Levitettiin pöydät bostonpeliä varten, muodosteltiin peliryhmiä, ja
kreivin vieraat sijoittuivat kahteen vierashuoneeseen, työhuoneeseen ja
kirjastoon.
Kreivi istui kortit viuhkana kädessä, taisteli päivällisuntaan vastaan
ja nauroi kaikelle. Nuoriso oli kreivittären kehoituksesta kokoontunut
klaveerin ja harpun luo. Ensin soitti Julie harpulla pienen kappaleen
toisinteluineen ja alkoi sitten muiden tyttöjen kanssa pyytää Nikolaita
ja Natashaa, jotka molemmat olivat kuuluja musikaalisuudestaan,
laulamaan jotain. Natasha, jota kohdeltiin aivan kuin aikuista, oli
tästä sangen ylpeä, mutta samalla häntä sentään hieman peloitti.
-- Mitä laulamme? -- hän kysyi.
-- "Lähteen", -- Nikolai vastasi.
-- No, laulakaamme pian. Boris, tulkaa tänne, -- sanoi Natasha. --
Mutta, missä on Sonja?
Hän katsahti ympärilleen ja huomattuaan, ettei ystättättärensä ollut
huoneessa, hän lähti kiireesti tätä etsimään.
Ensin hän juoksi Sonjan huoneeseen, mutta kun ystävätär ei ollut
siellä, meni hän lastenhuoneeseen, -- mutta täälläkään hän ei tavannut
Sonjaa. Silloin Natasha huomasi, että Sonja varmaankin on käytävässä
arkulla. Tämä arkku oli Rostovien nuoren naispolven surujen tyyssija.
Oikein oli hän arvannut. Harsokkaassa ruusunpunasessa puvussaan makasi
Sonja suullaan arkulla lapsenhoitajattaren likaisella, juovikkaalla
höyhenpatjalla. Pukunsa oli aivan rutistunut. Kädet silmillä hän siinä
itki ääneen ja paljaat hartiat vavahtelivat suonenvedon tapaisesti.
Natashan kasvot, jotka nimipäiväin johdosta olivat koko päivän olleet
elokkaat ja iloiset, muuttuivat yhtäkkiä; katse jäykistyi, sitten hänen
leveä niskansa vavahti, huulten kulmukset laskeutuivat.
-- Sonja! mitä sinä... Mitä, mikä sinun on? U-u-u!...
Ja avattuaan suuren suunsa, mikä teki hänet sangen rumaksi, Natashakin
alkoi itkeä jollottaa kuin lapsi, tietämättä itsekään syytä, ainoastaan
vain siksi että Sonjakin itki. Sonja aikoi nostaa päätään ja tahtoi
vastata, muttei voinut ja painautui entistään syvemmälle patjaan.
Natasha istahti siniselle patjalle, kiersi kätensä ystävättären
vyötäisille ja itki. Sonja kokosi voimansa, nousi istumaan ja
kyyneliään kuivaten hän alkoi kertoa.
-- Nikoljenjka matkustaa viikon kuluttua, hänen ... paperinsa ... ovat
saapuneet ... hän itse minulle kertoi... Mutta enpä tämän tähden olisi
itkenyt ... (hän näytti käteensä rutistunutta paperlippua, jolle
Nikolai oli kirjoittanut runojaan), enpä olisikaan itkenyt, mutta sinä
et voi ... kukaan ei voi käsittää miten hänellä on jalo sydän.
Ja hän alkoi taas itkeä Nikolain sydämen jaloutta.
-- Sinun on hyvä ... en kadehdi ... rakastan sinua ja Boristakin, --
hän puhui, pidätellen hieman tunteitaan: -- hän on rakastettava ...
teillä ei ole esteitä. Mutta Nikolai on serkkuni ... täytyy ... itse
metropoliitan ... ja silloinkin on mahdotonta. Ja sitten vielä, jos
äiti (Sonja piti ja kutsuikin kreivitärtä äidikseen) ... jos hän sanoo,
että turmelen Nikolain virka-uran, ettei minulla ole sydäntä, että olen
kiittämätön, mutta tottakin... Jumala tietäköön... (hän risti silmänsä)
rakastan niin sekä häntä että teitä kaikkia, ainoastaan
Vera... Minkätähden? Mitä olen hänelle tehnyt? Olen niin kiitollinen
teille, että mielelläni kaikkeni uhraisin teidän hyväksenne, mutta
eihän minulla ole...
