XXV.

Lisijagorissa, ruhtinas Nikolai Andrejevitsh Bolkonskin maatilalla,

odoteltiin päivästä päivään nuoren ruhtinas Andrein ja hänen puolisonsa

saapumista; mutta tämä odotteleminen ei vähääkään häirinnyt vanhan

ruhtinaan talossa noudatettua tarkkaa elämänjärjestystä. Kenraali _en

chef_ ruhtinas Nikolai Andrejevitsh, jota koiranleuat seurapiireissä

kutsuivat (_le roi de Prusse_",[34] oli siitä pitäen kun hänet keisari

Paavalin aikana karkoitettiin maaseudulle asunut Lisijagorissaan

tyttärensä, ruhtinatar Marian ja tämän seuraneidin _m--lle_ Bouriennen

kanssa. Ja eipä hän uuden hallituksenkaan aikana, jolloin hänelle

annettiin lupa saapua pääkaupunkeihin, hievahtanutkaan Lisijagoristaan,

sanoihan vain, että jos jollakulla on hänelle asiaa, niin ajakoon

Moskovvasta puolentoistasataa virstaa, itse hän puolestaan ei kaipaa

ketään eikä mitään. Hän sanoi, että inhimillisillä paheilla on

ainoastaan kaksi alkujuurta: toimettomuus ja taikausko, ja että on

olemassa ainoastaan kaksi hyvettä: toimeliaisuus ja järki. Itse hän

kasvatti tytärtään ja kehittääkseen hänessä näitä molempia hyveitä hän

opetti tytölle tämän kahdenteenkymmenenteen ikävuoteen saakka algebraa

ja geometriaa ja piti häntä alituisesti työn touhussa. Itse hän aina

oli toimessa: milloin hän kirjoitteli muistelmiaan, milloin tutkisteli

korkeamman laskuopin ongelmia, milloin sorvaili nuuskarasioita, milloin

taas puuhaeli puutarhassa tai tarkasteli rakennustöitä, joita

alituiseen oli tekeillä hänen tilallaan. Koska toimeliaisuuden

tärkeimpänä ehtona on järjestys, niin oli ruhtinaskin järjestänyt

elämäntapansa niin, ettei tämän hyveen noudattamisen suhteen jäänyt

toivomisen varaa. Aterioittiin aina samoissa olosuhteissa ja samaan

aikaan, eivät olleet ainoastaan tunnit kyseessä, vaan vieläpä

minutitkin. Koko talonväkeä, tyttärestään palvelijoihin saakka, hän

kohteli yrmeästi ja oli kaikkiin nähden järkkymättömän vaatelias. Mutta

julma hän ei ollut, ja siksipä häntä kunnioitettiin ja pelättiinkin

siihen määrin, että moni julma ja ilkeä ihminen olisi voinut häntä

kadehtia. Vaikkeikaan hän enää ollut valtion virassa, eikä hänellä

muutenkaan ollut mitään vaikutusta valtakunnan asioihin, niin

piti kuitenkin jokaisen läänin päällikkö, missä ruhtinaalla oli

maatiloja, velvollisuutenaan käydä tervehtimässä häntä; ja korkeassa

vastaanottohuoneessa he napisematta odottelivat ruhtinaan ilmestymistä,

samoin kuin arkkitehti, puutarhuri tai ruhtinatar Maria. Ja jokainen

tässä vastaanottohuoneessa tunsi samalLaista kunnioituksen, vieläpä

pelonkin tunnetta, kun avautui ruhtinaan työhuoneen mahdottoman korkea

ovi ja kynnykselle ilmestyi lyhyläntä ukon jäärä puuteroitussa

tekotukassa. Hänellä oli pienet kuivat kädet ja harmaat riippuvat

kulmakarvat, jotka toisinaan, kun hän rypisti kulmiaan, himmensivät

viisaiden ja nuorekkaiden, välkkyväin silmien loisteen.

Sen päivän aamuna, jolloin nuorten piti saapua, meni ruhtinatar Maria

tapansa mukaan oppitunnilleen ja aamutervehdykselle ja tultuaan

vastaanottohuoneeseen hän pelokkaasti risti silmänsä ja luki hiljaa

rukouksen. Joka päivä hän tuli samaan aikaan tähän huoneeseen ja joka

päivä hän myös luki rukouksensa, että kohtaus isän kanssa menisi

onnellisesti.

