RUTH

_Joh. Aavik_ (Randvere), synt. v. 1880 Põiden pitäjässä Saarenmaalla.

Harjoittanut kielitieteellisiä opintoja Tarton, Neschinin ja Helsingin

yliopistoissa; suorittanut viimeksimainitussa fil. kandidaattitutkinnon

v. 1910. Paraikaa ranskankielen opettajana Tarton virolaisissa

oppikouluissa. Teoksia: _Ruth_, Noor-Eesti Album III v. 1909;

_Praktiline Soome keele opetus_ v. 1908, Viron kielen opas v. 1911,

Keele kaunima kõlavuse poole v. 1912; _Mõned keele reeglid_ v. 1913,

Eesti rahvusliku suurteose keel v. 1913, _Nominatiivsed liitumised_ v.

1915, _Parandatud Kalevipoeg_ v. 1916, _Uute sõnade sõnastik_ 1918 y.m.

1.

Noor-Eestin III albumissa herätti huomiota muuan 60-sivuinen

kirjoitelma, jonka mottona oli Sully Prudhommen säkeistö ("J'imagine,

ainsi je peu faire, un ange sous mon front mortel, et qui peu

dire, en quoi diffère l'être imaginé du réel?"), otsikkona

yksinkertaisesti raamatullinen _Ruth_, ja tekijänä siihen asti Viron

kirjallisuudessa tuntematon _J. Randvere_. Randvere osottautui

ennen pitkää nuorvirolaisen kielenuudistusliikkeen perustajaksi,

Joh. Aavikiksi. Ruth sensijaan ei ollut kaunokirjallinen teos, ei

esteettinen, sielutieteellinen eikä kirjallisuushistoriallinen

tutkielma ja kuitenkin vähän kutakin. Se oli liian tieteellisesti

luetteleva, vaikuttaakseen puhtaasti kaunokirjalliselta, liian

kaunokirjallisesti tunnelmoiva, käydäkseen tutkielmasta. Siinä oli

kirjallisuushistoriallisia, musiikkiopillisia ja lääketieteellisiä

tiedonnäytteitä, -- kaikki asianharrastuksen rajoissa tosin, -- ja

sangen seikkaperäisiä selvityksiä ihmisruumiin rakenteesta, niin

että se paikka paikoin vaikutti tieteellisten sanojen näyttelyltä;

siinä oli runollisia, varmalla tyylipoljennolla kirjoitettuja kohtia,

jotka todistivat tekijänsä ranskalaisen kirjallisuuden koulitsemaa

tyylikorvaa.

Kokonaisuudessaan se sensijaan oli uudenaikuisen tai pikemmin

tulevaisuuden naisen apoteosi, ei suinkaan haahmoittunut runoilijan

verenväkevästä näkemyksestä, vaan kokonaan koneellista tietä,

analyyttisen ja teoretisoivan hengen luoma, ilman sidettä ympäröivään

elämään, rakettu jäsen jäseneltä, ominaisuus ominaisuudelta, hiukan

samaan tapaan, kuten vanha tuttavamme Dion aikoinaan muovasi savisen

kuvansa. Se oli individualistin ja romantikon aivohaave, ydinainen,

eksynyt nuorvirolaisen kaunosielun katonalaiseen kamariin, yritys

luoda uusi naisihanne, ei lihasta ja verestä, vaan kirjastotoimista ja

mielikuvituksen kullasta.

Ruth herätti heti ilmestyessään samalla paljon pahaa verta. Osaksi oli

siihen syypää sen paikottainen hieman naivi kyynillisyys ja eräitten

vähemmän kirjallisten käsitteiden ylen avomielinen käsittely, niin

karsittuna kuin se nähtävästi ilmestyikin, -- lisäksi eräänlainen

vähäinen perversiteetin vivahdus, jonka hyvällä tahdolla taisi olettaa

kuultavan muutamista sen lauseista, lyhyesti, koko sen ikäänkuin

moraalin ja eetillisyyden ulkopuolelle viittaava sävy. Eräs senaikuinen

pilakuva esittää Ruthin komeana paratiisilintuna, jota kotikanat

pahansuovasti nokkivat. Noor-Eestiä kokonaisuudessaan kohdanneet

syytökset ranskalaisesta sivistystaudista, vaarallisen ylikulttuurin

maahantuonnista, kohdistuivat itsestään Ruthiin. Muun muassa tarttui

virolainen runoilijatar Anna Haava kynäänsä ja avoimessa kirjeessä

"mademoiselle Ruthille Pariisiin", vertasi tätä kreikkalaiseen

hetairaan ja kehoitti äidillisesti, vaikka ei erittäin kohteliaasti,

tätä "kuolemanlintua" mitä pikemmin, sitä paremmin korjaamaan

sulkansa Viron rajoilta. Ja eräässä Noor-Eestiä vastaan tähdätyssä

kiistakirjoituksessa käyttää muuan toinen virolainen Ruthia ja siinä

ilmeneviä suuntaviivoja koko Noor-Eestin yhteisenä symbolina.

