Samaan aikaan kun näin keskusteltiin vastaanottohuoneessa ja ruhtinatar
Katarina Semjonovnan luona, vierivät vaunut kreivi Besuhovin pihalle.
Niissä istuivat Pierre (jota oli lähetetty noutamaan) ja Anna
Mihailovna (joka oli pitänyt velvollisuutenaan seurata Pierreä). Kun
pyörät pehmeästi kierivät oljilla peitettyä katua myöten kreivi
Besuhovin talon kohdalla, kääntyi Anna Mihailovna Pierreen lausuakseen
hänelle lohduttavia sanoja, mutta huomasikin, että tämä nukkui vaunujen
nurkassa. Hän herätti hänet. Toinnuttuaan unen pöherryksistä Pierre
lähti vaunuista Anna Mihailovnan jälissä ja vasta nyt hän alkoi
ajatella, että hänen pian oli tavattava kuoleva isänsä. Hän huomasi,
etteivät vaunut olleetkaan pysähtyneet pääkäytävän, vaan takakäytävän
edustalle. Laskeutuessaan vaunujen astimilta hän huomasi, miten kaksi
porvarispukuista miestä kiireesti vetäytyi portaiden luota seinän
varjoon. Hetken kuluttua hän huomasi seinän varjossa portaiden
kummallakin puolella vielä useita saman näköisiä miehiä. Mutta ei Anna
Mihailovna, ei palvelija, eikä kuskikaan, jotka tietysti myöskin heidät
huomasivat, olleet heistä tietääkseenkään. "Varmaankaan ei ole tässä
mitään ihmeellistä", päätteli Pierre mielessään ja lähti astumaan Anna
Mihailovnan jälissä. Anna Mihailovna nousi nopein askelin yläkertaan
heikosti valaistuja, kapeita kiviportaita myöten, hoputellen Pierreä,
joka yhä jäi jälkeen. Vaikkeikaan Pierre käsittänyt, minkätähden hänen
oli oikeastaan mentävä kreivin luo, vielä vähemmän, minkätähden hänen
oli kulettava takatein, niin päätteli hän kumminkin itsekseen, että
varmaankin se on välttämättömän tarpeellista, koska Anna Mihailovnakin
niin hoputtaa ja on asiastaan varma. Portaiden keskipaikoilla tuli
heitä vastaan muutamia miehiä sangot käsissä ja mennä porhalsivat
tömisevissä saappaissaan sellaista vauhtia, että olivat vähällä viedä
heidät kumoon. Miehet vetäytyivät seinän viereen, päästääkseen heidät
ohitseen, eivätkä vähääkään näyttäneet ihmettelevän heidän täällä
oloaan.
-- Täältäkö mennään ruhtinattarien suojiin? -- kysyi Anna Mihailovna
eräältä heistä.
-- Täältä, -- vastasi palvelija rohkeasti ja kovalla äänellä, aivan
kuin nyt jo kaikki olisi mahdollista: -- ovi vasemmalla, matushka.
-- Kenties kreivi ei olekkaan minua kutsunut, -- sanoi Pierre,
päästyään portaiden käännesillalle: -- mieluummin menisin omaan
huoneeseeni.
Anna Mihailovna pysähtyi, jotta Pierre hänet saavuttaisi.
-- Ah, ystäväni! -- hän sanoi, kosketellen Pierren kättä samoin
liikkein kuin aamulla poikansa kättä: -- uskokaa, kärsin yhtä paljon
kuin tekin, mutta karkaiskaa luontonne.
-- Tokkohan tulen? -- kysyi Pierre, katsellen ystävällisesti lasiensa
läpi Anna Mihailovnaa.
-- Ah, ystäväiseni, unohtakaa kärsimänne vääryydet, muistakaa, että hän
on isänne ... kenties henkitoreissa. (Hän huoahti.) Rakastan teitä kuin
poikaani. Luottakaa minuun, Pierre. En unhoita teidän etujanne.
Pierre ei käsittänyt mitään; taas tunsi hän, vieläpä entistään
selvemmin, että niin täytyy olla, ja hän lähti nöyränä seuraamaan Anna
Mihailovraaa, joka jo avasi ovea.
Tämä ovi vei takakäytävän eteiseen. Ruhtinattarien palvelija-vanhus
istui eteisen nurkassa ja kutoi sukkaa. Pierre ei koskaan ollut käynyt
tässä talon osassa, eipä edes ollut aavistanut tällaisten suojain
olemassa oloa. Heidän ohitseen kiirehtivältä tytöltä, joka kuletti
tarjottimella karahviinia, Anna Mihailovna kysyi (kutsuen häntä
armaakseen ja kyyhkyläisekseen) ruhtinattarien vointia ja lähti sitten
johtamaan Pierreä pitkin kivistä käytävää. Ensimäinen ovi vasemmalta
vei käytävästä ruhtinattarien suojiin. Kun sisäkkö karahviinia
viedessään kiireissään (tässä talossa tehtiin tähän aikaan kaikki
kiireissä) jätti oven sulkematta, ja Pierre ja Anna Mihailovna ohi
kulkiessaan tahtomattaan tulivat vilkaisseeksi avonaisesta ovesta,
näkivät he ruhtinas Vasilin ja vanhimman ruhtinattaren istuvan
lähetyksin ja puhelevan keskenään. Nähtyään ohi kulkijat ruhtinas
Vasili teki kärsimättömän liikkeen ja heittäytyi takakenoon; ruhtinatar
hypähti paikoiltaan ja hurjin liikkein vetää läimäytti oven kiinni.
