Pierre tunsi hyvin tämän suuren, patsaiden ja holvikaarten jakaman
huoneen, joka oli kokonaan verhottu persialaisilla matoilla. Patsaiden
takainen huoneen osa, missä toisella seinällä seisoi silkkisten
verhojen suojaama punapuusta tehty korkea vuode, ja toisella
mahdottoman suuri pyhäinkuvakaappi, oli punasen kirkkaasti valaistu,
kuten kirkot jumalanpalveluksen aikana. Pyhäinkuvakaapin valaistujen
metallikehysten alla oli pitkä voltairelainen nojatuoli, jolla kreivi
Besuhof lepäsi, pää lumivalkeilla, nähtävästi juuri muutetuilla
patjoilla. Hän oli vyötäisiin saakka peitetty räikeän viheriällä
peitteellä, jolla lepäsivät hänen vahvat, suuret kätensä. Pierrelle
olivat tutut nämä syvien, luontaista ylevyyttä ilmaisevien ryppyjen
uurtamat, kauniit, punasen keltaset kasvot ja tuo leveä otsa, jonka
yläpuolella törrötti harmaa, jalopeuraa muistuttava hiusharja. Oikean
käden peukalon ja etusormen väliin oli pistetty vahakynttilä, jota
nojatuolin takaa kurotellen piteli eräs vanha palvelija. Nojatuolin
kummallakin puolella seisoi hengenmiehiä juhlallisissa, loistavissa
puvuissaan, hiukset hajallaan, käsissä sytytetyt kynttilät, toimittaen
juhlallisen hartaasti jumalanpalvelusta. Aivan heidän takanaan
seisoivat molemmat nuoremmat ruhtinattaret, nenäliinat silmillä, ja
heidän edessään vanhin ruhtinatar, Katish, ilkeän päättäväinen ilme
kasvoilla, herkeämättä katsellen pyhäinkuviin, aivan kuin olisi
tahtonut sanoa kaikille, ettei vastaa teoistaan, jos kerrankin
vilkaisee sivulleen. Oven lucna seisoivat Anna Mihailovna, lempeä surun
ja anteeksiantavaisuuden ilme kasvoilla, ja tuntematon naishenkilö.
Toisella puolella ovea, lähellä sairaan nojatuolia seisoi ruhtinas
Vasili, nojaten vasemmalla kyynärvarrellaan veistoselkäiseen sametilla
päällystettyyn tuoliin. Vasemmassa kädessä hänellä oli kynttilä,
oikealla hän risti silmiään, kohottaen joka kerta silmänsä korkeuteen,
kun hän kosketti sormilla otsaansa. Hänen kasvonsa ilmaisivat
rauhallista hartautta ja Jumalan tahdolle alistumista. "Jollette käsitä
näitä tunteita, niin sitä pahempi teille", näyttivät ne sanovan.
Hänen takanaan seisoivat adjutantti, lääkärit ja miespalvelijat; kuten
kirkossakin, seisoivat miehet ja naiset eri puolilla. Kaikki olivat
vaiti ja tekivät ristinmerkkejä, kuului ainoastaan pappien lukua,
pidätettyä, jylhää bassolaulua ja, luvun ja laulun hetkeksi tauvottua,
jalkojen muuttelemista ja huokauksia. Teoistaan tietoisena Anna
Mihailovna astui poikki huoneen Pierren luo ja antoi hänelle kynttilän.
Pierre sytytti sen, mutta tarkastellessaan ympärillään olijoita hän
tuli hajamieliseksi ja alkoi tehdä ristinmerkkejä samalla kädellä,
jossa piti kynttilää.
Nuorin ruhtinatar, punaposkinen, naurunhaluinen, luomihuuli Sofia,
katseli häntä. Hän hymähti, kätki kasvonsa nenäliinaan eikä pitkään
aikaan tohtinut niitä paljastaa; mutta kun hän taas katsahti Pierreen
alkoi häntä naurattaa. Hän tunsi nähtävästi, ettei voi katsella Pierreä
nauramatta, mutta ei myöskään voinut olla häneen katsomatta, ja
sentähden hän, kiusausta välttääkseen siirtyi hiljaa patsaan taakse.
