Syntyi hiljaisuus. Kreivitär katseli vierasta suloisesti hymyillen,
mutta samalla hän suinkaan ei salannut, että vieras voi lähteä häntä
loukkaamatta. Vieraan tytär jo oikoi vaatteitaan, katsellen kysyvästi
äitiään, kun yhtäkkiä alkoi viereisestä huoneesta kuulua ovea läheneviä
naisten ja miesten askelia, joku siellä kompastui tuoliin, ja kaatoi
sen, ja vierashuoneeseen juosta tuoksahti kolmentoista vuotias
tyttönen. Hän pisti äkkiä jotain lyhyen musliinihameensa alle ja
pysähtyi keskelle huonetta. Selvästi huomasi, että hän varomattomasti
paetessaan oli tullut liian kauvaksi. Samassa ilmestyivät ovelle
punakauluksinen ylioppilas, kaartin upseeri, viisitoista vuotias tyttö
ja paksu punaposkinen poikanen lapsen tauttu yllä.
Kreivi hypähti nojatuolistaan ja mennä vaapersi kädet levällään
tyttöstä kohti ja kaappasi hänet juoksusta syliinsä.
-- Kas tässäpä hän on! -- huusi hän nauraen. -- Nimipäiväin viettäjä!
Rakas nimipäiväin viettäjäni!
-- Rakkaani, kaikella on aikansa, -- sanoi kreivitär, tekeytyen
ankaraksi. -- Sinä hänet pilaat hemmoittelullasi, _Elie_, -- lisäsi bän
miehelleen.
-- Hyvää päivää, rakkaani, toivotan onnea, -- sanoi vieras. -- Miten
suloinen lapsi! -- hän lisäsi, kääntyen äitiin.
Tyttösellä oli mustat silmät ja suuri suu; hän ei ollut kaunis, mutta
eläväinen. Hänen hennot lapsenharteensa vavahtelivat kiivaasta
juoksusta ja nyörre-miehustan puristuksesta. Hänen mustat kiharansa
hulmuilivat niskalla, hennot käsivartensa olivat paljaat, pienet
jalkaset pitsisuisissa housuissa ja avonaisissa kengissä. Hän oli siinä
suloisessa iässä, jolloin tyttö ei enää ole lapsi, mutta lapsikaan ei
vielä neitonen. Riuhtaistuaan itsensä isän syleilystä hän juoksi äidin
luo ja välittämättä vähääkään tämän ankarasta huomautuksesta kätki
hehkuvat kasvonsa hänen pitsiseen mantteliinsa ja remahti nauramaan.
Häntä jokin seikka nauratti, ja katkonaisesti hän puhui nukesta, jonka
veti hameensa alta.
-- Näettekö?... Nukke... Mimi... Näettekö?
Ja enempää Natasha ei voinut puhua (hänestä tuntui kaikki
naurettavalta). Hän vaipui taas äitinsä helmaan ja nauraa helitti niin
äänekkäästi ja heleästi, että kaikki, keimaileva vieraskin, väkisinkin
hertyivät nauramaan.
-- No, mene, mene tollukoinesi, -- puhui äiti teeskennellyn ankarana
sysäten tyttöä luotaan. -- Tämä on nuorin tyttäreni, -- hän sanoi,
vieraaseen kääntyen.
Natasha nosti hetkeksi kasvonsa äidin pitsimanttelista ja katseli häntä
silmiin läpi naurun kyynelten ja kätki taas päänsä helmaan.
Vieras, joka täten oli pakotettu ihailemaan tätä perhekohtausta, piti
velvollisuutenaan yhtyä siihen jollakin tavalla.
-- Sanokaahan, rakkaani, -- hän sanoi, kääntyen Natashaan, -- miten on
tämä Mimi teille sukua? Varmaankin tytär?
Natashaa ei miellyttänyt tämä lapsellinen puhuttelutapa. Hän ei
vastannut mitään, katsahtihan vain totisena vieraaseen.
Sillä välin oli nuori polvi: Boris -- upseeri, ruhtinatar Anna
Mihailovnan poika, Nikolai -- ylioppilas, kreivin vanhin poika, Sonja
-- kreivin viidentoista vuotias veljentytär, ja pikku Petrusha --
kreivin nuorin poika, asettuneet istumaan vierashuoneeseen. Selvästi
huomasi, miten he koettivat hillitä itseään ja pidätellä sopivaisuuden
rajoissa hilpeyttään ja iloaan, joita uhkasi heidän jokainen
piirteensä. Huomasi, että sisähuoneissa, mistä he olivat tulleet
sellaisella jyryllä, heillä oli ollut iloisempia keskusteluaineita kuin
vierashuoneessa, missä puhuttiin kaupungin jouruista, ilmasta ja
kreivitär Apraksinista. Silloin tällöin he vilkuilivat toisiinsa ja
vaikea heidän oli pidättyä naurusta.
Nuorukaiset, ylioppilas ja upseeri, olivat lapsuuden ystävät ja
samanikäiset; molemmat olivat he kauniit, mutteivät lainkaan toistensa
näköiset. Boris oli vaaleanverevä, pitkä nuorukainen, jolla oli
säännölliset, hienot piirteet ja rauhallisen kaunis ilme; Nikolai oli
lyhyläntä kiharatukkainen, ja ilme hänen kasvoillaan oli avonainen.
Hänen ylähuulessaan eroitti jo mustia haivenia, ja hänen kasvonsa
uhkuivat yritteliäisyyttä ja innostusta. Nikolai punastui tultuaan
vierashuoneeseen. Huomasi, miten hän yritti jotain lausua, muttei
keksinyt sopivaa; Boris taas oli heti kuin kotonaan ja kertoi
rauhallisen leikillisesti, miten hän oli tuntenut Mimi-nuken tämän
ollessa vielä nuori neitonen, jolloin sillä vielä oli ehjä nenä, ja
miten se viimeisten viiden vuoden kuluessa on kovin vanhentunut ja
saanut halkeaman kalloonsa. Tämän sanottuaan hän vilkaisi Natashaan.
Tämä käänsi hänelle selkänsä, vilkaisi pikku veljeensä, joka silmät
sirillään nauraa hihitti pakahtuakseen. Kun hän tunsi, ettei enää voi
itseään hillitä, lähti hän huoneesta minkä pienistä jaloista lähti.
Boris ei nauranut.
-- Te olette luullakseni myös lähtöhommissa, äiti? Käskenkö tuomaan
vaunut? -- hän sanoi, kääntyen hymyillen äitiinsä.
-- Olen, mene, mene, käske hankkiutumaan, -- vastasi äiti hymyhuulin.
Boris pujahti hiljaa ovesta ja lähti Natashan jälestä; paksu poikanen
lähti vihaisena heidän jälestään ja näytti aivan kuin olisi hän ollut
kiukuissaan kun häntä toimissaan häirittiin.