XVI.

Pierreltä jäi kun jäikin elämänuran valinta, ja hänet oli tosiaankin

karkoitettu Pietarista Moskovaan hurjistelun tähden. Juttu, joka

hänestä kerrottiin Rostovien nimipäivillä oli tosi. Pierre oli ollut

mukana sitomassa poliisia karhun selkään. Hän oli saapunut jokunen

päivä sitten ja asettunut, kuten tavallisesti, asumaan isänsä taloon.

Vaikka hän arvasikin, että hänen urotyönsä Moskovassa jo tiedettiin, ja

että hänen isäänsä ympäröivät naiset, jotka aina olivat häntä

vihanneet, käyttäisivät tarkoituksiinsa tätä tapausta saadakseen

kreivin häneen suuttumaan, lähti hän kuitenkin heti saavuttuaan isänsä

suojiin. Astuttuaan vierashuoneeseen, missä ruhtinattaret tapansa

mukaan istuivat ompelukehysten ääressä, hän tervehti naisia. Heitä oli

kaikkiaan kolme, ja eräs heistä luki ääneen jotain kirjaa. Lukija oli

vanhin sisarista, puhdaspintainen, pitkävartaloinen, ankarannäköinen

neitonen, joka niin tylysti kohteli Anna Mihailovnaa; molemmat

nuoremmat sisaret olivat sievosia, punaposkisia neitosia ja suuresti

toistensa näköisiä, toisen eroitti sentään ylähuulessa olevasta

luomasesta, joka häntä suuresti somisti. Pierre otettiin vastaan kuin

kuolleista noussut tai ruttoinen. Vanhin ruhtinatar lopetti lukemisen

ja katsahti häneen pelästynein silmin; luomittoman sisaren kasvoilla

oli sama ilme; nuorin, luomihuuli, joka luonteeltaan oli iloinen ja

leikkisä, kyyristyi ompelukehyksiin salatakseen hymyn, jonka varmaankin

seuraavan kohtauksen hauskuus oli hänen huulilleen houkutellut. Hän

kumartui yhä syvemmälle ja oli tutkivinaan mallin kuvioita, vaivoin

pidätellen naurua.

-- Terve, serkkuseni, -- sanoi Pierre. -- Ettekö tunne minua enää?

-- Tunnen teidät liian hyvin, liian hyvin.

-- Miten on kreivin terveyden laita? Voinko tavata hänet? -- kysyi

Pierre kömpelösti, kuten tavallisesti, mutta hämmentymättä.

-- Kreivi kärsii sekä ruumiillisesti että siveellisesti, ja te

tietääkseni olette tehneet voitavanne lisätäksenne hänen siveellisiä

kärsimyksiään.

-- Voinko tavata kreivin? -- toisti Pierre.

-- Hm! Jos tahdotte hänet tappaa, lopen tappaa, niin menkää hänen

luokseen. Olga käyhän katsomaan, onko sedän lihaliemi valmis, pian on

aika, -- lisäsi hän, osoittaakseen Pierrelle, miten hyvää huolta he

pitävät hänen isästään, kun hän taas osaltaan tuottaa hänelle pelkkää

harmia.

Olga lähti huoneesta. Pierre seisoi hetkisen, katsahti sisaruksiin ja

kumartaen heille sanoi:

-- Lähden siis omaan huoneeseeni. Ilmoittakaa, milloin voin hänet

tavata.

Hän lähti, ja hänen jälkeensä kuului luomihuulen kirkas, hillitty

nauru.

Seuraavana päivänä saapui ruhtinas Vasili ja asettui asumaan kreivin

taloon. Hän kutsutti Pierren luokseen ja puhui hänelle:

-- Rakkaani, jos täällä elätte Pietarin tapaan, on loppunne ikävä;

muuta sanottavaa minulla teille ei ole. Kreivi on sangen, sangen

sairas: on viisaampaa, ettet häntä lainkaan tapaa.

Tämän jälkeen ei Pierreä enää häiritty, ja hän vietti päiväkaudet

yksinään huoneessaan.

Kun Boris astui Pierren huoneeseen, asteli tämä pitkin huoneensa

lattiaa, silloin tällöin pysähdellen nurkissa, tehden uhkaavia

liikkeitä seinää vastaan, aivan kuin hän miekalla olisi lävistänyt

näkymättömän vihollisensa. Hän katseli uhkaavana lasiensa yli, alkoi

jälleen astua, mutisten epäselviä sanoja, kohautellen harteitaan ja

levitellen käsiään.

-- Englannista loppu, -- hän puheli, rypistäen kulmiaan ja osoittaen

jotakuta sormellaan. -- Pitt kansakunnan ja kansain oikeuden

kavaltajana tuomitaan...

Mielikuvituksissaan hän oli itse Napoleon ja oli tämän sankarinsa

seurassa kulkenut jo vaarallisen Pas de Calais'n poikki ja valloittanut

Lontoon, muttei ehtinyt vielä loppuun julistaa Pittin tuomiota, kun

huomasi huoneessaan nuoren, solakan, kauniin upseerin. Hän pysähtyi.