Epäilemättä onkin Randveren Ruth enemmän kuin vain yksityisen uneksijan

mielikuvitusoikku. Ruth on oleellinen osa Noor-Eestistä, niinkuin

sitä on Gustav Suitsin miehekäs paatos, Ridalan luonnonpalvelus,

Tuglasen Felix Ormussonin todellisuutta vierova elämänkäsitys tai

saman kirjailijan uninäyt, ja Jaan Oksin epätoivoinen, traagillinen

raakuus. Noor-Eestiä on Ruthissa esiintyvä älyllisyyden yliarviointi

ja ylellisyyspalvonta, sen irrealiteetin ikävä, kauneuden kumarrus ja

epäyhteiskunnallisuus, sen keinotekoisuus ja teoretisointi.

Syvimmin Noor-Eestiä sensijaan on ehkä Ruthiin kätketty

_tarpeettomuusihanne_, äärimmäisyyteen viety yksilöviljelys, jolla ei

ole mitään muuta päämäärää, kuin oma olemassaolonsa.

2.

Aluksi tekijä esittää itsensä. Hänen tapansa on harjoittaa

kirjallista yksinpuhelua, panna paperille ilman minkäänlaisia

taiteellisuuden vaatimuksia ajatuksiaan ja unelmiaan, yksinomaan

korostaakseen nautinnon tunnetta, jonka leikittely kaikenlaisilla

mielikuvasarjoilla ja kuvitelluilla tilanteilla hänessä herättää. Se

on eräänlaista keskustelua itsensä kanssa, "ilman huolta rakenteesta

tai suunnitelmasta, päämäärää vailla eteenpäin vierivä, kunne jalka

kantaa, kaikkia värejä ja tuoksuja nauttiva, kaikkinaisia ilmiöitä

uteliaisuudella katseleva, kaikkien kysymyksien edessä pysähtyvä".

Näillä mielikuvilla on hänelle todellisuuden arvo, ja niitten tuottama

nautinto yhtä todellinen kuin ikinä varsinaisesta elämyksestä syntynyt.

"Omistaen erittäin kehittyneen mielikuvituksen olen tuntenut nautintoa

kuvitella määrättyjä tilanteita kaikissa yksityiskohdissaan, niin

että ne väkevyydessä miltei saavuttivat todellisuuden: olen ne

kirjaimellisesti elänyt, niin todellisia ne olivat."

Tämä mielikuvituksellinen nautiskelija, joka ei ympäröivästä

todellisuudesta käytä muuta, kuin mitä unielämäkseen tarvitsee, joka

poimii nautintoja, kuten muut kukkia, mutta erikoisen sielullisen

rakenteensa takia tekee sen yksinomaan kuvituksellista tietä, panee

aikansa ratoksi paperille unelmansa naisesta.

Hän tunnustaa kauan pitäneensä itämaista naista, odaliskia, äärimmäisen

passiivia, täysin tahdotonta naista ihanteenaan, naista, joka olisi

olemassa vain miehen tahdosta, hänen palvelijansa, kaikunsa ja

omaisuutensa, vailla omaa sielua, mykkä ja uskollinen kuin huonekalu,

ja jonka ainoa kirjallinen sivistys rajottuisi virheettömään

oikokirjoitukseen. Mutta nautittuaan kyllin kauan pasha-asenteesta

ja ylemmyydentunnostaan, Randvere eräänä kauniina päivänä kyllästyy

orjatar-ihanteeseensa. Hänen mielikuvituksensa tekee kokokäännöksen;

