Kreivitär väsyi siihen määrin vieraskäynneistä, että kieltäytyi enää
ketään ottamasta vastaan, ja ovenvartijaa käskettiin kaikinmokomin
käskemään päivällisille kaikki onnittelijat. Kreivitär tahtoi
kahdenkesken puhella lapsuudenystävänsä, ruhtinatar Anna Mihailovnan
kanssa, jota hän ei vielä hyvällisesti ollut tavannut tämän Pietarista
paluun jälkeen. Anna Mihailovna kauniine, itkettyneine kasvoineen
siirsihe lähemmäs kreivittären nojatuolia.
-- Sinulle puran sydämeni, -- sanoi Anna Mihailovna. -- Vähän on meitä
enää elossa muinaisia ystäviä! Siksipä onkin minulle niin kallis sinun
ystävyytesi.
Anna Mihailovna katsahti Veraan ja vaikeni. Kreivitär puristi
ystävättärensä kättä.
-- Vera, -- sanoi kreivitär, kääntyen vanhimpaan tyttäreensä, josta hän
nähtävästi ei pitänyt. -- Ettekö lainkaan käsitä? Etkö todellakaan
huomaa, että olet täällä liikaa? Mene siskojen luo, tahi...
Kaunis Vera hymähti ylenkatseellisesti eikä näyttänyt lainkaan
loukkautuneen.
-- Jospa jo aikoja sitten olisitte sanoneet, äitiseni, niin heti olisin
poistunut, -- hän sanoi ja lähti omaan huoneeseensa.
Mutta kulkiessaan työhuoneen läpi hän huomasi kummankin akkunan luona
parin istumassa. Hän pysähtyi ja hymyili pilkallisesti. Sonja istui
aivan Nikolain vieressä, joka kopioi hänelle runoesikoisiaan. Boris ja
Natasha istuivat toisen akkunan luona ja vaikenivat huomattuaan Veran.
Sonja ja Natasha katsahtivat syyllisen, mutta silti onnellisen
näköisinä Veraan.
Oli hauskaa ja liikuttavaa katsella näitä rakastuneita tyttösiä, mutta
Verassa tämä näkö ei nähtävästi herättänyt mieluisia tunteita.
-- Kuinka monasti olen teitä pyytänyt jättämään tavarani rauhaan, --
hän sanoi, -- onhan teillä oma huoneenne.
Hän otti Nikolailta mustetolpon.
-- Heti paikalla, heti paikalla, -- sanoi Nikolai, kastaen kynäänsä.
-- Kaikki te teette sopimattomaan aikaan, -- sanoi Vera.
Vierashuoneeseenkin äsken juoksitte, niin että kaikki saimme hävetä
teidän puolestanne.
Vaikkakin hän puhui totta, tahi kenties juuri sentähden, ei kukaan
hänelle vastannut, katsahtivathan vain kaikki neljä toisiinsa. Vera ei
pitänyt kiirettä, vaan seisoi paikallaan mustetolppo kädessä.
-- Ja minkälaisia salaisuuksia saattaa olla teidän iällänne Boriksen ja
Natashan ja teidänkin välillänne -- pelkkiä tyhmyyksiä!
-- Entäs sitten, Vera? Eihän tämän asian pitäisi sinua liikuttaa? --
puheli hiljaa ja puolustavasti Natasha.
Hän oli tänään nähtävästi entistään ystävällisempi ja lempeämpi
kaikille.
-- Sangen tyhmää, -- Vera sanoi, -- häpeän puolestanne. Mitä
salaisuuksia?...
-- Kullakin on omat salaisuutensa. Emmehän mekään häiritse sinua
Berginesi, -- sanoi Natasha kiivastuen.
-- Luulenpa, ettette voi häiritä, -- sanoi Vera, -- sillä en käyttäydy
milloinkaan sopimattomasti. Mutta sanonpas äidille, miten sinä
käyttäydyt Boriksen kanssa.
-- Natalia Iljinetshna käyttäytyy verrattomasti, -- sanoi Boris, -- en
voi valittaa.