Vastaanottohuoneessa istuva puuteroittu palvelijavanhus nousi hiljaa

seisaalleen ja lausui kuiskaten: "Olkaa hyvä".

Oven takaa kuului tasaista sorvin surinaa. Ruhtinatar astui arasti

hiljaa ja kevyesti avautuvasta ovesta ja jäi seisomaan ovensuuhun.

Ruhtinas työskenteli sorvin ääressä. Vilkaistuaan sivulleen hän jatkoi

työtään.

Mahdottoman suuri työhuone oli täynnä kaikenlaisia esineitä, jotka

nähtävästi alituisesti olivat käytännössä. Kaikesta huomasi, että tässä

huoneessa on taukoamatta käymässä vaihteleva ja tarkasti järjestetty

työn touhu: suurella pöydällä oli kirjoja ja luonnospiirustuksia,

korkeiden kirjakaappien lasi-ovissa olivat avaimet suulla, korkealla

kirjoituspulpetilla oli vihkonen levällään ja sorvilla oli työaseita ja

sen alla pilpettä. Hänen pienten, hopeaompeleisiin tatarilaisiin

tohveleihin pistettyjen jalkojensa liikkeistä ja suonikkaiden,

luisevien käsiensä puristuksesta saattoi huomata, että ruhtinaassa

vielä oli paljon kestävää, juurevan vanhuuden voimaa. Potkaistuaan

muutaman kerran hän päästi jalkansa sorvin polkusimilta, pyyhkäsi

taltan puhtaaksi, heitti sen sorviin kiinnitettyyn nahkapussiin, meni

pöydän luo ja kutsui ruhtinattaren luokseen. Hänellä ei ollut tapana

siunata lapsiaan, ja niin hän nytkin vain kallisti tyttärelleen

sänkisen ajamattoman poskensa suudeltavaksi ja kysyi ankarasti, mutta

samalla katsahtaen häneen tarkkaavan hellästi: "Oletko terve?... Istu

siis!" Hän otti ruhtinattarelta geometriavihon, jonka hän itse oli

kirjoittanut, ja veti jalalla luokseen nojatuolinsa.

-- Huomiseksi! -- hän sanoi, etsien nopeasti tarvittavan sivun, ja

merkiten paksulla kynnellään läksyksi antamansa pykälät.

Ruhtinatar kyyristyi vihkoa tarkastamaan.

-- Odotahan, sinulle on kirje, -- sanoi yhtäkkiä vanhus, ottaen pöydän

yläpuolelle kiinnitetystä laukusta kirjeen, jonka osoite oli

kirjoitettu naisen kädellä, ja heittäen sen pöydälle.

Kun ruhtinatar näki kirjeen, ilmestyi hänen kasvoilleen punaisia

täpliä. Hän sieppasi sen vikkelästi ja kumartui sitä tarkkaamaan.

-- Héloïseltako? -- kysyi ruhtinas, kylmästi hymyillen ja näyttäen

keltaiset, vielä sangen vahvat hampaansa.

-- Niin, Julielta, -- vastasi ruhtinatar, kainosti katsahtaen isäänsä

ja arasti hymyillen.

-- Kaksi kirjettä vielä päästän, mutta kolmannen luen, -- sanoi

ruhtinas ankarasti: -- pelkään, kirjoitatte paljon pötyä. Kolmannen

luen.

-- Lukekaa vaikka tämäkin, _mon père_, -- vastasi ruhtinatar, punastuen

entistään enemmän ja ojentaen kirjettä isälleen.

-- Kolmannen, sanoin kolmannen, -- huudahti ruhtinas lyhyeen, sysäten

kirjeen luotaan, ja asettuen kyynärvarsiensa varaan, hän vetäsi

luokseen geometriavihon.

-- No, neitiseni, -- alkoi vanhus, vetäytyen likelle tytärtään ja

nojaten toisella kädellään hänen tuolinsa selkämykseen, niin että

ruhtinatar tunsi kaikilta puolilta olevansa tuon hänelle niin tutun

tupakansekaisen vanhuksesta lähtevän kirpeän hajun ympäröimä.

