I.

-- Mitenkäs kävi, ruhtinas, Genuasta ja Luccasta tulikin vain

Bonaparten perheen maatiloja. Ei, varoitan teitä, jollette minulle

sano, että meille syttyy sota, jos vielä puolustelette kaikenlaisia

hävyttömyyksiä, kaikenlaisia tämän anttikristuksen julmuuksia (tosiaan,

uskon, että hän on anttikristus), -- niin en teitä enää tunne, ette

enää ole ystäväni, ette enää ole uskollinen orjani, kuten sanotte.

Mutta, tervetullut, tervetullut. Huomaan, että teidät peloitan, istukaa

ja kertokaa.

Näin puheli heinäkuussa 1805 tunnettu Anna Pavlovna Scherer, keisarinna

Maria Fjeodorovnan hovineiti ja uskottu, ottaessaan vastaan arvokasta

ja mahtavaa ruhtinas Vasilia, joka ensimmäisenä oli saapunut hänen

illanviettoonsa. Anna Pavlovnalla oli muutaman päivän ollut yskänköhää,

hänellä oli katarri, kuten hän sanoi (katarri oli siihen aikaan uusi

sana, jota vain harvat käyttivät). Kirjelappuihin, joita punaisiin

puettu palvelija aamusella oli kuljetellut, oli kaikkiin eroituksetta

kirjoitettu:

"Jollei teillä, kreivi (tahi ruhtinas), ole tiedossanne jotain

parempaa, ja jollei illan vietto sairas raukan luona teitä aivan

peloita, niin olen iloinen nähdessäni teidät luonani tänään seitsemän

ja yhdeksän välillä. Annette Scherer."

-- Oi, minkälainen kauhea hyökkäys! -- vastasi ruhtinas, vähääkään

hämmentymättä tällaisesta vastaanotosta. Hän astui huoneisiin

kultaompeleisessa hovipuvussaan, pitkissä sukissa ja solkikengissä,

tähdet rinnassa ja kirkas ilme litteällä naamalla.

Hän puhui ranskaa, tuota pyöristettyä hienon hienoa ranskaa, jota

iso-isämme puhuivat, ja jolla he ajattelivatkin, noine hiljaisine

suojelevine äänenpainoineen, jotka ovat ominaisia ylä-ilmoissa ja

hovipiireissä vanhentuneille vaikutusvaltaisille miehille. Hän astui

Anna Pavlovnan luo ja suuteli hänen kättään, taivutti hänen

suudeltavakseen hajuvesiltä tuoksuavan kiiltävän kaljunsa ja istuutui

rauhallisena sohvaan.

-- Sanokaahan ennen kaikkea, miten on terveytenne laita?

Rauhoittakaa ystävänne -- hän sanoi, ääntään muuttamatta ja sävyllä,

joka myötätuntoisuuden ja kohteliaisuuden ohella ilmaisi

välinpitämättömyyttä, vieläpä pilaakin.

-- Kuinka voi olla terve, kun kärsii siveellisesti? Voiko meidän

aikanamme olla rauhallinen, kun ihmisellä on tunteet? -- Anna Pavlovna

sanoi. -- Olettehan toivoakseni koko illan luonani?

-- Mutta Englannin lähettilään juhla? Tänään on keskiviikko. Minun

täytyy siellä käväistä, -- lausui ruhtinas. -- Tyttäreni noutaa minut

täältä ja vie mukanaan.

-- Olen luullut, että juhla oli siirretty. Tunnustan, että nuo

alituiset juhlat ja ilotulitukset käyvät sietämättömiksi.

-- Jospa olisi tiedetty teidän haluavan, niin varmasti olisi juhla

siirretty, -- puheli ruhtinas tottumuksesta, kuten vedetty kello, eikä

hän edes tahtonut, että hänen puhettansa uskottaisiin.

-- Älkää kiusatko minua. Sanokaahan, mitä on päätetty Novosiljtsovin

kirjelmän johdosta? Tehän tiedätte kaikki.

