VIII.

Ystävykset olivat vaiti. Kumpikaan ei tahtonut alkaa keskustelua.

Pierre katseli ruhtinasta, joka pienellä kädellään hieroi otsaansa.

-- Menkäämme illalliselle, -- sanoi ruhtinas huoaten, nousi seisaalleen

ja lähti astumaan ovea kohti.

He astuivat komeasti ja rikkaasti sisustettuun ruokahuoneeseen, missä

kaikkialla, lautasliinoista hopeaan, fajanssiin ja kristalleihin, oli

uutuuden leima, joka on niin ominaista hiljan naineitten kodeissa.

Kesken ateriaa ruhtinas Andrei, nojaten kyynärvarsiinsa alkoi puhua.

Selvästi huomasi, että asia jo kauvan oli ollut hänen sydämellään ja

että hän nyt lopullisesti oli päättänyt sen ilmaista. Koskaan ei Pierre

vielä ollut nähnyt ystäväänsä näin hermostuneena.

-- Älä milloinkaan mene naimisiin, ystäväiseni; annan sinulle neuvon:

älä mene naimisiin ainakaan ennen kun olet suorittanut elämäsi

tehtävän, älä ennen kun olet lakannut rakastamasta valittuasi, älä

ennen kun tunnet hänet täydellisesti; muuten erehdyt kauheasti ja

auttamattomasti. Mene naimisiin vanhuksena, jolloin et enää mihinkään

kelpaa... Sillä muuten häviää sinusta kaikki hyvä ja ylevä. Kaikki

hupenee arkihuoliin. Niin, niin, niin! Älä tuijota minuun noin

kummasti. Jos tulevalta jotain odotat, niin joka askeleella olet

huomaava, että kaikki on mennyttä, kaikki tiet suljetut, paitsi tie

vierashuoneisiin, missä saat seistä hovipalvelijain ja hölmöjen kanssa

samalla palkilla... Ja silloin!...

Hän huitasi tarmokkaasti kädellään.

Pierre otti lasit nenältään, jonka johdosta hänen kasvonsa muuttuivat

entistään hyvänsävyisemmiksi, ja katseli ihmeissään ystäväänsä.

-- Vaimoni, -- jatkoi ruhtinas, -- on verraton nainen. Hän on niitä

harvoja naisia, joiden suhteen miehet voivat olla kunniastaan

rauhallisia; mutta sittekin; Jumalani, mitä antaisinkaan nuoren miehen

päivistä! Sinulle ainoalle tämän sanon, sillä rakastan sinua.

Ruhtinas Andrei ei tätä lausuessaan hituistakaan muistuttanut sitä

Bolkonskia, joka reuhkana venyen Anna Pavlovnan nojatuolissa silmät

sirillään hampaittensa väIistä päästeli ranskalaisia lauseparsia.

Jokainen lihas hänen kuivilla kasvoillaan värisi hermostuneen

eloisasti; silmät, joista silloin näytti elämän tuli sammuneen,

loistivat säteilevän kirkkaina. Selvästi huomasi, että mitä

elottomammalta hän näytti tavallisessa olossaan sitä tarmokkaammalta

hän näytti tällaisina, melkein sairaaloisen kiihtyneinä hetkinään.

-- Sinä et käsitä, miksi näin puhun, -- hän jatkoi. -- Onhan se

kokonainen elämän historia. Sinä sanot, Bonaparte ja hänen

elämän-uransa, vaikkei Pierre Bonaparten nimeä edes maininnut. -- Sinä

sanot Bonaparte; mutta toimiessaan Bonaparte askel askeleelta läheni

päämääräänsä, hän oli vapaa, hänellä ei ollut muuta kuin päämääränsä,

-- ja hän saavutti sen. Mutta sido itsesi naiseen, niin olet kokonaan

menettänyt vapautesi, kuten kahlehdittu vanki. Ja kaikki toiveesi ja

voimasi sinua ainoastaan painavat ja nostavat katumuksen hirviöt sinua

kiusaamaan. Vierashuoneet, juorupuheet, tanssiaiset, turhamaisuus,

mitättömyys, -- siinä se lumottu piiri, jota en voi murtaa. Lähden nyt

sotaan, maailman suurimpaan sotaan, mutta mitään en tiedä, ja mihinkään

en kelpaa. Je _suis très aimable et très caustique_,[11] -- hän jatkoi,

-- ja Anna Pavlovnan luona minua kuunnellaan. Ja tämä tyhmä seurapiiri,

jota ilman vaimoni ei voi elää, ja nämä naiset... Jospa vain tietäisit,

mitä oikeastaan ovat kaikki nämä hienon hienot naiset ja yleensä

naiset! Isäni on oikeassa. Itsekkäisyys, turhamaisuus, tylsyys,

mitättömyys kaikessa -- siinä naiset, kun he vain näyttäytyvät täydessä

alastomuudessaan. Kun katselet heitä suuressa maailmassa, niin luulet

jotain löytäneesi, mutta ei olekkaan mitään, ei mitään, ei mitään!

