Viereisestä huoneesta kuului naisen puvun kahinaa. Ruhtinas Andrei
vavahti, aivan kuin olisi havahtunut, ja hänen kasvoilleen välähti sama
ilme kuin niillä oli ollut Anna Pavlovnan vierashuoneessa. Pierre
pudotti jalkansa sohvalta. Ruhtinatar astui työhuoneeseen. Hänellä oli
yllään jo kotoinen arkipuku, mutta se oli yhtä hieno ja sievä kuin
vieraspukunsakin. Ruhtinas Andrei nousi ja asetti hänelle kohteliaasti
nojatuolin.
-- Usein olen ajatellut, miksei Annette ole mennyt miehelään? -- alkoi
ruhtinatar puhella ranskaksi, kuten tavallisesti, ja puhellessaan hän
sovittelihe kiireellisesti ja touhussaan nojatuoliin. Miten olettekaan
kaikki tyhmiä, _messieurs_, kun ette ole häntä ottaneet. Suokaa
anteeksi, mutta te miehet ette lainkaan ymmärrä naisia. Olettepas te
aimo riitelijä, herra Pierre.
-- Miehennekin kanssa yhä riitelen: en käsitä, miksi hän haluaa sotaan,
-- sanoi Pierre hämmentymättä (joka on niin tavatonta nuoren naisen ja
nuorukaisen välisissä suhteissa).
Ruhtinatar vavahti. Nähtävästi koskivat Pierren sanat häneen syvästi.
-- Voi, samaa minäkin sanon! hän lausui. -- En käsitä, en lainkaan
käsitä, miksi miehet eivät voi soditta elää? Miksi me naiset emme
mitään halua, emme mitään tarvitse? Niin, mitä tästä arvelette?
Alituiseen puhun miehelleni: täällä hän on sedän adjutantti, loistavin
asema. Kaikki hänet niin tuntevat, häntä niin kunnioittavat. Tässä
tuonaan kuulin erään naisen Apraksinien luona kysyvän: "c'est ça le
fameux prince André?" Ma parole d'honneur![10] (Hän alkoi nauraa.)
Kaikkialla häntä kohdellaan samoin. Hänestä voi helposti tulla
sivuisadjutantti. Tiedättehän, keisarikin keskusteli hänen kanssaan
sangen armollisesti. Annetten kanssa olemme puhelleet, että tämän asian
sangen helposti voisi järjestää. Mitä arvelette?
Pierre katsahti ruhtinas Andreihin ja huomattuaan, ettei tämä
keskustelu ystäväänsä lainkaan miellyttänyt, hän oli vastaamatta.
-- Milloin matkustatte? -- hän kysyi.
-- Ah, älkää puhuko minulle tuosta matkasta, älkää puhuko. En tahdo
kuulla siitä puhuttavan -- tarttui puheeseen ruhtinatar tuolla
oikullisen eloisalla äänellä, jolla puheli Hippolytin kanssa Anna
Pavlovnan vierashuoneessa, ja joka ei lainkaan sopinut perhepiirissä,
sillä Pierren saattoi laskea miltei perheeseen kuuluvaksi. -- Tänään
ajatellessani, että katkeavat kaikki nämä kalliit siteet... Ja sitten,
tiedäthän Andrei? (Hän iski huomattavasti silmää miehelleen.) Minua
kauhistaa! minua kauhistaa! -- kuiskasi hän, ja hänen ruumiinsa
vavahteli.
Hänen miehensä katsahti häneen, ja näytti aivan kuin hän olisi
ihmetellyt, että huoneessa oli muitakin ihmisiä kuin Pierre ja hän
itse; ja kylmän kohteliaasti hän kysyi vaimoltaan:
-- Mitä pelkäät, Lise? En voi ymmärtää?
-- Ovatpas kaikki miehet itsekkäitä; kaikki, kaikki itsekkäitä! Itse
hän päähänpistojensa tähden, Jumala ties miksi, jättää minut, sulkee
maalle yksikseni.
-- Isäni ja sisareni seuraan, älä unhota, -- sanoi hiljaa ruhtinas
Andrei.
-- Joka tapauksessa yksikseni, ilman _minun_ ystäviäni... Ja tahtoo,
etten pelkäisi.