-- Heretkää, Boris, te olette sellainen valtiomies (tätä sanaa
käyttivät lapset usein ja antoivat sille oman, ominaisen merkityksen),
onpa oikein ikävää, -- sanoi Natasha loukkautuneen värisevällä äänellä.
-- Miksi hän minua ahdistaa? Sinä et koskaan tätä käsitä, -- hän sanoi,
kääntyen Veraan, -- sillä et ole koskaan ketään rakastanut; sinulla ei
ole sydäntä, olet ainoastaan _madame de Genlis_ (tämän haukkumanimen,
jota pidettiin sangen loukkaavana, oli Veralle antanut Nikolai), ja
sinun mielitehtaviäsi on toisten kiusaaminen. Keimaile Berginesi niin
paljon kuin sinua haluttaa, -- puhui Natasha kiivaasti.
-- En toki sentään vieraiden aikana juoksentele nuorten miesten
jälissä...
-- Onpa hän taas saavuttanut tarkoituksensa, -- sanoi Nikolai, -- on
tarpeekseen lasketellut hävyttömyyksiä ja saattaa kaikki pahalle
tuulelle. Menkäämme lastenhuoneeseen.
He nousivat kuin säikähtynyt lintuparvi ja lähtivät nelisin huoneesta.
-- Minua on loukattu, mutta minä en ole ketään loukannut, -- sanoi
Vera.
-- _Madame de Genlis! Madame de Genlis!_ -- huutelivat nauravat äänet
oven takaa.
Kaunis Vera, joka oli aikaansaanut tällaisen kiusoittavan, ikävän
mielialan, hymähti huolettomasti eikä hän vähääkään näyttänyt
välittävän loukkauksista. Hän astui kuvastimen luo ja korjaili
tukkaansa ja vyötintään. Kauniita kasvojaan katsellessaan hän näytti
entistään kylmemmältä ja rauhallisemmalta.
* * * * *
Vierashuoneessa keskustelu yhä jatkui:
-- _Ah chère_, -- puheli kreivitär, -- ei ole minunkaan elämäni ollut
pelkkää kukkasten ja ruusujen keskellä kulkemista. Tiedänhän toki,
ettei omaisuutemme kauvankaan enää kestä tällä menolla! Ja kaikkeen on
syynä klubi ja Elien hyvyys. Luuletko, että lepäämme, kun asumme
maalla? Teatterit, metsästysretket ja Jumala ties mitä kaikkea onkaan.
Mutta mitäpäs minusta on puhuttavaa! Mutta miten oletkaan sinä kaikki
järjestänyt? Usein sinua ihmettelen, _Annette_, miten sinä vielä
vanhanakin yksin mennä viiletät kievarin kuomussa milloin Moskovaan,
milloin Pietariin, käyt ministerit ja mahtavat ja kaikkien kanssa tulet
toimeen, todellakin ihmettelen. Sanohan, miten kaikki on näin hyvin
mennyt? Minäpäs en vain sellaiseen pystyisi.
-- Voi, rakkaani, -- vastasi ruhtinatar Anna Mihailovna. -- Varjelkoon
sinua Jumala tuntemasta, miten raskasta on jäädä leskeksi turvattomana
pojan kanssa, jota rakastat jumaloimiseen saakka. Kaikkea silloin opit,
-- hän jatkoi jonkinlaisella ylpeydellä. -- Käräjöimiseni on minut
opettanut. Jos haluan tavata jonkun noista pomoista, niin kirjoitan
kirjelappusen: "ruhtinatar se ja se haluaa tavata sen ja sen", ja ajan
ajurilla kerran, toisen, kolmannen, neljännen, kunnes saan asiani
ajetuksi. Minusta on yhdentekevää, mitä minusta ajatellaan.
-- No niin, kenen puoleen käännyit Borjenkan asiassa? -- kysyi
kreivitär. -- Onhan sinun poikasi jo kaartin upseeri, mutta minun
Nikolushkani yhä vielä junkkari. Ei ole kuka hommaisi. Kenen puoleen
käännyit?
-- Ruhtinas Vasilin. Hän oli sangen ystävällinen. Heti suostui
kaikkeen, ilmoitti keisarille, -- puhui Anna Mihailovna riemuissaan,
täydellisesti unohtaen nöyrtymisen, mikä vei hänet perille.