vastakohtaisuuden vaatimuksesta se alkaa kutoa aivan toisenlaista

naiskuvaa. Se ei ole enää Itämaitten haaremi-ilmaston nainen,

esteettinen orja, vaan valtiatar, ylinainen, täydellinen sielultaan

sekä ruumiiltaan, jonka eroottisen viehätyksen alkuehdoksi on asetettu

korkealle kehitetty älyllisyys. Äly on ensimäinen ominaisuus, minkä

Randvere lahjoittaa kuvitellulle rakastetulleen, vasta senjälkeen

seuraavat muut sielulliset ja ruumiilliset avut ja hyveet. Mutta

huomattava on, ettei tämä ehdoton ja yksipuolinen älyn palvonta

suinkaan johdu mistään optimistisesta ja ritarillisesta uskosta naisen

älyllisiin kehitysmahdollisuuksiin. Päinvastoin, tekijä näyttää

hyvin tuntevan vastavirtauksen, joka naisliikkeen voittojen ja

saavutusten rinnalla esiintyen on äärimmäisissä tapauksissa leimannut

koko naisellisen aivokulttuurin hyödyttömäksi, niin, fysiologisilta

edellytyksiltään mahdottomaksi. Hänen oppi-isänsä on nuorena kuollut

filosofi Otto Weininger, jonka teos Geschlecht und Character ei

säkenöi joka sivullaan vain paradokseja ja nerollisuutta, vaan myös

peittelemätöntä naishalveksuntaa, taikka saksalainen psykiaatteri,

Möbius, jonka kirja naisen "fysiologisesta heikkomielisyydestä" toista

vuosikymmentä takaperin suoritti kiertonsa tarttolaisen nousevan polven

keskuudessa. Ruthinkin tekijä on horjumattomasti vakuutettu naisen

inferioriteetista ja erityisesti hänen älyllisestä alemmuudestaan. Hän

kirjoittaa:

"Ominaisuus, kyky, joka on sielullisten kykyjen hierarkian huippu, on

juuri äly, joka elävillä olennoilla on kaikkein myöhimmin kehittynyt.

Älyn ylemmyyden muodostaa tietoisen tajunnan tiheys ja monipuolisuus.

Mutta naisella on tietoisuus aina köyhempi, ahtaampi ja hämärämpi.

Hän ei kykene antamaan muotoa suurille synteeseille, synnyttämään

laajoja, yleisiä aatteita, hän näkee vain yksityiskohdat. Tietoisuuden

intensiivisyys riippuu samoin tietojen monipuolisuudesta, mitkä

aivoihin on sälytetty. Mutta nainen ei voi omistaa tietoja yhtä

suuressa määrin kuin mies, hänen aivoenergiansa on heikompi."

Juuri tämä väistämätön vakaumus, tosiseikka, jonka parantumattomuudesta

hän on varma, pakoittaa hänet luomaan uninaisen, jonka hän mielinmäärin

voi koristaa kaikilla rohkeimman ja kekseliäimmän mielikuvituksensa

koruilla. Ja Randvere ratkaisee ongelman oikeastaan sangen

yksinkertaisesti saadakseen tuloksen mahdollisimman täydelliseksi, hän

yhdistää miehisen ja naisellisen prinsiipin, luo kaksoisolennon, joka

omistaa miehisen älyn ja luonnehyveet ja naisen ruumiillisen sulon ja

tunne-elämän. Ruth on oikeastaan perusajatukseltaan yksinkertainen

yhteenlaskusuoritus: mies + nainen, taikka kuten Weininger sen

merkitsisi M + N.

Randvere aloittaa, kuten sanottu, heti siitä ominaisuudesta, jota hän

todellisuuden naisessa enimmin kaipasi: älystä. Hän kirjoittaa:

"Sentähden, kuvitellessani ihanteellista naista, jota todella voisin

ihailla kuin korkeampaa olentoa, jota katsellessa sieluni löytäisi

hienomman ja syvemmän nautinnon, tahdon, että hän on vapaa kaikista

naisellisista puutteista. Hän on poikkeuksellinen, ainoalaatuinen

olento, sillä hän yhdistää itsessään kaksi ominaisuutta, mitkä

todellisessa elämässä näyttävät sulkevan pois toisensa: korkeamman,

todella miehisen älyn ja naisellisen luonnon viehättäväisyyden. Hän on

korkeassa määrin idyllinen intellektuaali, siinä erikoismerkityksessä,

mikä tälle sanalle Ranskassa annetaan, nimittäin olento, jonka

ajatusvoima, aivotoiminta on äärimmäisen kehittynyttä, ja joka

muistinsa hinkaloihin on kerännyt suuren joukon tieteellisiä ja

kirjallisia ajatuksia ja tosiasioita."

Ja hän jatkaa yksityiskohtaisemmin:

"Kuvatakseen vielä selvemmin tämän naisen älyllisyyttä ja

alleviivatakseen erityisesti sen oleellista ominaisuutta, on

sanottava, että hänen ajatuksensa on täysin vapaa utuverhosta, joka

tavallisesti hämärtää naisen ajatusta ja tekee sen kykenemättömäksi

selvään logiikkaan ja korkeampaan erittelyyn sekä hedelmättömäksi

rohkeista ja nerokkaista aatteista. Tietoisuus on hänellä kehittynyt

äärimmäisiin rajoihin, sillä hänen aivonsa ovat raketut mitä hienoimmin

ja lujatekoisimmin, ja hänen hermostonsa on hyvin tiheä. Hänellä on

sentakia täysin miehisen älyn voima ja terävyys. -- -- Mutta hänen

älynsä tuntomerkki ei ole kuitenkaan siinä määrin rajaton ulottuvaisuus

ja voima, kuin aivan harvinainen joustavuus ja hienous. Se on sen

pääominaisuus. Sentakia ilmeneekin sen ylemmyys pääasiallisesti siinä,

että hän havaitsee ajatuksen loppumattoman vähäisetkin vivahdukset tai

jonkin ilmiön eri puolet; hän osaa katsoa asioita joka näkökulmalta,

aavistaa niitten kaikki mahdollisuudet, löytää niissä suhteita ja

yhtymiä, joita ei kukaan ennemmin ole tullut havainneeksi."