Sonja ei voinut enää puhua, painoi kädet silmilleen ja painautui
patjaan. Natasha koetti häntä rauhoittaa, mutta hänen kasvoistaan
saattoi huomata, miten syvästi hän käsitti ystävättärensä surun arvon.
-- Sonja! -- hän sanoi yhtäkkiä, aivan kuin olisi arvannut todellisen
syyn serkkunsa suruun: -- varmaan on Vera puhunut sinulle jotain
puolisten jälkeen? Niinhän?
-- Niin, nämä runot on Nikolai kirjoittanut, ja itse kopioin vielä
muutamia; Vera sitten löysi ne pöydältäni ja lupasi näyttää ne äidille
ja sanoi vielä, että olen kiittämätön, ettei äiti milloinkaan salli
Nikolain naida minua, vaan että hän nai Julien. Näethän, miten hän koko
päivän on seurustellut Julien kanssa ... Natasha? Minkätähden?
Ja taas hän alkoi itkeä entistään katkerammin. Natasha kohotti häntä
vyötäisistä, painoi rintaansa vasten ja alkoi häntä rauhoittaa,
hymyillen kyynelissään.
-- Sonja, älä usko Veraa, rakkaani; älä usko. Muistathan, miten
kolmisin puhelimme Nikoljenjkan kanssa työhuoneessa; muistatko
illallisen jälkeen? Silloinhan päättelimme, miten kaikki on käyvä. En
enää muista, miten päätimme, mutta muistathan, miten kaikki oli hyvin,
ja miten kaikki oli mahdollista. Onhan setä Shinshinin velikin nainut
serkkunsa, mutta mehän olemme pikkuserkuksia. Ja Boriskin sanoi, että
se käy laatuun. Tiedäthän, että hänelle olen kaikki kertonut. Hän on
niin viisas ja hyvä, -- Natasha puhui. -- Älä itke, Sonja, kyyhkyni
armas, sydänkäpyni, Sonja. (Ja hän suuteli Sonjaa nauraen). Vera on
ilkeä. Olkoon hän oloissaan! Kaikki käy hyvin, eikä hän äidille sano;
Nikoljenjka itse sanoo, eikä hän edes ole ajatellut Julieta.
Ja hän suuteli Sonjan päätä. Sonja nousi, ja kissanpoika elostui;
silmät loistivat, ja se näytti olevan tuossa tuokiossa valmis
kiepauttamaan hännällään, hypähtämään pehmeille käpälilleen ja
leikkimään kerällä, kuten sen sopikin.
-- Niinkö arvelet? Tottako? -- Sonja puhui, kiireesti korjaillen
pukuaan ja tukkaansa.
-- Totta tosiaan! -- Natasha vastasi, suorien palmikon alta
ystävättärensä sotkeutuneita karkeita kiharoita.
Ja he alkoivat molemmat nauraa.
-- No, menkäämme laulamaan.
-- Menkäämme.
-- Mutta, tiedätkö, tuo paksu Pierre, joka istui vastassani pöydässä,
on niin hullunkurinen! -- sanoi Natasha yhtäkkiä pysähtyen. Minun on
niin hauska olla!
Ja Natasha lähti juoksemaan käytävää pitkin.
Sonja puristeli untuvat puvustaan, kätki runot poveensa, rintalastan
alle, ja lähti kepein askelin iloisena ja punakkana juoksemaan Natashan
jälissä käytävää pitkin työhuoneeseen. Nuoret lauloivat vieraiden
pyynnöstä "Lähde" nimisen kvartetin, joka suuresti miellytti kaikkia;
sitten Nikolai lauloi hiljan oppimansa laulun:
Kun yö on leuto, kuuhut loistaa,
Mink' onnen aatos antaakaan:
Ett' on sull' armas, joka poistaa
Huoles, sua muistaa vaan,
Ja että hänkin sulosormin
Helkytellen harppuansa,
Soinnuillansa intomielin
Sua kutsuu, armastansa.
