Synt. v. 1878 Tammsaare-Põhjan talossa Järva-Madisen pitäjässä
Tallinnanmaalla. Harjoittanut lakitieteellisiä opintoja Tarton
yliopistossa. Toiminut sanomalehtialalla. Teoksia: _Rahaauk_ v. 1907,
_Uurimisel_ v. 1907, _Pikad sammud_ v. 1908, _Noored hinged_ v. 1909,
_Üle piiri_ v. 1910, _Vanad ja noored_ v. 1913, _Poiss ja liblik_ v.
1915, _Keelest ja luulest_ v. 1915, _Kärbes_ v. 1917, _Varjundid_ v.
1917.
1.
Virolainen kaupunkilaistumiskulku, sekä sielullisena että ruumiillisena
ilmiönä, siirto kylästä kaupunkiin, henkisen ilmapiirin vaihto,
niin kuvaava nykypäivien Virolle, muodostaa tavallaan pohjan, jolle
on rakentunut nuorvirolaisen novellistin H. Tammsaaren hieman ohut
kirjallinen tuotanto.
Tammsaaren teokset eivät tosin tarjoa minkäänlaista kuvausta
muuttuneesta yhteiskunnallisesta perustasta, mille nykyinen virolainen
kaupunkiyhteiskunta nojautuu, ei sen luomasta tyyppien moninaisuudesta,
ei edes liikunnosta kulttuurisiirrosta, joka herkeämättä muuttaa
kaupunkifysiognomiaa. Se ei ole mitään nykyaikaista kaupunkirunoutta,
hymniä kivimuureille ja sähköradoille, ei alkua epopeaan tulevaisuuden
virolaisesta suurkaupungista. Se yrittää yhtä vähän kiinnittää
Tarton vatvovaa lammikkotunnelmaa kuin Tallinnan kuumeista
satamanousukasilmettä. Kaupunkia itseään, aineellisena todellisuutena,
siinä tuskin on olemassa. Eikä siinä liioin tapaa mitään johdonmukaista
sielullista kehitysketjua; Tammsaaren henkilöt ovat näennäisesti
täydelleen irrallisia, niinkuin eivät kuuluisi mihinkään yhteiskuntaan
tai suurempaan ihmisten yhteyteen. He muodostavat vain "psykologisen
ykseyden", kuten heistä sanoo Friedebert Tuglas. Heillä ei ole
entisyyttä eikä tulevaisuutta, ei siteitä mihinkään suuntaan. Ja
kuitenkin, siitä huolimatta, on heistä joka-ainoa sellaisenaan
virolaisen sivistysmurroksen, kaupunkilaistumiskulun tulos.
A.H. Tammsaare, samoin kuin muutkin nuorvirolaiset, harrastaa
kaksinimisyyttä ja kirjallista naamioleikkiä; kuten Grünthalista
sukeutuu Ridala, Aavikista Randvere ja Mihkelsonista monta vertaa
romanttisemmalta kajahtava Tuglas, niin on A.H. Tammsaarekin milloin
Anton Hansen, milloin Tammsaare. Hän merkitsee tyylinvaihdoksensa aina
uudella kirjallisella kyltillä.
Tammsaare on huvittava toisinto nuorvirolaista tyyppiä,
eroavaisuuksineen ja yhtäläisyyksineen. Yksityispiirteiltään
hän voi muistuttaa milloin yhtä, milloin toista kirjallisista
tovereistaan, mutta kokonaisuudessaan on hänen henkinen fysiognomiansa
hänen yksityisomaisuuttaan. Hän on persoonallisuus, kaikesta
värittömyydestään huolimatta. Ensi silmäykseltä hän näyttää toisen
nuorvirolaisen novellistin, Friedebert Tuglasen, täydelliseltä
vastakohdalta; Tuglas pyrkii synteettiseen fantasianäkemykseen,
Tammsaare sielulliseen analyysiin; Tuglasen värit ovat pehmeätä,
hivelevää liitua; Tammsaare käyttää kovanumeroista lyijykynää.