Tämä keinotekoinen ylinainen harrastaa erikoisesti kielitiedettä, --

kuten Randvere itse! Hän osaa erinomaisesti latinaa, mutta myöskin

kreikkaa. Hän on lukenut alkukielellä Homeroa, Platoa, Lukianosta,

Uutta Testamenttia, samoin latinalaisia kirjailijoita. Kirkkoisienkään

kirjoitukset eivät puutu hänen aivokirjastostaan. Lyhyesti, hänen

sivistyksellään on luja klassillinen pohja. Ruthin kirjastossa,

jonka teokset tekijä hyvin yksityiskohtaisesti luettelee, on muuten

uudenaikuisista kirjallisuuksista ranskalaisella ehdottomasti

etusija; siinä ovat edustetut vanhemmat sekä uudemmat ranskalaiset

runon ja proosan mestarit Rabelais'sta asti, Voltaire, Rousseau,

Flaubert, veljekset de Goncourt, Maupassant, Bourget, Rod, Sully

Prudhomme, Baudelaire, Verlaine, Mallarmé, Rimbaud. Saksalaiseen ja

venäläiseen kirjallisuuteen suhtautuu Ruth sensijaan arvostelevasti

ja kylmäkiskoisesti. Suomalaisia huvittanee Ruth-Randveren

Juhani-Aho-ihailu: "ainoa suomalainen kirjailija, johon hänen henkensä

vielä koskaan ei ole kyllästynyt". Ruthin lukeneisuus on nähtävästi

suunnilleen sama, kuin tekijän itsensä. Mutta ei siinä kyllin. Ruth on

tutkinut keskiajan ja renessanssin latinaa, hän on lukenut munkkien,

skolastikkojen ja humanistien teoksia. Erikoisesti kiinnittävät

hänen mieltään filosofiset kysymykset, häntä huvittavat abstraktiset

spekulatsiot ja sielutieteelliset tutkimukset. Hänen tiedeasteikkonsa

ulottuu kuitenkin ulkopuolelle kielitieteen, estetiikan ja filosofian,

hän on yhtä kotonaan luonnontieteissä ja fyysillismatemaattisissa

tieteissä, hän on tutustunut korkeamman matematiikan salaisuuksiin,

leikkinyt differentsiaaleilla ja integraaleilla.

Huomaamme, Randveren vaatimukset ovat perinpohjaiset! Mutta koko tämä

tieteily ei suinkaan merkitse Ruthille elämänkutsumusta, ei edes

varsinaista työtä. Hän harjoittaa kyllä Randveren sanojen mukaan

opintoja yliopistossa, mutta antautumatta yhdellekään tieteelliselle

erikoisalalle. Niinkuin Randvere kirjoittaa:

"Hänen ihanteensa on pikemmin Renanin dilettantismi, joka tuntee

mielenkiintoa kaikkea kohtaan, koettaen päästä inhimillisissä tieteissä

laajaan, monipuoliseen yleiskatsaukseen, mikä ei suinkaan estä

häntä hankkimasta jossakin yksityisessä tieteenhaarassa syvempiä ja

kauemmas uloittuvia tietoja. Ollen herkkätuntoinen luonne, hän löytää

tästä tieteitten panoramasta runouden ja haltioitumisen lähteen,

joka kohoittaa hänet jokapäiväisyyden pikkumaisuudesta korkealle

mielikuvituksen linnunperspektiiviä kohti, jonka laaja näköala yhtaikaa

sekä huumaa että viilentää."

Saatuaan valmiiksi uninaisensa älyn, Randvere ryhtyy muovaamaan

hänen maallista ja näkyvää olemustaan. Ja hän tekee sen ainakin

yhtä perinpohjaisesti, suurella esteettisellä herkuttelulla. "Tämän

tieteellisen naisen on, kuten luonnollistakin, myöskin ulkonaisesti

henkilöitävä korkeampaa ihmisyksilöä. Hänen pitää ruumiillisesti

omistaa kaikki täydellisyydet, mitkä ihmisruumiille ovat mahdollisia.

Senkautta hän on samalla sukupuolellisesti arvokas olento. Sillä

jokaisella ihmisellä on oma sukupuolellinen arvoasteensa, jota, tosi

kyllä, arvioidaan enemmän tai vähemmän henkilökohtaisen maun mukaan.

