Ystävykset olivat vaiti. Kumpikaan ei tahtonut alkaa keskustelua.
Pierre katseli ruhtinasta, joka pienellä kädellään hieroi otsaansa.
-- Menkäämme illalliselle, -- sanoi ruhtinas huoaten, nousi seisaalleen
ja lähti astumaan ovea kohti.
He astuivat komeasti ja rikkaasti sisustettuun ruokahuoneeseen, missä
kaikkialla, lautasliinoista hopeaan, fajanssiin ja kristalleihin, oli
uutuuden leima, joka on niin ominaista hiljan naineitten kodeissa.
Kesken ateriaa ruhtinas Andrei, nojaten kyynärvarsiinsa alkoi puhua.
Selvästi huomasi, että asia jo kauvan oli ollut hänen sydämellään ja
että hän nyt lopullisesti oli päättänyt sen ilmaista. Koskaan ei Pierre
vielä ollut nähnyt ystäväänsä näin hermostuneena.
-- Älä milloinkaan mene naimisiin, ystäväiseni; annan sinulle neuvon:
älä mene naimisiin ainakaan ennen kun olet suorittanut elämäsi
tehtävän, älä ennen kun olet lakannut rakastamasta valittuasi, älä
ennen kun tunnet hänet täydellisesti; muuten erehdyt kauheasti ja
auttamattomasti. Mene naimisiin vanhuksena, jolloin et enää mihinkään
kelpaa... Sillä muuten häviää sinusta kaikki hyvä ja ylevä. Kaikki
hupenee arkihuoliin. Niin, niin, niin! Älä tuijota minuun noin
kummasti. Jos tulevalta jotain odotat, niin joka askeleella olet
huomaava, että kaikki on mennyttä, kaikki tiet suljetut, paitsi tie
vierashuoneisiin, missä saat seistä hovipalvelijain ja hölmöjen kanssa
samalla palkilla... Ja silloin!...
Hän huitasi tarmokkaasti kädellään.
Pierre otti lasit nenältään, jonka johdosta hänen kasvonsa muuttuivat
entistään hyvänsävyisemmiksi, ja katseli ihmeissään ystäväänsä.
-- Vaimoni, -- jatkoi ruhtinas, -- on verraton nainen. Hän on niitä
harvoja naisia, joiden suhteen miehet voivat olla kunniastaan
rauhallisia; mutta sittekin; Jumalani, mitä antaisinkaan nuoren miehen
päivistä! Sinulle ainoalle tämän sanon, sillä rakastan sinua.
Ruhtinas Andrei ei tätä lausuessaan hituistakaan muistuttanut sitä
Bolkonskia, joka reuhkana venyen Anna Pavlovnan nojatuolissa silmät
sirillään hampaittensa väIistä päästeli ranskalaisia lauseparsia.
Jokainen lihas hänen kuivilla kasvoillaan värisi hermostuneen
eloisasti; silmät, joista silloin näytti elämän tuli sammuneen,
loistivat säteilevän kirkkaina. Selvästi huomasi, että mitä
elottomammalta hän näytti tavallisessa olossaan sitä tarmokkaammalta
hän näytti tällaisina, melkein sairaaloisen kiihtyneinä hetkinään.
-- Sinä et käsitä, miksi näin puhun, -- hän jatkoi. -- Onhan se
kokonainen elämän historia. Sinä sanot, Bonaparte ja hänen
elämän-uransa, vaikkei Pierre Bonaparten nimeä edes maininnut. -- Sinä
sanot Bonaparte; mutta toimiessaan Bonaparte askel askeleelta läheni
päämääräänsä, hän oli vapaa, hänellä ei ollut muuta kuin päämääränsä,
-- ja hän saavutti sen. Mutta sido itsesi naiseen, niin olet kokonaan
menettänyt vapautesi, kuten kahlehdittu vanki. Ja kaikki toiveesi ja
voimasi sinua ainoastaan painavat ja nostavat katumuksen hirviöt sinua
kiusaamaan. Vierashuoneet, juorupuheet, tanssiaiset, turhamaisuus,
mitättömyys, -- siinä se lumottu piiri, jota en voi murtaa. Lähden nyt
sotaan, maailman suurimpaan sotaan, mutta mitään en tiedä, ja mihinkään
en kelpaa. Je _suis très aimable et très caustique_,[11] -- hän jatkoi,
-- ja Anna Pavlovnan luona minua kuunnellaan. Ja tämä tyhmä seurapiiri,
jota ilman vaimoni ei voi elää, ja nämä naiset... Jospa vain tietäisit,
mitä oikeastaan ovat kaikki nämä hienon hienot naiset ja yleensä
naiset! Isäni on oikeassa. Itsekkäisyys, turhamaisuus, tylsyys,
mitättömyys kaikessa -- siinä naiset, kun he vain näyttäytyvät täydessä
alastomuudessaan. Kun katselet heitä suuressa maailmassa, niin luulet
jotain löytäneesi, mutta ei olekkaan mitään, ei mitään, ei mitään!
