-- Mutta mitä ajattelette tästä viimeisestä komediasta, kruunauksesta
Milanossa? -- sanoi Anna Pavlovna. -- Ja entäs tämä komedia sitten:
'Genuan ja Luccan asukkaat esittävät toivomuksiaan herra Bonapartelle.
Ja herra Bonaparte istuu valta-istuimella ja toteuttaa kansojen
toivomuksia! Hurmaavaa! Ei, tämä vie ihmiseltä järjen! Aivanhan näyttää
maailma menettäneen päänsä!
Ruhtinas Andrei myhähti ja katsoi Anna Pavlovnaa suoraan silmiin.
(_Dieu me la donne, gare à qui la touche_",[7] -- sanoi hän (Napoleonin
sanat kruunua päähänsä asettaessaan). -- Kerrotaan hänen olleen
jumalaisen kauniin näitä sanoja lausuessaan, -- lisäsi ruhtinas ja
toisti vielä kerran nuo sanat Italian kielellä: (_Dio mi la dona, gai a
qui la tocca_".
-- Toivon, -- jatkoi Anna Pavlovna, -- että tämä vihdoinkin on se
pisara, joka saa maljan kukkuroilleen. Hallitsijat eivät enää voi
kärsiä tätä miestä, joka uhmaa kaikkea.
-- Hallitsijat! En puhu Venäjästä, -- sanoi vikomtti kohteliaasti ja
toivottomasti: -- Hallitsijat, neitiseni! Mitä ovat he tehneet Ludvig
XVIII:n hyväksi, mitä kuningattaret, mitä Elisabethin hyväksi? Ei
mitään, -- jatkoi hän innoissaan. Uskokaa, he ovat saaneet
rangaistuksen bourbonein asian kavaltamisesta. Hallitsijat? He
lähettävät lähettiläänsä onnittelemaan vallananastajaa.
Ja ylenkatseellisesti huoahtaen hän kääntyi istuimellaan. Kuultuaan
nämä viimeiset sanat ruhtinas Hippolyt, joka koko ajan oli tarkastellut
vikomttia lornetillaan, äkkiä kääntyi pikku ruhtinattareen, pyysi
häneltä neulan ja alkoi selitellä hänelle Condé suvun vaakunaa, samalla
piirrellen neulalla pöytään. Hän oli niin vakavan näköinen näitä
selityksiä tehdessään, että näytti kuin olisi ruhtinatar häneltä niitä
pyytänyt.
-- Kilven vinojana punainen, reunat punaiset ja taivaansiniset -- Condé
suvun vaakuna.
Ruhtinatar kuunteli häntä hymyillen.
-- Jos Bonaparte vielä vuodenkin istuu Ranskan valta-istuimella, --
jatkoi vikomtti alettua keskustelua, -- niin menevät asiat liian
pitkälle. -- Eikä hän lainkaan toisia kuunnellut, seurasihan vain omia
aatoksiaan, sillä hän tiesi paraiten tuntevansa asian. -- Vehkeilyillä,
väkivallalla, karkoituksilla, murhilla Ranskan yhteiskunta, tarkoitan
kelvollista yhteiskuntaa, hävitetään sukupuuttoon, ja silloin...
Hän kohautti olkapäitään ja levitti kätensä. Pierre tarttui
keskusteluun jotain sanoakseen (keskustelu häntä kannusti), mutta Anna
Pavlovna, joka yhä häntä vartioi, keskeytti hänet:
-- Keisari Aleksanteri, -- sanoi hän surumielisesti, kuten hän aina
puhui keisarillisesta perheestä, -- keisari Aleksanteri on ilmoittanut
jättävänsä ranskalaisten omaksi asiaksi hallitusmuodon valinnan.
Eikä ole epäilystäkään, luulen minä, että kansa, päästyään
vallananastajista, heittäytyy laillisen kuninkaan syliin, -- sanoi Anna
Pavlovna, koettaen olla ystävällinen pakolaisille ja rojalisteille.
