-- _Mon cher Boris_, -- sanoi Anna Mihailovna pojalleen, kun kreivitär
Rostovin vaunut, joissa he ajoivat, kääntyivät oljilla katetulta
kadulta kreivi Kirill Vladimirovitsh Besuhovin avaraan pihaan. -- _Mon
cher Boris_ -- sanoi äiti päästellen kättään vanhan kaapunsa alta ja
sovitellen sitä arasti ja hyväillen poikansa kädelle, -- ole
ystävällinen, ole huomaavainen. Kreivi Kirill Vladimirovitsh on sentään
risti-isäsi, ja hänestä riippuu tuleva kohtalosi. Muista tämä, _mon
cher_, ole rakastettava, niinkuin sinä taidat olla...
-- Jos vain tietäisin että tästä, seuraisi muutakin kuin häpeää... --
vastasi poika kylmästi. Mutta olen teille luvannut, teen tämän teidän
tähtenne.
Vaikka ovenvartija näkikin vaunujen seisovan pääkäytävän edustalla, ei
hän erityisesti kiirehtinyt vieraita vastaan, katsahtihan vain heihin
tutkivasti. Anna Mihailovna ei käskenyt ilmoittamaan tulostaan, vaan
lähti poikineen astumaan kuvapatsasrivien keskitse lasikuistiin.
Katsahdettuaan merkitsevästi Anna Mihailovnan kuluneeseen kaapuun
ovenvartija kysyi, ketä he halusivat tavata, ruhtinattariako vai
kreiviä, ja saatuaan tietää, että vieraat halusivat tavata kreiviä, hän
ilmoitti, että hänen ylhäisyytensä on käynyt huonommaksi eikä ketään
enää päästä luokseen.
-- Lähtekäämme siis, -- sanoi Boris ranskaksi.
-- _Mon ami!_ -- sanoi äiti rukoilevalla äänellä, koskettaen taas
poikansa kättä, aivan kuin tämä koskettaminen olisi voinut rauhoittaa
tai rohkaista poikaa.
Boris oli vaiti ja riisumatta sinelliään hän kysyvästi katseli äitiään.
-- Kyyhkyseni, -- sanoi Anna Mihailovna lempeällä äänellä,
ovenvartijaan kääntyen, -- tiedän kreivi Kirill Vladimirovitshin olevan
sangen sairaan ... sentähden olen saapunutkin ... olen hänen
sukulaisensa... En häntä häiritse, kyyhkyseni... Minun tarvitsisi
välttämäti tavata ruhtinas Vasili Sergejevitsh: täällähän hän majailee.
Ilmoita, tee hyvin.
Ovenvartija nykäsi synkkänä yläkertaan vievää johtorihmaa ja kääntyi
selin Anna Mihailovnaan.
-- Ruhtinatar Drubetskoi ruhtinas Vasili Sergejevitshin luo, -- huusi
hän palvelijalle, joka hännystakissa, pitkissä sukissa ja solkikengissä
juoksi yläkerrasta ja kurottautui katsomaan kaidepuun ylitse.
Anna Mihailovna korjaili värjättyä silkkipukuaan, katsahti seinällä
riippuvaan venetsialaiseen kuvastimeen ja lähti reippaana
läntistyneissä kengissään nousemaan matoilla peitettyjä portaita myöten
yläkertaan.
-- Rakkaani, olet minulle luvannut, -- puheli Anna Mihailovna pojalleen
ja rohkaisi häntä kädenkosketuksella.
Silmät alas luotuina poika rauhallisena astui äitinsä jälissä.
He tulivat saliin, mistä eräs ovi vei ruhtinas Vasilille varattuihin
suojiin.
Kun he olivat tulleet keskelle huonetta ja juuri aikoivat pyytää erästä
vanhaa palvelijaa osoittamaan heille tietä, käännähti erään oven
pronssinen ripa, ja saliin astui ruhtinas Vasili samettisessa
arkinutussa ja ainoastaan yksi risti rinnalla. Hän saattoi kaunista
mustatukkaista miestä. Tämä mies oli kuuluisa pietarilainen lääkäri
Lorrain.
-- Se on sitten varma? -- puhui ruhtinas.