Ohutverisyydestään huolimatta Tammsaare hyvin harvoin vaikuttaa
artistiselta, kuten Tuglas miltei poikkeuksetta, huolimatta
mielikuvituksellisesta täytelyydestään. Mutta heillä on selvät
älylliset yhtymäkohtansa, joskin Tammsaaren äly on kuivempi ja
mehuttomampi kuin Tuglasen; heidän satiirinen taipumuksensa on sukua,
ja he koskettavat toisiaan viivanalaisissa koserioissaan, joitten sävy
usein on hämmästyttävän samankaltainen, vaikka Tammsaaressa onkin monta
vertaa enemmän ammattijuttelijaa. Tuglasen tyyli aateloi pienimmänkin
sanomalehtipakinan; se muodostuu hänellä aina vähäiseksi tutkimukseksi,
taiteelliseksi lastuksi; Tammsaaren synnynnäinen sanomalehtimieskyky
ohentaa tarvittaessa raskaimman ja vakavimmankin aiheen kevyeksi
jutteluksi. Hän on nautintoihminen, ilmeisin hedonistisin taipumuksin,
nuorvirolaisista kieltämättä samalla humaanisin, vaikka hänen
suvaitsevaisuutensa ja inhimillisyytensä juuret juontavatkin ehkä yhtä
syvälle suureen välinpitämättömyyteen kuin suureen kaikenymmärrykseen.
Tammsaare on oman kirjallisen sukupolvensa keskuudessa ohuin,
mielikuvitusköyhin ja todellisuusvaistoisin. Hän on ainoa
nuorvirolaisista, joka häikäilemättä tarttuu päivän probleemeihin
ja ympäröivään elämään, joskin hänen probleeminsa ovat yksinomaan
sielullisia ja kuvatun elämän näyttämö useimmissa tapauksissa
ahdas virolainen ylioppilaskomero. Hänen kirjansa ovat alun alkaen
antaneet aihetta kaikenlaisiin yhteiskunnallisiin, rotuhygieenisiin,
kasvatusopillisiin ja siveyskysymyksiin, vaikka hän itse ei ole
vihjauksellakaan vikapää niitten asettamiseen. Ainakaan ei mikään
liene hänestä etäämpänä kuin vastauksen antaminen. Erehdys olisi
epäilemättä luulla, että esimerkiksi Tammsaaren novelli _Yli rajan_
olisi kirjoitettu ratkaisemaan ennen-avioliittoista sukupuolikysymystä
tai mahdollisesti naisen äitiys- ja riippumattomuusprobleemia.
Tammsaarea on hyvin yksinkertaisesti vain huvittanut viskata kivi
yhteiskunnalliseen lammikkoon, _épater le bourgeois_, kuten Friedebert
Tuglas hänestä sattuvasti sanoo, härnätä porvaria, vähäinen epäilevä ja
miksikä ei! poikamaisen frivoli hymy suupielessä.
Tammsaaressa on epäilemättä kosolta kirjallista pahankurisuutta;
hän vetää hyvin mielellään yleisöään hiukan nenästä, kuten
Kärpänen-novellissa ylioppilas Kulno, joka puheellaan saa koko
kuulijakuntansa petkutetuksi, tai Vivahduksia-novellin päähenkilö, joka
hänkin rakastaa tällaisia pieniä kirjallisia jalkakoukkuja.
Muuten, mitkään Tammsaaren ominaisuuksista eivät esiinny erityisen
silmiinpistävässä mittakaavassa, eräänlainen keskimittaisuus on
päinvastoin niille tunnuksellista. Poikkeuksen tekee ehkä ironia.
Tammsaaren taipumus ivaan on varmaan synnynnäinen, hänen äänenpainonsa
on luonnostaan ivallinen, kuten Suitsin luonnostaan pateettinen.