Niin, älä mene naimisiin, rakkaani, älä mene naimisiin, -- lopetti

ruhtinas Andrei.

-- Minusta tuntuu naurettavalta, -- sanoi Pierre, että _te, te

itseänne_ pidätte kelvottomana, elämäänne menneenä. Teillä on kaikki,

kaikki edessänne. Ja te...

Hän ei sanonut _mitä te_, mutta äänestään saattoi huomata, miten

suureksi hän arvioi ystävänsä ja miten paljon hän odotti häneltä

tulevaisuudessa.

"Miten saattaa hän näin puhua!" ajatteli Pierre. Hän piti ruhtinas

Andreita kaiken täydellisen esikuvana, sentähden nimittäin, että

ruhtinaassa olivat huippuunsa kehittyneet kaikki ne ominaisuudet, jotka

Pierreltä itseltään täydellisesti puuttuivat, ja jotka kuvaavimmin

voisimme ilmaista käsitteellä -- tahdon voima. Pierre oli aina

ihmetellyt ruhtinaan kykyä käyttäytyä rauhallisesti kaikenlaisten

ihmisten seurassa, hänen tavatonta muistiaan, suuria tietojaan (hän

luki kaikki, kaikki tiesi, kaikesta oli hänellä käsitys) ja eniten

hänen työ- ja opiskelemiskykyään. Joskin häntä usein kummastutti

ruhtinaan haluttomuus haaveilevaan mietiskelyyn (johon hänellä

itsellään oli taipumuksia), niin ei hän sitäkään pitänyt puutteena,

päinvastoin voimana.

Imartelu tahi kiitos ovat aivan välttämättömiä parhaitten,

ystävällisinten ja välittömimpäin suhteidenkin kestävyydelle, samoin

kuin rasva pyörille.

-- _Je suis un homme fini_,[12] -- sanoi ruhtinas Andrei. -- Mitäpäs

minusta on puhuttavaa? puhukaamme sinusta, -- hän sanoi, oltuaan

hetkisen vaiti, ja hän hymyili rauhoittaville ajatuksilleen.

Tämä sama hymy kuvastui samassa hetkessä myöskin Pierren kasvoilla.

-- Mutta mitä on minusta puhuttavaa? -- sanoi Pierre, vetäen suunsa

huolettomaan, iloiseen hymyyn. -- Mikä minä olen? _Je suis un

bâtard_![13] -- Ja hän kävi äkkiä tulipunaiseksi. Selvästi huomasi, että

näiden sanojen lausuminen oli hänelle ylen vaikeata. Olen nimetön,

osaton... Ja sikseen, totta... -- Mutta hän ei sanonut, _mikä on

totta_. -- Olen toistaiseksi vapaa, ja minun on hyvä olla. Mutta sitä

vain en tiedä, mihin ryhtyisin. Tahtoisin vakavasti neuvotella teidän

kanssanne.

Ruhtinas katseli häntä hyvänsuovasti. Mutta hänen ystävällisestä,

hyväilevästä katseestaan pilkisti kuitenkin oman etevämmyyden

tietoisuus.

-- Olet minulle kallis, erittäinkin sentähden, että olet ainoa elävä

ihminen koko meidän "suuressa maailmassamme". Sinun on hyvä olla.

Valitse, mitä tahdot; yhdentekevää. Kaikkialla olet hyvä, mutta erään

seikan sinulle sanon: Heitä Kuraginien seura ja nykyinen elämäsi.

Sinulle ei lainkaan sovi nämä remuilemiset, husaari-elämä ja

kaikenlaiset...

-- Mitä tehdä, rakkaani? -- sanoi Pierre harteitaan kohauttaen, --

naiset, rakkaani, naiset!

-- En ymmärrä, -- Andrei vastasi. -- Kunnolliset naiset, se on toinen

asia; mutta Kuraginin hempukat, naiset ja viini, en ymmärrä!

Pierre asui ruhtinas Vasili Kuraginin luona ja vietti remuilevaa elämää

tämän pojan Anatolin kanssa, jolle hommattiin vaimoksi ruhtinas Andrein

sisarta, jotta hän lopettaisi hurjan elostelemisensa.

-- Arvatkaappas mitä, -- sanoi Pierre äkkiä, aivan kuin hänelle

odottamatta olisi tullut mieleen onnellinen ajatus: -- todentotta, olen

kauvan tätä ajatellut. Näin elämällä en kykene mitään päättämään,

mitään keksimään. Päätä jumottaa, kukkaro on tyhjä. Hän on kutsunut

minut tänään luokseen, en mene.

-- Anna kunniasanasi, ettet mene!

-- Kunniasanani!

Sota ja rauha I Historiallinen romaani · 第 14 / 79 题