-- Se on epäiltävää, -- sanoi ruhtinas Andrei. -- _Monsieur le vicomte_
aivan oikein arvelee asiain menneen liian pitkälle. Arvelen käyvän
vaikeaksi entiselleen palautumisen.
-- Kuulemani mukaan, -- puuttui taas Pierre keskusteluun, -- on melkein
koko aatelisto jo siirtynyt Bonaparten puolelle.
-- Tätä väittävät bonapartistit, -- sanoi vikomtti, vilkaisematta edes
Pierreen. -- Nykyään on vaikea saada selville Ranskan yleinen
mielipide.
-- Onpas Bonaparte sen lausunut, -- sanoi ruhtinas Andrei
pilkallisesti.
Selvästi huomasi, ettei Mortemart häntä miellyttänyt, ja että hän,
vaikkei edes häneen katsonut, suuntasi puheensa häneen.
"Minä osoitin heille tien kunniaan", -- jatkoi hän hetken vaiti oltuaan
Napoleonin sanoilla: -- "he eivät suostuneet; avasin heille eteiseni,
he syöksyivät joukoin"... En tiedä missä määrin hänellä lienee ollut
oikeus näin sanoa.
-- Hänellä ei ole ollut mitään oikeutta, vastasi vikomtti. -- Herttuan
murhan jälkeen eivät intohimoisimmatkaan ihmiset pidä häntä sankarina.
Joskin jotkut ovat häntä sankarina pitäneet, -- puheli vikomtti Anna
Pavlovnaan kääntyneenä, -- niin herttuan murhan jälkeen on taivas
saanut uuden marttyyrin ja maa menettänyt sankarin.
Eivät ehtineet Anna Pavlovna eivätkä muutkaan vieraat vielä
palkitsemaan vikomtin viimeisiä sanoja hymyilyllä, kun Pierre taas
takertui keskusteluun, eikä Anna Pavlovnakaan, vaikka aavistikin hänen
lausuvan jotain sopimatonta, enää voinut häntä pidättää.
-- Enghienin herttuan mestaus oli valtiollinen välttämättömyys, -- hän
lausui; -- ja siinäpä juuri onkin mielestäni Napoleonin sielun suuruus,
ettei hän pelännyt yksinään ottaa vastuulleen tätä tekoa.
-- Jumalani! Jumalani! -- supisi Anna Pavlovna kauhuissaan.
-- Mitä sanoittekaan, _monsieur Pierre_, pidättekö murhaa sielun
suuruutena' -- sanoi pikku ruhtinatar hymyillen ja tarttui työhönsä.
-- Ah! Oh! -- kuului joka puolelta.
-- Verratonta! sanoi ruhtinas Hippolyt Englannin kielellä ja alkoi
mäjäytellä kämmenellä polveensa.
Vikomtti kohautti olkapäitään. Pierre katsahti voitonriemuisena yli
lasiensa kuulijoihin.
-- Puhun täten sentähden, -- jatkoi hän epätoivoisena, -- että
bourbonit pakenivat vallankumousta, jättäen kansan mielivallalle; mutta
Napoleon yksin käsitti vallankumouksen merkityksen, voitti sen, ja
sentähden hän ei yhteisen hyvän tähden voinut säästää yksilön henkeä.
-- Ettekö halua siirtyä tuon pöydän luo? -- sanoi Anna Pavlovna.
Mutta Pierre jatkoi puhettaan.
-- Ei, -- lausui hän, innostuen yhä enemmän: -- Napoleon on suuri,
sillä hän oli suurempi vallankumousta, hän hillitsi sen kauhuja ja
säilytti kaiken hyvän -- kansalaisten yhdenvertaisuuden, sanan- ja
painovapauden -- ja ainoastaan näitä varten hän anastikin vallan.
-- Niin, jos hän vallan anastettuaan olisi sen luovuttanut lailliselle
kuninkaalle eikä käyttänyt sitä murhatöihin, niin pitäisin minäkin
häntä suurena ihmisenä, -- sanoi vikomtti.