Tammsaarelle ei ole olemassa minkäänlaisia arvovaltaisia aatteita
tai henkilöitä, ei mitään koskematonta aluetta. Hänen ivansa on
usein kyltynyttä, väsynyttä, neulanohutta, harvoin erityisemmän
pahanilkistä, mutta se ei suinkaan ole mitään attikalaista, ei myöskään
valtameren kirpeästi väkevöittävää suolaa; sen prosenttimäärä on
suunnilleen sama kuin suolapitoisuuden virolaisessa Länsimeressä.
Ja Tammsaaren kieltämätön kyynillisyys, joka esiintyy sekä
aiheitten että tilanteitten valinnassa, on sekin enimmäkseen samaa
tahallista kiusoittelua, ärsytyshalua, kotitekoista virolaista
ylioppilasboheemisävyä.
On kuitenkin muuan ominaisuus, joka näyttää olevan eroittamattomasti
yhdistetty Tammsaaren henkiseen olemukseen. Se on epäily, skepsis.
Se on usein vain filosofoivaa pintaleikittelyä, tapaa, muotia,
vuorosanakimallusta. Mutta se on epäilemättä syöpynyt pintaa
syvemmälle; kun tammsaarelaiset pohjakerrostumat syystä tai toisesta
joskus paljastuvat, tapaa joka kerta juuri väärentämättömän skepsiksen,
vailla vähintäkään teennäisyyttä tai keimailua. Mahdollisesti onkin
tämä skepsis, harmaa kuin home ja syövyttävä kuin se, tammsaarelaisen
kirjailijaluonteen ydin. Tammsaaren skepsis ei ole vapauttavaa,
särkemisriemussaankin luovaa, myönteistä epäilyä. J. Luiga nimittää
tammsaarelaista skepsistä _tunteen_ skepsikseksi, joka ei synny
henkisestä kehityksestä, vaan tunteen rappeutumisesta. Ja toden teolla
ei pääse ajatuksesta, että Tammsaaren epäily on oikeastaan kokonaan
kielteinen ominaisuus, puute, kyvyttömyys minkäänlaiseen hartauteen;
häneltä puuttuu, niin sanoakseni, uskonnollinen elin.
Jokaisella kirjailijalla on pohjavärinsä. On kirjailijoita, ärsyttäviä,
sytyttävän punaisia, on sinivalkoisia kirjailijoita, on toisia, joitten
värissä on myrkkyä, kuten hullukaalin keltasinipunervassa kukanterässä,
on kirjailijoita, ylimyksellisiä, kuten ajan kauhduttamat välivärit.
A.H. Tammsaaren pohjaväri on harmaa. Ei mikään harmaan lukuisista eri
vivahduksista, ei keltaisen, punaisen eikä sinisen sekoittama, vaan
yksinkertaisesti vesiharmaa, värittömyyden väri.
2.
"Hermot ovat kulttuuria, -- sentähden, enemmän hermoja, enemmän
hermoja", huudahtaa muuan Tammsaaren virolaisista "nuorista sieluista",
ylioppilas Kulno.
Siirto maalta kaupunkiin tai oikeammin kaupunkikulttuuriin ei
merkitse suinkaan vain parissa sukupolvessa tapahtuvaa luuston ja
lihasten volyymin vähenemistä. Eivät vain kasvonpiirteet, kädet
ja jalat hienostu rakenteeltaan jatkuvasti muuttuneen elintavan
takia, ennenkaikkea muuttuu ja hienostuu hermorakenne. Kulno on
oikeassa: sivistystason nousu on pääasiallisesti hermokehitystä. Ei
tietomäärän, ei älyllisen pääoman suuruus voi koskaan luoda yhtä
suurta sivistyksellistä eriasteisuutta, kuin juuri hermoston enemmän
tai vähemmän viljelty herkkyys, sen vastasäteilyn rikkaus, sen
nautintomahdollisuus ja kärsimiskyky.