Hetki vain, maa taivaaks' saa --
Mutt' ystäväs jo kätkee maa.
Ei ollut hän vielä laulanut viimeisiä säveliä, kun nuoriso salissa
alkoi valmistautua tanssiin, ja parvekkeella soittajat alkoivat
tömistellä jaloillaan ja yskiä.
* * * * *
Pierre istui vierashuoneessa. Kun Shinshin tiesi, että Pierre hiljan
oli saapunut ulkomailta, ryhtyi hän hänen kanssaan keskustelemaan
valtiollisista asioista. Pian liittyi heihin muutkin vieraat. Pierrestä
tuntui tämä keskustelu sangen ikävältä. Kun soittajat olivat
virittäneet tanssinsäveleet, astui Natasha vierashuoneeseen, astui
suoraan Pierren luo ja sanoi nauraen ja punastuen:
-- Äiti käski pyytämään teitä tanssiin.
-- Pelkään sotkevani kuviot, -- Pierre vastasi, -- mutta jos te
tahdotte olla opettajanani...
Ja hän kumartui tarjoamaan paksua käsivarttaan hennolle tyttöselle.
Sillä aikaa kun parit asettuivat paikoilleen ja soittajat virittelivät
soittokoneitaan, istui Pierre pienen "daaminsa" kanssa. Natasha oli
ylen onnellinen: hän tanssi _aikuisen_ kanssa, joka oli saapunut
_ulkomailta_. Hän istui kaikkein nähtävissä ja keskusteli Pierren
kanssa kuin aikuinen. Hänellä oli kädessä viuhka, jonka eräs neiti oli
jättänyt hänelle hoidettavaksi. Hän istui ylhäisen arvokkaassa
asennossa (Jumala ties, missä ja koska hän oli tämän oppinut) ja
löyhkien viuhkalla ja hymyillen viuhkan takaa, hän keskusteli
tanssikumppalinsa kanssa.
-- Katsokaahan, katsokaahan, minkälainen hän on, puhui vanha kreivitär,
kulkiessaan salin läpi ja osoittaessaan Natashaa.
Natasha punastui ja naurahti.
-- No, mitä te, äiti? Onpas teillä halu! mitä tässä on ihmeteltävää?
Keskellä kolmatta ekoseesia (skotlantilainen tanssi) alkoivat tuolit
kolista vierashuoneessa, missä kreivi ja Maria Dmitrijevna pelasivat,
ja suurin osa arvokkaista vieraista ja vanhukset, oikoen pitkällisestä
istumisesta jäykistyneitä jäseniään ja sovitellen lompakkojaan ja
kukkaroitaan taskuihinsa, ilmestyivät salin ovelle. Ensimäisinä tulivat
kreivi ja Maria Dmitrijevna -- molemmat iloisen näköisinä. Leikkisän
kohteliaasti, aivan kuin balettitanssija, kreivi tarjosi käyristetyn
käsivartensa Maria Dmitrijevnalle. Hän oikaisihe suoraksi, hänen
kasvoilleen levisi omituinen, nuorekkaan viekas hymy, ja heti kun
nuoret olivat lopettaneet ekoseesin viimeisen kuvion, hän alkoi lyödä
käsiään yhteen ja huusi parvekkeelle, kääntyen erityisesti
ensiviulunsoittajaan:
-- Semjon! Daniel Cooper, tiedäthän?
Tämä oli kreivin lempitanssi, jota tanssittiin jo hänen nuorena
ollessaan. (Daniel Cooper oli oikeastaan eräs kuvio (_anglaise_"
tanssista.)
-- Katsokaahan isää! -- huusi Natasha niin että sali kaikui (unohtaen
täydellisesti että tanssi aikuisen kanssa), hänen kiharainen päänsä oli
taipunut polviin, ja hänen heleä naurunsa tunkeutui salin
kaukaisimpaankin kolkkaan.