Ja minä uskon, olen varma siitä, että sen arvoasteen tietoisella

tai tiedottomalla toteamisella on tärkeä osa sisäisen olemuksemme

kehityksessä."

Saamme hyvin havainnollisesti tietää, millaiset ovat Ruthin hiukset,

silmät, nenä, suu, hampaat vartalo, kädet ja jalat, -- niin, Randvere

ei edes säiky seikkaperäisesti kuvaamasta niinkään epärunollista

asiaa, kuin tämän ylinaisensa oivallista ruuansulatusta! Millaisella

nautinnolla Randvere syventyy kuvitellun naisihanteensa suloihin, ja

kuinka persoonallinen ja kaavavapaa hänen makunsa on, siitä olkoon

todistuksena hänen kuvauksensa Ruthin hiuksista:

"Ruthin päätä, joka on pikemmin pitkäkalloinen, peittää tiheä metsä

tummankellertävää tukkaa, jonka hiukset eivät ole velttoja eivätkä

liian hapraita, niin että käpristyisivät voimattomina pääluuta

vastaan tai jäisivät riippumaan yksityisinä pörhöisinä hiuskarvoina.

Laheudestaan ja silkinpehmeydestään huolimatta näyttää niillä

olevan itsenäinen elämänsä ja tahdonvoimansa, niin että ne pyrkivät

lainehtimaan ja aaltoilemaan päälaelta määrättyyn suuntaan. Korvan

ympärillä ja niskassa, kaulalla ne riippuvat ohuina, hentoina, hiukan

vaaleampina säikeinä, jotka voivat tehdä naisen pään erikoisen

viehättäväksi. -- Ruthin hiuksilla on paitsi sitä vielä miellyttävä

ja kiehtova lemu, joka tiettyinä hetkinä voi vaikuttaa huumaavasti.

Itsestään on selvää, että ne ovat terveet ja vahvat, ne eivät lähde

minkään ruumiinrakenteellisen heikkouden tai paikallisen ihotaudin,

kuten hilseen, takia. Ne ovat niin tiheät ja vahvat, että Ruthia niistä

voi nostaa ja pitää riipuksissa".

Tai kuvaus Ruthin silmistä:

"-- -- Silmät eivät ole Ruthilla mustat eivätkä ruskeat, eivätkä

myöskään viattoman enkelinsiniset, vielä vähemmän jokapäiväiset,

vedenkarvaiset, sinertävät, vaan tummat, siniharmaat, joihin on

sekoitettu vähäinen vivahdus viheriää, ja jotka määrätyssä valossa,

erityisesti iltasin, voivat näyttää hyvin tummilta. Mutta millään

muotoa niillä ei saa olla sinervänviolettiin taipuvaa vivahdusta. Ne

ovat kyllin suuret, sarvikalvo puhdas ja himmentymätön, ja niin syvällä

onteloissaan, että silmien ollessa täydelleen avoinna, luomien reunat

eivät lainkaan ole näkyvissä."

Saattaisi kysyä, mitä varten kaikki tämä kauneuden tuhlailu, ja

henkisen ylemmyyden hedelmättömyys? Randvere ei anna siihen suoranaista

vastausta. Mutta hän puhaltaa elävän hengen epäjumalaansa, liittämällä

kuvaukseensa Ruthista kokonaisen luvun, omistetun yksinomaan hänen

rakkauspsykologialleen.

"Ruthin rakkauspsykologia on hänen älyllisen ja erittelevän henkensä

takia hiukan erikoinen. Hän on ennenkaikkea täydellisesti tietoinen;

yksilöllinen ajattelu ja monien rakkauselämää käsittelevien kirjojen

lukeminen on hänessä eräitten tunteitten naiviteetin hävittänyt. Hän

ei voi siinä suhteessa enää uneksia niin utuisesti, puhtaasti ja

viattomasti, kuin 'hyvin kasvatettu nuori tyttö', vaan hänellä on

paljoa varmemmat ja suoranaisemmat vaatimukset. Hän osaa selvästi

eroittaa rakkauden mielikuvituksellisen puolen ja todelliset,

objektiiviset päämäärät. Mutta siitä huolimatta ei hänen tunteittensa

voima ole vähemmän suuri, hänen intohimonsa vähemmän väkevä. Tietoisuus

ei estä melkein ollenkaan tunne-elämää, kuten voisi luulla, intohimo

on riippumaton puhtaasti älyllisestä ymmärtämyksestä. -- Huolimatta

miehisestä älyllisyydestään ja selkeästä, filosofisesta hengestään

on Ruthilla täydelleen naisen vaistomainen taipumus kaikkeen, mitä

voi määritellä sanalla romanttinen, se on, ihannoiva ja miltei

hentomielinen halu kuvitella rakkautta runollisessa ja mystillisessä

hohteessa ja ikävöidä sitä kaikkein ihanteellisimmissa olosuhteissa."

