XXI.

Samaan aikaan kun Rostovien salissa tanssittiin kuudetta anglaise'a,

soittajien väsyneesti soittaessa ja uupuneiden palvelijain ja kokkien

valmistellessa illallista, kohtasi kreivi Besuhcvia halvaus kuudennen

kerran. Lääkärit ilmoittivat, ettei enää ollut paranemisen toiveita;

sairaalle luettiin rippirukoukset ja annettiin pyhä ehtoollinen;

valmistauduttiin viimeiseen voiteluun, ja talossa oli hyörinää ja

levotonta liikehtimistä, joka on niin tavallista tällaisina hetkinä.

Talon ulkopuolella, portin edustalla tungeskeli ruumisarkuntekijöitä,

odotellen suurta tilausta kreivin hautajaisia varten. Kun saapui

ajoneuvoja, vetäytyivät he sentään loitommalle. Moskovan ylipäällikkö,

jonka adjutantit vähäväliä olivat käyneet tiedustelemassa kreivin

terveydentilaa, saapui tänä iltana itse lausumaan viimeiset

tervehdykset kuuluisalle Katarinan aikuiselle ylimykselle.

Upea vastaanottohuone oli ihmisiä äärillään. Kaikki nousivat

kunnioittavasti paikoiltaan, kun ylipäällikkö tuli kreivin huoneesta,

missä hän oli viipynyt puolisen tuntia kahdenkesken sairaan kanssa.

Heikosti nyökäytellen päällään, hän vastasi lääkärien, kirkonmiesten ja

sukulaisten kumarruksiin ja koetti kiireesti astumalla välttää heidän

tutkivia katseitaan. Ruhtinas Vasili, joka näinä viime päivinä oli

laihtunut ja käynyt kalpeaksi, saatteli ylipäällikköä ja hiljaa

toisteli useampaan kertaan jotain hänelle.

Saatettuaan ylipäällikön, ruhtinas Vasili meni saliin, istuutui

tuolille, heitti voimakkaasti jalkansa ristiin ja nojaten

kyynärpäällään polveensa hän peitti kädellä silmänsä. Istuttuaan täten

jonkun aikaa, hän nousi ja lähti astumaan tavattoman nopein askelin

pitkin käytävää, vilkuen pelästyneen näköisenä ympärilleen. Hän kulki

talon takimmaiseen osaan, missä vanhin ruhtinattarista asui.

Heikosti valaistussa vastaanottohuoneessa puheltiin epäselvästi

kuiskaten, ja heti kun hiljaa narahtaen avautui kuolevan suojiin

johtava ovi, syntyi huoneessa haudan hiljaisuus, ja kaikki katseet,

kysyvinä ja odottelevina, suuntautuivat oveen.

-- Ihmisellä on rajansa, -- puhui vanha hengenmies hänen viereensä

istahtaneelle naishenkilölle, joka naivina kuunteli hänen puhettaan, --

raja on asetettu, jonka yli et käy.

-- Eikö voiteleminen jo ole myöhäistä, isä rakas? -- kysyi naishenkilö,

aivan kuin ei hänellä tämän asian suhteen olisi ollut omaa

mielipidettä.

-- Sakramentti, äitiseni, on suuri, -- vastasi hengenmies, pyyhkäisten

kädellään kaljuaan, jolle sivuilta oli vedetty jokunen harmahtava

haituva.

-- Kuka tämä oli? itsekö ylipäällikkö? -- kyseltiin huoneen toisessa

päässä. -- Miten nuorekkaan näköinen!...

-- Ja jo seitsemännellä kymmenellä! Mitä, puhutaan, ettei kreivi enää

tuntisi ketään? Ovat tahtoneet toimittaa viimeisen voitelun.

-- Tunsin erään henkilön, joka seitsemästi oli saanut viimeisen

voitelun.

Keskimäinen ruhtinatar tuli sairaan huoneesta silmät itkusta

turvonneina ja istuutui tohtori Lorrainin viereen, joka kyynärpäällään

pöytään nojaten istui kauniissa asennossa Katarinan muotokuvan alla.

-- Erittäin ihana ilma, -- sanoi tohtori, vastaten ruhtinattaren

kysymykseen, -- erittäin ihana, ruhtinatar, ja entäs miten

muistuttaakaan Moskova maaseutua.

-- Eikö todellakin? -- sanoi ruhtinatar, huoaten. -- Saako hän siis

juoda?