Kesken jumalanpalvelusta vaikenivat hengenmiesten äänet, ja he
puhelivat jotain kuiskaten keskenään; vanha palvelija, joka oli
pidellyt kreivin kättä, nousi seisaalleen ja kääntyi naisiin. Anna
Mihailovna astui sairaan luo, kumartui häntä katsomaan ja viittasi
tohtori Lorrainia. Ranskalainen, -- jolla ei ollut kynttilää kädessä ja
joka patsasta vasten nojaten seisoi kunnioittavassa asennossa,
osoittaakseen, että hän uskontojen erilaisuuksista huolimatta
täydellisesti ymmärtää toimituksen tärkeyden, vieläpä sen hyväksyykin,
-- astui paraissa voimissa olevan miehen hiljaisin askelin sairaan luo,
tarttui sairaan vapaaseen käteen valkeilla, hienoilla sormillaan ja,
kääntyen kyljin sairaaseen, alkoi koetella valtimoa ja vaipui
aatoksiinsa. Sairaalle annettiin jotain juoda, hänen ympärillään
hyörittiin, sitten kaikki taas vetäytyivät paikoilleen, ja
jumalanpalvelus alkoi uudelleen. Tämän väliajan aikana Pierre huomasi,
että ruhtinas Vasili lähti tuolinsa takaa sen näköisenä kuin olisi
tietänyt, mitä tekee, ja että sen pahempi muille, jolleivät häntä
ymmärrä. Hän ei pysähtynyt sairaan luo, vaan astui vanhinta
ruhtinatarta kohti, joka liittyi häneen, ja yhdessä he vetäytyivät
makuuhuoneen perukkaan, silkkisten verhojen suojaaman vuoteen luo. Ei
Pierre, enempää kuin muutkaan, kiinnittänyt huomiotaan tähän seikkaan,
sillä hän oli kerta kaikkiaan päättänyt mielessään, että kaikki, mitä
tänä iltana tapahtuneekin, on välttämättömän tarpeellista.
Kirkkolaulun säveleet vaikenivat, ja kuului hengenmiehen ääni, kun hän
kunnioittavasti onnitteli sairasta sakramentin nauttimisen johdosta.
Sairas lepäsi yhä elottomana ja liikkumattomana. Hänen ympärillään
alettiin hyöriä, kuului askelia ja kuiskutusta, ylinnä kuului Anna
Mihailovnan ääni.
Pierre kuuli hänen sanovan:
-- On välttämätöntä siirtää vuoteeseen, tässä ei mitenkään käy...
Lääkärit, ruhtinattaret ja palvelijat ympäröivät niin sankkana
seinänä sairaan, ettei Pierre enää nähnyt tuota punasenkeltasta,
harmaaharjaista päätä, johon hänen katseensa oli ollut kiintyneenä koko
jumalanpalveluksen ajan. Hän arvasi nojatuolia ympäröiväin ihmisten
varovaisista liikkeistä, että kuolevaa nostetaan ja siirretään.
-- Tartu käteeni, siten pudotat, -- kuuli hän erään palvelijan
kuiskaavan pelästyneenä. -- Alhaalta ... vielä yksi, -- puhuivat äänet,
ja raskas hengitys ja jalkain töminä kävivät yhä nopeammiksi, aivan
kuin taakka, jota he kantoivat, olisi ollut heille liian raskas.
Kantajat, joiden joukossa oli Anna Mihailovnakin, tulivat Pierren
kohdalle, ja hän näki väläykseltä kantajain selkäin ja niskain takaa
sairaan korkean, lihavan, paljaan rinnan, täyteläät olkapäät, jotka
olivat kohollaan, kantajien pidellessä sairasta kainaloista, ja
harmaan, kiharan jalopeuranpään. Tätä päätä, tavattoman leveine
otsineen ja poskipäineen, kauniine tunteellisine suineen ja ylevine,
kylmine katseineen, ei kuoleman läheisyys ollut rumentanut. Samallainen
oli se kolme kuukautta sitten, jolloin kreivi oli lähettänyt Pierren
Pietariin. Mutta avuttomana se nyt heilui, kantajain epätasaisesti
astellessa, ja kylmä, välinpitämätön katse harhaili tajuttomana.
Hyörittiin hetkinen korkean vuoteen ääressä: kantajat hajaantuivat.
Anna Mihailovna kosketti Pierren käteen ja sanoi hänelle: "Tulkaa".
Pierre meni hänen kanssaan vuoteen luo, jolle sairas, arvatenkin
äskeisen sakramentin toimittamisen johdosta, oli asetettu juhlalliseen
asentoon. Hän lepäsi, pää korkealla patjalla. Kädet, kämmenet alaspäin,
olivat asetetut sopusuhtaisesti viheriäiselle silkkipeitteelle. Kun
Pierre oli tullut vuoteen ääreen, katsoi kreivi suoraan häneen, mutta
tämän katseen tarkoitusta ja merkitystä ei ihminen voinut käsittää.