-- No, neitiseni, nämä kolmiot ovat yhdenmukaiset; näethän, kulma

_ABC_.

Ruhtinatar katseli pelästyneenä aivan hänen vierellään kiiluviin isänsä

silmiin; punasia täpliä ilmestyi yhä hänen kasvoilleen, ja selvästi

huomasi, ettei hän mitään ymmärrä ja pelkää niin ankarasti, että pelko

estää hänen käsittämästä isän vastaisiakin selityksiä, kuinka selviä ne

lienevätkin. Liekkö syy ollut opettajassa vaiko oppilaassa, mutta joka

päivä kävi aina samoin: ruhtinattaren silmät hämärtyivät, hän ei nähnyt

mitään, ei kuullut mitään, tunsi ainoastaan lähellään isänsä kuivat,

ankarat kasvot, tunsi hänen hengityksensä ja hajunsa ja ajatteli, miten

pääsisi pian isänsä työhuoneesta omaan huoneeseensa, missä hän rauhassa

saisi selville pulmaisen tehtävän. Ukko tavallisesti menetti malttinsa:

milloin hän sysäsi luotaan, milloin taas veti luokseen nojatuolinsa,

koetti hillitä itseään kiivastumasta, ja sentään hän melkein joka kerta

kiivastui, sätti, vieläpä toisinaan sivautti vihon nurkkaankin.

Ruhtinatar vastasi väärin.

-- Mutta, olitpa sittenkin tyhmä! -- ukko huudahti, sysäten vihon

luotaan ja kääntyen ruhtinattaresta; mutta sitten nousi hän

seisaalleen, käväsi poikki lattian, kosketti käsillään ruhtinattaren

hiuksia ja istuutui taas tuolilleen.

Hän siirsihe taas ruhtinattaren viereen ja jatkoi selityksiään.

-- Ei käy päinsä, ruhtinatar, ei käy, -- hän puheli, kun ruhtinatar jo

oli sulkenut vihkonsa ja valmistautui lähtemään: -- matematiikka on

ylevä tiede, neitiseni. En kärsi, että olet meikäläisten tyhmäin

neitosten kaltainen. Ahkeruus kovankin onnen voittaa. (Hän taputti

tytärtään poskelle.) Tyhmyys kyllä lähtee päästä.

Ruhtinatar aikoi lähteä, mutta isä pidätti hänet käden liikkeellä ja

toi hänelle korkealta pulpetiltaan uuden avaamattoman kirjan.

-- Kas tässä on sinulle vielä jonkinlainen _Salaisuuden avain_, jonka

sinun Héloïsesi on sinulle lähettänyt. Uskonnollinen. Mutta minä en

sekaannu kenenkään uskonasioihin... Olen vilaissut. Ota. No, mene,

mene.

Hän taputti ruhtinatarta olalle ja sulki itse oven hänen jälkiinsä.

Ruhtinatar Maria palasi huoneeseensa surullisen ja pelästyneen

näköisenä. Ja tämä ainainen surun ja pelon ilme teki hänen muutenkin

rumat ja sairaanloiset kasvonsa entistään rumemmiksi. Hän istuutui

kirjoituspöytänsä ääreen, joka oli ääriään myöten täynnä kirjoja,

vihkoja ja pienoismuotokuvia. Ruhtinatar oli järjestykseen nähden

isänsä täydellinen vastakohta. Hän heitti geometriavihon pöydälle ja

avasi kärsimättömänä kirjeen. Kirje oli ruhtinattaren paraimmalta

lapsuudenystävältä Julie Karaginilta, joka oli nimipäivillä Rostovien

luona.

Julie kirjoitti ranskaksi:

"Rakas, verraton ystäväiseni, miten onkaan hirmuista ja kauheata olla

näin eroitettuina! Vaikka kuinkakin itselleni vakuuttelen, että puolet

olemuksestani ja onnestani on teissä, että, eroittavasta välimatkasta

huolimatta, sydämemme ovat eroittamattomasti toisiinsa yhdistetyt, niin

sittenkin sieluni kapinoi kohtaloa vastaan, enkä voi, alituisista

huvituksista ja iloista huolimatta, tukahuttaa jonkinlaista salaista

surumielisyyttä, joka on jäytänyt sydänjuuriani eron ketkestämme

alkaen. Miksemme ole yhdessä, kuten viime kesänä teidän suuressa

työhuoneessa vaaleansinisellä sohvalla, 'tunnustusten sohvalla?' Miksen

saa, kuten kolme kuukautta sitten, teidän lempeästä, rauhallisesta ja

läpitunkevasta katseestanne, jota niin rakastan ja jonka nytkin tätä

kirjoittaessani näen sieluni silmillä, miksen saa siitä ammentaa uutta

siveellistä voimaa?"