Lorrain mietti hetkisen.

-- Onko hän nauttinut lääkettä?

-- On.

-- Ottakaa lasi keitettyä vettä ja asettakaa siihen näpillinen (hän

näytti hienosilla sormillaan, mitä näpillinen merkitsee)

eremortartaria...

-- Ei ole ollut tapausta, että kolmannen halvauskohtauksen jälkeen

sairas olisi jäänyt henkiin, -- puhui saksalainen lääkäri huonolla

venäjänkielellä eräälle adjutantille.

-- Ja miten tuore mies! -- puhui adjutantti. -- Ja kenelle nyt joutuvat

nämä rikkaudet? -- hän lisäsi kuiskaten.

-- yllä ottajia on, -- saksalainen vastasi.

Kaikki katsahtivat taas oveen: se narahti, ja sairaan suojiin pujahti

keskimäinen ruhtinatar, vieden tohtorin määräämää juomaa. Saksalainen

lääkäri astui Lorrainin luo.

-- Kestää kenties aamuun? -- hän kysyi huonolla ranskankielellä.

Lorrain puristi huulensa yhteen ja heilautti ankarasti ja kieltävästi

sormellaan nenänsä edessä.

-- Ensi yönä viimeistään, -- hän vastasi hiljaa, hymyillen

itsetietoisen säädyllisesti, sillä hän luuli tarkalleen tietävänsä ja

voivansa määrätä sairaan tilan. Tämän sanottuaan hän lähti huoneesta.

* * * * *

Tällä välin oli ruhtinas Vasili avannut ruhtinattaren huoneen oven.

Huone oli puolihämärä; pyhäinkuvain edessä ainoastaan paloi kaksi

lamppusta, ja huoneessa oli suloinen kukkain ja savutusten tuoksu.

Huone oli täyteen ahdettu pienoisia huonekaluja: piironkeja, kaappeja

ja pöytiä. Kaihteiden takaa näkyivät korkean untuvavuoteen valkeat

verhot. Koira rakki haukahti.

-- Ah, tekö siellä, _mon cousin_?

Ruhtinatar nousi nojatuolista ja korjaili hiuksiaan, jotka olivat niin

sileäksi kammatut, että olisi luullut ne tehdyiksi samasta aineesta

kuin päänkin ja lakalla voidelluiksi.

-- Mitä, onko jotain tapahtunut? -- hän kysyi. -- Minä niin pelästyin.

-- Ei mitään, yhä ennallaan; tulin vain puhumaan kanssasi asiasta,

Katish, -- puhui ruhtinas, istuutuen väsyneesti nojatuoliin, jolta

ruhtinatar juuri oli noussut.

-- Mutta onpas sinulla lämmintä täällä, hän sanoi, -- no istuhan tähän;

jutelkaamme hieman.

-- Arvelin, että jotain oli tapahtunut, -- ruhtinatar sanoi, ja

kasvoilla ainainen jäykän ankara ilme hän istuutui kreivin vastapäätä

ja valmistautui kuuntelemaan.

-- Olen koettanut nukahtaa hetkiseksi, mutten voi, _mon cousin_.

-- No, mitä, rakkaani? -- sanoi ruhtinas Vasili, tarttuen ruhtinattaren

käteen ja tapansa mukaan taivuttaen sitä alas.

Selvästi huomasi, että noihin sanoihin "no, mitä" sisältyi paljon

asioita, mitkä mainitsemattakin olivat heille molemmille selvät.

Ruhtinatar, jonka kuiva, suora selkä oli luonnottoman pitkä jalkoihin

nähden, katseli ruhtinasta mykevillä, harmailla silmillään suoraan ja

intohimottomasti. Hän heilutteli hiljalleen päätään ja huokaistuaan

syvään hän katsahti pyhäinkuviin. Tämän liikkeen saattoi otaksua

merkitsevän joko surua ja antautumista tai väsymystä ja pikaisen levon

halajamista. Ruhtinas Vasilin mielestä se ilmaisi väsymystä.

-- Luuletko, että minun on helpompi? -- hän sanoi. Olen uupunut kuin

kievarihevonen, mutta siitä huolimatta täytyy minun puhella kanssasi,

Katish, ja vieläpä vakavastikin.

