Kello kävi jo kahta, kun Pierre lähti ystävänsä luota. Oli kesäkuun
kirkas yö. Pierre otti ajurin ja aikoi lähteä kotiin. Mutta mitä
lähemmäksi hän saapui kotiaan sitä selvemmin hän tunsi, ettei voisi
nukkua tällaisena yönä, joka enemmän muistutti aamua tai iltaa kuin
yötä. Kadut olivat autiot, ja selvästi saattoi nähdä päästä toiseen.
Ajaessaan Pierre muisti, että Anatol Kuragin luo tänä iltana piti
kokoontua tavallinen peliseurue, ja että pelin loputtua alkaisi
tavanmukainen juopottelu, joka aina päättyy Pierren lempihuvitteluun.
"Olisipa hauska lähteä Kuraginin luo", -- hän ajatteli. Mutta heti
muisti hän ruhtinas Andreille antamansa kunniasanan. Mutta samalla hän
myös tunsi vastustamattoman halun vielä viimeisen kerran nauttia tuosta
hänelle niin rakkaaksi käyneestä irstaasta elämästä -- ja tämä tunnehan
on niin ominainen kaikille heikoille luonteille -- ja hän päätti
lähteä. Ja heti pälkähti hänen päähänsä ajatus, ettei kunniasanalla ole
mitään merkitystä, koska hän jo ennen oli luvannut saapua Anatolin luo;
ja lopuksi hän päätteli, että kaikki tällaiset kunniasanat ovat vain
ehdollisia käsitteitä, joilla ei ole mitään määrättyä ja varmaa
merkitystä, erittäinkään silloin, kun ajattelee, että jo huomenna hän
voi kuolla tai saattaa hänelle tapahtua jotain tavatonta, niin ettei
enää olekkaan ei kunniallista eikä kunniatonta.
Tällaiset mietteet usein hävittivät Pierren päätökset ja aikeet. Hän
lähti Anatol Kuraginin luo.
Anatol asui suuressa kivitalossa lähellä hevoskaartin kasarmia.
Saavuttuaan tämän talon edustalle Pierre lähti nousemaan valaistuja
ulkoportaita myöten pääkäytävään ja astui avoimesta ovesta eteiseen.
Täällä ei ollut ketään; tyhjiä pulloja, kalosseja ja viittoja oli hujan
hajan; löyhkyi viiniltä, kuului epäselvää puhetta ja huutoa.
Illallinen oli jo syöty ja peli lopetettu, mutta vieraat eivät vielä
olleet lähteneet. Pierre heitti viitan harteiltaan ja astui
etuhuoneeseen, missä pöydällä virui illallisen tähteitä ja eräs
palvelija salavihkaa tyhjenteli lasien pohjia. Kolmannesta huoneesta
kuului hälinää, naurua, tuttavain huutoja ja karhun mörinää.
Kymmenkunta nuorukaista hääri touhussaan avonaisen akkunan luona. Kolme
miestä väänsi karhunpennun kanssa; eräs heistä kuletti sitä kahleissa
ja äksytti toveriensa kimppuun.
-- Pidän Steevensin puolesta satasen! -- huusi joku.
-- Katsokaa, ettei auteta! -- huusi toinen.
-- Minä pidän Dolohovin puolesta! -- huusi kolmas. -- Erota, Kuragin,
-- Jättäkäähän Mishka[14] rauhaan, täällä on veto kyseessä.
-- Yhdellä henkäyksellä, muuten on veto menetetty, -- huusi neljäs.
-- Jaakko, tuo pullo, Jaakko! huuteli itse isäntä, pitkä kaunis mies.
Hän seisoi joukon keskellä. Hän oli heittänyt takin yltään, ja hänellä
oli nyt ainoastaan ohut paita, jonka rinta rehotti avollaan. Seis,
hyvät herrat. Tuossapas hän on, Petrusha, rakas ystäväni, -- hän puheli
huomattuaan Pierren.
