Nuorista, lukuun ottamatta kreivittären vanhinta tytärtä (joka oli
neljä vuotta Natashaa vanhempi ja käyttäytyi jo kuin aikuinen) ja
vierasta neitiä, jäivät vierashuoneeseen Nikolai ja hänen serkkunsa
Sonja. Sonja oli hentorakenteinen, pienen pieni tummanverevä neitonen,
jonka pehmyt, mutta silti tulinen katse tuikehteli pitkien ripsien
välitse. Hänellä oli kahteen kertaan pään ympäri kierretty paksu, musta
palmikko, ja ihon väri oli hieman kellahtava kasvoissa ja erittäinkin
paljaissa ohuvissa, mutta siroissa, jäntevissä käsivarsissa ja
kaulassa. Liikkeittensä sulavuuden, pienten jäsentensä pehmeyden ja
joustavuuden ja jonkunverran hillityn, viekkaan käytöstapansa suhteen
hän muistutti kaunista, vaikkeikaan vielä täysin kehittynyttä
kissanpoikaa, josta aikaa voittaen tulee viehättävä kissa. Hänen
mielestään oli nähtävästi hienoa hymyilyllä ilmaista osanottonsa
yhteiseen keskusteluun; mutta väkisinkin katselivat hänen silmänsä
pitkien, tuuheiden ripsien alta armeijaan lähtevää serkkua sellaisella
neitseellisen intohimoisella jumaloimisella, ettei hänen hymynsä
hetkeksikään saattanut ketään viedä harhaan, ja selvästi huomasi, että
kissanpoika oli istahtanut vain sentähden, että sitten rennommin saisi
hyppiä ja leikkiä serkkunsa kanssa, kun hekin, kuten Boris ja Natasha,
pääsisivät pujahtamaan vierashuoneesta.
-- Niin, _ma chère_, -- sanoi vanha kreivi, kääntyen vieraaseen ja
osoittaen poikaansa Nikolaita. -- Nyt on hänen ystävänsä Boris
ylennetty upseeriksi, ja hän ei tahdo erota ystävästään; hän jättää
sekä yliopiston että minut vanhuksen: hän lähtee armeijaan, _ma chère_.
Ja hänelle kun oli jo paikka varattu arkistossa, ja kaikki oli hyvin.
Onpas tämä ystävyyttä! -- sanoi kreivi kysyvästi.
-- Niin, puhutaanhan, että sota on julistettu, -- vieras sanoi.
-- Kauvan on jo puhuttu, -- kreivi sanoi. -- Yhä puhutaan ja puhutaan,
mutta siihen se aina jää. _Ma chère_, sepäs on ystävyyttä! -- hän
toisti. -- Hänestä tulee husaari.
Vieras ei tiennyt, mitä vastaisi, ravistihan vain päätään.
-- Ei lainkaan ystävyyttä, -- vastasi Nikolai, ja hän punastui ja alkoi
puolustautua aivan kuin olisi häntä halpamaisesti paneteltu. -- Ei
lainkaan ystävyyttä, tunnen vain yksinkertaisesti, että luontoni vetää
sotapalvelukseen.
Hän katsahti serkkuunsa ja vieraaseen neitiin: molemmat katselivat
häntä hyväksyvästi hymyillen,
-- Tänään on meillä puolisilla Pavlogradin husaarirykmentin eversti
Schubert. Hän on ollut täällä lomalla ja vie Nikolain mennessään
rykmenttiin. Mitäpäs tehdä? -- sanoi kreivi, kohauttaen harteitaan ja
puhuen leikillisesti asiasta, joka nähtävästi oli tuottanut hänelle
paljon surua.
-- Olenhan teille jo sanonut isä kulta, -- poika sanoi, -- että jään
luoksenne, jollette halua päästää minua. Mutta olen vakuutettu, etten
muuhun kelpaa kuin sotapalvelukseen; ei ole minusta valtiomieheksi, ei
virkamieheksi, sillä en saata salata, mitä tunnen, -- puhui hän, yhä
vilkkuen nuorekkaan veikistelevästi Sonjaan ja vieraaseen neitiin.
Kissanpoika oli imeytynyt häneen silmillään ja näytti joka hetki
valmiilta alkamaan leikin ja näyttämään koko kissan luontonsa.
-- No, no, hyvä! -- sanoi vanha kreivi: -- aina hän kiivastuu. Yhä vaan
Bonaparte huumaa nuorten mielet; kaikki he ajattelevat, miten hän
luutnantista tuli keisariksi. Miksei, suokoon Jumala, -- hän lisäsi,
huomaamatta vieraan pilkallista hymyä.
Aikuiset alkoivat puhella Bonapartesta. Julie, vieraan tytär, kääntyi
nuoreen Rostoviin.
-- Ikävä ettette ollut tuorstaina Arharovien luona. Oikein teitä
ikävöin, -- hän sanoi hellästi hymyillen.
Imarreltu nuorukainen siirsihe lähemmäs vierasta neitiä nuoruuden
veikistelevä hymy huulilla ja ryhtyi hymyilevän Julien kanssa
keskusteluun, lainkaan huomaamatta, miten hänen teeskennelty hymynsä
mustasukkaisuuden veitsenä viilsi Sonjan sydäntä. Hän oli kiukusta
punastunut, mutta koetti kuitenkin hymyillä. Keskustelun kuluessa
Nikolai katsahti Sonjaan. Tämä vilkasi häneen intohimoisen ilkeästi,
pidätellen kyyneliään ja koettaen hymyillä, mutta äkkiä hän nousi ja
lähti huoneesta. Nikolain vilkkaus hävisi. Kun keskustelu hiukan vain
taukosi, lähti hän huolekkaan näköisenä huoneesta ja alkoi etsiä
Sonjaa.