"Oppineen naisen asema, ja mahdollisesti jotkut Ruthin näennäiset

sinisukan taipumukset, kaukana siitä, että ne vähentäisivät hänen

eroottista kiehtovaisuuttaan ja sukupuolellista viehättäväisyyttään,

antavat hänelle juuri päinvastoin erikoisen vastakohtaislumon,

tehden hänestä jotain äärimmäisen harvinaista ja kallista sekä

kiihoittavan erikoista. Tätä miellyttävää neitoa, tätä nuorta ja

raikasta ruumista hyväillä, tuntea se lähellään ja samalla ajatella,

että suudeltavan otsan, hyväiltävien hiusten alle peittyy niin

hieno ja viljelty sielu, niin korkea ja itsetietoinen henki; kaikki

se tuntuisi ennenkuulumattomalta, mielettömältä, pyhänhäväisyltä,

anteeksiantamattomalta pyhyydensolvaukselta, mutta saa juuri sen kautta

kiihoittavan viehätyksen. -- -- Älyllisesti kehittyneempi nainen voi

elää hienompaa ja kehittyneempää tunne-elämää, hänen herkempi ja

joustavampi sielunsa osaa värähtää kaikkein vähimmistä ja arimmista

kosketuksista, hänen kanssaan kävisi mahdolliseksi nauttia rakkaudessa

hienouksia ja vivahduksia, jotka jokapäiväiselle jäävät tuntemattomiksi

ja saavuttamattomiksi. Syvemmällä ymmärryksellään hän käsittäisi sinut

paremmin, sielujen yhdyntä on läheisempi ja täydellisempi, niin että

vain vähässä määrin tai ei ollenkaan synny erikoista, kiusallista

_yksinäisyyden_ tunnetta, joka ei häviä kaikkein korkeimmassa

hyväilyjenkään hurmiossa, jos on mahdotonta täydellisesti antautua

naiselle ystävänä. Hän sensijaan on ystävä, toveri ja rakastajatar

yhtaikaa."

"Avioliitossa tai ei, joka tapauksessa hän antaa sille, jonka hän

itselleen valitsee, ja joka hänen silmissään armon löytää, kaikkein

suurimman ja intensiivisimmän onnen, mitä ihminen on mahdollinen

tuntemaan, hän tyydyttäisi kaikki hänen tarpeensa, ruumiillistuttaisi

kaikki hänen unelmansa, muuttaisi todellisuudeksi hänen kaikkein

salatuimmat kaipauksensa, panisi hänessä väräjämään kaikkein

jalostuneimmat kielet, antaisi hänen kulkea läpi koko tunne- ja

erotiikan asteikon, osottaisi hänelle hellyyttä ja intohimoa,

sisarellista osanottoa ja toverillista ystävyyttä, lyhyesti, tekisi

rakkauden mahdolliseksi kaikissa sen eri muodoissa ja vastakohdissa."

Ja Randvere lopettaa unelmansa naisesta seuraaviin sanoihin:

"Tällainen nainen, joka minulle on niin todellinen, niin reaali

yksityiskohdissaan, jonka ulkomuodon niin selvästi voin kuvitella,

jonka käynnin näen, ja jonka liikkeistä nautin, -- onko mahdollista,

että tämä nainen, tämä Ruth, ei ole muuta kuin herkkä mieliharha,

katoava kuvitusvoiman karkelo, vapaaehtoinen itsepetos, syntynyt

tarkoituksessa paeta Todellisuutta. Vai ehkä hän kuitenkin on

olemassa, toisessa kaupungissa, toisessa maassa, toisessa maailmassa,

toisennimisenä, minun tietämättäni, kenenkään aavistamatta? Tai jos hän

nyt ei ole olemassa, jos häntä ei löydy missään koko täydellisyydessään

ja koskemattomuudessaan, ehkä hän saapuu kerran, tulevaisuudessa,

toisissa oloissa; jos hän yleensä saapuu; jos ylipäänsä uni voi todeksi

vaihtua."

3.