Luettuaan nämä viimeiset sanat ruhtinatar Maria huoahti ja katsahti

oikealla puolellaan olevaan kuvastimeen. Kuvastimesta näkyivät laihat

kasvot ja ruma, hintelä vartalo. Nuo aina surulliset silmät katselivat

nyt erityisen toivottomina kuvastimesta. "Hän imartelee", ajatteli

ruhtinatar, kääntyi kuvastimesta ja jatkoi lukuaan. Ei ollut Julie

imarrellut ystävätärtään: todellakin olivat ruhtinattaren suuret,

syvät, säteilevät (kimppuina säteili niistä toisinaan lämmintä valoa)

silmät niin kauniit, että, huolimatta kasvojen rumuudesta, ne useinkin

viehättivät enemmän kuin moitteettomin kauneus. Mutta ruhtinatar ei

koskaan ollut nähnyt tätä silmäinsä kaunista ilmettä, sitä ilmettä,

joka niissä oli niinä hetkinä, jolloin hän ei ajatellut itseään. Kuten

kaikkien ihmisten, niin hänenkin silmänsä saivat jäykän luonnottoman,

ruman ilmeen, heti kun hän katsahti kuvastimeen.

Hän jatkoi lukuaan:

"Koko Moskova haastelee nykyään vain sodasta. Toinen veljistäni on jo

rajan takana, toinen lähenee kaartin mukana rajaa. Rakas keisarimme

jättää Pietarin ja aikoo, kuten arvellaan, panna kalliin olemuksensa

alttiiksi sodan vaiheille. Suokoon Jumala, että enkeli, jonka

Kaikkivaltias Armossaan on meille määrännyt hallitsijaksi, nujertaisi

korsikalaisen hirviön, joka uhkaa Europari rauhaa. Puhumattakaan

veljistäni on tämä sota jo riistänyt minulta yhden sydämeni

läheisimmistä. Tarkoitan nuorta Nikolai Rostovia, joka innostuksissaan

ei ole voinut jäädä toimettomaksi, vaan on jättänyt yliopiston

astuakseen toimivaan armeijaan. Tunnustan teille, rakas Maria, että

vaikka hän onkin niin nuori, on hänen lähtönsä armeijaan tuottanut

minulle paljon surua. Tässä nuorukaisessa, josta puhuin teille viime

kesänä, on niin paljon jaloutta ja todellista nuoruutta, jota tapaa

niin harvoin meidän aikanamme, jolloin miehet kahdenkymmenen vuotiaina

ovat ukkoja. Erityisen paljon on hänessä avomielisyyttä ja sydäntä. Hän

on niin puhdas ja runollinen, että välimme, niin lyhytaikaiset kun

ovatkin olleet, jäävät riemunhetkiksi sydän raukalleni, joka on jo niin

paljon kärsinyt. Kerron teille joskus erohetkistämme ja kaikesta, mitä

silloin puhuttiin. Vielä eivät ole haavat ummessa. Ah! rakas

ystäväiseni, olette onnellinen kun ette tunne näitä polttavia hurman

hetkiä, näitä suloisia surun tuskia. Olette onnellinen, sillä viimeksi

mainitut ovat tavallisesti voimakkaammat kuin ensin mainitut! Hyvin

ymmärrän, että kreivi Nikolai on aivan liian nuori ollakseen minulle

muuta kuin ystävä, mutta tämä suloinen ystävyys, nämä niin runolliset,

niin puhtaat välit ovat olleet sydämelleni välttämättömät. Mutta jo

riittänee tästä. Suuri päivän uutinen, josta haastelee koko Moskova, on

vanhan kreivi Besuhovin kuolema ja hänen perunsa. Ajatelkaahan, että

ruhtinattaret saivat ainoastaan jotain pientä, ruhtinas Vasili ei

mitään, mutta _monsieur_ Pierre peri kaikki, ja on sitäpaitsi

tunnustettu lailliseksi pojaksi, ja kreivi Besuhovina on hän nyt

Venäjän suurimman omaisuuden haltija. Kerrotaan, että ruhtinas Vasili

oli näytellyt sangen likaista osaa tässä jutussa, ja että hän on

matkustanut sangen nolona Pietariin.

