XII.

Nuorista, lukuun ottamatta kreivittären vanhinta tytärtä (joka oli

neljä vuotta Natashaa vanhempi ja käyttäytyi jo kuin aikuinen) ja

vierasta neitiä, jäivät vierashuoneeseen Nikolai ja hänen serkkunsa

Sonja. Sonja oli hentorakenteinen, pienen pieni tummanverevä neitonen,

jonka pehmyt, mutta silti tulinen katse tuikehteli pitkien ripsien

välitse. Hänellä oli kahteen kertaan pään ympäri kierretty paksu, musta

palmikko, ja ihon väri oli hieman kellahtava kasvoissa ja erittäinkin

paljaissa ohuvissa, mutta siroissa, jäntevissä käsivarsissa ja

kaulassa. Liikkeittensä sulavuuden, pienten jäsentensä pehmeyden ja

joustavuuden ja jonkunverran hillityn, viekkaan käytöstapansa suhteen

hän muistutti kaunista, vaikkeikaan vielä täysin kehittynyttä

kissanpoikaa, josta aikaa voittaen tulee viehättävä kissa. Hänen

mielestään oli nähtävästi hienoa hymyilyllä ilmaista osanottonsa

yhteiseen keskusteluun; mutta väkisinkin katselivat hänen silmänsä

pitkien, tuuheiden ripsien alta armeijaan lähtevää serkkua sellaisella

neitseellisen intohimoisella jumaloimisella, ettei hänen hymynsä

hetkeksikään saattanut ketään viedä harhaan, ja selvästi huomasi, että

kissanpoika oli istahtanut vain sentähden, että sitten rennommin saisi

hyppiä ja leikkiä serkkunsa kanssa, kun hekin, kuten Boris ja Natasha,

pääsisivät pujahtamaan vierashuoneesta.

-- Niin, _ma chère_, -- sanoi vanha kreivi, kääntyen vieraaseen ja

osoittaen poikaansa Nikolaita. -- Nyt on hänen ystävänsä Boris

ylennetty upseeriksi, ja hän ei tahdo erota ystävästään; hän jättää

sekä yliopiston että minut vanhuksen: hän lähtee armeijaan, _ma chère_.

Ja hänelle kun oli jo paikka varattu arkistossa, ja kaikki oli hyvin.

Onpas tämä ystävyyttä! -- sanoi kreivi kysyvästi.

-- Niin, puhutaanhan, että sota on julistettu, -- vieras sanoi.

-- Kauvan on jo puhuttu, -- kreivi sanoi. -- Yhä puhutaan ja puhutaan,

mutta siihen se aina jää. _Ma chère_, sepäs on ystävyyttä! -- hän

toisti. -- Hänestä tulee husaari.

Vieras ei tiennyt, mitä vastaisi, ravistihan vain päätään.

-- Ei lainkaan ystävyyttä, -- vastasi Nikolai, ja hän punastui ja alkoi

puolustautua aivan kuin olisi häntä halpamaisesti paneteltu. -- Ei

lainkaan ystävyyttä, tunnen vain yksinkertaisesti, että luontoni vetää

sotapalvelukseen.

Hän katsahti serkkuunsa ja vieraaseen neitiin: molemmat katselivat

häntä hyväksyvästi hymyillen,

-- Tänään on meillä puolisilla Pavlogradin husaarirykmentin eversti

Schubert. Hän on ollut täällä lomalla ja vie Nikolain mennessään

rykmenttiin. Mitäpäs tehdä? -- sanoi kreivi, kohauttaen harteitaan ja

puhuen leikillisesti asiasta, joka nähtävästi oli tuottanut hänelle

paljon surua.

-- Olenhan teille jo sanonut isä kulta, -- poika sanoi, -- että jään

luoksenne, jollette halua päästää minua. Mutta olen vakuutettu, etten

muuhun kelpaa kuin sotapalvelukseen; ei ole minusta valtiomieheksi, ei

virkamieheksi, sillä en saata salata, mitä tunnen, -- puhui hän, yhä

vilkkuen nuorekkaan veikistelevästi Sonjaan ja vieraaseen neitiin.

Kissanpoika oli imeytynyt häneen silmillään ja näytti joka hetki

valmiilta alkamaan leikin ja näyttämään koko kissan luontonsa.

-- No, no, hyvä! -- sanoi vanha kreivi: -- aina hän kiivastuu. Yhä vaan

Bonaparte huumaa nuorten mielet; kaikki he ajattelevat, miten hän

luutnantista tuli keisariksi. Miksei, suokoon Jumala, -- hän lisäsi,

huomaamatta vieraan pilkallista hymyä.

Aikuiset alkoivat puhella Bonapartesta. Julie, vieraan tytär, kääntyi

nuoreen Rostoviin.

-- Ikävä ettette ollut tuorstaina Arharovien luona. Oikein teitä

ikävöin, -- hän sanoi hellästi hymyillen.

Imarreltu nuorukainen siirsihe lähemmäs vierasta neitiä nuoruuden

veikistelevä hymy huulilla ja ryhtyi hymyilevän Julien kanssa

keskusteluun, lainkaan huomaamatta, miten hänen teeskennelty hymynsä

mustasukkaisuuden veitsenä viilsi Sonjan sydäntä. Hän oli kiukusta

punastunut, mutta koetti kuitenkin hymyillä. Keskustelun kuluessa

Nikolai katsahti Sonjaan. Tämä vilkasi häneen intohimoisen ilkeästi,

pidätellen kyyneliään ja koettaen hymyillä, mutta äkkiä hän nousi ja

lähti huoneesta. Nikolain vilkkaus hävisi. Kun keskustelu hiukan vain

taukosi, lähti hän huolekkaan näköisenä huoneesta ja alkoi etsiä

Sonjaa.