-- _Mon prince, "errare humanum est", mais_...[17] -- vastasi lääkäri
sorakielisesti ja lausuen latinalaiset sanat ranskalaiseen tapaan.
-- Hyvä, hyvä...
Huomattuaan Anna Mihailovnan ja hänen poikansa ruhtinas pysähtyi,
nyökäytti päällään lääkärille ja sanaakaan sanomatta, kysyväinen ilme
kasvoilla hän astui heidän luokseen. Boris huomasi, miten hänen äitinsä
kasvot yhtäkkiä kävivät syvän surullisiksi, ja tämä sai hienon hymyn
hänen huulilleen.
-- Niin, miten surullisissa olosuhteissa tapaammekaan toisemme,
ruhtinas... Mutta, miten voi rakas sairaamme? -- kysyi Anna Mihailovna,
aivan kuin ei olisi huomannutkaan ruhtinaan kylmää, loukkaavaa,
tuijottavaa katsetta.
Ruhtinas katsahti käsittämättömän kysyvästi, ensin Anna Mihailovnaan ja
sitten Borikseen. Boris kumarsi kohteliaasti. Vastaamatta tähän
kumarrukseen ruhtinas Vasili kääntyi Anna Mihailovnaan ja vastasi tämän
kysymykseen pään ja huulten liikkeellä, josta voi päättää, että sairaan
tila oli ylen huono.
-- Todellako? -- huudahti Anna Mihailovna. -- Ah, tämä on kauheata!
Hirveätä ajatella... Tämä on poikani, -- hän lisäsi, osoittaen Borista.
-- Hän tahtoi itse tulla teitä kiittämään.
Boris kumarsi vielä kerran kohteliaasti.
-- Uskokaa, ruhtinas, äidin sydän ei koskaan unhota, mitä olette
hyväksemme tehneet.
-- Olen iloinen, kun olen voinut tehdä teille hyväntyön, rakas Anna
Mihailovna, -- sanoi ruhtinas Vasili, korjaten rintaröyhellystään, ja
hänen liikkeistään sekä äänestään saattoi huomata, miten hän täällä
Moskovassa kohteli Anna Mihailovnaa vielä paljon suojelevan
armollisemmin kuin Pietarissa Annette Schererin illanvietossa.
-- Koettakaa palvella hyvin ja olla kelpo mies, -- hän lisäsi,
ankarasti katsahtaen Borikseen. -- Olen iloinen... Oletteko täällä
lomalla? -- puhua jonotti hän yksitoikkoisella äänellään.
-- Odotan määräystä, teidän ylhäisyytenne, lähteäkseni uuteen
palveluspaikkaani, -- vastasi Boris. Eikä hän näyttänyt vähääkään
suuttuneen ruhtinaan karkeasta puhetavasta, muttei myöskään koettanut
keskustelua jatkaa, vastailihan vain rauhallisesti ja kunnioittavasti,
niin että ruhtinas lopulta häneen katsahti tutkivasti.
-- Asutteko äitinne luona?
-- Asun kreivitär Rostovin luona, -- vastasi Boris, lisäten taas:
teidän ylhäisyytenne.
-- Sen Ilja Rostovin luona, joka on naimisissa Nathalie Shinshinin
kanssa, -- sanoi Anna Mihailovna.
-- Tiedän, tiedän, -- sanoi ruhtinas Vasili värittömällä äänellään. --
En koskaan ole voinut käsittää, miten Nathalie meni tuolle rähjäiselle
karhulle. Hänhän on typerä ja naurettava henkilö. Ja sitäpaitsi kuuluu
hän olevan peluri.
-- Mutta sangen hyvä ihminen, ruhtinaani, -- huomautti Anna Mihailovna,
liikuttavasti hymyillen, aivan kuin kreivi Rostof hänenkin mielestään
ansaitsisi tuollaisen tuomion, mutta hän sentään pyytää armahtamaan
ukko rukkaa. -- Mitä lääkärit sanovat, -- jatkoi hän hetken kuluttua,
ja taas ilmaisivat hänen itkettyneet kasvonsa syvää surua.
-- Vähän toiveita, -- ruhtinas vastasi.
-- Ja minä niin tahtoisin vielä kerran kiittää _setää_ kaikesta
hyvästä, josta minä ja Borja olemme hänelle kiitollisuuden velassa.