"Tunnustan teille, että sangen vähän ymmärrän näitä laki- ja

testamentti-asioita; mutta sen vain tiedän, että sittenkun tästä

nuorukaisesta, jota kaikki yksinkertaisesti olemme kutsuneet vain

_monsieur_ Pierreksi, on tullut kreivi Besuhof ja Venäjän suurimman

omaisuuden haltija, olen huvikseni tarkannut, miten naima-ikäisten

tytärten äidit ja itse tyttäretkin ovat muuttuneet seurustellessaan

tämän nuorukaisen kanssa, joka, meidän kesken sanottuna, on aina

minusta tuntunut sangen vähäpätöiseltä henkilöltä. Jo parin vuoden ajan

ovat kaikki täällä huvitelleet etsimällä minulle sulhasia, joita

useimmassa tapauksessa en edes ole tuntenut, ja niinpä nytkin Moskovan

'naimakroniikka' on tehnyt minusta kreivitär Besuhovin. Mutta tiedätte,

etten tätä lainkaan halua. Kun on kerran puhe naimiskaupoista, niin

mainitsenpa teille, että _la tante en general_ Anna Mihailovna on

uskonut minulle salaisuutena, että ollaan hankkeissa naittaa teidät.

Eipä ole sulhanen suuren suuri eikä pienen pieni, onhan vain ruhtinas

Vasilin poika Anatol, joka tahdotaan ohjata turvalliseen satamaan

rikkaan ja ylhäissukuisen neitosen helmoihin, ja vanhempain vaali on

langennut teihin. En tiedä, mitä asiasta ajattelette, mutta olen

pitänyt velvollisuutenani ilmoittaa teille asiasta etukäteen. Sanotaan,

että hän on sangen kaunis, mutta muuten sangen kelvoton henkilö; muuta

hänestä en ole saanut tietää.

"Mutta onpa tässä jo lorua kerrakseen. Lopetan jo toisen arkin, ja äiti

on lähettänyt minua kutsumaan, sillä lähdemme päivällisille Apraksinien

luo. Lukekaa tämä mystillinen kirja, jonka tämän kirjeen mukana

lähetän; täällä on sillä ollut valtava menestys. Vaikka siinä onkin

kohtia, joita heikko ihmisjärki ei ymmärrä, niin on se kumminkin

verraton kirja, jonka lukeminen rauhoittaa ja ylentää sielua. Hyvästi.

Kunnioitukseni isällenne ja tervehdykseni neiti Bouriennelle. Syleilen

teitä koko rakkauteni voimalla. Julie.

"P. S. Kertokaahan minulle jotain veljestänne ja hänen hurmaavasta

pikku rouvastaan."

Ruhtinatar vaipui hetkiseksi aatoksiinsa, hymyillen syvämielisesti

(jolloin hänen säteilevät silmänsä valaisivat hänen täydellisesti

muuttuneet kasvonsa), ja noustuaan äkkiä istumasta hän siirtyi,

raskaasti astuen, pöydän luo. Hän otti paperia, ja nopeasti alkoi kynä

sillä kulkea. Hän kirjoitti ranskaksi seuraavan vastauksen:

