VI.

Kiitettyään Anna Pavlovnaa ihastuttavasta illanvietosta vieraat

alkoivat hajautua.

Pierre oli kömpelö. Lihava kun oli ja varreltaan tavallista pitempi ja

harteikkaampi, ei hän suurine punaisine käsineen osannut, kuten

sanotaan, astua vierashuoneeseen ja vielä vähemmän sieltä poistua,

toisin sanoen, hän ei osannut lähteissään lausua jotain erityisen

miellyttävää. Sitäpaitsi hän oli hajamielinen. Noustessaan hän oman

hattunsa asemasta sieppasi käteensä kolmikulmaisen sulkatöyhtöisen

kenraalinhatun ja töyhtöä nykien kieritteli sitä kädessään, kunnes

kenraali sen häneltä otti. Mutta hänen hajamielisyytensä ja

tottumattomuutensa vierashuoneen tapoihin ja puheisiin korvasi monin

kerroin hänen sydämellinen, avonainen ja vaatimaton kasvojensa ilme.

Anna Pavlovna kääntyi häneen ja ilmaisi kristillisen hellästi, että on

antanut anteeksi hänen hyökkäyksensä, nyökäytti päällään ja sanoi:

-- Toivon taas pian teidät näkeväni, mutta toivon myös, että muutatte

mielipiteenne, rakas _monsieur Pierre_.

Pierre ei hänelle mitää vastannut, kumarsihan vain ja näytti vielä

kerran kaikille, miten hän hymyilee. Eikä hänen hymynsä mitään

erikoista ilmaissut, kenties sentään jotain tähän tapaan: "Mielipiteet

mielipiteinä, mutta näettehän, miten olen hyväntahtoinen ja kelpo

poika". Ja tämän tunsivat välittömästi kaikki, Anna Pavlovnakin.

Ruhtinas Andrei oli jo eteisessä, ja palvelija kurotteli hänen

harteilleen viittaa. Rauhallisena hän kuunteli, miten vaimonsa

lörpötteli ruhtinas Hippolytin kanssa, joka myös jo oli ehtinyt

eteiseen. Ruhtinas Hippolyt seisoi kauniin, raskaan ruhtinattaren

vieressä ja katsoa tuijotti häneen lornetillaan.

-- Menkäähän, Annette, vilustutte, -- puheli pikku runtinatar,

lausuessaan jäähyväisiä Anna Pavlovnalle. -- C'est arrêté,[8] -- lisäsi

hän hiljaa.

Anna Pavlovna oli ehtinyt jo puhelemaan pikku ruhtinattaren kanssa

naittamishankkeistaan.

-- Luotan teihin, rakas ystävä, -- puheli hiljaa Anna Pavlovnakin, --

te kirjoitatte nadollenne ja ilmoitatte sitten minulle, mitä isä

asiasta arvelee. Näkemiin, -- ja hän poistui eteisestä.

Ruhtinas Hippolyt astui pikku ruhtinattaren luo, kumartui hänen

puoleensa ja alkoi miltei kuiskaten hänelle jotain puhua.

Kaksi palvelijaa, toinen ruhtinattaren, toinen ruhtinas Hippolytin,

seisoi odotellen heidän keskustelunsa päättymistä. Toisella oli saali,

toisella kaapu kädessä, ja he kuuntelivat isäntäväkensä heille

käsittämätöntä ranskankielistä keskustelua sen näköisinä aivan kuin

kaiken ymmärtäisivät, vaikkeivät ole ymmärtävinään. Ruhtinatar tapansa

mukaan puhui hymyillen ja kuunteli nauraen.

-- Olen sangen iloinen, etten mennyt lähettilään juhlaan, -- sanoi

ruhtinas Hippolyt: -- ikävä... Verraton illanvietto, eikö totta,

verraton?

-- Sanotaan tanssiaisten olevan ylen komeat, -- vastasi ruhtinatar,

haivenista huultaan kohauttaen. -- Siellä ovat seurapiirin kaikki

kaunottaret.

-- Ei toki kaikki, eipäs ole teitäkään; ei kaikki, -- lausui ruhtinas

Hippolyt iloisesti nauraen ja temmattuaan saalin palvelijalta, alkoi

sitä sovitella ruhtinattaren kaulalle sellaisella innolla, että

palvelijakin sai häneltä sysäyksen.

Liekkö ollut kömpelyyden syy tai tahallaanko (kenkään ei voinut sitä

eroittaa) lie antanut kätensä niin kauvan olla ruhtinattaren kaulalla,

vaikkakin saali jo oli paikallaan, mutta siltä ainakin näytti niinkuin

olisi hän syleillyt nuorta naista.

Ruhtinatar irtautui hänestä sulavasti, mutta yhä sentään hymyili ja

kääntyi mieheensä. Tämän silmät olivat aivan ummessa: niin väsyneeltä

ja uniselta hän näytti.

-- Oletko valmis? kysyi hän vaimoltaan ja katsahti samalla häneen.

Ruhtinas Hippolyt heitti kiireesti harteilleen kaapunsa, joka uusimman

kuosin mukaan oli niin pitkä, että liepeet maata laahustivat, ja lähti

juosta kompuroimaan ruhtinattaren jälestä portaille, joiden luona

palvelija jo sovitteli ruhtinatarta vaunuihin.

-- _Princesse, au revoir_,[9] -- hän huusi, kangertaen kielellään,

kuten jaloillaankin.

Ruhtinatar sovitteli pukuaan ja istuutui vaunujen hämärään; hänen

miehensä asetteli miekkaansa; ruhtinas Hippolyt oli auttavinaan, mutta

hääräilikin vain esteenä.

