Vierashuoneeseen astui samassa uusi henkilö. Tämä uusi henkilö oli
nuori ruhtinas Andrei Bolkonski, pikkuruhtinattaren mies. Ruhtinas
Bolkonski oli lyhyläntä, sangen kaunis mies täsmällisine kuivine
piirteineen. Koko hänen olentonsa, väsyneestä, ikävöivästä katseesta
rauhalliseen, säntilliseen astuntaan, oli räikeimpänä vastakohtana
hänen pienelle vilkkaalle vaimolleen. Nähtävästi hän tunsi kaikki
vieraat, vieläpä tuntui kuin olisi hän heihin ylen kyllästynytkin, niin
ettei tahtonut heitä kuulla eikä nähdä. Eniten näytti hän sentään
kyllästyneen kauniiseen puolisoonsa. Virnistellen hän kääntyi hänestä.
Hän suuteli Anna Pavlovnan kättä ja tarkasteli silmät sirillään seuraa.
-- Aiotteko lähteä sotaan, ruhtinas? -- kysyi Anna Pavlovna.
-- Kenraali Kutusof on suvainnut määrätä minut adjutantikseen, --
vastasi Bolkonski, korottaen sof-tavuun ranskalaiseen tapaan.
-- Mutta entäs Lise, vaimonne?
-- Hän matkustaa maalle.
-- Kuinka hennotte riistää meiltä ihanan puolisonne?
-- _André_, -- sanoi hänen vaimonsa, puhellen miehelleen samalla
veikistelevällä äänellä kuin vieraillekin, -- tiedätkö, minkälaisen
jutun vikomtti kertoi meille neiti Georgesta ja Bonapartesta!
Ruhtinas Andrei siristi silmiään ja kääntyi häneen selin. Pierre joka
ei hetkeksikään ollut päästänyt hänestä iloisia, ystävällisiä silmiään,
astui hänen luokseen ja tarttui häntä käteen. Ruhtinas Andrei,
vilkaisematta edes tarttujaan, nyrpisti naamansa viuruun ilmaistakseen
suuttumustaan; mutta huomattuaan Pierren hymyilevät kasvot, hymähti
itsekin odottamattoman hyväntahtoisesti ja ystävällisesti.
-- Kas vaan! Sinäkin suuressa maailmassa! -- hän sanoi.
-- Tiesin teidän saapuvan, -- Pierre vastasi. -- Tulen teille
illalliselle, -- hän lisäsi hiljaa, jottei häiritsisi vikomttia, joka
jatkoi kertomustaan. -- Käykö päinsä?
-- Ei, ei käy, ei käy, -- sanoi ruhtinas nauraen, kädenpuristuksella
ilmaisten Pierrelle, ettei sellaisia tarvitse kysyä.
Hän aikoi vielä jotain sanoa, mutta samassa nousi ruhtinas Vasili
tyttärineen, ja tehdäkseen heille tietä nousi myös kaksi nuorta miestä.
-- Suonette minulle anteeksi, rakas vikomtti, -- sanoi ruhtinas Vasili
ranskalaiselle painaen häntä hihasta tuoliin, estääkseen siten häntä
nousemasta. -- Tämä onneton lähettilään juhla riistää minulta ilon
ja keskeyttää teidät. Kovin on ikävä jättää teidän hurmaava
illanviettonne, -- sanoi hän Anna Pavlovnalle.
Hänen tyttärensä, ruhtinatar Helena, lähti pujotteleimaan tuolien
välitse kannatellen kevyesti pukunsa poimuja, ja hymy loisti entistään
kirkkaampana hänen ihanilla kasvoillaan. Pierre katseli riemastuneena,
melkeinpä pelästyneenä kaunotarta, kun tämä kulki hänen ohitseen.
-- Sangen ihana, -- sanoi ruhtinas Andrei.
-- Erittäin, -- sanoi Pierre.
Mennessään Pierren ohi ruhtinas Vasili tarttui hänen käteensä ja
virkkoi Anna Pavlovnalle:
-- Sivistäkää tämä karhu. Kuukauden hän jo on luonani asunut, ja ensi
kerran näen hänet seurassa. Nuori mies ei mitään niin kaipaa kuin
viisasten naisten seuraa.
Anna Pavlovna hymähti ja lupasi ottaa hänet hoituviinsa, sillä hän
tiesi Pierren olevan isän puolelta sukua ruhtinas Vasilille. Vanha
nainen, joka oli istunut tädin luona, nousi hätäytyneesti ja ehätti
ruhtinas Vasilin eteisessä. Teeskennelty huomaavaisuus oli kadonnut
jäljettömiin hänen kasvoiltaan. Ainoastaan pelko ja rauhattomuus
kuvastuivat hänen hyvänsävyisillä itkettyneillä kasvoillaan.
-- Mitä sanotte minulle, ruhtinas, Boris pojastani? (Boris sanaa
lausuessaan hän korotti erityisen vahvasti o äänteen.) -- En voi enää
viipyä Pietarissa. Sanokaa, minkälaisia tietoja voin viedä poika
rukalleni?
Vaikkakin ruhtinas haluttomasti ja melkeinpä epäkohteliaasti kuunteli
iäkkään naisen puhetta ja näytti kärsimättömältä, eukko hellästi ja
liikuttavasti hänelle hymyili ja, jottei hän poistuisi, tarttui häntä
käteen.
-- Helppohan teidän on lausua sananen keisarille, ja hänet siirretään
heti kaartiin, -- hän pyyteli.
-- Uskokaa, olen tekevä kaikkeni, ruhtinatar, -- vastasi ruhtinas
Vasili, -- mutta vaikea on minun pyytää keisarilta; neuvon teitä
kääntymään Rumjantsovin puoleen ruhtinas Golitsinin välityksellä: se
olisi viisaampaa.