Elämänkäsitys, jonka voi tavata kokoon Ruthin rivien välistä, on

kauttaaltaan egosentrinen. Ruthilla ei ole, kuten sanottu, mitään

tarkoitusta, ei edes tarkoituksen varjoakaan, paitsi oma itsensä ja

rakkauselämänsä. Kaikki tiedot, joita hän kokoo, kaikki älyllinen

viljelys, jota hän harjoittaa, on yksinomaan häntä itseään varten,

tarkoitettu korostamaan hänen persoonallista arvoaan, joka samalla

on, kuten tekijä sanoo, hänen sukupuolellinen arvonsa. Tämä korkea

yksilökulttuuri ei välittömästi tule vähimmässäkään määrässä minkään

yleisemmän tarkoitusperän hyväksi, ei minkään yhteiskunnallisen

koneiston palvelukseen. Ruth ei ole luova missään tavallisessa

merkityksessä, hän on luonut ainoastaan itsensä. Hänelle on riittänyt

oman ruumiinsa ja sielunsa sekä älynsä kehittäminen mahdollisimpaan

täydellisyyteen, ja hänen elämänsä sisällys on tämän minänsä

kaikinpuolinen vaaliminen. Randvere ei ole runoillut Ruthille yhtäkään

taiteellista kykyä, joka ylettyisi asianharrastuksen yläpuolelle,

hänen älynsä on yksinomaan vastaanottavaa laatua, hän ei ole esittävä

taiteilijatar, yhtä vähän kuin luovakaan, ei runoilijatar, ei

kirjailijatar, ei soittoniekka, ei tanssijatar, ei näyttelijätär.

Tekijä nimittää häntä "tieteelliseksi naiseksi", mutta mitä yhteistä

on Ruthilla jonkun Sonja Kovalevskajan tai Marie Curien hiljaisen

tieteellisen työn laboratorion kanssa? Hän on heistä aivan yhtä

etäällä, kuin hän on vieras muille feminismin tai sosialismin

naismuodoille.

Ruth on kemiallisesti puhdas jokaisesta sosiaalista vaistosta.

Hän ei nähtävästi tunne vähintäkään velvoitusta kantaa korttansa

siihen kekoon, jonka nimi on inhimillinen yhteiskunta. Keskellä tätä

yhteiskuntaa hän on eristäytynyt omaan yksilöllisyyteensä, rakentanut

ympärilleen omien ominaisuuksiensa kimaltavan raakunkuoren, johonka

vain kaukaisena humuna kuuluu yhteiskunnan vaatimukset ja melu. Hän

elää ja on yksinomaan samalla oikeutuksella kuin kaunis ja täydellinen

taideteos. Hänen hämmästyksensä ei suinkaan olisi pienempi kuin

Louvren marmorisen Venuksen, jos häneltä yhtäkkiä kysyttäisi hänen

olemassa-olonsa oikeutusta.

Hänen ruumiinkulttuurin ja kauneushoidon kehittämä ruumiillinen

kauneutensa on yhtä hedelmätöntä kuin hänen korkealle kehitetty

älynsäkin. Yhtä vähän kuin yhteiskunnallisia, on hänellä äidillisiäkään

vaistoja. Tietoisesti tai vaistomaisesti Randvere on Ruthin

täydellisten ominaisuuksien luettelosta unohtanut pois äidillisyyden.

Ruth merkitsee kehityksen korkeinta astetta, joka ei enää jatkuessaan

voi kohota, hän on jo sellaisenaan päämäärä, pyrkimys ja saavutus

yhtaikaa.

Hänen olemassaolonsa on kauttaaltaan ylellisyyttä. Hän on ylellisyyttä

kiireestä kantapäähän. Hän on hyödytön tai hyödyllinen, tarpeellinen

tai tarpeeton, aivan samoin kuin taide on jompaakumpaa. Emme ole

koskaan kykenevä missään näkyvässä muodossa laskemaan niitten

tunneliikkeitten arvoa, joita ihmissielussa herättää Rodinin marmori

tai Verlainen runous. Ruth edellyttää yhteiskuntaa ja kulttuuria, jossa

jo alkeellisimmat vaatimukset on tyydyttävällä tavalla ratkaistu, ja

joka senvuoksi voi keskuudessaan suvaita suurimman ylellisyyden, mikä

maan päällä on olemassa: ihmistaideteoksen.

Juuri tässä tarpeettomuusihanteessa, kuten sanottu, joka epäilemättä

on Ruthin ydin, kuvastuu samalla koko nuorvirolaisen uusromanttisen

kirjallisuusvirtauksen taide- ja elämänkäsitys. Nuori kumouksellinen

kirjallinen polvi oli ottanut tehtäväkseen tendenssin ehdottoman

poistamisen kirjallisuudesta, sen vapauttamisen jokaisen kahlehtivan

aatteen palveluksesta, taiteen itsensä asettamisen taiteen ainoaksi

päämääräksi.