Akkunan luota huudettiin Pierrelle: "tule tänne -- erota veto!" Tämä
ääni, joka kuulosti selvältä, pisti erityisesti Pierren korviin tässä
humalaisten rähinässä. Huutaja oli lyhyläntä Semjonovin kaartin
upseeri, jolla oli kirkkaat vaaleansiniset silmät. Hänen nimensä oli
Dolohof. Hän oli tunnettu peluri ja tappelija ja Anatolin asuintoveri.
Pierre hymyili ja katseli iloisena ympärilleen.
-- En lainkaan ymmärrä. Mikä on kyseessä?
-- Odottakaahan, hän on aivan selvä. Antakaa pullo, -- sanoi Anatol ja
otettuaan pöydältä lasin hän astui Pierren luo.
-- Ennen kaikkea juo.
Pierre tyhjensi lasin lasilta katsellen kulmainsa alta humalaisia
vieraita, jotka taas olivat kokoontuneet akkunan luo, ja kuunteli
heidän puheitaan. Anatol täytteli hänen lasiaan ja kertoi, etlä Dolohof
on lyönyt vedon englantilaisen meriupseerin Steevensin kanssa siitä
että juo pullon rommia istuen jalat riipuksissa kolmannen kerroksen
akkunalaudalla.
-- No, juohan loppuun! -- sanoi Anatol ojentaen Pierrelle viimeistä
lasia, -- muuten en päästä!
-- En juo, en tahdo, -- sanoi Pierre, töytäsi Anatolin syrjään ja meni
akkunan luo.
Dolohof piti englantilaista kädestä ja lausui selvästi ja täsmällisesti
vedon ehdot, vilkaisten sitä tehdessään etenkin Anatoliin ja Pierreen.
Dolohof oli keskikokoinen, kiharatukkainen mies, kirkkaine
vaaleansinisine silmineen. Hän oli noin kahdenkymmenen viiden vuotias.
Hänellä oli ajeltu ylähuuli, kuten kaikilla jalkaväen upseereilla
siihen aikaan, ja siksipä näkyikin hänen suunsa niin selvästi. Ja tämä
suu se olikin hänen kasvoissaan merkittävin. Sen piirteet olivat
ihmeteltävän hienosti kaartuneet. Keskikohdaltaan oli ylähuuli
tarmokkaasti, terävän kiilan tavoin laskeutunut tyrnevälle alahuulelle,
ja täten syntyneissä kulmuksissa leikki alituisesti jonkinlainen
kaksoishymy; ja kaikki tämä yhtyneenä lujaan, rohkeaan ja viisaaseen
katseeseen teki sellaisen vaikutuksen, ettei näitä kasvoja voinut olla
huomaamatta. Dolohof oli varaton, eikä hänellä ollut mitään
erityisempiä suhteitakaan. Vaikka Anatol kuluttikin vuosittain kymmeniä
tuhansia, saattoi Dolohof kuitenkin asua hänen kanssaan, vieläpä oli
hän järjestänyt asiansa niinkin hyvin, että kaikki heidän tuttavansa
kunnioittivat häntä enemmän kuin Anatolia. Dolohof oli mestari kaikissa
peleissä ja voitti melkein säännöllisesti. Ja miten paljon hän joikaan,
milloinkaan hän ei menettänyt järkeään. Sekä Kuragin että Dolohof
olivat sen aikuisen Pietarin kuuluisuuksia remustelijain ja huimapäiden
joukossa.
Rommipullo tuotiin; kaksi palvelijaa irroitti akkunakehystä, joka
vaikeutti ulkokaiteella istumista. Mies pahat olivat nähtävästi
hätääntyneet humalaisten huudoista ja neuvoista ja olivat aivan
töperryksissä.
Voitonvarmana astui Anatol akkunan luo. Hän tahtoi jotain särkeä. Hän
sysäsi palvelijat syrjään ja tarttui kehykseen, mutta se ei
hievahtanutkaan. Helisten särkyivät ruudut.
-- Koetappas sinä karhu, -- sanoi hän Pierrelle.
Pierre tarttui niskapuuhun, tempasi, ja rätisten taipui tamminen kehys.
-- Vedä se kokonaan pois, muuten luulevat, että siihen tartun, -- sanoi
Dolohof.