Todellakin, kaikki salissa olijat katselivat hymyillen iloista
vanhusta, joka seisoen muhkean ja häntä itseään kookaamman Maria
Dmitrijevnan rinnalla, valmistautui tanssiin. Hän heilutteli tahtiin
lanteille pyöristettyjä käsivarsiaan, oikoi harteitaan ja väänteli
sivulle jalkojaan, hiljalleen polkien lattiaa. Yhä selvemmin ja
selvemmin huomasi hänen kasvoillaan hymyn, joka valmisti katselijoita
siihen, mitä oli tuleva. Heti kun alkoivat kuulua Daniel Cooperin
iloiset ja mukaansa tempaavat säveleet, jotka suuresti muistuttivat
reippaan venäläisen "trepakan" säveliä, syöksyi salin oville hymyilevää
palvelusväkeä -- toiselle puolelle miehiä, toiselle naisia, katselemaan
herransa ilonpitoa.
-- Hei meidän herraa! Kotka! -- huudahti lapsenhoitajatar eräältä
ovelta.
Kreivi tanssi hyvin ja hän tiesi itsekin sen, mutta hänen parinsa ei
taitanut eikä tahtonutkaan hyvin tanssia. Hänen suunnaton ruhonsa oli
jäykän suorana, ja tukevat käsivarret suorina sivuilla (työlaukkunsa
hän oli antanut kreivittärelle); ainoastaan hänen ankarat, mutta silti
kauniit kasvonsa tanssivat. Sen, mikä kuvastui kreivin koko pyöreästä
olennosta, Maria Dmitrijevnassa ilmaisivat ainoastaan yhä enemmän ja
enemmän hymyilevät kasvot ja tempoileva nenä. Joskin kreivi, joka
innostumistaan innostui, hurmasi katselijat odottamattoman taitavilla
pyörähdyksillään ja notkeiden jalkojensa keveillä hypyillä, niin ei
Maria Dmitrijevnakaan silti jäänyt ihailusta vähemmälle, kun hän suuria
tavoittelemattakaan, liikutteli harteitaan tai pyörteli käsivarsiaan
käänteissä ja poljennoissa. Ja ansiosta häntä ihailtiinkin, sillä
arvostellessaan jokainen otti lukuun hänen lihavuutensa ja ainaisen
jäykkyytensä. Tanssi kiihtyi kiihtymistään. Toisiin tanssijoihin ei
hetkeksikään kiinnitetty huomiota, eivätkä he siitä välittäneetkään.
Kreivi ja Maria Dmitrijevna olivat vallanneet kaikkien huomion. Natasha
nyki hihasta ja vaatteista kaikkia ympärillään olijoita, jotka hänen
nykimisestäänkin huolimatta olivat pelkkänä silmänä, ja vaati katsomaan
isää. Tanssin väliajoilla kreivi hengitti syvään, huitoi ja huuteli
soittajille, jotta nämä soittaisivat nopeammin. Yhä nopeammin ja
nopeammin, yhä reippaammin ja reippaammin kreivi pyöri, milloin
varpaillaan, milloin koroillaan, kiitäen Maria Dmitrijevnan ympäri, ja
lopuksi, saatettuaan parinsa paikoilleen, hän teki viimeisen
soikauksen: nosti takaa ylös notkean jalkansa, taivutti alas hikisen
päänsä ja huitasi oikean kätensä pyöränä koholleen. Tätä temppua
seurasi voimakas käsien mäiske ja nauru, ja erittäinkin oli Natasha
haltioissaan. Molemmat tanssijat pysähtyivät, hengittäen raskaasti ja
pyyhkien hikeä batistisiin nenäliinoihin.
-- Kas näin tanssittiin meidän nuorina ollessamme, _ma chère_, --
kreivi sanoi.
-- Sepäs oli Daniel Cooper! -- sanoi Maria Dmitrijevna, hengästen
syvään ja raskaasti ja käärien hihojaan.