Ruhtinas Vasili vaikeni ja hänen poskensa alkoivat hermostuneesti

nytkähdellä milloin yhtäänne, milloin toisaanne, tehden ilmeen hänen

kasvoillaan sangen epämiellyttäväksi. Tätä ilmettä ei milloinkaan nähty

hänen kasvoillaan vierashuoneissa. Silmänsäkin olivat luonnottomat:

milloin ne katselivat alastoman pilkallisesti, milloin taas vilkuilivat

pelästyneinä.

Ruhtinatar piti laihoilla, kuivilla käsillään koira rakkia helmassaan

ja katseli tarkkaavana ruhtinas Vasilia silmiin; mutta selvästi

huomasi, ettei hän kysymyksillään katkaise äänettömyyttä, vaikkapa

hänen olisi näin istuttava aamuun saakka.

-- Nähkääs, rakas ruhtinatar ja orpana, Katarina Semjonovna, -- alkoi

ruhtinas puhua, ja selvästi huomasi, miten hän taisteli sielussaan,

ryhtyessään jatkamaan katkennutta keskustelua: -- tällaisina hetkinä on

ajateltava kaikkia mahdollisia asioita. On ajateltava tulevaisuutta,

teidän... Rakastan teitä kaikkia kuin omia lapsiani, sen tiedät.

Ruhtinatar katseli häneen yhtä raukeasti ja jäykästi.

-- Ja vihdoin, täytyy ajatella perhettänikin, -- jatkoi

ruhtinas, vihaisesti sysäten pöydän luotaan ja kääntäen katseensa

ruhtinattaresta: -- tiedät, Katish, että te, kolme Mamontof-sisarusta

ja vaimoni olette kreivin ainoat oikeutetut perilliset. Tiedän, sangen

hyvin tiedän, miten sinun on raskasta ajatella tällaisia asioita. Mutta

ei ole se minullekaan helpompaa; mutta, ystäväiseni, olen jo

kuudennella kymmenellä, täytyy olla valmis kaiken varalta. Tiedätkö,

että olen lähettänyt noutamaan Pierren? Kreivi vaati häntä luokseen,

osoittamalla hänen muotokuvaansa.

Ruhtinas Vasili katsahti kysyvästi ruhtinattareen, mutta hän ei saanut

selville, oliko ruhtinatar käsittänyt hänen sanainsa merkityksen, vai

katseliko hän vain muuten noin häneen...

-- Yhtä vain lakkaamatta Jumalalta rukoilen, _mon cousin_, -- vastasi

ruhtinatar, -- että hän armahtaisi kreiviä ja sallisi hänen jalon

sydämensä rauhallisena jättää tämän...

-- Niin, onhan se niin, -- jatkoi ruhtinas Vasili, kärsimättömänä

hieroen kaljuaan ja vetäisten ilkeästi luokseen hetki sitten sysäämänsä

pöydän, -- mutta vihdoinkin ... vihdoinkin asianlaita on sellainen,

itse tiedät, että viime talvena kreivi laati testamentin, jonka mukaan

koko hänen omaisuutensa riistettäisiin meiltä todellisilta perillisiltä

ja joutuisi Pierrelle.

-- Vähänkös hän on testamentteja laatinut! -- vastasi ruhtinatar

rauhallisena: -- mutta Pierreä hän ei ole voinut määrätä perijäkseen.

Pierre on avioton.

-- Rakkaani, -- sanoi äkkiä ruhtinas Vasili, puristaen pöytää rintaansa

vastaan, elostui ja alkoi puhua entistä nopeammin: -- mutta entäs jos

kreivi on kirjoittanut keisarille ja pyytänyt tunnustamaan Pierren

pojakseen? Ymmärrätkö, kreivin ansioiden perustalla tähän pyyntöön

suostutaan...

Ruhtinatar hymähti, kuten hymähtävät ihmiset, jotka luulevat tietävänsä

asian paremmin kuin heidän puhekumppalinsa.

-- Sanon sinulle vielä enemmän, -- jatkoi ruhtinas Vasili, tarttuen

ruhtinattaren käteen: -- kirje oli valmis, mutta sitä ei lähetetty, ja

keisari tiesi sen sisällön. Mutta nyt on tärkeätä, onko kirje

hävitetty, vai onko se tallessa. Jos se on tallessa, niin pian on

_kaikki lopussa_, -- ruhtinas Vasili huoahti, ilmaisten täten, _mitä_

hän oli tarkoittanut sanoilla _kaikki lopussa_, -- ja kreivin paperit

pengotaan, testamentti ja kirje annetaan keisarille, ja varmaankin

suostutaan hänen pyyntöönsä. Laillisena poikana Pierre saa kaikki.