Iäkäs nainen oli ruhtinas Drubetskoi ja kuului hän siis nimeensä nähden
Venäjän parhaisiin sukuihin, mutta hän oli köyhä ja kauvan sitten jo
jättänyt suuren maailman ja menettänyt entiset suhteensa. Hän oli
saapunut hommaamaan ainoan poikansa määräämistä kaarttiin. Ainoa syy
hänen ilmestymiseensä ja tuloonsa Anna Pavlovnan illanviettoon oli
ollut ruhtinas Vasilin tapaaminen ja ainoastaan sentähden hän oli
kuunnellut vikomtin kertomusta. Hän pelästyi ruhtinas Vasilin sanoista,
hänen aikoinaan kauniilla kasvoillaan välähti suuttumuksen ilme, mutta
vain hetkeksi. Pian hän taas hymyili ja entistään lujemmin hän tarttui
ruhtinaan käteen.
-- Kuulkaahan, ruhtinas, -- hän sanoi, -- en koskaan ole teitä
pyytänyt, en koskaan pyydä, en koskaan ole muistuttanut teille isäni ja
teidän välisestä ystävyydestä. Mutta nyt pyydän teitä Jumalan nimeen,
tehkää tämä poikani hyväksi, ja olen pitävä teitä hyväntekijänäni, --
lisäsi hän hätäillen. -- Ettehän suutu, lupaattehan. Olen pyytänyt
Golitsinia, hän kieltäytyi. _Soyez le bon enfant que vous avez été_,[6]
-- puheli hän ja koetti hymyillä, vaikkakin kyyneleet silmissä
helmeilivät.
-- Isä, myöhästymme, -- sanoi ruhtinatar oven luota, kääntäen kaunista
päätään anttiikkisilla harteillaan.
Mutta vaikutusvalta ylä-ilmoissa on pääoma, jota on säästäen
käytettävä, jottei se hupenisi. Ruhtinas Vasili tiesi tämän ja kun hän
ymmärsi, että jos hän kaikkien puolesta pyytäisi, niin pian kävisi
hänelle itselleen pyytäminen mahdottomaksi, ja sentähden hän harvoin
käytti vaikutusvaltaansa. Nyt hän kuitenkin tunsi jonkinlaista
omantunnon soimausta, vallankin ruhtinattaren uudistetun pyynnön
jälkeen. Ruhtinatar oli muistuttanut hänelle totuuksia: ensi
askelistaan virka-uralla oli hänen todellakin kiittäminen ruhtinattaren
isää. Sitä paitsi huomasi hän ruhtinattaren käytöstavasta tämän
kuuluvan niihin naisiin, etenkin äiteihin, jotka kerran saatuaan jotain
päähänsä eivät asiaa jätä, ennenkuin heidän tahtonsa on täytetty, ja
jotka, ellei niin käy, ovat valmiit jokapäiväisiin, jokahetkisiin
hyökkäyksiin, vieläpä ikäviin kohtauksiinkin. Tämä viimeinen mietelmä
sai hänet horjumaan.
-- Rakas Anna Mihailovna, -- sanoi hän tuolla ainaisella
tuttavallisella ja ikävystyttävällä äänensävyllä, -- miltei mahdotonta
on minun tehdä, mitä vaaditte; mutta näyttääkseni, miten teitä rakastan
ja miten suuresti kunnioitan isä vainajanne muistoa, olen tekevä
mahdottomiakin: poikanne siirretään kaarttiin, tässä käteni. Oletteko
tyytyväinen?
-- Rakkaani, olette hyväntekijäni! Muuta teiltä en odottanutkaan;
tiesin miten hyvä olette.
Ruhtinas aikoi lähteä.
-- Odottakaa hetkinen, pari sanaa. Jos hän kerran siirretään
kaarttiin... -- Hän hämmentyi: -- Te olette hyvissä väleissä Mihail
Ilarionovitsh Kutusovin kanssa, suositelkaa poikaani hänelle
adjutantiksi. Silloin olisin rauhallinen enkä silloin enää...
Ruhtinas Vasili hymähti.
-- Tätä en lupaa. Varmaankaan ette tiedä, miten ihmiset ahdistavat
Kutusovia senjälkeen kun hän nimitettiin ylipäälliköksi. Hän itse
kertoi minulle, miten kaikki Moskovan rouvat yhteisestä sopimuksesta
tahtoisivat antaa poikansa hänelle adjutanteiksi.
-- Ei, luvatkaa, en teitä päästä rakkaani, hyväntekijäni...
-- Isä, -- toisti taas samallaisella äänellä kaunotar, -- myöhästymme.
-- Niin, näkemiin, hyvästi. Näettekö?
-- Siis huomenna esitätte keisarille?
-- Varmasti, mutta Kutusoville en lupaa.
-- Ei, luvatkaa, luvatkaa, _Basile_, -- puheli Anna Mihailovna hänen
jälkeensä, ja puhellessaan hän hymyili kuten nuori veikistelijä.
Aikoinaan tällainen hymyily hänelle nähtävästi oli ollut hyvinkin
sopiva, mutta nyt se ei lainkaan sopinut hänen kuihtuneille
kasvoilleen. Hän oli nähtävästi unhottanut vuotensa ja käytti totuttuun
tapaan kaikki naiselliset keinonsa. Mutta heti ruhtinaan lähdettyä, oli
hänen kasvoillaan taas entinen kylmä ja teeskennelty ilme. Hän palasi
piiriin, missä vikomtti yhä kertoi, ja oli kuuntelevinaan, mutta
todellisuudessa odotteli hän vain lähtöhetkeä, sillä olihan hänen
tehtävänsä nyt suoritettu.