Pierre oli viimeksi nähnyt Boriksen tämän ollessa neljäntoista vuotias

eikä häntä enää tuntenut; mutta siitä huolimatta tarttui hän hänen

käteensä iloisen kiivaasti, joka oli niin ominaista hänen

käytöstavalleen, ja hymyili ystävällisesti.

-- Tunnetteko minut vielä? -- kysyi Boris, hymyillen rauhallisen

viehkeästi. -- Saavuimme äidin kanssa kreiviä tervehtimään, mutta hän

ei ole luullakseni aivan terve.

-- Niin, hän lienee sairas. Häntä yhä häiritään, -- Pierre vastasi,

koettaen muistutella, ken tämä nuori mies olisi.

Boris huomasi, ettei Pierre häntä tunne, muttei pitänyt sentään

välttämättömänä mainita nimeään, katselihan vain häntä suoraan silmiin,

vähääkään hämmentymättä.

-- Kreivi Rostof pyytää teitä tänään luokseen päivällisille, -- sanoi

hän jotenkin pitkän ja Pierrelle tuskallisen vaitiolon jälkeen.

-- Vai niin! Kreivi Rostof! -- huudahti Pierre iloisena. -- Te olette

niin muodoin hänen poikansa Ilja. Ajatelkaahan, etten teitä heti ensi

näkemältä tuntenut. Muistatteko, kun kävimme _m--me_ Jaeqout'n kanssa

Varpusvuorilla ... siitä on jo kauvan.

-- Te olette erehtynyt, -- sanoi vitkaan Boris, avonainen ja

jonkunverran pilkallinen hymy huulilla. -- Olen Boris, ruhtinatar Anna

Mihailovna Drubetskoin poika. Isä-Rostovin nimi on Ilja, pojan Nikolai.

Ja ketään _m--me_ Jacquot'a en tunne.

Pierre huitasi käsillään ja päällään aivan kuin olisi hyttysiä tai

mehiläisiä torjunut.

-- Voi kumminkin! olen aivan sekasin. Moskovassahan on minulla niin

paljon sukulaisia! Te olette Boris ... tosiaankin. Olemmehan nyt

vihdoinkin selvillä. Mutta, mitä arvelette Boulognen retkestä?

Englantilaisethan perii paha, jos Napoleon vain pääsee kanaalin poikki?

Pidän retkeä sangen mahdollisena. Kunpa vain Villeneuve ei päästäisi

sopivaa hetkeä käsistään!

Boris ei tiennyt mitään Boulognen retkestä, sillä hän ei lueskellut

sanomalehtiä, ja Villeneuvin nimen hän kuuli ensi kerran eläessään.

-- Meitä moskovalaisia huvittavat enemmän päivälliset ja jourut kuin

politiikka, -- hän sanoi rauhallisella, pilkallisella äänellä. -- Tästä

asiasta en mitään tiedä enkä siis myöskään mitään siitä voi lausua.

Moskovaa huvittavat jourut enin, -- hän jatkoi. -- Nykyään puhutaan

teistä ja kreivistä.

Pierre veti suunsa hyvänsuopaan hymyyn, aivan kuin olisi pelännyt

puhekumppalinsa lausuvan jotain sellaista, jota sittemmin katuisi.

Mutta Boris puhui täsmällisesti, selvästi ja kuivasti, katsellen

suoraan Pierren silmiin.

-- Moskovalaisilla ei muuta tehtävää olekkaan kuin jouruilla, -- hän

jatkoi. -- Kaikki pohtivat nykyään kysymystä, kenelle kreivi jättää

omaisuutensa, vaikka hän kenties jää viimeiseksi meistä eloon, jota

sydämestäni toivon...

-- Niin, tämä on sangen raskasta, -- tarttui Pierre puheeseen, --

sangen raskasta.

Pierre yhä vain pelkäsi upseerin huomaamatta ryhtyvän sopimattomia

puhumaan.

-- Mutta teistä varmaankin tuntuu siltä, -- puhui Boris, hieman

punastuen, mutta ääntään ja asentoaan muuttamatta, -- teistä varmaankin

tuntuu siltä, kuin ihmiset vain sentähden tätä asiaa pohtisivat, että

heillekin jotain tipahtaisi pohatan aarteista.

"Tultiinpas siihen sittenkin", -- ajatteli Pierre.

-- Sentähden sanonkin väärinkäsitysten välttämiseksi, että suuresti

erehdytte, jos minut ja äitini luette näihin ihmisiin. Olemme sangen

köyhiä, ja isänne on rikas, ja juuri tämän tähden en ainakaan minä ole

pitänyt itseäni hänen sukulaisenaan enkä mitään häneltä pyydä enkä ota;

ja samaa voin sanoa äidistänikin.

