Kun Anna Mihailovna oli lähtenyt poikineen kreivi Kirill Vladimirovitsh
Besuhovfin luo, istui kreivitär Rostof kauvan yksinään, pitäen
nenäliinaa silmillään. Viimein hän soitti.
-- Mitä ajattelette, armaani, -- hän sanoi tytölle, joka ei saapunut
heti ensi hetkessä. Ettekö tahdo palvella, vai kuinka? Siinä
tapauksessa määrään teidät toiseen toimeen. Ystävättären suru ja
nöyryyttävä köyhyys olivat saattaneet kreivittären pahalle tuulelle, ja
pahantuulen merkkinä oli palvelijattaren "teititteleminen" ja
"armaaksi" kutsuminen.
-- Suokaa anteeksi, -- sanoi palvelijatar.
-- Käskekää kreivi luokseni.
Kreivi tulla tuupersi vaimonsa luo jonkunverran syyllisen näköisenä,
kuten tavallisesti.
-- Mutta kreivitär rakkaani! Minkälainen onkaan meillä tänään _sauté au
madère_ pyistä? Minä maistoin; turhaan en tuhatta ruplaa maksanut
Taraskasta. Sen hän on arvoinenkin!
Hän istahti vaimonsa viereen, nuorekkaasti kiertäen kätensä polviensa
ympärille ja pörhistäen harmaat hapsensa.
-- Mitä käskette, kreivitär rakkaani?
-- Kuulehan nyt, ystäväiseni, -- mutta mikä tahra sinulla tässä on? --
sanoi hän, osoittaen miehensä liiviä. Varmaankin on siinä _sauté au
madère'a_, -- hän sanoi hymyillen. -- Niin, kreiviseni: minä tarvitsen
rahaa.
Hänen kasvonsa muuttuivat surullisiksi.
-- Ah, pikku kreivittäreni!...
Ja kreivi alkoi kiireesti kopeloida lompakkoaan.
-- Tarvitsen paljon, kreivi, tarvitsen viisisataa ruplaa.
Ja otettuaan taskustaan batistisen nenäliinan hän alkoi puhdistaa
miehensä liiviä.
-- Hetipaikalla, hetipaikalla. Hei, kuka siellä? -- huusi kreivi,
varmana, että huudettava suinpäin syöksyy hänen huutoonsa. --
Lähettäkää Mitenjka tänne!
Mitenjka, aatelisnuorukainen, jonka kreivi oli kasvattanut ja joka
nykyään hoiti kreivin kaikkia asioita, astui huoneeseen rauhallisin
askelin.
-- Kuulehan, armaani, -- sanoi kreivi nöyrän näköiselle nuorukaiselle,
joka samassa astui huoneeseen. -- Tuohan minulle... (hän alkoi
miettiä). Niin, 700 ruplaa, niin. Mutta katso, ettet tuo sellaisia
rikkinäisiä, likaisia, kuin tässä tuonaan, vaan puhtaita, kauniita,
kreivittärelle.
-- Niin, Mitenjka, ole hyvä, tuo puhtaita, -- sanoi kreivitär,
surullisesti huoahtaen.
-- Teidän ylhäisyytenne, milloin käskette tuomaan? -- kysyi Mitenjka.
-- Suvaitkaa tietää, että... Muuten, älkää olko huolissanne, -- hän
lisäsi, huomattuaan, että kreivi alkoi hengittää raskaasti ja nopeasti,
joka aina oli syttyvän vihan merkkinä. -- Minä olinkin unohtaa...
Tuonko rahat heti?
-- Heti, heti, tuohan heti. Anna kreivittärelle.
-- Mikä kullanmurunen onkaan tämä Mitenjka, -- lisäsi kreivi hymyillen,
kun nuorukainen oli lähtenyt. -- Hänelle ei ole mikään mahdotonta.
Mahdottomuuksia en minäkään saata sietää. Kaikki on mahdollista.
-- Voi, rahat, kreivi, rahat, kuinka paljon tuottavatkaan ne surua
maailmaan! -- sanoi kreivitär. -- Mutta nämä rahat ovat minulle ylen
tarpeen.
-- Te, kreivitär pieni, olette tunnettu tuhlari, -- sanoi kreivi ja
suudeltuaan vaimonsa kättä hän lähti työhuoneeseensa.
Kun Anna Mihailovna palasi Besuhovin luota, oli kreivittärellä jo rahat
nenäliinan alla pöydällä. Anna Mihailovna huomasi, että kreivitärtä
jokin seikka hermostutti.
-- No, miten kävi, ystäväiseni? -- kysyi kreivitär.
-- Voi, miten hän on kauheassa tilassa! Häntä on mahdoton tuntea, hän
on niin huonona, niin huonona; olin hetkisen hänen luonaan, mutten
paria sanaa edes lausunut...
-- _Annette_, Jumalan nimessä, älä kieltäydy ottamasta, -- sanoi äkkiä
kreivitär, punastuen, mikä näytti sangen kummalliselta hänen iäkkäillä,
laihoilla ja arvokkailla kasvoillaan, ja otti esille nenäliinan alta
rahat.
Anna Mihailovna käsitti heti asian ja kumartui jo, sopivana hetkenä
syleilläkseen kreivitärtä.
-- Tämä on minulta Borikselle virkapukuun.
Samassa hetkessä oli hän jo Anna Mihailovnan syleilyssä. He itkivät
molemmat. He itkivät siksi, että olivat ystävyksiä; ja siksi, että
olivat hyväsydämisiä; ja siksi, että he -- nuoruuden ystävättäret --
olivat tekemisissä näin mitättömäin asiain kuin rahojen kanssa; ja
siksi, että heidän nuoruutensa oli mennyttä... Mutta molemmille olivat
kyyneleet suloisia.