-- Se olisi ollut hänelle mahdotonta. Kansa oli luovuttanut hänelle
vallan ainoastaan sentähden, että hän vapauttaisi sen bourboneista, ja
sentähden että piti häntä suurena miehenä. Vallankumous oli suurtyö, --
jatkoi Pierre, ilmaisten tällä epätoivoisalla ja ärsyttävällä
välilauseella täydellisen nuoruutensa ja halunsa lausua ajatuksensa
mahdollisimman räikeästi.
-- Vallankumous ja hallitsijan murha suurtöitä?... Tämän jälkeen ...
mutta ettekö haluaisi siirtyä tuon pöydän luo? -- toisti Anna Pavlovna.
-- _Contrat social_, -- lausu vikomtti hymyillen hillitysti.
-- En puhu hallitsijan murhasta, puhun aatteista.
-- Niin, rosvouden, murhan ja hallitsijan murhan aatteista, --
keskeytti hänet taas pilkallinen ääni.
-- Nämä ovat olleet liiallisuuksia tietenkin, mutta eiväthän ne ole
pääasioita, suurin merkitys on ihmisen oikeuksissa, ennakkoluulojen
häviämisessä, kansalaisten yhdenvertaisuudessa; ja kaikki nämä aatteet
on Napoleon säilyttänyt täydessä voimassa.
-- Vapaus ja yhdenvertaisuus, -- lausui vikomtti pilkallisesti, aivan
kuin hän viimeinkin todenteolla olisi tahtonut osoittaa tuolle
nuorukaiselle hänen puheittensa järjettömyyden: -- ne ovat vain
heliseviä sanoja, jotka jo aikoja sitten ovat menettäneet kaikunsa. Ken
ei rakastaisi vapautta ja yhdenvertaisuutta? Vapahtajamme jo aikoinaan
julisti vapautta ja yhdenvertaisuutta. Ovatko ihmiset vallankumouksen
jälkeen tulleet onnellisemmiksi? Päinvastoin. Me halusimme vapautta,
mutta Bonaparte sen hävitti.
Ruhtinas Andrei tarkasteli hymyhuulin milloin Pierreä, milloin
vikomttia, milloin emäntää. Pierren hyökkäyksen alussa Anna Pavlovna
kauhistui, vaikkakin oli niin tottunut liikuskelemaan suuressa
maailmassa; mutta huomattuaan, ettei vikomtti menettänyt malttiaan
Pierren herjaavien puheitten johdosta, ja tultuaan vakuutetuksi, ettei
niitä enää voi sotkea, hän kokosi voimansa, liittyi vikomttiin ja
hyökkäsi puhujan kimppuun.
-- Mutta, rakas _monsieur Pierre_, -- sanoi Anna Pavlovna, -- miten lie
miehen suuruuden laita, joka on mestauttanut herttuan, sanokaammepa
vain, ihmisen, syyttä, tuomiotta?
-- Minäpä kysyisin, -- sanoi vikomtti, -- miten _monsieur_ selittää
brumairen 18 päivän. Eikö se ollut petosta? Se oli konnantyö, joka ei
lainkaan muistuta suuren miehen tekoja.
-- Ja entäs sotavangit Afrikassa, jotka hän tappoi? -- sanoi pikku
ruhtinatar. -- Kauheata! -- Ja hän kohautti olkapäitään.
-- Hän on nousukas, sanokaa mitä sanotte, -- virkkoi ruhtinas Hippolyt.
Pierre ei tietänyt kenelle vastaisi, hän katsahti vieraisiin, ja hänen
kasvonsa sulautuivat hymyilyyn. Hän ei hymyillyt kuten muut ihmiset,
jotka vakavinakin saattavat hymyillä. Päinvastoin. Kun hän alkoi
hymyillä, katosi hänen kasvoiltaan äkkiä, silmänräpäyksessä vakava ja
vieläpä jonkunverran synkkäkin ilme, ja sijaan tuli lapsellisen
hyvänsävyinen ja hieman tyhmähkö ilme, joka teki hänet aivan kuin
anteeksi pyytävän näköiseksi.