Pierre ei pitkään aikaan häntä käsittänyt, mutta kun sitten lopulta

käsitti, niin hypähti hän sohvalta, tarttui hätäisen saamattomasti

Boriksen käteen, lensi punasemmaksi kuin Boris olikaan, ja alkoi puhua

häpeän ja suuttumuksen sekaisella äänellä.

-- Tämäpä kummallista! Olenko minä sitten ... ja kukapa olisi voinut

ajatella... Minä hyvin tiedän...

Mutta Boris hänet taas keskeytti:

-- Olen iloinen, että sanoin suuni puhtaaksi. Kenties tämä teitä ei

miellytä, suonettehan minulle anteeksi, -- hän puhui, rauhoitellen

Pierreä, vaikka tämän olisi pitänyt häntä rauhoittaa, -- mutta toivon,

etten teitä ole loukannut. Tapani on aina puhua suoraan... Mitä vastaan

Rostoveille? Tuletteko päivällisille?

Ja vieritettyään harteiltaan raskaan velvollisuuden ja päästyään

ikävästä asemasta, johon hän vuorostaan saattoi Pierren, näytti Boris

taas olevan sangen hyvällä tuulella.

-- Ei, mutta kuulkaahan, -- sanoi Pierre, rauhoittuen. -- Te olette

kummallinen mies. Mitä äsken sanoitte, on aivan oikein, aivan oikein.

Luonnollistahan on, ettette minua tunne; emmehän ole tavanneet

toisiamme pitkiin aikoihin ... olimme silloin vielä lapsia... Te voitte

luulla minusta... Minä teidät ymmärrän, sangen hyvin ymmärrän. Minä

tätä en olisi tehnyt, ei olisi riittänyt rohkeutta, mutta onhan se

oivallisesti tehty. Olen iloinen tuttavuudestamme. Kummallista, -- hän

lisäsi hymyillen, oltuaan hetkisen vaiti, -- mitä te minusta luulitte!

(Hän alkoi nauraa.) Mutta, mitäpäs siitä? Tutustumme vastaisuudessa

paremmin. Niinhän. -- Hän puristi Boriksen kättä. -- Ajatelkaa, en

vielä kertaakaan ole ollut kreiviä tapaamassa. Hän ei ole kutsunut...

Surkuttelen häntä ihmisenä... Mutta mitäpäs sen tekee?

-- Ja te luulette, että Napoleon ehtii viedä armeijan kanaalin poikki?

-- kysyi Boris hymyillen.

Pierre huomasi, että Boris tahtoi vaihtaa keskusteluaihetta, ja kun hän

itsekin oli samaa mieltä, alkoi hän esittää Boulognen retken valo- ja

varjopuolia,

Palvelija astui huoneeseen ja kutsui Borista ruhtinattaren luo, joka

oli lähtöhommissa. Pierre lupasi tulla päivällisille tutustuakseen

lähemmin Borikseen, puristi innokkaasti hänen kättään, ystävällisesti

katsellen häntä lasiensa läpi... Kun Boris oli lähtenyt, asteli Pierre

vielä kauvan huoneessaan. Ei hän enää lävistellyt miekalla näkymätöntä

vihollistaan, hymyilihän vain muistellessaan tätä herttaista, viisasta

ja lujaluontoista nuorukaista. Kuten nuorukaiset paraina vuosinaan ja

vallankin yksinäisyydessä eläessään, samoin Pierrekin nyt tunsi

aiheetonta hellyyttä Borista kohtaan ja päätti mielessään välttämäti

liittyä häneen ystävyyden siteillä.

Ruhtinas Vasili saatteli ruhtinatarta. Tällä oli nenäliina silmillä, ja

kyyneleet virtasivat hänen silmistään.

-- Tämä on kauheata! kauheata! -- hän puhui: mutta miten raskaalta

tuntuneekin, tahdon täyttää velvollisuuteni. Tulen tänne yöksi. Häntä

ei voi näin jättää. Jokainen hetki on kallis. En käsitä, mitä

ruhtinattaret vitkastelevat. Jumala kenties auttaa minua löytämään

keinon, miten voin häntä valmistaa!... Hyvästi, ruhtinaani, hyvä Jumala

teitä vahvistakoon...

-- Hyvästi, rakkaani, -- sanoi ruhtinas Vasili ja käänsi hänelle

selkänsä.

-- Voi, miten surkeassa tilassa hän on, -- puhui äiti pojalleen, kun he

taas istuutuivat vaunuihin. -- Ei hän juuri ketään tunne.

-- En käsitä, äitiseni, minkälaisissa suhteissa hän on Pierreen? --

kysyi poika.

-- Testamentti kaikki selvittää, rakkaani; hänestä meidänkin kohtalomme

riippuu...

-- Mutta miksi arvelette, että hän jättää jotain meille?

-- Voi, ystäväiseni! Hänhän on niin rikas, ja me olemme köyhät!

-- Mutta eihän tämä vielä mitään todista, äitiseni...

-- Voi, Jumalani! Jumalani! miten hän on heikko! -- huudahti äiti.

Sota ja rauha I Historiallinen romaani · 第 22 / 79 题