Niin, älä mene naimisiin, rakkaani, älä mene naimisiin, -- lopetti
ruhtinas Andrei.
-- Minusta tuntuu naurettavalta, -- sanoi Pierre, että _te, te
itseänne_ pidätte kelvottomana, elämäänne menneenä. Teillä on kaikki,
kaikki edessänne. Ja te...
Hän ei sanonut _mitä te_, mutta äänestään saattoi huomata, miten
suureksi hän arvioi ystävänsä ja miten paljon hän odotti häneltä
tulevaisuudessa.
"Miten saattaa hän näin puhua!" ajatteli Pierre. Hän piti ruhtinas
Andreita kaiken täydellisen esikuvana, sentähden nimittäin, että
ruhtinaassa olivat huippuunsa kehittyneet kaikki ne ominaisuudet, jotka
Pierreltä itseltään täydellisesti puuttuivat, ja jotka kuvaavimmin
voisimme ilmaista käsitteellä -- tahdon voima. Pierre oli aina
ihmetellyt ruhtinaan kykyä käyttäytyä rauhallisesti kaikenlaisten
ihmisten seurassa, hänen tavatonta muistiaan, suuria tietojaan (hän
luki kaikki, kaikki tiesi, kaikesta oli hänellä käsitys) ja eniten
hänen työ- ja opiskelemiskykyään. Joskin häntä usein kummastutti
ruhtinaan haluttomuus haaveilevaan mietiskelyyn (johon hänellä
itsellään oli taipumuksia), niin ei hän sitäkään pitänyt puutteena,
päinvastoin voimana.
Imartelu tahi kiitos ovat aivan välttämättömiä parhaitten,
ystävällisinten ja välittömimpäin suhteidenkin kestävyydelle, samoin
kuin rasva pyörille.
-- _Je suis un homme fini_,[12] -- sanoi ruhtinas Andrei. -- Mitäpäs
minusta on puhuttavaa? puhukaamme sinusta, -- hän sanoi, oltuaan
hetkisen vaiti, ja hän hymyili rauhoittaville ajatuksilleen.
Tämä sama hymy kuvastui samassa hetkessä myöskin Pierren kasvoilla.
-- Mutta mitä on minusta puhuttavaa? -- sanoi Pierre, vetäen suunsa
huolettomaan, iloiseen hymyyn. -- Mikä minä olen? _Je suis un
bâtard_![13] -- Ja hän kävi äkkiä tulipunaiseksi. Selvästi huomasi, että
näiden sanojen lausuminen oli hänelle ylen vaikeata. Olen nimetön,
osaton... Ja sikseen, totta... -- Mutta hän ei sanonut, _mikä on
totta_. -- Olen toistaiseksi vapaa, ja minun on hyvä olla. Mutta sitä
vain en tiedä, mihin ryhtyisin. Tahtoisin vakavasti neuvotella teidän
kanssanne.
Ruhtinas katseli häntä hyvänsuovasti. Mutta hänen ystävällisestä,
hyväilevästä katseestaan pilkisti kuitenkin oman etevämmyyden
tietoisuus.
-- Olet minulle kallis, erittäinkin sentähden, että olet ainoa elävä
ihminen koko meidän "suuressa maailmassamme". Sinun on hyvä olla.
Valitse, mitä tahdot; yhdentekevää. Kaikkialla olet hyvä, mutta erään
seikan sinulle sanon: Heitä Kuraginien seura ja nykyinen elämäsi.
Sinulle ei lainkaan sovi nämä remuilemiset, husaari-elämä ja
kaikenlaiset...
-- Mitä tehdä, rakkaani? -- sanoi Pierre harteitaan kohauttaen, --
naiset, rakkaani, naiset!
-- En ymmärrä, -- Andrei vastasi. -- Kunnolliset naiset, se on toinen
asia; mutta Kuraginin hempukat, naiset ja viini, en ymmärrä!
Pierre asui ruhtinas Vasili Kuraginin luona ja vietti remuilevaa elämää
tämän pojan Anatolin kanssa, jolle hommattiin vaimoksi ruhtinas Andrein
sisarta, jotta hän lopettaisi hurjan elostelemisensa.
-- Arvatkaappas mitä, -- sanoi Pierre äkkiä, aivan kuin hänelle
odottamatta olisi tullut mieleen onnellinen ajatus: -- todentotta, olen
kauvan tätä ajatellut. Näin elämällä en kykene mitään päättämään,
mitään keksimään. Päätä jumottaa, kukkaro on tyhjä. Hän on kutsunut
minut tänään luokseen, en mene.
-- Anna kunniasanasi, ettet mene!
-- Kunniasanani!