Joko ei sanonut tämä katse muuta kuin että pitäähän johonkin katsella
niin kauvan kun on silmät, tahi sanoi se liian paljon. Pierre pysähtyi,
tietämättä, mitä hänen olisi tehtävä, ja katsahti kysyvästi
ohjaajaansa, Anna Mihailovnaan. Tämä teki silmillään kiirehtivän
liikkeen, osoittaen sairaan kättä ja heittäen huulillaan sitä kohti
lentomuiskun. Pierre kurotti hartaasti kaulaansa, jottei takertuisi
peitteeseen, ja kumartui suutelemaan sairaan leveäluista, lihan
tyvekästä kättä. Ei käsi, eikä ainoakaan lihas kreivin kasvoilla
liikahtanut. Pierre katsahti taas kysyvästi Anna Mihailovnaan
saadakseen tietää mitä hänen vielä oli tehtävä. Tämä osoitti hänelle
silmillään vuoteen vieressä olevaa nojatuolia. Pierre hankkiutui
nöyränä istumaan, silmillään yhä kysyen, onko hän tehnyt oikein. Anna
Mihailovna nyökäytti hyväksyvästi päällään. Pierre asettautui taas
egyptiläisen kuvapatsaan sopusuhtaisen naiviin asentoon, ollen
nähtävästi huolissaan, että hänen kömpelö ja paksu ruhonsa anastaa niin
paljon tilaa, ja ponnistaen kaikki hengenvoimansa, näyttääkseen
mahdollisimman pieneltä. Hän katseli kreiviä. Kreivin katse oli
kiintynyt siihen paikkaan, missä Pierren pää oli ollut, kun hän seisoi.
Anna Mihailovna ilmaisi asennollaan, miten syvästi hän käsitti isän ja
pojan tapaamisen viime hetkien liikuttavan vakavuuden. Tätä kesti pari
minuttia, jotka Pierrestä tuntuivat tunnilta. Yhtäkkiä vavahtivat
mahtavat lihakset ja rypyt kreivin kasvoilla. Vavahteleminen yhä yltyi,
kaunis suu vääntyi (vasta nyt Pierre käsitti, miten lähellä kuolemaa
oli hänen isänsä), vääntyneestä suusta kuului epäselviä, kähiseviä
ääniä. Anna Mihailovna katseli hartaana sairasta silmiin, koettaen
arvata, mitä tämä haluaisi, osoittaen milloin Pierreen, milloin
juomaan, milloin kuiskaten mainitsi ruhtinas Vasilin nimen, milloin
osoitti peitettä. Sairaan silmien ja kasvojen ilme ilmaisi
kärsimättömyyttä. Hän ponnisti voimansa nähdäkseen palvelijan, joka
alati seisoi vuoteen pääpuolessa.
-- Hän haluaa kääntyä toiselle kyljelle, -- kuiskasi palvelija ja
ryhtyi kääntämään kreivin raskasta ruumista kasvoin seinään päin.
Pierre nousi auttamaan palvelijaa. Käännettäessä retkahti hänen toinen
kätensä avuttomana taaksepäin, eikä hän ponnistuksista huolimatta
saanut sitä nousemaan. Liekkö kreivi huomannut kauhun katseen, jolla
Pierre tuijotti tuohon elottomaan käteen, tai liekkö joku muu aatos
tällä hetkellä välähtänyt kuolevan aivoissa; ainakin katsahti hän
tuohon tottelemattomaan käteen, sitten Pierreen ja taas käteen, ja
hänen kasvoilleen ilmautui heikko, kärsivä hymy, aivan kuin olisi
kuoleva tahtonut pilkata omaa voimattomuuttaan. Nähdessään tämän hymyn
Pierre yhtäkkiä tunsi rintansa vavahtavan, hänen nenässään kirpasi, ja
kyyneleet pimittivät hänen näkönsä. Sairas käännettiin kyljelleen
kasvoin seinään päin. Hän huoahti.
-- Hän uinahti, -- sanoi Anna Mihailovna, huomattuaan erään
ruhtinattarista, joka oli tulossa hoitovuorolleen. -- Lähtekäämme.
Pierre lähti huoneesta.