Borja on hänen ristipoikansa, -- lisäsi hän sellaisella äänenpainolla
aivan kuin olisi tämän tiedon pitänyt suurestikin ilahuttaa ruhtinas
Vasilia.
Ruhtinas Vasili vaipui mietteisiinsä ja rypisti kulmiaan. Anna
Mihailovna luuli käsittäneensä, että ruhtinas Vasili luulee häntä
kilpailijakseen kreivi Besuhovin peruihin. Hän kiirehti rauhoittamaan
ruhtinasta.
-- Jollen niin syvästi ja todellisesti rakastaisi _setää_, -- hän
sanoi, erityisen vakuuttavasti ja samalla huolettomasti lausuen _setä_
sanan: -- tunnen hänen luonteensa, se on jalo ja suora, mutta ovathan
vain ruhtinattaret hänen kuolinvuoteellaan... He ovat vielä nuoria...
-- Hän kallisti päänsä ja lisäsi kuiskaten: -- onko hän täyttänyt
viimeisen velvollisuuden, ruhtinas? Miten kalliita ovatkaan nämä
viimeiset hetket! Kauheampaahan ei voi olla, häntä täytyy valmistaa,
jos hän on niin huono. Me, naiset, ruhtinas (hän hymyili hellästi),
aina tiedämme, miten on puhuttava näistä asioista. Pitäisi välttämäti
tavata hänet. Joskin se minulle on raskasta, niin olenhan minä tottunut
kärsimään.
Ruhtinas nähtävästi ymmärsi hänen tarkoituksensa ja käsitti myös, kuten
Annette Schererin illanvietossakin, ettei Anna Mihailovnasta helpolla
pääse.
-- Eiköhän häntä rasita tämä kohtaus, rakas Anna Mihailovna, -- hän
sanoi. -- Odottakaamme iltaan, lääkärit sanovat taudin selän silloin
taittuvan.
-- Mutta mahdoton on odottaa tällä hetkellä. Ajatelkaahan, että on
kysymyksessä hänen sielunsa pelastus... Voi! On kauheata, kristityn
velvollisuus...
Sisäsuojista johtava ovi avautui, ja saliin astui eräs kreivin
sisarentyttäristä. Hän oli synkän ja kylmän näköinen, ja hänellä oli
jalkoihin nähden ylettömän pitkä vartalo.
Ruhtinas Vasili kääntyi häneen.
-- No, miten on hänen laitansa?
-- Yhä ennallaan. Mutta mitä ajattelette tästä melusta... -- sanoi hän
tarkastaen Anna Mihailovnaa aivan kuin vierasta.
-- Ah, rakkaani, en ollut teitä tuntea, -- sanoi Anna Mihailovna,
hymyillen onnellisen näköisenä ja mennä sipsutti kreivin
sisarentyttären luo. -- Olen vasta juuri saapunut, olen valmis
auttamaan teitä _sedän_ hoitamisessa. Käsitän, miten olette kärsineet,
-- hän lisäsi myötätuntoisesti, silmiään nostellen.
Ruhtinatar ei vastannut sanaakaan, eipä edes hymähtänyt, ja poistui
samassa huoneesta. Anna Mihailovna otti hansikkaat käsistään,
heittäytyi valloittamallaan asemalla nojatuoliin ja pyysi ruhtinas
Vasilia istuutumaan vierelleen.
-- Boris! -- sanoi hän pojalleen hymyhuulin: -- minä pistäydyn
hetkiseksi kreivi-sedän luo, mene sinä, ystäväni, siksi aikaa Pierren
luo, mutta älä vaan unohda ilmoittaa Rostovien kutsuja. He kutsuvat
hänet päivällisille. Mahtaneeko hän lähteä? -- kysyi hän ruhtinaaseen
kääntyen.
-- Aivan varmaan, -- sanoi ruhtinas, joka nähtävästi oli käynyt
kärttyiseksi. -- Olen sangen iloinen, jos vapautatte minut tästä
nuorukaisesta... Istua jököttää täällä. Kreivi ei kertaakaan ole häntä
kysynyt.
Hän kohautti harteitaan. Palvelija kuletti Borista portaita alas,
toisia ylös, ja he saapuivat lopulta Pietari Kirillovitshin luo.