-- Mutta entäs meidän osamme? -- kysyi ruhtinatar, hymyillen

pilkallisesti, aivan kuin ruhtinaan lausuma mielipide olisi kuulunut

mahdottomuuksien joukkoon.

-- Mutta, rakas Katish, sehän on selvä kuin päivä. Hän on silloin

kaiken ainoa laillinen perijä, ja te ette saa tuon tätäkään. Sinun

täytyy, rakkaani, saada selville, ovatko testamentti ja kirje laaditut

ja ovatko ne tallessa. Ja jos ne jotenkuten ovat unhoitetut, täytyy

sinun saada selville, missä ne ovat ja saada ne haltuusi, sillä...

-- Sepä vielä puuttui! -- keskeytti hänet ruhtinatar, hymyillen

ivallisesti, silmissä yhä sama ilme. -- Olen nainen; teidän mielestänne

olemme kaikki tyhmiä; mutta sen toki tiedän, ettei avioton poika voi

isäänsä periä... _Un bâtard_,[27] -- hän lisäsi, luullen tällä

muukalaisella nimityksellä lopullisesti todistaneensa ruhtinaan

puheiden perusteettomuuden.

-- Onpa omituista, Katish, ettet käsitä! Olethar niin järkevä: etkö

käsitä, että jos kreivi on kirjoittanut keisarille ja pyytänyt

julistamaan Pierren pojakseen, niin silloin hän ei enää ole Pierre,

vaan kreivi Besuhof, ja testamentin määräyksen mukaan hän saa kaikki?

Ja jolleivät testamentti ja kirje ole hävitetyt, niin on ainoana

lohdutuksenani oleva tieto, että olet uhrautunut, _et tout ce qui s'en

suit_.[28] Se on varma.

-- Tiedän, että testamentti on laadittu; mutta tiedän myös, ettei sillä

ole lain voimaa; ja te näytte pitävän minua täydellisenä hölmönä, _mon

cousin_, -- sanoi ruhtinatar, sellaisella äänenpainolla, jollaista

naiset käyttävät, kun luulevat sanovansa jotain terävää ja loukkaavaa.

-- Rakkaani, ruhtinatar Katarina Semjonovna, -- alkoi ruhtinas Vasili

puhua kärsimättömänä. -- En ole tullut luoksesi riitelemään, vaan

sukulaisena, hyvän, jalon ja todellisen sukulaisen kanssa

keskustelemaan sinun eduistasi. Sanon sinulle kymmenennen kerran, että

jos kirje keisarille ja testamentti ovat kreivin paperien joukossa,

niin sinä, kyyhkyläiseni, ja sinun sisaresi jäätte puille paljaille.

Jollet minuun luota, niin luota toki asiantuntijoihin: puhelin aivan

äskettäin Dmitri Onufritshin (talon asianajaja) kanssa, hän sanoi

samaa.

Saattoi huomata, että ruhtinattaren ajatuksissa tapahtui jonkinlainen

muutos; ohuet huulet vaalenivat (silmät jäivät ennalleen), ja ääni

särähteli niin voimakkaasti, kun hän alkoi puhua, ettei hän itsekään

sellaista ollut odottanut.

-- Sepä olisi hyvä, -- hän sanoi. En ole mitään halunnut, enkä halua.

Hän heitti koira rakin sylistään ja oikoi pukunsa poimuja.

-- Siinä on kiitollisuus, siinä palkka ihmisille, jotka ovat kaikkensa

uhranneet hänen hyväkseen, -- hän sanoi. -- Verratonta! Erinomaista!

Minä en tarvitse mitään, ruhtinas.

-- Mutta ethän ole yksin, sinulla on sisaria, -- vastasi ruhtinas

Vasili.

Mutta ruhtinatar ei kuunnellut häntä.

-- Niin, kauvan olen tämän jo tietänyt, mutta olin unohtanut,

etten tässä talossa muuta voinut odottaakaan kuin halpämaisuutta,

petosta, kateutta, juonia, kiittämätlömyyttä, niin halpamaisinta

kiittämättömyyttä.