-- Mitäpä teille sanoisin? -- lausui ruhtinas kylmästi ja

ikävystyttävällä äänellä. -- Mitäkö on päätetty? Päätettiin, että

Bonaparte on polttanut laivansa, ja me nähtävästi alamme myös polttaa

omiamme.

Ruhtinas Vasili puhui tavallisesti laiskasti, kuten näyttelijä lausuu

kulunutta osaansa. Anna Pavlovna Scherer taas, huolimatta

neljästäkymmenestä ikävuodestaan, uhkui vilkkautta ja innostusta.

Intoilijan osa kuului jo hänen julkiseen asemaansa, ja toisinaan hän

tahtomattaankin tuli tätä osaansa näytelleeksi, jottei olisi pettänyt

niiden toiveita, jotka hänet tunsivat. Pidätetty hymy, joka alituisesti

leikki Anna Pavlovnan kasvoilla, vaikkeikaan se sopinut hänen

elähtäneille piirteilleen, ilmaisi itsetietoisen varmasti, kuten

hemmotelluilla lapsilla, että omistaja tuntee rakkaan vikansa, josta

hän ei tahdo, ei voi eikä pidä välttämättömänä luopua.

Kun he paraillaan keskustelivat valtiollisista asioista, Anna Pavlovna

kiivastui.

-- Ah, älkää puhuko minulle Itävallasta! Kenties en mitään ymmärrä,

mutta Itävalta ei halua eikä koskaan ole halunnut sotaa. Se pettää

meidät. Venäjän yksinään täytyy pelastaa Europa. Meidän Hyväntekijämme

tuntee suuren kutsumuksensa ja on sille uskollinen. Tähän ainoaan

uskon. Meidän hyvällä ja verrattomalla keisarillamme on maailman suurin

tehtävä suoritettavana, ja hän on niin jalo ja hyvä, ettei Jumala häntä

hylkää, ja hän täyttää kutsumuksensa -- nujertaa vallankumouksen

lohikäärmeen, joka nykyään on entistään kauheampi tuon murhamiehen ja

rosvon haahmossa. Meidän on yksin sovitettava vanhurskaan veri... Kehen

voimme luottaa, kysyn teiltä? Poroporvarillisuuden kahlehtima Englanti

ei täysin käsitä eikä voi käsittää keisari Aleksanterin sielun

ylevyyttä. Se ei suostunut jättämään Malttaa. Se epäilee ja etsii

petosta meidän kaikissa toimissamme. Mitä he sanoivat Novosiljtsoville?

Ei niin mitään. He eivät käsittäneet, he eivät voi käsittää keisarimme

vaatimattomuutta, joka itselleen ei tahdo mitään, vaan tahtoo kaiken

maailman onneksi. Ja mitä ovat he luvanneet? -- Ei niin mitään! Eivätkä

edes sitä ole täyttäneet, mitä lupasivat! Preussi on jo julistanut

Bonaparten voittamattomaksi, ja siellä väitetään, ettei koko Europakaan

hänelle mitään taida. Ja minä en usko hitustakaan, en Hardenbergiin, en

Haugwitziin. Tämä kuuluisa Preussin puolueettomuus on -- ainoastaan

ansa. Uskon ainoastaan Jumalaan ja rakkaan keisarimme korkeaan

kohtaloon. Hän pelastaa Europan!

Hän vaikeni yhtäkkiä, ivallisesti hymyillen kiivaudelleen.

-- Luulenpa, -- sanoi ruhtinas hymyillen, -- että jos teidät olisi

lähetetty rakkaan Winzingerodemme asemasta, te väkirynnäköllä olisitte

pakoittaneet Preussin kuninkaan suostumaan. Te olette niin

kaunopuhelias. Annattehan toki kupposen teetä?

-- Heti paikalla. Mutta kesken kaiken, -- hän lisäsi rauhoittuneena, --

tänään tapaatte luonani kaksi sangen merkillistä miestä: vikomtti

Mortemartin, joka Rohanien kautta on sukua Montmorencyen kanssa, ja

näin ollen kuuluu Ranskan parhaisiin sukuihin. Hän on niitä hyviä

siirtolaisia, oikein todellinen. Ja sitten abotti Morioon: tunnettehan

tuon syvällisen älyn? Hän on esitetty keisarille. Tunnetteko?

