Anna Pavlovnan illanvietto oli käynnissä. Värttinät surisivat
tasaisesti ja taukoamatta joka puolella. Seura oli hajaantunut kolmeen
piiriin, jollemme ota huomioon tätiä, joka istui syrjässä erään
vanhahkon naishenkilön kanssa, joka itkettyneine laihoine kasvoineen
näytti olevan jotenkin vieras tässä loistavassa seurassa. Eräässä
piirissä, jossa enimmäkseen oli miehiä, oli sieluna abotti; toisessa,
nuorten, kaunotar-ruhtinatar Helena, ruhtinas Vasilin tytär ja sievä,
punaposkinen, ikäänsä nähden liian lihava pikku ruhtinatar Bolkonski.
Kolmannessa -- Mortemart ja Anna Pavlovna.
Vikomtti oli siro nuori mies, jolla oli pehmeät piirteet ja liikkeet ja
joka nähtävästi piti itseään kuuluisuutena, mutta kun oli saanut hyvän
kasvatuksen, niin oli vaatimattomasti jättäytynyt sen seuran
käytettäväksi, missä kulloinkin liikkui. Anna Pavlovna kestitsi
vieraitaan hänellä. Samoin kuin kunnollinen hovimestari tarjoaa meille
jonain ylenluonnollisen maukkaana herkkuna lihapalan, jota emme söisi,
jos näkisimme sen rähjäisessä keittiössä; samoin Anna Pavlovna tänä
iltana tarjosi vierailleen jonain ylenluonnollisena hienoutena, ensin
vikomttia, sitten abottia. Mortemartin piirissä alettiin heti puhua
Enghienin herttuan murhasta. Vikomtti väitti Enghienin herttuan
sortuneen jaloutensa tähden, ja että oli olemassa erityisiä syitä
Bonaparten kiukkuun.
-- Ah, niin, _Contez nous cela, vicomte_,[1] -- sanoi Anna Pavlovna, ja
hän oli haltioissaan, ajatellessaan miten _à la Louis XV_ kuuluikaan
lauseparsi: _contez nous cela, vicomte_.
Vikomtti kumarsi suostumuksen merkiksi ja hymyili kohteliaasti. Anna
Pavlovna muodosti piirin vikomtin ympärille ja pyysi koko seuraa
kuulemaan hänen kertomustaan.
-- Vikomtti on ollut herttuan personallinen tuttava, -- kuiskasi Anna
Pavlovna eräälle kuulijoista. -- Vikomtti on verraton kertoja, --
lausui hän toiselle. -- Miten heti huomaa, että ihminen on hyvästä
seurapiiristä, -- sanoi hän kolmannelle; ja vikomtti tarjottiin
seuralle kauneimmassa ja hänelle edullisimmassa valossa, kuten
paahtopaisti vihannesten keskellä kuumalla kulholla.
Vikomtti halusi jo alkaa kertomuksensa ja hymyili vienosti.
-- Siirtykää tänne, rakas Helena, -- sanoi Anna Pavlovna
kaunotar-ruhtinattarelle, joka istui loitommalla ja oli toisen
piirin keskipisteenä.
Ruhtinatar Helena hymyili; hän nousi paikaltaan, tuo sama kukkaansa
puhjenneen ihanan naisen hymy huulilla, joka hänellä oli astuessaan
vierashuoneeseen. Hiljaa kahisi hänen muratilla ja sammalella
koristettu valkea tanssiaispukunsa, hänen valkeat olkansa hohtivat,
tukka ja jalokivet välkkyivät, kun hän astui väistyväin miesten
keskitse. Ja hän astui suoraan Anna Pavlovnan luo, katsomatta
kehenkään, mutta hymyillen kaikille, aivan kuin ystävällisesti olisi
tarjonnut kaikkien ihailtavaksi vartensa suloutta, olkainsa, selkänsä
ja rintansa pyöreyttä, jotka sen aikuisen tavan mukaan olivat sangen
paljaat. Hän näytti itsekin tuntevan, että hän oli oleva tanssiaisten
kuningatar. Helena oli niin ihana, ettei hänessä huomannut
veikistelemisen varjoakaan, päinvastoin, aivan näytti kuin hän olisi
hävennyt epäämätöntä ja vakuuttavan vaikuttavaa kauneuttaan. Tuntui
kuin olisi hän tahtonut, vaikkei voinut, vaimentaa suloutensa
vaikutusta.
(_Quelle belle personne_!"[2] virkkoi jokainen hänet nähdessään.
Vikomtti joutui hämilleen aivan kuin taikavoiman iskusta, hän kohautti
harteitaan, ja hänen silmänsä painuivat alas, kun Helena istahti hänen
eteensä ja valaisi hänet ainaisella hymyllään.
-- _Madame, je crains pour mes moyens devant un pareil audiloire_,[3]
-- hän sanoi, kallistaen hymyillen päätään.
Ruhtinatar ei vastannut sanaakaan, nojautuihan vaan paljaalla,
täytelällä käsivarrellaan pöytää vasten ja odotti hymyillen. Koko
kertomuksen ajan hän istui suorana, katsahtaen toisinaan milloin
täytelään kauniiseen käteensä, joka puristuksesta oli muuttanut
muotoaan, milloin vielä kauniimpaan rintaansa, jolla hän korjaili
jalokivi-kaularihmaansa; toisinaan hän korjaili pukunsa poimuja, ja
aina kun kertomus kävi jännittäväksi, katsahti hän Anna Pavlovnaan, ja
heti oli hänen kasvoillaan sama ilme kuin hovineidinkin, ja sitten hän
taas rauhoittui loistavaan hymyilyyn. Helenan jälestä siirtyi myös
pikku ruhtinatar teepöydän äärestä.