"Rakas ja verraton ystävä. -- Kirjeenne 13 p:ltä on tuottanut minulle

paljon iloa. Rakastatte yhä minua, runollinen Julieni. Erolla, josta

puhutte niin paljon pahaa, ei nähtävästi ole ollut teihin sen

tavallista vaikutusta. Te nurisette eron johdosta -- mitä pitäisikään

minun sanoa, jos uskaltaisin, jolta on riistetty kaikki sydämelleni

kalliit? Ah! jollei olisi meillä uskontoa lohtunamme, niin olisi elämä

sangen surullinen. Miksi kuvailette minut niin ankaraksi, kun puhutte

sydämenne taipumuksista tuohon nuorukaiseen? Näissä asioissa olen

ankara ainoastaan itseeni nähden. Käsitän nämä tunteet toisissa, ja

jollen voikkaan niitä hyväksyä, kun en koskaan ole niitä kokenut, niin

en ainakaan niitä tuomitse. Minun mielestäni vain kristillinen rakkaus,

lähimmäisen rakkaus, rakkaus vihollisiin on arvokkaampi, suloisempi ja

parempi kuin tunteet, joita nuorukaisen kauniit silmät herättävät

teidän kaltaisenne runollisen ja rakastavan nuoren tytön sydämessä.

"Tieto kreivi Besuhovin kuolemasta oli saapunut tänne jo ennen

kirjettänne, ja koski se isääni sangen syvästi. Hän sanoo, että kreivi

oli suuren vuosisadan viimeisen edellinen edustaja, ja että nyt on

hänen vuoronsa, mutta että hän on tekevä kaikkensa, jotta tuo vuoro

lykkäytyisi mahdollisimman pitkälle. Varjelkoon Jumala meitä tästä

onnettomuudesta! En voi hyväksyä mielipiteitänne Pierren suhteen, jonka

olen tuntenut jo poikasena. Minun mielestäni on hänellä aina ollut jalo

sydän, ja tätä ominaisuutta pidän suurimpana ihmisiä arvostellessani.

Kun ajattelen hänen perintöjuttuaan ja ruhtinas Vasilin tässä asiassa

näyttelemää osaa, niin surkuttelen heitä molempia. Ah! rakas ystävä,

jumalaisen Vapahtajamme sanat: 'helpompi on kameelin käydä neulansilmän

läpi kuin rikkaan tulla Jumalan valtakuntaan', ovat kauheat, mutta

silti todet. Surkuttelen ruhtinas Vasilia, mutta vielä enemmän Pierreä.

Niin nuorena sellaisen omaisuuden painostamana, kuinka monien

kiusausten läpi onkaan hänen kulkeminen! Jos minulta kysyttäisiin, mitä

enin maailmassa halajan, niin vastaisin: tahdon olla köyhempi köyhintä

mieron kulkijaa. Tuhannet kiitokset, rakas ystävä, lähettämästänne

kirjasta, joka on herättänyt sellaista riemastusta teikäläisten

keskuudessa. Koska kirjoitatte, että tässä kirjassa monen hyvän asian

ohella on kohtia, joita heikko ihmisjärki ei voi käsittää, niin en

todellakaan käsitä, mitä hyötyä olisi vaivata itseään turhalla

lukemisella, josta ei mitään siunausta saata lähteä. En muuten ole

koskaan käsittänyt muutamain henkilöiden intohimoa mystillisiin

kirjoihin, jotka vain herättävät heissä epäilyksiä, kiihoittavat

mielikuvitusta ja tekevät heidän luonteensa isonteleviksi, joka on

aivan vastakkaista kristilliselle yksinkertaisuudelle. Lukekaamme

Apostoleita ja Evankeliumia. Älkäämme koettako tunkeutua näissä

kirjoissa löytyviin salaisuuksiin, sillä miten voimme me kurjat

syntiset vaatiakkaan, että käsittäisimme Kaitselmuksen kauhistuttavia

ja pyhiä salaisuuksia niin kauvan kun meitä verhoaa tämä lihapeite,

joka on läpinäkymättömänä verhona meidän ja Iäisen välillä. Tyytykäämme

mieluummin tutkimaan niitä korkeita ohjeita, jotka jumalainen

Vapahtajamme on jättänyt meille ojennusnuoraksi vaeltaessamme täällä

maailmassa; koettakaamme seurata näitä ohjeita ja varmistua

tietoisuudessa, että mitä vähemmän annamme valtaa heikolle

inhimilliselle järjellemme, sitä otollisemmat olemme Jumalalle, joka

hylkää kaiken tiedon, mikä ei ole Hänestä; mitä vähemmän pyrimme

syventymään Hänen salaisuuksiinsa, jotka Hän on suvainnut meiltä

kätkeä, sitä pikemmin Hän ne meille valaisee Jumalallisella järjellään.