-- Tiedätkö, missä on testamentti? -- kysyi ruhtinas, ja hänen poskensa

nytkähtelivät entistään voimakkaammin.

-- Niin, olin tyhmä, luotin vielä ihmisiin, rakastin heitä, ja

uhrauduin. Mutta tässä maailmassa menestyvät ainoastaan konnat ja

ilkiöt. Tiedän kenen juonia nämä ovat.

Ruhtinatar aikoi nousta, mutta ruhtinas Vasili pidätteli häntä kädestä.

Ruhtinatar muistutti ihmistä, joka yhtäkkiä on huomannut pettyneensä

koko ihmissuvun suhteen; hän katseli ilkeästi puhekumppaliinsa.

-- Vielä ei ole myöhäistä, ystäväiseni. Muista, Katish, että kaikki

tämä tapahtui odottamatta, vihan hetkenä, taudin kynsissä, ja sittemmin

unhoitettiin. Meidän velvollisuutemme on, rakkaani, korjata hänen

erehdyksensä, keventää hänen viime hetkiään estämällä tämä vääryys

tapahtumasta. Emme voi sallia hänen kuolla tietoisena, että on tehnyt

onnettomiksi ne ihmiset...

-- Ne ihmiset, jotka kaikkensa ovat uhranneet hänen hyväkseen, --

tarttui puheeseen ruhtinatar, koettaen taas pyrähtää paikaltaan, mutta

ruhtinas ei häntä päästänyt, -- jota uhrausta hän ei koskaan ole

taitanut arvostella. Ei, _mon cousin_, -- hän lisäsi huoaten, -- olen

muistava, ettei tässä maailmassa saa odottaa palkintoa, ettei tässä

maailmassa ole ei kunniaa, ei oikeutta. Tässä maailmassa on oltava

viekas ja ilkeä.

-- No, _voyons_, rauhoitu; tunnen jalon sydämesi.

-- Ei, minulla on paha sydän.

-- Tunnen sydämesi, -- ruhtinas toisti, -- pidän ystävyytesi suuressa

arvossa ja toivon, että sinä ajattelet minusta samoin. Rauhoitu ja

puhukaamme järkevästi niin kauvan kuin on aikaa -- kenties vuorokausi,

kenties tunti; kerro minulle kaikki, mitä tiedät testamentista, ja

ennen kaikkea sano, missä se on: sinä varmaankin tiedät. Me viemme sen

heti kreivin luo ja näytämme sen hänelle. Hän varmaankin on sen jo

unohtanut ja tahtoo sen nyt hävittää. Ymmärräthän, että ainoa, pyhä

toivomukseni on täyttää hänen tahtonsa; ainoastaan sitä varten olen

tänne saapunutkin. Olen tullut tänne ainoastaan auttaakseni häntä ja

teitä.

-- Nyt kaikki ymmärrän. Tiedän, kenen nämä ovat juonia. Tiedän -- puhui

ruhtinatar.

-- Ei nyt siitä ole kysymys, sydänkäpyseni.

-- Teidän turvattinne, tuon rakastettavan ruhtinatar Drubetskoin nämä

ovat juonia, Anna Mihailovnan, tuon ilettävän ja ilkeän naisen, jota en

ottaisi edes sisäkökseni.

-- _Ne perdons point de temps_.[29]

-- Ah, älkää puhuko! Viime talvena hän hieroi itsensä tänne ja syötti

kreiville sellaisia hävyttömyyksiä, sellaisia saastaisia juttuja meistä

kaikista, mutta erittäinkin Sofiasta, -- en voi edes toistaa niitä --

että kreivi sairastui eikä kahteen viikkoon kärsinyt meitä näkyvissään.

Tiedän, että tähän aikaan hän laati tuon hävyttömän, ilkeän paperin;

mutta luulin sen olevan arvottoman.

-- _Nous y voila_,[30] -- mikset ennen ole minulle puhunut?

-- Mosaikkisalkussa, joka on hänen päänsä alla vuoteessa. Nyt tiedän,

-- puhui ruhtinatar itsekseen. -- Jos on minussa joku synti, suuri

synti, niin tiedän nyt sen: vihaan tuota ilkiötä, -- puhui ruhtinatar

melkein huutaen, ja hänen muotonsa muuttui täydellisesti. -- Ja miksi

hän tunkeilee täällä? Mutta minäpä hänelle sanon kaikki, kaikki. Tulee

aika!