Pierreltä jäi kun jäikin elämänuran valinta, ja hänet oli tosiaankin
karkoitettu Pietarista Moskovaan hurjistelun tähden. Juttu, joka
hänestä kerrottiin Rostovien nimipäivillä oli tosi. Pierre oli ollut
mukana sitomassa poliisia karhun selkään. Hän oli saapunut jokunen
päivä sitten ja asettunut, kuten tavallisesti, asumaan isänsä taloon.
Vaikka hän arvasikin, että hänen urotyönsä Moskovassa jo tiedettiin, ja
että hänen isäänsä ympäröivät naiset, jotka aina olivat häntä
vihanneet, käyttäisivät tarkoituksiinsa tätä tapausta saadakseen
kreivin häneen suuttumaan, lähti hän kuitenkin heti saavuttuaan isänsä
suojiin. Astuttuaan vierashuoneeseen, missä ruhtinattaret tapansa
mukaan istuivat ompelukehysten ääressä, hän tervehti naisia. Heitä oli
kaikkiaan kolme, ja eräs heistä luki ääneen jotain kirjaa. Lukija oli
vanhin sisarista, puhdaspintainen, pitkävartaloinen, ankarannäköinen
neitonen, joka niin tylysti kohteli Anna Mihailovnaa; molemmat
nuoremmat sisaret olivat sievosia, punaposkisia neitosia ja suuresti
toistensa näköisiä, toisen eroitti sentään ylähuulessa olevasta
luomasesta, joka häntä suuresti somisti. Pierre otettiin vastaan kuin
kuolleista noussut tai ruttoinen. Vanhin ruhtinatar lopetti lukemisen
ja katsahti häneen pelästynein silmin; luomittoman sisaren kasvoilla
oli sama ilme; nuorin, luomihuuli, joka luonteeltaan oli iloinen ja
leikkisä, kyyristyi ompelukehyksiin salatakseen hymyn, jonka varmaankin
seuraavan kohtauksen hauskuus oli hänen huulilleen houkutellut. Hän
kumartui yhä syvemmälle ja oli tutkivinaan mallin kuvioita, vaivoin
pidätellen naurua.
-- Terve, serkkuseni, -- sanoi Pierre. -- Ettekö tunne minua enää?
-- Tunnen teidät liian hyvin, liian hyvin.
-- Miten on kreivin terveyden laita? Voinko tavata hänet? -- kysyi
Pierre kömpelösti, kuten tavallisesti, mutta hämmentymättä.
-- Kreivi kärsii sekä ruumiillisesti että siveellisesti, ja te
tietääkseni olette tehneet voitavanne lisätäksenne hänen siveellisiä
kärsimyksiään.
-- Voinko tavata kreivin? -- toisti Pierre.
-- Hm! Jos tahdotte hänet tappaa, lopen tappaa, niin menkää hänen
luokseen. Olga käyhän katsomaan, onko sedän lihaliemi valmis, pian on
aika, -- lisäsi hän, osoittaakseen Pierrelle, miten hyvää huolta he
pitävät hänen isästään, kun hän taas osaltaan tuottaa hänelle pelkkää
harmia.
Olga lähti huoneesta. Pierre seisoi hetkisen, katsahti sisaruksiin ja
kumartaen heille sanoi:
-- Lähden siis omaan huoneeseeni. Ilmoittakaa, milloin voin hänet
tavata.
Hän lähti, ja hänen jälkeensä kuului luomihuulen kirkas, hillitty
nauru.
Seuraavana päivänä saapui ruhtinas Vasili ja asettui asumaan kreivin
taloon. Hän kutsutti Pierren luokseen ja puhui hänelle:
-- Rakkaani, jos täällä elätte Pietarin tapaan, on loppunne ikävä;
muuta sanottavaa minulla teille ei ole. Kreivi on sangen, sangen
sairas: on viisaampaa, ettet häntä lainkaan tapaa.
Tämän jälkeen ei Pierreä enää häiritty, ja hän vietti päiväkaudet
yksinään huoneessaan.
Kun Boris astui Pierren huoneeseen, asteli tämä pitkin huoneensa
lattiaa, silloin tällöin pysähdellen nurkissa, tehden uhkaavia
liikkeitä seinää vastaan, aivan kuin hän miekalla olisi lävistänyt
näkymättömän vihollisensa. Hän katseli uhkaavana lasiensa yli, alkoi
jälleen astua, mutisten epäselviä sanoja, kohautellen harteitaan ja
levitellen käsiään.
-- Englannista loppu, -- hän puheli, rypistäen kulmiaan ja osoittaen
jotakuta sormellaan. -- Pitt kansakunnan ja kansain oikeuden
kavaltajana tuomitaan...
Mielikuvituksissaan hän oli itse Napoleon ja oli tämän sankarinsa
seurassa kulkenut jo vaarallisen Pas de Calais'n poikki ja valloittanut
Lontoon, muttei ehtinyt vielä loppuun julistaa Pittin tuomiota, kun
huomasi huoneessaan nuoren, solakan, kauniin upseerin. Hän pysähtyi.