Hänen äänensä kävi jo äkäiseksi, huuli kohoutui, mutta se ei tehnyt
kasvojen ilmettä iloiseksi, kuten tavallisesti, vaan päinvastoin
eläimelliseksi. Hän muistutti nyt oravaa. Hän vaikeni, aivan kuin olisi
pitänyt sopimattomana Pierren kuullen puhua raskaudestaan, josta
sentään koko jupakka oli lähtösin.
-- Kuitenkaan en vieläkään käsitä, mitä oikeastaan pelkäätte, -- sanoi
ruhtinas Andrei vitkaan, katsoa tuijottaen vaimoansa.
Ruhtinatar punastui ja viuhtasi toivottomasti käsillään.
-- Ei, André, sanon teille, olette kovin, kovin muuttunut...
-- Lääkärisi on kehoittanut sinua menemään aikasin levolle, -- sanoi
ruhtinas. -- Menehän nukkumaan.
Ruhtinatar ei vastannut, mutta yhtäkkiä matala haiveninen huuli
vavahti; ruhtinas nousi seisaalleen, kohautti harteitaan ja alkoi astua
pitkin huonetta.
Pierre katseli lasiensa läpi naivisti ja ihmeissään milloin
ruhtinaaseen, milloin ruhtinattareen ja liikahteli sohvalla aivan kuin
hänkin olisi aikonut nousta, malttoi sentään mielensä ja jäi
paikoilleen.
-- Mitä välittäisin _monsieur_ Pierrestä, -- sanoi yhtäkkiä pikku
ruhtinatar, ja hänen kauniit kasvonsa ääntyivät itkun viuruun. --
Kauvan jo olen aikonut sinulta kysyä _André_: miksi olet niin
muuttunut? Mitä olen sinulle tehnyt? Lähdet armeijaan, et sääli minua.
Miksi?
-- _Lise!_ -- lausui ainoastaan ruhtinas Andrei.
Mutta tämä sana ilmaisi sekä pyynnön että uhkauksen, ja ennen kaikkea
kuvastui siinä lausujan vakaumus että varotettava on katuva sanojaan;
mutta tämä jatkoi kiireesti:
-- Kohtelet minua kuten sairasta tai lasta. Ymmärrän kaikki. Olitko
tällainen puolisen vuotta sitten?
-- Lise, lopettakaa, pyydän, -- sanoi ruhtinas terävämmin.
Pierreä tämä keskustelu yhä enemmän vaivasi, hän nousi sohvalta ja
astui ruhtinattaren luo. Näytti siltä kuin hän ei olisi voinut katsella
itkeviä kasvoja ja että hänellä itsellään oli itku kurkussa.
-- Rauhoittukaa, ruhtinatar. Teistä vain näyttää siltä, sillä, vakuutan
teille, olen itse kokenut ... minkätähden ... koska... Ei. suokaa
anteeksi, vieras on täällä liikaa... Ei, rauhoittukaa... Hyvästi...
Ruhtinas pidätteli häntä tarttumalla hänen käteensä.
-- Ei, odotahan, Pierre. Ruhtinatar on niin hyvä, hän ei mitenkään voi
sallia, että menettäisin hauskan illan.
-- Ei, hän ajattelee ainoastaan itseään, -- jatkoi ruhthiatar voimatta
pidättää kiukun kyyneliä.
-- _Lise_, -- sanoi ruhtinas kuivasti, ja hänen äänestään voi helposti
huomata, että hänen kärsivällisyytensä oli lopussa.
Yhtäkkiä muuttui kiukkuinen oravan ilme ruhtinattaren kauniilla
kasvoilla viehättäväksi myötätuntoa herättäväksi pelon ilmeeksi;
kulmainsa alta hän katsahti kauniilla silmillään mieheensä, ja hänen
kasvonsa kuvastivat arkaa antautumista, kuten koiran, joka sukkelaan
mutta heikosti heiluttaa painunutta häntäänsä.
-- Jumalani, Jumalani! -- sanoi ruhtinatar ja koottuaan toiseen
käteensä hameensa poimut lähti miehensä luo ja suuteli häntä otsalle.
-- Hyvää yötä, _Lise_, -- sanoi ruhtinas, nousi seisaalleen ja suuteli
kohteliaasti vaimonsa kättä, aivan kuii se olisi ollut jonkun vieraan
käsi.