Anna Pavlovnan vierashuone alkoi vähitellen täyttyä. Saapui Pietarin
hienoin ylhäisö, saapui eri-ikäisiä ja -luonteisia ihmisiä, mutta
kaikki kuuluivat he samaan yhteiskuntaluokkaan. Saapui ruhtinas Vasilin
tytär, kaunotar Helena, joka oli tullut isäänsä noutamaan, lähteäkseen
hänen kanssaan lähettilään juhlaan. Hän oli tanssiaispuvussa, ja hänen
rinnassaan helyili keisarinnan nimikirjaimilla varustettu hovineidin
merkki. Saapui myöskin tunnettu, Pietarin hurmaavin nainen, nuori pieni
ruhtinatar Bolkonski, joka edellisenä talvena oli mennyt miehelään eikä
siunatun tilansa tähden liikuskellut suuressa maailmassa, mutta kävi
vielä kuitenkin pienissä iltaseuroissa. Saapui ruhtinas Hippolyt,
ruhtinas Vasilin poika, Mortemartin kanssa, jonka hän esitteli; saapui
myös abotti Morio ja monet muut.
-- Ettekö vielä ole nähnyt tätiä, tai ehkette häntä tunne? -- puheli
Anna Pavlovna vierailleen ja johdaiteli heidät aivan tosissaan pienen
vanhan eukon luo, joka korkeassa nauharuusuisessa pääkoristeessaan
purjehti viereisestä huoneesta heti kun vieraita alkoi saapua, mainitsi
vieraiden nimet, vitkalleen kääntäen katseensa vieraista tätiin, ja
poistui aina tämän tehtyään.
Kaikki vieraat suorittivat nämä tervehtimismenot, vaikkeivatkaan tätiä
tunteneet eivätkä hänestä välittäneet. Anna Pavlovna seurasi surullisen
juhlallisena näitä tervehtimismenoja ja oli sydämessään niihin
tyytyväinen. Täti puheli kaikkien vieraiden kanssa samoin lauseparsin.
Hän kyseli tervehtijän vointia, kertoi omasta terveydestään ja
keisarinnan terveydestä, joka, Jumalan kiitos, nykyään on parempi.
Kohteliaisuudesta vieraat eivät hätiköinneet, mutta poistuessaan eukon
luota he tunsivat hengittävänsä vapaammin täytettyään raskaan
velvollisuuden, eivätkä he sitten koko iltana kertaakaan häntä
lähestyneet. Nuori ruhtinatar Bolkonski oli ottanut mukaansa käsityön,
joka hänellä oli kultaompeleisessa samettisessa työlaukussa. Hänen
kaunis ylähuulensa, jolla hieman eroitti mustia haivenia, oli
hampaisiin nähden matalahko, mutta miten suloisesti se nousi ja miten
hurmaavasti se toisinaan venyi ja laskeutui alahuulelle. Kuten aina
todellisesti viehättävillä naisilla, samoin ruhtinattarellakin,
puutteellisuus -- huulen mataluus ja puoliavoin suu -- teki hänet
erikoisen viehättäväksi ja kauneutensa ainoastaan hänelle ominaiseksi
ja omaksi. Kaikki katselivat mielellään tätä terveyttä ja eloisuutta
uhkuvaa tulevaa äitiä, joka niin helposti kesti tilansa. Vanhukset ja
ikävöivät synkkämieliset nuorukaiset tunsivat häntä katsellessaan
tulevansa hänen kaltaisikseen, kun hetken olivat olleet hänen
seurassaan ja puhelleet hänen kanssaan. Ken hänen kanssaan puheli ja
alati näki hänen kirkkaan hymynsä ja loistavan valkeat, välkkyvät
hampaansa, hän luuli sillä erällä olevansa erityisen rakastettava. Ja
näin luuli jokainen.
Pieni ruhtinatar mennä viipotti työlaukku kädessä lyhyvin nopein
askelin pöydän taakse, korjaili pukuaan ja istahti sohvalle hopeaisen
teekeittiön ääreen; aivan kuin kaikki, mitä hän teki, olisi ollut sekä
hänelle itselleen että häntä ympäröiville huviksi.
-- Otin työn mukaani, -- hän sanoi, avaten työlaukkuaan jä puhuen
kaikille yhteisesti. -- Katsokaa, Annette, ettehän vain ole laskenut
pahaa pilaa, -- lausui hän emäntään kääntyen: -- kirjoititte, että
teillä on vain pieni illanvietto. Nähkääs, miten huonosti olen puettu.
Ja hän levitti kätensä näyttääkseen soman, pitseillä koristetun,
harmahtavan pukunsa, jonka hieman rintain alapuolella oleva vyötäre oli
peitetty leveällä nauhalla.
-- Rauhoittukaa, Lisa, olette näinkin sievin seurassa, -- Anna Pavlovna
vastasi.
-- Tiedättekö, että mieheni minut jättää, -- jatkoi ruhtinatar samalla
äänellä, kääntyen erään kenraalin puoleen: -- hän syöksyy surman
suuhun. Sanokaa minulle, minkätähden tämä inhottava sota? -- sanoi hän
ruhtinas Vasilille, ja vastausta odottamatta, hän kääntyi ruhtinas
Vasilin tyttären, ihanan Helenan, puoleen.
-- Mikä hurmaava olento, tuo pikku ruhtinatar! -- kuiskasi ruhtinas
Vasili Anna Pavlovnalle.