"Isä ei ole puhunut mitään kosijasta, mutta kirjeen sanoo hän saaneensa

ja sanoo odottavansa ruhtinas Vasilia vieraskäynnille. Minua koskevasta

avioliittohommasta mainitakseni, sanon teille, rakas ja verraton

ystävä, että pidän avioliittoa jumalallisena säädelmänä, johon on

alistuttava. Jos Kaikkivaltias hyväksi näkee velvoittaa minut puolison

ja äidin tehtäviin, niin olen tekevä kaikkeni täyttääkseni nämä

velvollisuudet niin hyvin kuin voin, kuinka raskaaksi se minulle

käyneekin, enkä ryhdy tutkiskelemaan tunteitani sen suhteen, joka

minulle on säädetty.

"Olen saanut veljeltäni kirjeen, jossa hän ilmoittaa saapuvansa

vaimoineen Lisijagoriin. Kuitenkaan ei ilomme ole pitkäaikainen, sillä

veljeni lähtee tuohon onnettomaan sotaan, johon olemme sekaantuneet,

Jumala ties miten ja minkätähden. Ei ainoastaan siellä, toiminnan ja

maailmankeskuksessa, puhuta pelkästään sodasta, täälläkin, peltotöiden

ja uinuvan luonnon keskessä, jommoiseksi te kaupunkilaiset tavallisesti

kuvailette maalaiselämää, kajahtelevat sodan äänet, levittäen surua ja

murhetta. Isä ei muusta puhukkaan kuin marsseista ja päivämarsseista,

joista en ymmärrä tuon tätäkään; ja toissapäivänä, ollessani

tavallisella kävelyretkelläni kylätiellä, näin sydäntä vihlovan

näytelmän... Tielle olivat kokoontuneet täältä armeijaan lähetettävät

rekryytit ja heidän saattajansa. Kauheata oli nähdä lähtevien äitien,

vaimojen ja lasten tuskaa ja kuulla saattajain ja lähteväin

itkuntyrskintää! Tällaista nähdessään tulee ihminen ajatelleeksi, että

ihmiskunta on unohtanut jumalaisen Vapahtajansa neuvot, joissa Hän

opettaa meitä toisiamme rakastamaan ja antamaan anteeksi toistemme

viat, ja pitää suurimpana hyveenään toinen toisensa tappamista.

"Hyvästi, rakas, hyvä ystävä. Varjelkoon jumalainen vapahtajamme ja

Hänen Pyhä Äitinsä teitä pyhässä ja mahtavassa suojassaan. Maria."

-- Ah, lähetätte myös postianne, ruhtinatar, minä jo lähetin omani.

Kirjoitin äiti rukalleni, -- puhui hätäisesti miellyttävällä, mehevällä

äänellään hymyilevä _m--lle_ Bourienne, sorauttaen r-äännettä ja tuoden

ruhtinatar Marian suljettuun, surumieliseen ja synkkään ilmapiiriin

aivan toisenlaisen, kevytmielisen iloisen ja itseensätyytyväisen

maailmansa.

-- Ruhtinatar, pidän velvollisuutenani varoittaa teitä, -- hän jatkoi,

ääntään vaimentaen, -- ruhtinas on riidellyt, -- "riidellyt" sanassa

hän erityisesti sorautti r-äännettä, kuunnellen mielihyvin omaa

ääntään, -- riidellyt Mihail Ivanovitshin kanssa. Hän on sangen pahalla

tuulella, kovin äreä. Olkaa varuillanne, tiedätte.

-- Ah! rakas ystävä, -- vastasi ruhtinatar Maria, -- olen pyytänyt,

ettette puhuisi minulle isäni pahoista tai hyvistä tuulista. En itse

häntä arvostele, enkä suo, että muutkaan siihen ryhtyvät.

Ruhtinatar katsahti kelloon ja huomattuaan, että hän jo oli menettänyt

viisi minuttia siitä ajasta, joka hänen joka päivä oli käytettävä

klaveerin soittamiseen, lähti hän pelästyneenä arkihuoneeseen.

Päiväjärjestyksen mukaan nukkui ruhtinas 12 ja 2 välillä, ja silloin

soitti ruhtinatar klaveeria.