-- Vai niin! Ihastuttavaa, -- sanoi ruhtinas. -- Sanokaahan, -- hän

lisäsi, aivan kuin vasta tuossa hetkessä jotain olisi muistunut hänen

mieleensä, vaikkakin se, mitä hän aikoi kysyä, oli hänen käyntinsä

todellisena syynä, -- sanokaahan, -- lausui hän erityisen

huolettomasti, -- onko totta, että keisarinna-äiti haluaa vapaaherra

Funken ensimmäiseksi sihteeriksi Vieniin? Tämä vapaaherra näyttää

olevan -- vähäpätöinen henkilö.

Ruhtinas Vasili tahtoi pojalleen tämän toimen, jota keisarinna Maria

Fjeodorovnan avulla koetettiin toimittaa vapaaherralle.

Anna Pavlovna miltei ummisti silmänsä merkiksi, ettei hän eikä kukaan

muukaan voi arvostella, mikä miellyttää keisarinnaa tai mitä hän

tahtoo.

-- Keisarinna-äidin oma sisar on suositellut vapaaherra Funkea, -- hän

lausui surullisen kuivasti.

Anna Pavlovnan mainitessa keisarinnan nimen, kuvastivat hänen kasvonsa

syvää, todellista, surunsekaista uskollisuutta ja kunnioitusta, ja niin

kävi aina, kun hän keskustelun kuluessa tuli maininneeksi korkean

suojelijattarensa nimen. Hän sanoi, että hänen korkeutensa on suvainnut

osoittaa vapaaherra Funkelle paljon kunnioitusta, ja taas välähti hänen

katseestaan surumielisyys.

Ruhtinas oli rauhallinen eikä virkkanut sanaakaan. Anna Pavlovna

tahtoi, hänelle ominaisella hovinaisen näppäryydellä ja käytöstavan

joustavuudella, hieman nykäistä ruhtinasta, tämä kun oli rohjennut

lausua sellaisia sanoja keisarinnalle suositellusta henkilöstä, ja

samalla hän tahtoi häntä myös lohduttaa.

-- Kesken kaiken -- entäpäs perheenne, -- hän sanoi. -- Kuulkaahan,

tyttärenne ilmestyminen seuraelämään on saattanut kaikki ihastuksiin.

Kaikkialta kuulee: hän on ihana kuin päivä.

Ruhtinas kumarsi kunnioituksen ja kiitollisuuden merkiksi.

-- Ajattelen usein, -- jatkoi Anna Pavlovna hetkisen vaitiolon jälkeen,

siirtyen lempeästi hymyillen ruhtinaan luo, aivan kuin olisi tahtonut

osoittaa, ettei valtiollisista ja hovi-asioista enää puhuta, vaan että

nyt alkaa sydämellinen keskustelu: -- ajattelen usein, miten väärin on

elämän onni jaettu. Minkätähden on kohtalo antanut teille kaksi

sellaista verratonta lasta, -- Anatolia, nuorinta poikaanne en

tarkoita, hänestä en pidä (tämän hän sanoi jyrkästi, kulmiaan

kohauttaen), kaksi sellaista suloista lasta? Mutta itse te varmaankin

vähimmin huomaatte niiden arvon, ja sentähden ette olekkaan niitä

ansainnut.

Ja hän hymyili haltioissaan.

-- Minkä sille voi? Lavater sanoisi ettei minulla ole vanhemman

rakkauden elintä, sanoi ruhtinas.

-- Jättäkää leikinlasku. Tahdon puhella kanssanne vakavasti.

Kuulkaahan, olen tyytymätön nuorimpaan poikaanne. Sanon sen meidän

kesken (hänen ilmeensä kävi surulliseksi), hänestä puhuttiin

keisarinnan luona ja teitä surkuteltiin...