Heti ruhtinattaren jälestä saapui kookas, täyteläinen nuori mies, jolla
tukka oli lyhyeksi leikattu, lasit nenällä, sen aikuisen kuosin
mukaiset vaaleat housut, korkea rintaröyhellys ja punasenruskea
hännystakki. Tämä täyteläinen nuori mies oli Katariinan aikuisen
kuuluisan ylimyksen, kreivi Besuhovin lehtopoika. Kreivi oli Moskovassa
kuoleman sairaana. Nuori mies ei vielä ollut virassa ja oli vasta
tuonaan saapunut ulkomailta, missä oli kasvatettu, ja oli ensikertaa
seurapiirissä. Anna Pavlovna toivotti hänet tervetulleeksi, mutta
päännyökkäyksensä oli ylen hillitty, ja tervehti hän sellaisella vain
vähäpätöisimpiä vieraitaan. Mutta huolimatta tästä tavallaan
"alhaisimmasta" tervehdyksestä, saattoi Anna Pavlovnan kasvoilla
huomata, Pierren huoneeseen astuessa, levottomuutta ja kauhua, joka on
tavallista, kun nähdään jotain liian mahtavaa ja tilaisuuteen
sopimatonta. Vaikka Pierre tosin oli jonkunverran muita huoneessa
olevia miehiä kookkaampi, niin ei tämä kauhu suinkaan siitä johtunut,
vaan vaikutti sen ainoastaan hänen viisas ja samalla kaino, tarkkaava
ja luonnollinen katseensa, joka eroitti hänet kaikista vierashuoneessa
olevista.
-- Erittäin ystävällisesti teitte, _monsieur Pierre_, kun tulitte
tervehtimään sairas raukkaa, -- sanoi hänelle Anna Pavlovma,
pelokkaasti vilkaisten tätiin, jonka luo hän johdatti Pierreä. Pierre
jupisi jotain epäselvästi, ja hänen katseensa harhaili jotain etsien.
Hän hymyili iloisesti ja hilpeästi kumartaessaan pikku ruhtinattarelle,
aivan kuin läheiselle tuttavalleen, ja astui tädin luo. Anna Pavlovna
ei suotta ollut peloissaan, sillä Pierre ei malttanut kuunnella tädin
juttuja keisarinnan terveydestä, vaan poistui hänen luotaan kesken
juttua. Kauhuissaan Anna Pavlovna ehätti hänelle sanomaan:
-- Ettekö tunne abotti Moriota? Hän on sangen merkillinen henkilö...
-- Tunnen toki, olen kuullut hänen suunnitelmistaan ikuisen rauhan
toteuttamiseksi, ja onhan se sangen mieltäkiinnittävää, mutta tuskinpa
mahdollista...
-- Luuletteko? ... sanoi Anna Pavlovna, jotain sanoakseen ja voidakseen
jälleen ryhtyä emännän tehtäviin. Mutta Pierre teki toisen tyhmyyden.
Ensin hän poistui tädin luota, kuulematta tämän juttuja, nyt hän
puheillaan pidätteli emäntää, jolla oli muita toimia. Hän alkoi, pää
kumarassa ja suuret jalat harillaan, selittää Anna Pavlovnalle, miksi
hän piti abotin suunnitelmia houreina.
-- Keskustelkaamme tästä joskus, -- sanoi Anna Pavlovna, hymyillen.
Ja päästyään erilleen nuoresta miehestä, joka ei tunne seuratapoja, hän
ryhtyi taas emännän tehtäviin ja jatkoi kuuntelemistaan ja
tähystelemistään, valmiina auttamaan siellä, missä keskustelu alkoi
heiketä. Kuten kehruutehtaan isäntä, sijoitettuaan työmiehet kunkin
paikalleen, käyskentelee tehtaassaan ja huomatessaan jonkun värttinän
seisahtuneen tai oudosti ääntelevän, narisevan tai liian äänekkäästi
hyrisevän, heti kiirehtää apuun, vaimentaa tai lisää sen vauhtia;
samoin Anna Pavlovnakin, käyskennellessään vierashuoneessaan, pysähtyi
jonkun seuran luo, missä keskustelu oli vaiennut tai missä liian paljon
puheltiin, ja yhdellä sanallaan tai jonkun henkilön siirrolla sai
keskustelukoneen tasaiseen, säädylliseen käyntiin. Mutta Pierren
suhteen näkyi hän yhä olevan erittäin huolissaan. Huolestuneena
tarkasteli hän, kun Pierre lähestyi Mortemartin piiriä tai kun hän
poistui seuran luo, missä Abotti puhui. Pierre, joka oli kasvatettu
ulkomailla, oli nyt ensimäisen kerran venäläisessä illanvietossa. Hän
tiesi, että koko Pietarin älystö oli tänne kokoontunut, ja siksipä
hänen silmänsä harhailivat, kuten lasten lelukaupassa. Hän pelkäsi koko
ajan, että viisaat puheet, joita nyt voisi kuulla, menevät hänen
korvainsa ohi. Katsellessaan saapuneiden vieraiden varmoja ja
kauniita kasvonpiirteitä, hän yhä odotti kuulevansa jotain erityisen
viisasta. Viimein hän meni Morion luo. Keskustelu tuntui hänestä
mieltäkiinnittävältä, ja hän pysähtyi, odotellen tilaisuutta
ajatustensa lausumiseen, joka on niin mieluista nuorukaisille.