Tämä liike ei lainkaan ollut sopusoinnussa ruhtinattaren ainaisen
rauhallisuuden kanssa; kauhu, joka kuvastui ruhtinas Vasilin kasvoilla,
oli hänen arvokkuudelleen niin tavaton, että Pierre pysähtyi ja
katsahti kysyvästi lasiensa läpi saattajaansa. Anna Mihailovna ei
lainkaan näyttänyt kummastuneelta, hymähtihän vain hieman ja huoahti,
osoittaakseen, ettei hän muka muuta ole odottanutkaan.
-- Olkaa miehuullinen, ystäväni; minä kyllä valvon etujanne, -- lausui
hän vastaukseksi Pierren katseeseen ja lähti entistä vinhemmin astumaan
pitkin käytävää.
Pierre ei käsittänyt, mistä oli kysymys, ja vielä vähemmän hän käsitti,
mitä merkitsi "valvon etujanne", mutta sen hän käsitti, että kaikki oli
niinkuin oleman piti. Käytävästä he tulivat heikosti valaistuun saliin,
josta päästiin kreivin vastaanottohuoneeseen. Tämä sali oli niitä
kylmiä, komeasti sisustettuja huoneita, joissa Pierre oli käynyt
pääkäytävän puolelta. Mutta nyt oli tässäkin huoneessa tyhjä kylpyamme
keskellä lattiaa ja matolle oli räiskynyt vettä. Heitä vastaan
tulivat varpaillaan astuen eräs palvelija ja suntio, jolla oli
suitsutusastia kädessä; eivätkä hekään erityisemmin Pierreä ja Anna
Mihailovnaa tarkastaneet. Salista he astuivat Pierrelle tuttuun
vastaanottohuoneeseen, missä oli kaksi italialaista akkunaa ja mistä
ovi vei talvipuutarhaan. Tämän huoneen merkillisyyksiä olivat Katarinan
suuri rintakuva ja täyteen kokoon maalattu muotokuva. Samat henkilöt
istuivat yhä täällä, melkeinpä samoissa asennoissakin ja kuiskailivat
keskenään. Kun Anna Mihailovna itkettyneine, kalpeine kasvoineen ja
hänen kintereillään nöyränä, pää painuksissa paksu Pierre astuivat
huoneeseen, vaikenivat kaikki ja katsahtivat heihin.
Anna Mihailovnan kasvoilla kuvastui tietoisuus, että ratkaiseva hetki
oli tullut; toimekkaan pietarilaisen rouvan tapaan hän astui huoneeseen
rohkeampana kuin aamulla eikä päästänyt Pierreä luotaan. Hän tunsi
olevansa varma kreivin luokse pääsöstä, koska hänellä oli mukanaan se,
jonka kuoleva tahtoi tavata. Hän vilkasi hätimiten huoneessa olijoihin
ja huomattuaan kreivin rippi-isän hän yhtäkkiä kyyristyi kokoon ja
lähti, hiljalleen vaappuen, purjehtimaan häntä kohti. Nöyränä hän otti
siunauksen ensin yhdeltä, sitten toiselta hengenmieheltä.
-- Jumalan kiitos, että kerkisimme ajoissa, -- hän puhui
bengenmiehelle: -- me sukulaiset olemme kaikki niin pelänneet. Tämä
nuorukainen on kreivin poika, hän lisäsi hiljemmin. -- Kauhea hetki!
Lausuttuaan nämä sanat hän lähestyi lääkäriä.
-- _Cher docteur_, -- hän puhui, -- tämä nuorukainen on kreivin
poika ... onko toivoa?
Lääkäri ei vastannut mitään, kohauttihan vain nopein liikkein silmiään
ja harteitaan. Samoin kohautti Anna Mihailovnakin silmiään ja
harteitaan, huoahti ja lähti Pierren luo. Hän kääntyi Pierreen
erityisen kunnioittavasti ja hellän surullisesti.
-- Luottakaa Hänen armoonsa, -- hän sanoi ja osoitti Pierrelle pientä
sohvaa, kehoittaen häntä istumaan kunnes palajaa. Hän lähti varpaillaan
astumaan ovea kohti, jota kaikki tarkastelivat. Kuului hiljainen
naraus, ja Anna Mihailovna hävisi näkyvistä.
