun ruhtinas Andrei oli saapunut sisarensa huoneen ovelle

kuuli hän, että vaimonsa jo oli herännyt, ja iloisesti löperrellen hän

puhui puhumistaan, aivan kuin pitkän pidättymisen jälkeen olisi

tahtonut korvata menetetyn ajan hukan.

-- Mutta, kuvitelkaahan mielessänne, vanha kreivitär Subof

tekotukkineen ja tekohampaineen, aivan kuin tahtoisi hän härnätä

vuosiaan... Ha, ha, ha, _Marie_!

Ainakin viisi kertaa oli ruhtinas Andrei kuullut vaimonsa lausuvan

vieraiden aikana tuon samaisen lorun kreivitär Subovista, ja aivan

samalla lailla oli hän aina nauranutkin lorun lopuksi. Ruhtinas astui

hiljaa huoneeseen. Lihavahko, punaposkinen ruhtinatar istui

nojatuolissa, nypläten käsityötään, ja puhui taukoamatta, milloin

kertoellen muistelmiaan Pietarista, milloin toistellen kuluneita

lauseparsiaan. Ruhtinas meni hänen luokseen, silitti hänen päätään ja

kysyi, joko hän oli toipunut matkan vaivoista. Ruhtinatar vastasi hänen

kysymykseensä ja jatkoi yhä juttujaan.

Kuusivaljakon vetämät vaunut odottivat käytävän edustalla. Oli pimeä

syksyinen yö. Ajaja ei saattanut nähdä edes vaunujen vehmaroa. Valo

loisti valtavan talon suurista akkunoista. Eteisessä tungeskeli

alustalaisia, jotka tahtoivat heittää jäähyväiset nuorelle ruhtinaalle;

saliin oli kokoontunut kotiväki: Mihail Ivanovitsh, _m--lle_ Bourienne,

ruhtinatar Maria ja pikku ruhtinatar. Vanha ruhtinas oli kutsuttanut

poikansa työhuoneeseensa, sillä hän tahtoi kahdenkesken lausua hänelle

viimeiset jäähyväiset. Kaikki odottivat isän ja pojan tuloa.

Kun ruhtinas Andrei astui isänsä työhuoneeseen, istui tämä

kirjoittamassa pöytänsä ääressä. Hänellä oli lasit nenällä ja yllä

valkea yönuttu, johon pukeutuneena hän päästi luokseen ainoastaan

poikansa. Vanhus vilkasi sivulleen.

-- Lähdetkö? -- Ja hän alkoi taas kirjoittaa.

-- Tulin jäähyväisille.

-- Suutele tähän, -- hän osoitti poskeaan: -- kiitos, kiitos!

-- Mistä minua kiitätte?

-- Siitä, ettet vitkastele, ettet riipu akkaväen liepeissä. Palvelus

ennen muita. Kiitos, kiitos! -- Ja hän jatkoi kirjoittamistaan, niin

että pirskeet lentelivät rapisevasta kynästä. -- Jos on sinulla jotain

sanottavaa, niin sano. Voin kuunnella ja kirjoittaa samalla, -- hän

lisäsi.

-- Vaimostanihan... Mutta näinkin jo hävettää, kun täytyy jättää hänet

vaivoiksenne...

-- Mitä lörpöttelet? Puhu, mitä tahdot.

-- Kun vaimolleni tulee synnytyksen aika, niin lähettäkää tuomaan

Moskovasta lääkäri... Jotta hän olisi täällä tarvittaissa.

Vanha ruhtinas taukosi kirjoittamasta ja tuijotti ankarin katsein

poikaan, aivan kuin ei olisi käsittänyt tämän sanoja.

-- Tiedän tosin, ettei mikään auta, jollei luonto tee tehtäviään, --

puhui ruhtinas Andrei, nähtävästi hämillään. -- Myönnän, että

miljoonasta tapauksesta vain yksi päättyy onnettomasti, mutta tämä on

vaimoni ja minun mielikuvitusta. Hänelle on niin paljon lörpötelty, hän

on nähnyt unta ja pelkää.

-- Hm ... hm -- höpisi itsekseen vanha ruhtinas, jatkaen

kirjoittamistaan. -- Toimitan.

Hän vetäsi kirjeen loppuun nimensä, kääntyi äkkiä poikaansa ja remahti

nauramaan.

-- Asiat ovat hullusti, vai?

-- Miten hullusti, isä?

-- Vaimo! -- sanoi vanha ruhtinas lyhyeen ja merkitsevästi.

-- En käsitä, -- sanoi ruhtinas Andrei.

-- Et sille mitään voi, ystäväiseni, -- sanoi vanhus; -- kaikki ovat

naiset samallaisia, et heistä pääse. Älä pelkää; en puhu kenellekään;

mutta itse tiedät.

Hän tarttui poikansa käteen pienellä luisevalla kourallaan, puristi

sitä ja katsahti häntä kasvoihin terävillä silmillään, jotka näyttivät

aivan lävistävän ihmisen, ja sitten hän taas alkoi nauraa kylmää

nauruaan.

Poika huoahti, tunnustaen tällä huokauksella, että isä oli hänet

ymmärtänyt. Vanhus jatkoi työtään: käänteli kokoon kirjeitä ja varusti

ne sinetillä, ja tottuneen kädellä hän, milloin sieppasi joko lakan tai

paperin, milloin taas heitti kädestään.

-- Minkä sille teet? Hän on sievonen! Kaikki toimitan. Ole rauhallinen,

-- puheli ukko katkonaisesti, sulkiessaan kirjeitä.