Vikomtti, joka näki hänet ensi kerran, huomasi, ettei tämä Jakobini
ollutkaan niin kauhea kuin sanoista olisi luullut. Kaikki vaikenivat.
-- Mahdotonta on hänen vastata kaikille yhtaikaa, -- sanoi ruhtinas
Andrei. -- Sitäpaitsi on valtiomiehen toimintaa arvosteltaessa
eroitettavat toisistaan yksilön, sotapäällikön ja keisarin teot.
Minusta ainakin näyttää siltä.
-- Niin, niin, tietysti, -- tarttui Pierre puheeseen, riemuissaan
saamastaan avusta.
-- Täytyy tunnustaa, että Napolean ihmisenä oli suuri Arcolen sillalla
ja Jaffan sairaalassa, missä hän kätteli ruttoisia, mutta ... mutta
onhan tekoja, joita on vaikea puolustaa.
Ruhtinas Andrei, joka nähtävästi tahtoi lieventää Pierren puheiden
ikävää vaikutusta, nousi lähteäkseen ja antoi merkin vaimolleen.
Yhtäkkiä nousi ruhtinas Hippolyt nojatuolistaan ja viittoen käsillään,
hän pyysi vieraita istumaan hetkeksi.
-- Olen tänään kuullut, -- hän alkoi, -- erinomaisen huvittavan jutun
Moskovasta; tahdon sen teille kertoa. Te, vikomtti, suonette anteeksi,
että kerron venäjäksi, sillä juttu muuten menettäisi suolansa.
Ja hän alkoi kertoa venäjäksi, mutta äänsi tätä kieltä aivan kuin
ranskalainen, joka vuoden verran on oleskellut Venäjällä. Vieraat
pysähtyivät: niin innostuneesti ja varmasti oli hän vaatinut juttuaan
kuuntelemaan.
-- Moskuussa oli yksi rouva, _une dame_. Ja hän on hyvin ahne. Ja hän
tarvitte kaksi lakeija vaunun takana. Ja kovin suuria. Tämä on hänen
maku. Ja hänen on yksi kamarijunfru, vielä pitempi. Hän sanoi...
Tässä alkoi ruhtinas Hippolyt miettiä, sillä hänen oli nähtävästi
vaikea muistaa.
-- Hän sanoi ... niin, hän sanoi: "tyttö, otta päälle livrean, mennän
minun kanssa vaunun takana teke visitti".
Tässä ruhtinas Hippolyt aivasti ja alkoi nauraa hohottaa paljon ennen
kuuntelijoitaan, mikä teki sangen epäedullisen vaikutuksen. Tosin
monet, niiden joukossa elähtänyt nainen ja Anna Pavlovna, hymähtivät.
-- Hän lähti. Äkkiä nousi voimakas tuuli. Tyttö menetti hattu, ja pitkä
hiukset meni hajalle...
Tässä hän ei enää voinut pidättäytyä, vaan purskahti katkonaiseen
nauruun ja naurun keskitse sai hän sanotuksi:
-- Ja koko maailma sai tietää... Tähän juttu loppuikin. Ja vaikkakin
oli käsittämätöntä, miksikä hän sen kertoi, ja miksikä se välttämäti
oli kerrottava venäjäksi, niin olivat Anna Pavlovna ja monet muut
kuitenkin kiitollisia ruhtinas Hippolytille hänen ystävyydestään, sillä
täten hän miellyttävästi teki lopun Pierren ikävistä ja sopimattomista
hyökkäyksistä. Jutun jälkeen alettiin puhella kaikenlaisista pikku
asioista, entisistä ja tulevista tanssiaisista, seuranäytelmästä, ja
siitä, missä ja koska taas tavataan.