Ruhtinas ei vastannut. Anna Pavlovnakaan ei jatkanut puhettaan, vaan

katsoa tuiotti merkitsevästi ruhtinaaseen, odotellen tämän vastausta.

-- Mitä luulette voivani tehdä! -- sanoi ruhtinas viimein. Tiedätte

minun tehneen heidän kasvattamisekseen kaiken, mitä isä voi, ja

kuitenkin tuli molemmista kelvottomat. Hippolyt on toki rauhallinen

hölmö, mutta Anatol -- hän on riiviö. Siinä on ainoa eroitus, -- bän

sanoi, hymyillen luonnottomammin ja kiihtyneemmin kuin tavallisesti, ja

samalla ilmestyi hänen suupieliinsä syviä ryppyjä, jotka tekivät hänen

kasvojensa ilmeen odottamattoman raa'aksi ja epämiellyttäväksi.

-- Ja miksi saavat teidänlaisenne miehet lapsia? Jollette olisi isä, en

teitä mistään voisi moittia, -- sanoi Anna Pavlovna, kohottaen

haaveksivasti silmiään.

-- Olen uskollinen orjanne ja teille ainoalle voin tunnustaa: lapseni

ovat -- elämäni taakka. He ovat ristini, selittelen itselleni. Minkä

sille voi?...

Hän vaikeni, tehden liikkeen, että on alistunut kauheaan kohtaloonsa.

Anna Pavlovna vaipui mietteisiin.

-- Ettekö koskaan ole ajatellut naittaa tuhlaajapoikaanne Anatolia?

Sanotaan, -- hän jatkoi, -- että vanhoillapiioilla on naittamisraivo.

En vielä tunne tuota heikkoutta, mutta tiedänpä sentään erään hennon

olennon, jonka elämän isä on tehnyt onnettomaksi, sukulaisemme,

ruhtinatar Bolkonskin.

Ruhtinas Vasili ei vastannut, mutta maailmanmiehelle ominainen muistin

ja ajatuskyvyn nopeus ilmaisi hänen päänsä liikkeellä, että hän tätä

asiaa oli ajatellut.

-- En, tiedättekö, että tämä Anatol maksaa minulle 40,000 vuodessa? --

hän sanoi, ja selvästi näkyi, ettei hän voinut hallita surullisten

ajatustensa kulkua. (Hän vaikeni.) -- Miten ovatkaan asiat viiden

vuoden kuluttua, jos tätä jatkuu? Tällaista on isyyden onni... Onko

ruhtinattarenne rikas?

-- Isä on ylen rikas ja saita. Hän asustaa maalla. Hänhän se on tuo

kuuluisa ruhtinas Bolkonski, joka jo keisari vainajan aikana jäi

unheeseen ja jota koiranleuvat kutsuvat "Preussin kuninkaaksi". Hän on

sangen viisas mies, mutta kummallinen ja juro. Tyttö raukka on kovin

onneton. Hänellä on myös veli, hän, joka hiljan nai Lisa Meynenin ja

jonka Kutusof on nimittänyt adjutantikseen. Hän saapuu tänään luokseni.

-- Kuulkaahan, rakas Annette, -- sanoi ruhtinas, tarttuen äkkiä

ystävättärensä käteen ja omituisesti taivuttaen sitä alaspäin.

Järjestäkää tämä asia, ja olen uskollisin orjanne elämäni kaiken. Hän

on hyvästä perheestä, on rikas. Muuta en tarvitsekaan.

Ja hän tarttui taas hovineidin käteen vapaan tuttavallisesti ja

viehkein liikkein, joista oli kuulu, suuteli sitä ja suudeltuaan

pudisteli, reuhkana istuen nojatuolissaan ja katsellen syrjään.

-- Odottakaa, -- sanoi Anna Pavlovna mietteissään. Heti tänään puhun

asiasta Lisalle (nuoren Bolkonskin puoliso). Ja kenties kaikki käy

hyvin. Alan teidän perheessänne opiskella vanhanpiian ammattia.