-- Englantilainen kerskailee ... mitä? onko hyvä? ... -- puhui Anatol.
-- Hyvä on, -- Pierre sanoi, katsellen Dolohovia, joka rommipullo
kädessä astui akkunan luo, mistä näkyi aamu- ja iltaruskon syleilemä
taivaanlaki.
Dolohof hyppäsi pulloineen akkunalle.
"Kuulkaahan!" -- huusi hän.
Kaikki vaikenivat.
-- Veto on (hän puhui ranskaa, jotta englantilainen ymmärtäisi, mutta
tämä ranska ei ollut suinkaan kehutlavaa). Veto on viisikymmentä
imperiaalia, tahdotteko kohottaa sadaksi? -- lisäsi hän englantilaiseen
kääntyen.
-- En, olkoon viisikymmentä, -- vastasi englantilainen.
-- Hyvä, viisikymmentä imperiaalia on veto -- minä juon pullon rommia
yhteen henkäykseen istuen tuossa akkunavietteellä (hän kumartui ja
osoitti viettävää seinän ulkonemaa) enkä pidä mistään kiinni... Niinkö?
-- Sangen hyvä, -- sanoi englantilainen.
Anatol kääntyi englantilaiseen, tarttui hänen hännystakkinsa nappiin ja
katsellen häntä korkeudestaan (englantilainen oli lyhytkasvuinen)
toisti hänelle englanniksi vedon ehdot.
-- Odottakaahan! Dolohof huusi, lyöden pullolla akkunaan, jotta häntä
kuunneltaisi. -- Odota, Kuragin; kuulkaa. Jos joku tekee saman, maksan
minä sata imperiaalia. Ymmärrättekö?
Englantilainen nyökäytti päällään, mutta vaikea oli päättää, suostuiko
hän tähän uuteen vetoon tai ilmoittiko hän vain ymmärtäneensä Dolohovin
sanat. Anatol yhä vain riippui englantilaisen napissa, ja vaikka tämä
alati nyökkäämällä ilmoitti kaikki ymmärtäneensä, niin käänsi hän
kuitenkin Dolohovin sanat englanniksi. Nuori hinterä poikanen,
henkivartiahusaari, joka illan kuluessa oli hävinnyt aimo summan,
hypähti akkunalle ja kurottautui katsomaan alas.
-- Uu! ... uu! ... uu! ... huudahti hän katsellessaan katukivitystä.
-- Pysy alallasi! -- huusi Dolohof ja kiskasi upseerin akkunalta.
Kannuksiinsa takertuen tämä lensi akkunalta ja kuukahti kompuroiden
huoneeseen.
Asetettuaan pullon akkunalle Dolohof hiljaa ja varovaisesti ryömi
akkunasta. Hän päästi jalkansa riipuksiin pidellen käsillään
akkunanpielistä, sovittelihe istumaan ja saatuaan hyvän asennon päästi
irti kätensä. Sitten siirrähti hän hiukan oikealle, hiukan vasemmalle
ja otti pullon. Anatol toi kaksi kynttilää ja asetti ne akkunalle,
vaikka ulkona jo olikin täysi päivä. Kynttilät valaisivat Dolohovin
paidan selkämyksen ja kiharaisen pään. Koko seurue pakkautui akkunan
luo. Englantilainen seisoi likinnä akkunaa. Pierre hymyili ja oli
vaiti. Eräs seuralaisista, joka iältään oli muita vanhempi, tunkeutui
pelästyneen ja suuttuneen näköisenä akkunan luo ja tahtoi tarttua
Dolohovin paidan kaulukseen.
-- Hyvät herrat, tämä on järjetöntä; hän menettää henkensä, -- sanoi
tämä seurueen järkevin ihminen.
Anatol pidätti hänet.
-- Älä koske, säikäytät hänet, hän putoaa. Silloin?... Mitä
silloin?... Häh?...
Dolohof katsoi taakseen, tarttui taas akkunanpieluksiin ja paranteli
asentoansa.
-- Ken minua vielä häiritsee, sanoi hän, harvakseen päästellen sanoja
puristettujen ohkaisten huuliensa välistä, -- hänet minä hetipaikalla
syöksen tuonne. No!...