Pierre oli viimeksi nähnyt Boriksen tämän ollessa neljäntoista vuotias
eikä häntä enää tuntenut; mutta siitä huolimatta tarttui hän hänen
käteensä iloisen kiivaasti, joka oli niin ominaista hänen
käytöstavalleen, ja hymyili ystävällisesti.
-- Tunnetteko minut vielä? -- kysyi Boris, hymyillen rauhallisen
viehkeästi. -- Saavuimme äidin kanssa kreiviä tervehtimään, mutta hän
ei ole luullakseni aivan terve.
-- Niin, hän lienee sairas. Häntä yhä häiritään, -- Pierre vastasi,
koettaen muistutella, ken tämä nuori mies olisi.
Boris huomasi, ettei Pierre häntä tunne, muttei pitänyt sentään
välttämättömänä mainita nimeään, katselihan vain häntä suoraan silmiin,
vähääkään hämmentymättä.
-- Kreivi Rostof pyytää teitä tänään luokseen päivällisille, -- sanoi
hän jotenkin pitkän ja Pierrelle tuskallisen vaitiolon jälkeen.
-- Vai niin! Kreivi Rostof! -- huudahti Pierre iloisena. -- Te olette
niin muodoin hänen poikansa Ilja. Ajatelkaahan, etten teitä heti ensi
näkemältä tuntenut. Muistatteko, kun kävimme _m--me_ Jaeqout'n kanssa
Varpusvuorilla ... siitä on jo kauvan.
-- Te olette erehtynyt, -- sanoi vitkaan Boris, avonainen ja
jonkunverran pilkallinen hymy huulilla. -- Olen Boris, ruhtinatar Anna
Mihailovna Drubetskoin poika. Isä-Rostovin nimi on Ilja, pojan Nikolai.
Ja ketään _m--me_ Jacquot'a en tunne.
Pierre huitasi käsillään ja päällään aivan kuin olisi hyttysiä tai
mehiläisiä torjunut.
-- Voi kumminkin! olen aivan sekasin. Moskovassahan on minulla niin
paljon sukulaisia! Te olette Boris ... tosiaankin. Olemmehan nyt
vihdoinkin selvillä. Mutta, mitä arvelette Boulognen retkestä?
Englantilaisethan perii paha, jos Napoleon vain pääsee kanaalin poikki?
Pidän retkeä sangen mahdollisena. Kunpa vain Villeneuve ei päästäisi
sopivaa hetkeä käsistään!
Boris ei tiennyt mitään Boulognen retkestä, sillä hän ei lueskellut
sanomalehtiä, ja Villeneuvin nimen hän kuuli ensi kerran eläessään.
-- Meitä moskovalaisia huvittavat enemmän päivälliset ja jourut kuin
politiikka, -- hän sanoi rauhallisella, pilkallisella äänellä. -- Tästä
asiasta en mitään tiedä enkä siis myöskään mitään siitä voi lausua.
Moskovaa huvittavat jourut enin, -- hän jatkoi. -- Nykyään puhutaan
teistä ja kreivistä.
Pierre veti suunsa hyvänsuopaan hymyyn, aivan kuin olisi pelännyt
puhekumppalinsa lausuvan jotain sellaista, jota sittemmin katuisi.
Mutta Boris puhui täsmällisesti, selvästi ja kuivasti, katsellen
suoraan Pierren silmiin.
-- Moskovalaisilla ei muuta tehtävää olekkaan kuin jouruilla, -- hän
jatkoi. -- Kaikki pohtivat nykyään kysymystä, kenelle kreivi jättää
omaisuutensa, vaikka hän kenties jää viimeiseksi meistä eloon, jota
sydämestäni toivon...
-- Niin, tämä on sangen raskasta, -- tarttui Pierre puheeseen, --
sangen raskasta.
Pierre yhä vain pelkäsi upseerin huomaamatta ryhtyvän sopimattomia
puhumaan.
-- Mutta teistä varmaankin tuntuu siltä, -- puhui Boris, hieman
punastuen, mutta ääntään ja asentoaan muuttamatta, -- teistä varmaankin
tuntuu siltä, kuin ihmiset vain sentähden tätä asiaa pohtisivat, että
heillekin jotain tipahtaisi pohatan aarteista.
"Tultiinpas siihen sittenkin", -- ajatteli Pierre.
-- Sentähden sanonkin väärinkäsitysten välttämiseksi, että suuresti
erehdytte, jos minut ja äitini luette näihin ihmisiin. Olemme sangen
köyhiä, ja isänne on rikas, ja juuri tämän tähden en ainakaan minä ole
pitänyt itseäni hänen sukulaisenaan enkä mitään häneltä pyydä enkä ota;
ja samaa voin sanoa äidistänikin.