-- Miten ovatkaan näiden nuorien salaisuudet valkeilla rihmoilla yhteen
ommellut! -- sanoi Anna Mihailovna, osoittaen poistuvaa Nikolaita. --
_Cousinage dangereux voisinage_,[15] hän lisäsi.
-- Niin, -- sanoi kreivitär, sittenkun nuorten huoneeseen tuoma
auringon säde oli kadonnut, ja aivan kuin hän olisi vastannut
kysymykseen, jota kukaan ei ollut tehnyt, mutta joka häntä alituiseen
vaivasi: kuinka paljon onkaan kärsitty vaivoja, kuinka paljon huolia,
jotta heistä nyt saisimme iloita! Ja nytkin, toden totta, on enemmän
huolta kuin iloa. Yhä vaan pelkään, yhä pelkään! Ovathan he siinä
iässä, jolloin sekä tytöillä että pojilla on niin paljon vaaroja.
-- Kaikki riippuu kasvatuksesta, -- sanoi vieras.
-- Tosiaan, olette oikeassa, -- jatkoi kreivitär. -- Näihin saakka
olen, Jumalan kiitos, ollut lasteni ystävä, ja he luottavat minuun
täydellisesti, -- puhui kreivitär, ilmaisten näillä sanoillaan tuon
useilla vanhemmilla niin tavallisen harhaluulon, ettei heidän
lapsillaan muka ole mitään vanhemmiltaan salattavaa. -- Tiedän, että
aina olen oleva tytärteni ensimäinen uskottu, ja että joskin Nikoljenka
kuumaverisyydessään hulluttelee (pojille se on välttämätöntä), niin ei
ainakaan noiden Pietarin herrain tapaan.
-- Niin, verrattomia, verrattomia lapsia, -- vakuutteli kreivi, jolla
oli tapana ratkaista hänelle epäselvät asiat pitämällä kaikkea
verrattomana. -- Siinä ollaan, tahtoo tulla husaariksi! Mitäpäs tehdä,
_ma chère_!
-- Miten suloinen olento onkaan nuorin tyttärenne, -- sanoi vieras. --
Ruutia.
-- Niin, ruutia! kreivi sanoi. Hän on tullut minuun! Ja entäs hänen
äänensä: vaikka puhunkin tyttärestäni, niin totuuden sanon, laulajatar
hänestä tulee, toinen Salomoni. Olemme tuottaneet italialaisen häntä
opettamaan.
-- Eikö ole vielä aikaista? Sanotaan opintojen vahingoittavan ääntä
tällä iällä.
-- Oi, ei, joutavia! -- kreivi sanoi. -- Mitenkäs meidän äitimme
kahden-kolmentoista vuotiaina menivät miehelään?
-- Onpa Natashakin jo rakastunut Borikseen! Ei ole huonompia hänkään!
-- sanoi kreivitär hiljaa hymyillen ja katsellen Boriksen äitiin, ja
hän jatkoi nähtävästi vastaten ajatuksilleen, jotka häntä viime aikoina
yhä seurasivat: Siinä näette, jospa pitäisin häntä lujilla, jospa häntä
kieltäisin... Jumala tietää, mitä he tekisivät salavihkaa (kreivitär
ajatteli: he suutelisivat toisiaan), mutta nyt tiedän Natashan jokaisen
sanan. Itse hän illalla piipahtaa luokseni ja kertoo kaikki. Kenties
häntä hemmoittelen; mutta luulenpa tosiaan, että näin on parempi.
Vanhinta tytärtäni pidin lujilla.
-- Niin, minä olen aivan toisin kasvatettu, -- sanoi hymyillen kaunis
Vera.
Mutta hymy ei kaunistanut Veran kasvoja, kuten on laita muiden
ihmisten; päinvastoin, hänen kasvonsa muuttuivat luonnottoman
näköisiksi ja sentähden epämiellyttäviksi. Vera oli kaunis, hän ei
ollut tyhmä, opintonsa olivat luisuneet hyvin, hän oli hyvin
kasvatettu, hänellä oli miellyttävä ääni; hänen puheensa olivat tosia
ja sattuvia; mutta kumma juttu; kun vieras ja kreivitär häneen
vilkaisivat, tuntui heistä kummalta, miksi hän tämän sanoi, ja heistä
tuntui epämiellyttävältä.
-- Vanhimpain kanssa aina hullutellaan, heistä tahdotaan tehdä jotain
tavatonta, -- sanoi vieras.
-- Miksi synnin salaisimme, _ma chère_! Kreivitär rakkaani viisasteli
liiaksi Veraa kasvattaessaan, -- sanoi kreivi. Mutta mitäs siitä!
tulipa hänestä sentään oiva tyttö, -- hän lisäsi, iskien hyväksyvästi
Veralle silmää.
Vieraat nousivat ja lähtivät, luvaten saapua päivällisille.
-- Onpa nämäkin tapoja! Istutaan istumistaan! -- sanoi kreivitär,
saatettuaan vieraat.