Pierre, joka oli päättänyt kaikessa totella ohjaajaansa, lähti astumaan
sohvaa kohti. Heti kun Anna Mihailovna oli hävinnyt oven taakse, Pierre
huomasi, miten kaikki huoneessa olijat alkoivat katsella häntä. Näissä
katseissa hän oli huomaavinaan jotain muutakin kuin uteliaisuutta ja
myötätuntoisuutta. Hän huomasi, että vieraat, osoitellen häntä
silmillään, kuiskailivat keskenään, ja heidän katseissaan oli jotain
pelon ja matelevaisuuden tapaista. Ei oltu häntä milloinkaan kohdeltu
niin kunnioittavasti kuin nyt: eräs hänelle tuntematon naishenkilö,
joka puheli hengenmiesten kanssa, nousi paikoiltaan ja pyysi häntä
istumaan; adjutantti kumartui nostamaan hänen pudonnutta hansikastaan;
lääkärit vaikenivat kunnioittavasti, kun hän kulki heidän ohitseen, ja
väistyivät tehdäkseen hänelle tilaa. Alussa Pierre ei tahtonut istuutua
naishenkilön osoittamalle paikalle, jottei olisi häntä häirinnyt,
tahtoi itse nostaa hansikkaansa ja vältellä lääkäreitä, jotka eivät
lainkaan olleet hänen tiellään; mutta yhtäkkiä hän tunsi sielussaan,
että se olisi sopimatonta; hän tunsi, että hänen tänä yönä on
näytettävä pääosaa jonkinlaisissa kauheissa ja kaikkien odottamissa
juhlamenoissa, ja sentähden on hänen sallittava kaikkien itseään
palvella. Sanaakaan sanomatta hän otti hansikkaan adjutantilta,
istuutui naishenkilön paikalle, asettaen suuret kätensä sopusuhtaisesti
koukistetuille polvilleen. Hän istui kuin egyptiläinen kuvapatsas ja
päätteli mielessään, että kaikki on kuin olla pitää, ja ettei hänen
tänä iltana, jos tahtoo olla hämmästymättä ja tekemättä tyhmyyksiä,
pidä toimia oman järkensä mukaan, vaan on hänen antauduttava kokonaan
niiden haltuun, jotka häntä johdattavat.
Ei ollut kulunut kahtakaan minuuttia, kun ruhtinas Vasili astui
juhlallisena, pää pystyssä huoneeseen. Yllä hänellä oli pitkä
loippananuttu, johon oli kiinnitetty kolme tähteä. Hän näytti
laihemmalta kuin aamulla; silmänsä olivat tavallista suuremmat, kun hän
tarkastavasti katsahti huoneessa olijoihin. Huomattuaan Pierren hän
meni hänen luokseen, tarttui hänen käteensä (tätä hän ei koskaan ennen
ollut tehnyt) ja taivutti sitä alaspäin, aivan kuin olisi tahtonut
koetella, miten lujassa se jukottaa.
-- Rohkeutta, rohkeutta, ystäväiseni. Hän on halunnut tavata teitä. Se
on hyvä, -- ja hän aikoi poistua.
Mutta Pierre piti välttämättömänä kysyä:
-- Miten on terveyden laita...
Hän hämmentyi, sillä hän ei tietänyt, oliko soveliasta kutsua kuolevaa
kreiviksi; isäksi kutsuminen taas häntä hävetti.
-- Hänellä on ollut taas halvauskohtaus, puoli tuntia sitten. Oli taas
halvauskohtaus. Rohkeutta, ystäväiseni...
Pierren ajatuskyky oli niin lamaantunut, ettei hän alussa lainkaan
käsittänyt, mitä halvauskohtaus merkitsee, vaan luuli sen
jonkinlaiseksi väkivallanteoksi. Hän katsahti epäröiden ruhtinas
Vasiliin ja vasta jonkun ajan kuluttua hän käsitti, että halvaus on
tauti.[31] Ruhtinas Vasili sanoi ohimennen muutaman sanan tohtori
Lorrainille ja lähti varpaillaan käyden astumaan ovea kohti. Hän oi
osannut käydä varpaillaan, ja kömpelösti hän koikkelehti ruumistaan
väännellen. Hänen jälkiinsä pujahti ovesta vanhin ruhtinatar, sitten
hengenmiehet, kirkonpalvelijat ja lopuksi palvelusväki. Oven takaa
kuului huonekalujen siirtelemisestä syntyvää kolinaa, ja viimein tulla
tuoksahti ovesta vastaanottohuoneeseen Anna Mihailovna, kasvot
kalpeina, buten tavallisesti, mutta lujan päättäväisinä. Hän tuli
Pierren luo, kosketti hänen käteensä ja sanoi:
-- Jumalan armo on loppumaton. Viimeinen voitelu alkaa tuossa
tuokiossa. Tulkaa.
Pierre astui pehmeätä mattoa myöten huoneeseen ja huomasi, että hänen
jälkiinsä tulivat adjutantti, tuntematon naishenkilö ja eräs palvelija,
aivan kuin tähän huoneeseen nyt jo saisi tulla luvattakin.