Pierre ei pitkään aikaan häntä käsittänyt, mutta kun sitten lopulta
käsitti, niin hypähti hän sohvalta, tarttui hätäisen saamattomasti
Boriksen käteen, lensi punasemmaksi kuin Boris olikaan, ja alkoi puhua
häpeän ja suuttumuksen sekaisella äänellä.
-- Tämäpä kummallista! Olenko minä sitten ... ja kukapa olisi voinut
ajatella... Minä hyvin tiedän...
Mutta Boris hänet taas keskeytti:
-- Olen iloinen, että sanoin suuni puhtaaksi. Kenties tämä teitä ei
miellytä, suonettehan minulle anteeksi, -- hän puhui, rauhoitellen
Pierreä, vaikka tämän olisi pitänyt häntä rauhoittaa, -- mutta toivon,
etten teitä ole loukannut. Tapani on aina puhua suoraan... Mitä vastaan
Rostoveille? Tuletteko päivällisille?
Ja vieritettyään harteiltaan raskaan velvollisuuden ja päästyään
ikävästä asemasta, johon hän vuorostaan saattoi Pierren, näytti Boris
taas olevan sangen hyvällä tuulella.
-- Ei, mutta kuulkaahan, -- sanoi Pierre, rauhoittuen. -- Te olette
kummallinen mies. Mitä äsken sanoitte, on aivan oikein, aivan oikein.
Luonnollistahan on, ettette minua tunne; emmehän ole tavanneet
toisiamme pitkiin aikoihin ... olimme silloin vielä lapsia... Te voitte
luulla minusta... Minä teidät ymmärrän, sangen hyvin ymmärrän. Minä
tätä en olisi tehnyt, ei olisi riittänyt rohkeutta, mutta onhan se
oivallisesti tehty. Olen iloinen tuttavuudestamme. Kummallista, -- hän
lisäsi hymyillen, oltuaan hetkisen vaiti, -- mitä te minusta luulitte!
(Hän alkoi nauraa.) Mutta, mitäpäs siitä? Tutustumme vastaisuudessa
paremmin. Niinhän. -- Hän puristi Boriksen kättä. -- Ajatelkaa, en
vielä kertaakaan ole ollut kreiviä tapaamassa. Hän ei ole kutsunut...
Surkuttelen häntä ihmisenä... Mutta mitäpäs sen tekee?
-- Ja te luulette, että Napoleon ehtii viedä armeijan kanaalin poikki?
-- kysyi Boris hymyillen.
Pierre huomasi, että Boris tahtoi vaihtaa keskusteluaihetta, ja kun hän
itsekin oli samaa mieltä, alkoi hän esittää Boulognen retken valo- ja
varjopuolia,
Palvelija astui huoneeseen ja kutsui Borista ruhtinattaren luo, joka
oli lähtöhommissa. Pierre lupasi tulla päivällisille tutustuakseen
lähemmin Borikseen, puristi innokkaasti hänen kättään, ystävällisesti
katsellen häntä lasiensa läpi... Kun Boris oli lähtenyt, asteli Pierre
vielä kauvan huoneessaan. Ei hän enää lävistellyt miekalla näkymätöntä
vihollistaan, hymyilihän vain muistellessaan tätä herttaista, viisasta
ja lujaluontoista nuorukaista. Kuten nuorukaiset paraina vuosinaan ja
vallankin yksinäisyydessä eläessään, samoin Pierrekin nyt tunsi
aiheetonta hellyyttä Borista kohtaan ja päätti mielessään välttämäti
liittyä häneen ystävyyden siteillä.
Ruhtinas Vasili saatteli ruhtinatarta. Tällä oli nenäliina silmillä, ja
kyyneleet virtasivat hänen silmistään.
-- Tämä on kauheata! kauheata! -- hän puhui: mutta miten raskaalta
tuntuneekin, tahdon täyttää velvollisuuteni. Tulen tänne yöksi. Häntä
ei voi näin jättää. Jokainen hetki on kallis. En käsitä, mitä
ruhtinattaret vitkastelevat. Jumala kenties auttaa minua löytämään
keinon, miten voin häntä valmistaa!... Hyvästi, ruhtinaani, hyvä Jumala
teitä vahvistakoon...
-- Hyvästi, rakkaani, -- sanoi ruhtinas Vasili ja käänsi hänelle
selkänsä.
-- Voi, miten surkeassa tilassa hän on, -- puhui äiti pojalleen, kun he
taas istuutuivat vaunuihin. -- Ei hän juuri ketään tunne.
-- En käsitä, äitiseni, minkälaisissa suhteissa hän on Pierreen? --
kysyi poika.
-- Testamentti kaikki selvittää, rakkaani; hänestä meidänkin kohtalomme
riippuu...
-- Mutta miksi arvelette, että hän jättää jotain meille?
-- Voi, ystäväiseni! Hänhän on niin rikas, ja me olemme köyhät!
-- Mutta eihän tämä vielä mitään todista, äitiseni...
-- Voi, Jumalani! Jumalani! miten hän on heikko! -- huudahti äiti.