Sanottuaan "no!" hän käänsi päänsä, irroitti kätensä, otti pullon ja
vei sen huulilleen. Hänen päänsä painui taaksepäin, vapaa kätensä
kohoutui, arvatenkin tasapainon vuoksi.
Eräs palvelija, joka kokoili lasinsiruja lattialta, jäi köyryiseen
asentoonsa ja katsoa tuijotti akkunaan ja Dolohovin selkään. Anatol
seisoi suorana, silmät selällään. Englantilainen katseli huulet
töröllään sivulta. Järkevä herrasmies pakeni huoneen kaukaisimpaan
nurkkaan, heittäytyi sohvalle ja kääntyi selin akkunaan. Pierre oli
peittänyt kasvonsa käsillään, ja vaikkakin hänen kasvoilleen oli jäänyt
heikko hymy, huomasi sentään selvästi, että ne kuvastivat pelkoa ja
kauhua. Kaikki olivat vaiti. Pierre päästi kädet kasvoiltaan: Dolohof
istui yhä samassa asennossa, pää oli taipunut sentään entistään
taammas, niin että niskakiharat koskettelivat paidankaulusta, ja pulloa
pitelevä käsi kohoutui, joskin vaivoin ja vapisten, yhä ylemmäs. Pullo
nähtävästi tyhjeni, kohoten yhä ylemmäs ja taivuttaen samalla päätä
taaksepäin. "Miksi kestää tätä niin kauvan?" ajatteli Pierre. Hänen
mielestään oli aikaa kulunut jo yli puolen tunnin. Yhtäkkiä väännähti
Dolohovin selkä taaksepäin, ja hänen kätensä alkoi vapista; tämä
väännähtys sai koko ruumiin liikkumaan, ja se hetkahti taaksepäin,
käden ja pään yhä kovemmin vavistessa. Toinen käsi alkoi hapuilla
akkunanpielusta, mutta laskeutui taas vähitellen. Pierre sulki taas
silmänsä ja päätti mielessään, ettei enää koskaan niitä avaa. Äkkiä
tunsi hän liikettä ympärillään. Hän katsahti akkunaan: Dolohof seisoi
akkunalla, hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta iloiset.
-- Tyhjä on!
Hän heitti pullon englantilaiselle, joka näppärästi sieppasi sen
ilmasta. Dolohof hypähti lattialle. Hänestä tuli vahva rommin löyhkä.
-- Verratonta! Reima poika! Sepä veto! Hiis teidät vieköön kokonaan! --
huudettiin eri suunnilta.
Englantilainen otti kukkaronsa ja luki rahat. Dolohof yrmisti kulmiaan
ja oli vaiti. Pierre hyppäsi akkunalle.
-- Hyvät herrat! Ken lyö kanssani veikan? Teen saman tempun, -- hän
huusi. En kaipaa veikkaakaan. Käskekää tuomaan pullo. Teen ... käskekää
tuomaan.
-- Koettakoon, koettakoon! sanoi Dolohof hymyillen.
-- Mitä ajattelet? Oletko järjiltäsi? Kenpä sinut päästää koettamaan?
Portaillakin päätäsi pyörryttää, -- huudettiin eri puolilta.
-- Minä juon, tuokaa pullo rommia! -- huusi Pierre päättävästi, takoen
humalaisen eleillä nyrkillään pöytään ja kompuroi akkunaan.
Toverit tarttuivat hänen käsiinsä; mutta hän oli niin voimakas, että
työnsi kauvaksi jokaisen, ken häntä lähestyi.
-- Ei, ei häntä siten saa talttumaan, ei mitenkään, virkkoi Anatol, --
odottakaahan, puijaan hänet. Kuulehan, lyön kanssasi vedon, mutta vasta
huomenna, nyt lähdemme kaikin ----ään.
-- Lähtekäämme, -- kirkui Pierre, -- lähtekäämme!... Ja Mishkan otamme
mukaan.
Ja hän kohmasi karhunpennun syliinsä, nosti sen rinnoilleen ja alkoi
pyöriä sen kanssa ympäri huonetta.