-- Miten ovatkaan näiden nuorien salaisuudet valkeilla rihmoilla yhteen

ommellut! -- sanoi Anna Mihailovna, osoittaen poistuvaa Nikolaita. --

_Cousinage dangereux voisinage_,[15] hän lisäsi.

-- Niin, -- sanoi kreivitär, sittenkun nuorten huoneeseen tuoma

auringon säde oli kadonnut, ja aivan kuin hän olisi vastannut

kysymykseen, jota kukaan ei ollut tehnyt, mutta joka häntä alituiseen

vaivasi: kuinka paljon onkaan kärsitty vaivoja, kuinka paljon huolia,

jotta heistä nyt saisimme iloita! Ja nytkin, toden totta, on enemmän

huolta kuin iloa. Yhä vaan pelkään, yhä pelkään! Ovathan he siinä

iässä, jolloin sekä tytöillä että pojilla on niin paljon vaaroja.

-- Kaikki riippuu kasvatuksesta, -- sanoi vieras.

-- Tosiaan, olette oikeassa, -- jatkoi kreivitär. -- Näihin saakka

olen, Jumalan kiitos, ollut lasteni ystävä, ja he luottavat minuun

täydellisesti, -- puhui kreivitär, ilmaisten näillä sanoillaan tuon

useilla vanhemmilla niin tavallisen harhaluulon, ettei heidän

lapsillaan muka ole mitään vanhemmiltaan salattavaa. -- Tiedän, että

aina olen oleva tytärteni ensimäinen uskottu, ja että joskin Nikoljenka

kuumaverisyydessään hulluttelee (pojille se on välttämätöntä), niin ei

ainakaan noiden Pietarin herrain tapaan.

-- Niin, verrattomia, verrattomia lapsia, -- vakuutteli kreivi, jolla

oli tapana ratkaista hänelle epäselvät asiat pitämällä kaikkea

verrattomana. -- Siinä ollaan, tahtoo tulla husaariksi! Mitäpäs tehdä,

_ma chère_!

-- Miten suloinen olento onkaan nuorin tyttärenne, -- sanoi vieras. --

Ruutia.

-- Niin, ruutia! kreivi sanoi. Hän on tullut minuun! Ja entäs hänen

äänensä: vaikka puhunkin tyttärestäni, niin totuuden sanon, laulajatar

hänestä tulee, toinen Salomoni. Olemme tuottaneet italialaisen häntä

opettamaan.

-- Eikö ole vielä aikaista? Sanotaan opintojen vahingoittavan ääntä

tällä iällä.

-- Oi, ei, joutavia! -- kreivi sanoi. -- Mitenkäs meidän äitimme

kahden-kolmentoista vuotiaina menivät miehelään?

-- Onpa Natashakin jo rakastunut Borikseen! Ei ole huonompia hänkään!

-- sanoi kreivitär hiljaa hymyillen ja katsellen Boriksen äitiin, ja

hän jatkoi nähtävästi vastaten ajatuksilleen, jotka häntä viime aikoina

yhä seurasivat: Siinä näette, jospa pitäisin häntä lujilla, jospa häntä

kieltäisin... Jumala tietää, mitä he tekisivät salavihkaa (kreivitär

ajatteli: he suutelisivat toisiaan), mutta nyt tiedän Natashan jokaisen

sanan. Itse hän illalla piipahtaa luokseni ja kertoo kaikki. Kenties

häntä hemmoittelen; mutta luulenpa tosiaan, että näin on parempi.

Vanhinta tytärtäni pidin lujilla.

-- Niin, minä olen aivan toisin kasvatettu, -- sanoi hymyillen kaunis

Vera.

Mutta hymy ei kaunistanut Veran kasvoja, kuten on laita muiden

ihmisten; päinvastoin, hänen kasvonsa muuttuivat luonnottoman

näköisiksi ja sentähden epämiellyttäviksi. Vera oli kaunis, hän ei

ollut tyhmä, opintonsa olivat luisuneet hyvin, hän oli hyvin

kasvatettu, hänellä oli miellyttävä ääni; hänen puheensa olivat tosia

ja sattuvia; mutta kumma juttu; kun vieras ja kreivitär häneen

vilkaisivat, tuntui heistä kummalta, miksi hän tämän sanoi, ja heistä

tuntui epämiellyttävältä.

-- Vanhimpain kanssa aina hullutellaan, heistä tahdotaan tehdä jotain

tavatonta, -- sanoi vieras.

-- Miksi synnin salaisimme, _ma chère_! Kreivitär rakkaani viisasteli

liiaksi Veraa kasvattaessaan, -- sanoi kreivi. Mutta mitäs siitä!

tulipa hänestä sentään oiva tyttö, -- hän lisäsi, iskien hyväksyvästi

Veralle silmää.

Vieraat nousivat ja lähtivät, luvaten saapua päivällisille.

-- Onpa nämäkin tapoja! Istutaan istumistaan! -- sanoi kreivitär,

saatettuaan vieraat.

Sota ja rauha I Historiallinen romaani · 第 18 / 79 题