-- Päästäkäähän, herraseni, -- sanoi ruhtinas Andrei kuivan

epäkohteliaasti ruhtinas Hippolytille, joka sulki häneltä tien

vaunuihin.

-- Odotan sinua, -- lausui hän hyväillen ja lempeästi Pierrelle.

Eturatsastaja lähti liikkeelle, ja vaunujen pyörät alkoivat jyristä.

Ruhtinas Hippolyt nauraa kikatti portailla odotellessaan vikomttia,

jonka hän oli luvannut saattaa kotiin.

* * * * *

-- Mutta rakkaani, teidän pikku ruhtinattarenne on ylen suloinen, ylen

suloinen, -- puheli vikomtti istuuduttuaan Hippolytin viereen

vaunuihin. -- Kerrassaan suloinen. -- Hän suuteli sormiensa päitä. --

Ja täydellinen ranskatar.

Hippolyt nauraa pyrähti.

-- Ja entäs te sitten, olettepa tekin vaarallinen mies, vaikka

olettekin niin viattoman näköinen, -- jatkoi vikomtti. -- Säälikseni

käy aviomies raukka, tämä pikku upseeri, joka on olevinaan ainakin

hallitsevan henkilön veroinen.

Hippolyt pyrskähti taas nauramaan ja mongersi naurun seasta:

-- Ja te olette sanoneet, etteivät venakot ole ranskattarien vertaisia.

On vain vetäistävä oikeasta rihmasta.

Pierre oli saapunut ruhtinas Andrein luo ennen isäntäväkeä ja meni

aivan kuin omainen suoraan ruhtinaan työhuoneeseen. Hän otti

umpimähkään erään kirjan (Caesarin muistelmat) hyllystä ja heittäytyi

reuhkana sohvalle ja alkoi kyynärpäihinsä nojaten sitä lukea mistä

sattui.

-- Mitä teitkään neiti Schererille? Varmaankin hän nyt aivan käy

sairaaksi, -- puheli ruhtinas Andrei astuessaan työhuoneeseensa ja

hieroi valkeita, pieniä käsiään.

Pierre kääntyi koko ruumiinsa painolla niin että sohva natisi, katsahti

säihkyvin silmin ruhtinas Andreihin, hymähti ja heilautti kädellään.

-- Ei, tämä abotti on merkillinen mies, mutta ei hän sentään oikein

ymmärrä asiaa... Minun mielestäni on ikuinen rauha mahdollinen, mutta

en taida sitä oikein lausua... Mutta ei ainakaan valtiollisen

tasapainon avulla...

Ruhtinas Andreita ei nähtävästi miellyttänyt tällaiset abstraktiset

keskustelut.

-- Ei käy, rakkaani, kaikkialla puhuminen kaikesta mitä

ajattelemme. Mutta entäs päätöksesi, joko viimeinkin olet valinnut?

Hevoskaarttilainenko sinusta tulee vai valtiomies? -- kysyi ruhtinas

Andrei hetkisen vaiti oltuaan.

Pierre nousi istumaan ja veti jalat alleen.

-- Ajatelkaahan, en vieläkään tiedä. Kumpikaan ala minua ei miellytä.

-- Mutta täytyyhän sinun toki joku ala valita! Isäsi odottaa.

Kymmenvuotiaana oli Pierre lähetetty kotiopettaja-abotin seurassa

ulkomaille kasvatettavaksi, ja viipyi siellä kunnes oli kahdenkymmenen

vuoden vanha. Kun hän oli palannut Moskovaan, päästi isä abotin

palveluksestaan ja sanoi nuorelle miehelle: "Lähdehän nyt Pietariin,

tarkastele ja valitse. Minä suostun kaikkeen. Tässä on kirje ruhtinas

Vasilille, ja tässä on rahaa. Kirjoita kaikesta, autan sinua kaikessa."

Kolmisen kuukautta oli Pierre jo ollut elämänuran etsinnässä eikä ollut

mitään saanut aikaan. Tästä etsinnästä ruhtinas Andreikin hänelle nyt

puhui. Pierre hierusti otsaansa.

-- Mutta hän on varmaankin vapaamuurari, -- sanoi hän, tarkoittaen

abottia, jonka oli tavannut illanvietossa.

-- Mitäpäs houreista, -- keskeytti hänet ruhtinas Andrei, -- puhukaamme

mieluummin asiasta. -- Oletko käynyt hevoskaartissa?

-- En, en ole käynyt, mutta olen jo ennenkin tahtonut teille kertoa,

mitä on ollut mielessäni. Paraillaan käymme sotaa Napoleonia vastaan.

Jos tämä olisi vapaussota, niin käsittäisin ja ensimäisenä olisin

valmis astumaan sotapalvelukseen; mutta väärin on auttaa Englantia ja

Itävaltaa maailman suurinta miestä vastaan...

Ruhtinas Andrei kohautti vain harteitaan Pierren lapsellisille

puheille. Hän ilmaisi kasvojensa eleillä, ettei tällaisiin tyhmyyksiin

voi vastata; mutta vaikeapa olikin todella muuta vastata tähän naiviin

kysymykseen.

-- Jospa ihmiset sotisivat ainoastaan omasta vakaumuksestaan, niin ei

olisi sotia olemassakaan, -- hän sanoi.

-- Se olisi verratonta, -- Pierre sanoi.

Ruhtinas Andrei hymähti.

-- Kenties olisi se verratonta, mutta sellaista aikaa ei koskaan tule

olemaan...

-- Mutta miksi lähdette te sotaan? -- kysyi Pierre.

-- Miksi? en tiedä. On välttämätöntä. Sitäpaitsi menen... -- Hän

vaikeni. -- Menen siksi, että elämäni täällä ei minua tyydytä!

Sota ja rauha I Historiallinen romaani · 第 12 / 79 题