-- Odottakaa minua, otan työni, -- hän puheli. -- Mitä te mietitte? --
lausui hän ruhtinas Hippolytille: -- tuokaahan työlaukkuni.
Ruhtinattaren hymyillessä ja puhellessa katkesi kertomus äkkiä. Hän
sovitteleikse iloisena istumaan.
-- Nyt on hyvä ollani, -- hän puheli, pyysi alkamaan ja ryhtyi
työhönsä.
Ruhtinas Hippolyt toi työlaukun, nosti nojatuolinsa lähelle
ruhtinatarta ja istuutui hänen vierelleen.
_Le charmant Hippolyte_ oli hämmästyttävästi kaunotar-sisarensa
näköinen, mutta siitä huolimatta tavattoman ruma. Piirteet hänellä
olivat samat kuin sisarellakin, mutta jälkimäisellä valaisi kaiken
elämänhaluinen, itsetyytyväinen, nuori ainainen hymy ja harvinainen
anttiikkinen ruumiin sulous; veljellä taas samat piirteet samensi
tylsämielisyys ja ainainen itsekäs äreys, ja ruumis hänellä oli hinterä
ja heikko. Silmät, nenä, suu, kaikki näyttivät kouristuneen
jonkinlaiseen epämääräiseen, ikävään viuruun, ja kädet ja jalat olivat
aina luonnottomissa asennoissa.
-- Eihän vain ole kyseessä kummitusjutut? -- hän sanoi, istuutuessaan
ruhtinattaren viereen ja asetellessaan lornettia nenälleen, aivan kuin
hän ilman tätä esinettä ei taitaisi puhua.
-- _Mais non, mon cher_,[4] -- vastasi harteitaan kohauttaen
kummasteleva kertoja.
-- Tahdon vain huomauttaa, etten voi kärsiä kummitusjuttuja, -- sanoi
hän sellaisella äänellä, että saattoi huomata hänen ensin lausuneen nuo
sanat ja sitten vasta käsittäneen niiden merkityksen.
Varmuus, millä hän puhui, teki vaikeaksi käsittää, oliko ylen viisasta
tai ylen tyhmää hänen lausumansa. Hänellä oli tummanviheriä hännystakki
ja, kuten hän itse sanoi, _cuisse de nymphe effrayée_[5] väriset
housut, pitkät sukat ja solkikengät.
Vikomtti kertoi sangen viehättävästi siihen aikaan hyvin yleisen jutun,
miten Enghienin herttua salavihkaa oli käynyt Pariisissa tapaamassa
neiti Georgea ja siellä tavannut Bonaparten, joka myös oli ollut kuulun
näyttelijättären suosikkeja; ja miten Napoleon tällöin, tavattuaan
herttuan, oli saanut kaatuvaiskohtauksen, joka tauti häntä siihen
aikaan vaivasi, ja oli joutunut herttuan käsiin, mutta tämä ei ollut
valtaansa käyttänyt; mutta että Bonaparte sittemmin tämän
jalomielisyyden oli kostanut kuolemalla. Juttu oli viehättävä ja
kannustava, erittäinkin siinä kohdassaan, missä kilpailijat yhtäkkiä
tuntevat toisensa, ja naiset olivat nähtävästi haltioissaan.
-- Verratonta, -- sanoi Anna Pavlovna, vilkaisten kysyvästi pikku
ruhtinattareen.
-- Verratonta, -- kuiskasi pikku ruhtinatar, pistäen neulan työhönsä,
aivan kuin merkiksi, että kertomuksen jännittäväisyys ja ihanuus
estävät häntä jatkamasta työtä.
Vikomtti oivalsi tämän hiljaisen ylistyksen ja kiitollisesti hymähtäen
hän jatkoi; mutta samassa Anna Pavlovna, joka koko ajan oli
tarkastellut pelottavaa nuorta miestä, huomasi tämän liian kiihkeästi
ja äänekkäästi puhelevan abotin kanssa ja kiirehti apuun vaaralliselle
paikalle. Todellakin oli Pierre onnistunut saamaan abotin väittelyyn
valtiollisesta tasapainosta; ja abotti, innostuneena nähtävästi nuoren
miehen sydämellisestä kiivaudesta, alkoi esittää lempiaatettaan.
Molemmat he liian innostuneesti ja luonnollisesti kuuntelivat ja
puhelivat, ja tämä se ei miellyttänyt Anna Pavlovnaa.
-- Keino -- Europan tasapaino ja kansojen oikeus, -- puhui abotti. Jos
sellainen mahtava valtakunta kuin Venäjä, jota moititaan raakuudesta,
epäitsekkäästi asettuu liiton johtajaksi, niin on Europan tasapaino
saavutettu ja -- maailma pelastettu!
-- Miten sitten löydätte tällaisen tasapainon? -- alkoi Pierre.
Mutta samalla saapui heidän luokseen Anna Pavlovna ja katsahdettuaan
ankarasti Pierreen, kysyi italialaiselta, miten tämä on kestänyt
Pietarin ilmaston vaikutuksia. Italialaisen kasvot saivat äkkiä uuden
ilmeen -- loukatun, teeskentelevän imelän, joka nähtävästi oli hänelle
ominainen kun hän puheli naisten kanssa.
-- Olen niin lumottu seurapiirini älyn ja sivistyksen hurmasta, ja
etenkin naisseuran, etten vielä ole ehtinyt ajattelemaan ilmastoa, --
hän vastasi.
Päästämättä enää abottia ja Pierreä näkyvistään Anna Pavlovna johdatti
heidät toisten joukkoon, voidakseen mukavammin tehdä huomioitaan.