Andrei oli vaiti: häntä sekä miellytti että harmitti isän tarkka silmä.

Ukko nousi ja antoi pojalle kirjeen.

-- Kuulehan, -- ukko sanoi, -- vaimosi suhteen älä huolehdi: mikä on

mahdollista, se tehdään. Kuulehan nyt: anna tämä kirje Mihail

Ilarionovitshille. Kirjoitin hänelle, että käyttäisi sinua hyvissä

toimissa eikä pitäisi sinua kauvan adjutanttinaan: kelvoton toimi! Sano

hänelle, että hänet muistan ja että hänestä pidän. Ja kirjoita miten

hän sinut ottaa vastaan. Jos on ystävällinen, niin palvele. Nikolai

Andrejevritsh Bolkonskin poika ei armosta palvele ketään. No, tule

sitten tänne.

Ukko puhui niin nopeasti, että nieli puolet tavuista, mutta poika oli

tottunut häntä ymmärtämään. Hän vei poikansa pulpetin luo, nosti sen

kannen, veti ulos laatikon ja otti siitä vihkosen, joka oli kirjoitettu

suurella, korkealla, mutta silti tihkulla käsialalla.

-- Varmaankin kuolen ennen sinua. Tiedä, tässä ovat muistelmani, ne

ovat annettavat kuoltuani keisarille. Tässä taas on talletustodistus ja

kirje: tämä on palkinnoksi sille, joka kirjoittaa Suvorovin sotain

historian. On lähetettävä akademialle. Tässä on minun huomioitani, lue

ne kuolemani jälkeen, hyödyksi ovat.

Andrei ei sanonut isälleen, että tämä varmaankin elää vielä kauvan. Hän

käsitti, että siitä oli turha puhua.

-- Kaikki toimitan, isä, -- hän sanoi.

-- No, nyt hyvästi! -- Hän antoi pojan suudella kättään ja sulki sitten

hänet syleilyynsä. -- Pidä mielessäsi, ruhtinas Andrei, jos kaadut,

koskee se minuun vanhukseen... Hän vaikeni odottamatta ja jatkoi äkkiä

kirkuvalla äänellä: -- mutta jos saan tietää, että olet käyttäytynyt

Nikolai Bolkonskin pojalle sopimattomalla tavalla, niin häpeän! -- hän

sähisi.

-- Tämän olisitte voinut jättää sanomattakin, isä, -- sanoi poika

hymyhuulin.

Vanhus vaikeni.

-- Vielä tahdoin pyytää teitä, -- jatkoi ruhtinas Andrei, -- jos

kaadun, ja jos minulle syntyy poika, niin älkää päästäkö luotanne,

niinkuin eilen teille puhuin, vaan kasvakoon luonanne ... sitä pyydän.

-- Vaimolle siis ei anneta? -- sanoi vanhus ja remahti nauruun.

He seisoivat vastatusten ja olivat vaiti. Vanhuksen tiukka katse oli

suunnattu suoraan pojan silmiin. Yhtäkkiä vavahutti jokin ukon kasvojen

alaosaa.

-- Hyvästit ovat heitetyt ... mene! -- sanoi vanhus äkkiä. -- Mene! --

huusi hän kiivaasti ja korkealla äänellä, avatessaan työhuoneen ovea.

-- Mitä on tapahtunut, mitä? -- kysyivät ruhtinatar Maria ja pikku

ruhtinatar nähtyään ruhtinas Andrein ja vanhuksen, joka ovea pidellen

valkeassa yönutussa, tekotukatta ja lasit nenällä, huusi kiivaalla,

korkealla äänellä.

Ruhtinas Andrei huoahti eikä vastannut mitään.

-- No, -- hän sanoi, käännyttyään vaimoonsa.

Ja tässä 'no':ssa oli sellainen kylmä ivan väre, aivan kuin hän olisi

sanonut: "tehkää häntä nyt tepposianne".

-- _André, dejá_![48] -- sanoi pikku ruhtinatar, kalveten ja katsellen

kauhistuneena miestään.

Ruhtinas Andrei sulki hänet syliinsä. Vaimo kirkasi ja vaipui

tunnottomana miehensä olkaa vastaan.

Mies käänsi hänet varovaisesti olkansa varasta, katsahti hänen

kasvoihinsa ja laski hellävaroen nojatuoliin.

-- _Adieu, Marie_, -- sanoi hän hiljaa sisarelleen, tarttui hänen

käsiinsä, suuteli häntä sydämellisesti ja lähti nopein askelin

huoneesta.

Pikku ruhtinatar lepäsi nojatuolissa, ja _m--lle_ Bourienne hieroi

hänen ohimoitaan. Ruhtinatar Maria kannatteli natoaan, mutta hänen

itkettyneet, ihanat silmänsä tuijottivat yhä vielä oveen, josta veli

oli mennyt. Hän teki ristinmerkkejä, siunaten veljeään. Työhuoneesta

kuului yhtäkkiä aivan kuin laukauksia: vanha ruhtinas siellä vain

niisteli nenäänsä. Tuskin oli ruhtinas Andrei hävinnyt huoneesta, kun

työhuoneen ovi avattiin kiivaasti, ja näyttäytyi vanhan ruhtinaan

ankara haamu valkeassa yönutussa.

-- Joko lähti? No, hyvä! -- vanhus sanoi, katsahti vihaisesti

tajuttomaan pikku ruhtinattareen, ravisti nuhtelevasti päätään ja

mäjäytti oven kiinni.