-- Onko hän vanhentunut, ruhtinas Vasili? -- kysyi kreiyitär. -- En ole
häntä tavannut sitten teatterinäytäntöjemme Rumjantsovien luona.
Varmaankin on hän minut unohtanut, _il me faisait la cour_,[16] --
muisteli kreivitär hymyillen.
-- Yhä ennallaan, -- vastasi Anna Mihailovna, -- ystävällinen
ylenmäärin. Valta-asema ei ole lainkaan mennyt hänelle päähän. "Olen
pahoillani, rakas ruhtinatar, että liian vähän voin tehdä hyväksenne",
hän sanoi: "käskekää". Ei, hän on kelpo ihminen ja verraton sukulainen.
Mutta sinä tiedät, _Nathalie_, miten poikaani rakastan. Hänen onnekseen
teen mitä tahansa. Mutta asiani ovat niin huonot, -- jatkoi Anna
Mihailovna surullisesti ja ääntään vaimentaen, -- niin huonot, että
olen nykyään kauheassa asemassa. Onneton käräjäjuttuni nielee koko
omaisuuteni eikä siitä huolimatta lainkaan edisty. Ajattelehan, että
tällä erää minulla tuskin on kymmenkopeekkaista, enkä tiedä, miten
varustaisin Boriksen. (Hän otti taskustaan nenäliinan ja alkoi itkeä).
Tarvitsen viisisataa ruplaa, ja minulla on kaikkiaan kahdenkymmenen
viiden ruplan seteli pahanen. Minä olen sellaisessa asemassa... Kaikki
toiveeni perustan ruhtinas Kirill Vladimirovitsh Besuhoviin. Jollei hän
tahdo auttaa ristipoikaansa -- hänhän on Borjan risti-isä -- ja määrää
jotain hänen elatuksekseen, niin hukkaan ovat menneet kaikki hommani:
en mitenkään saata häntä varustaa.
Kreivitär itkeä tihusteli ja mietti jotain itsekseen.
-- Usein ajattelen, kenties se on synnin työtä, -- puhui ruhtinatar, --
mutta usein ajattelen: yksinään elelee ruhtinas Kirill Vladimirovitsh
Besuhof ... tämä suunnaton omaisuus ... ja miksi hän elää? Elämä on
hänelle taakaksi, mutta Borja on vasta elämänsä keväässä.
-- Varmaankin hän jotain jättää Borikselle, -- sanoi kreivitär.
-- Jumala sen tietää, rakas ystäväiseni! Pohatat ja ylimykset ovat
tavallisesti sangen itsekkäitä. Lähden kuitenkin hetipaikalla Borjan
kanssa hänen luokseen ja puhun suuni puhtaaksi. Ajatelkoot minusta,
mitä tahtovat, minusta on yhdentekevää, kun poikani kohtalo siitä
riippuu. (Ruhtinatar nousi seisaalleen). Nyt on kello kaksi, neljältä
on teillä puoliset. Ehdin kyllä käydä.
Ja toimekkaan pietarilaisen rouvan tavoin, joka taitaa käyttää aikaa
hyväkseen, hän lähetti noutamaan poikansa ja tämän kanssa hän poistui
eteiseen.
-- Hyvästi, rakkaani, -- sanoi hän kreivittärelle, joka oli tullut
saattamaan heitä ovelle, -- toivota minulle menestystä, -- hän lisäsi
kuiskaten, jottei poika kuulisi.
-- Lähdettekö ruhtinas Kirill Vladimirovitshin luo, rakkaani? -- kysyi
kreivi ruokahuoneesta ja tulla tuupersi hänkin eteiseen. -- Jos hän on
parempi, niin kutsukaa Pierre meille päivällisille. Onhan hän ennenkin
ollut meillä tanssimassa lasten kanssa. Kutsukaa välttämäti, _ma
chère_. Saammepa nähdä, miten Taras tänään kunnostautuu. Hän sanoo,
ettei ole ollut kreivi Orlovilla sellaisia päivällisiä kuin on meillä
tänään.