Ruth on tämän l'art pour l'art teorian elämään ja ihmiseen

sovelluttamista. Jos voi olla olemassa taide taiteen vuoksi, miksi ei

olisi oikeutettu ihminen, joka on olemassa vain ihmisen vuoksi, joka

ei ruumiillistuta itsessään ihmiskunnan vaivalloista kehitystyötä,

vaan saman työn valmiin tuloksen, jolla ei ole mitään osaa elämän

välittömässä ylläpitämisessä ja jatkamisessa, mutta joka henkilöi

hyödyttömyyden kauneuden, kuten eräät lajit erinomaisen väriloistoisia,

mutta suvuttomia orkideoja!

Ruth on yhteenveto Noor-Eestissä alun alkaen liikkuneista aineksista;

sen perusajatus on kauttaaltaan aristokraattinen, kuten pohjimmiltaan

Noor-Eestinkin. Se on nuoren polven esteettisen individualismin

pohjakaava.

Aivan vailla kaikkia kosketuskohtia todellisuuden kanssa ei kuitenkaan

Ruth, virolaisen uneksijan keinotekoinen ylinainen, ole. Ruthissa

on epäilemättä jotain kaikkien aikojen la femme inspiratrice'sta.

On aina ollut olemassa naisia, jotka, vaikka eivät olekkaan olleet

luovia sanan varsinaisessa merkityksessä, kuitenkin ovat painaneet

olemuksensa leiman kokonaisiin aikakausiin. He ovat olleet korkealla

älyllisellä tasolla, eivät suinkaan aina ole edes puuttuneet

luovaakaan kykyä, mutta syystä tai toisesta se on jäänyt heissä

käyttämättä. Sensijaan he ovat vapauttaneet miehessä luovan voiman.

Se on tuottanut heille suurempaa tyydytystä, kuin oman kykynsä

käyttäminen, he ovat nähneet siinä suuremman mahdollisuuden saada

ilmaisun omalle henkiselle olemukselleen. Heidän neroutensa on

ollut kokonaan passiivista, ei luovaa, mutta luomiseen innostavaa.

Heidän suuri tietomääränsä ja aivoviljelyksensä on tehnyt heidän

ymmärtämyksensä laajaksi ja kaikkikäsittäväksi ja heidät itsensä

kykeneviksi ystävyyteen. Saksalaisen romantiikan aika ja Nuori-Saksa

ovat luoneet useita tällaisia naisia, joitten vaikutus aikalaisiinsa

on ollut arvaamattoman suuri, vaikka ei ole jäljellä muuta todistusta

heidän henkisestä tasostaan kuin kimppu kellastuneita kirjeitä ja

aikalaisten lausunnot. Näitä naisia oli etupäässä Caroline, mutta

myös Dorothea Veit ja Rahel. Marianne von Willemer, Goethen ystävätär

Gerbermühlestä, kuuluu myös samaan la femme inspiratricesarjaan,

hän, jonka kunnianhimolle täysin riitti julkaista runonsa ilman

tekijänimeä Goethen Westöstlicher Divanin runojen rinnalla, samoin

kuin Caroline julkaisi Shakespeare-käännöksensä Schlegelin nimiin.

Kaikille näille naisille on rakkauselämä ollut yläpuolella kaikkien

muitten elämänarvojen, mutta rakkauselämä erinomaisen korkeassa,

hienostuneessa ja sielullistetussa muodossa. Heillä ei ole mitään

tekemistä meidän aikamme yhteiskunnallisen naistyypin ja hyvin vähän

nykyisen kirjailevan naisen kanssa. Perusajatus heissä ja Ruthissa on

sama: he ovat luoneet vain itsensä.

On hyvin mahdollista, että tulevaisuuden nainen korkeimmalle

kehittyneissä ilmestysmuodoissaan on lähestyvä la femme

inspiratrice-tyyppiä. Hän on ehkä luopuva nykyajan naisen

kunnianhimoisesta unelmasta olla luovana kykynä miehen veroinen.

Hänen äärimmäisiin kehittynyt tietoisuutensa, jonka voimme olettaa

monta vertaa suuremmaksi nykyajan naisen tietoisuutta, on epäilemättä

myös tekevä hänet tietoiseksi omasta psykofyysillisestä rakenteestaan

ja sen luomista edellytyksistä. Sensijaan emme voi ajatella hänen

luopuvan älyllisestä viljelyksestä. Hän on siinäkin suhteessa oleva

nykyajan naisen yläpuolella, vaan että hän mahdollisesti on käyttävä

äly viljelyksensä hiukan toisin kuin nykyajan nainen. Hänenkin korkein

kunnianhimonsa on oleva luoda, mutta luoda miehen kautta. Voi olla,

ettei nainen, naisena pysyessään, koskaan voikkaan korkeammalle kohota,

kuin juuri vapauttaessaan miehessä luovan voiman. Tulevaisuuden naisen

kutsumus on silloin olla luovan miehen, neron, ystävätär, uudistuksen

lähde, josta ihmiskunnan kuolemattomat kauneusnäyt kumpuavat.