Voi puhua ihmisten "herkistämisestä", kuten valokuvaaja levyjensä.
A.H. Tammsaare on suorittanut siirron kylästä kaupunkiin, -- sekä
henkilökohtaisesti että kirjallisesti. "Tous les chemins vont vers la
ville", kuten Verhaerenin sanat kuuluvat.
Hän vaihtaa aihepiirinsä yhtä perinpohjaisesti, kuten vaihtaa
tekotapansa. On yhtä suuri hyppäys Tammsaaren rehellisestä ja karusta
naturalismista hänen ääriviivattomaan impressionismiinsa, kuin hänen
pikkueläjäinsä, maattomain, irtolaisten, loisien ja mökkiläistensä
kylästä, jossa ei ole muuta vaihtelua kuin torailu ja tulipalot,
syntymä ja kuolema, hänen käsitteelliseen kaupunkiinsa. Vain pohjaväri
on sama: Tammsaaren realismi on yhtä kuivan harmaata kuin ikinä
hänen impressionisminsakin. Hänen talonpoikaiskuvauksissaan, jotka
poikkeuksetta liikkuvat niin alhaisella yhteiskunnallisella asteella
kuin suinkin, rehkii ja matelee inhimillinen elämä, näköjään vähääkään
välittämättä tekijästä ja hänen tahdostaan, kaikkinäkevän luojan
auringon alla. Vaimo ompelee rauhallisesti miehensä sairasvuoteen
ääressä tälle kuolinpaitaa ja synnyttää lapsen samalla hetkellä,
kun isä toisessa huoneessa heittää henkensä. Vanha isäntä ja renki
työskentelevät pellolla, heidän vuorosanojensa vaihtoon, kysymyksestä
vastaukseen, menee kokonaisen vaon kyntöaika. Akka ja ukko elelevät
vuosikymmeniä samaa etanan kuoreen mahtuvaa elämäänsä, kunnes
kuolema toisen korjaa. Ja paljaimmillaan tämä harmaa arkiaherrus
on kertomuksessa _Kaksi paria ja yksi ainoa_, kahden kinastelevan
mökkiläisperheen ja heidän yhteisen loisensa, Taidi-Laidin, tarina,
kerrottu armahtamattomalla, kaikki tunkiokasat paljastavalla verismillä.
Tammsaaren kaupungilla ei ole edes niitäkään harvoja varmoja
ääriviivoja, mitkä hänen kylällään. Se on erinomaisen utuinen
ympäristö, jossa ei ole maaseudun puita, ei metsää, ei näköaloja,
ei vihreyttä; ei ilmaa, mutta ei myöskään kaupungille ominaista
ihmisvilskettä, kadun melua, tuskin katuja. Se on kokonaan
impressionistinen, ikäänkuin tyhjään ilmaan rakennettu kaupunki, jota
risteilevät nimettömät kadut, ja valaisevat tuiki persoonattomat
katulyhdyt. On melkein yhdentekevää, onko tällä kaupungilla
jossakin kertomuksessa tarkoitettu Tarttoa vaiko Tallinnaa; se ei
muuta sanottavasti Tammaaren kirjallisia kulissilaitteita, hänelle
riittää, kuten uudenaikaiselle näyttämölle, kaikkein välttämättömin
huonesisustus: pari tuolia, pöytä ja sohva.
Elämän ulkonaisista puitteista ei ole jäänyt oikeastaan muuta jäljelle
kuin ylioppilaskomerot, joitten "seinäpaperit ovat mustat, savuttaneet,
niitten takaa pilkistää sieltä täältä seinä". Rikkinäisellä pöydällä
vetelehtii kirjoja, ja lattialla on kalossit, "joilla on se erinomaisen
ominaisuus, että ne helposti päästävät veden valumaan". Läpi himmeitten
ja raamuisten ruutujen näkee tyhjän pihan, "missä joku vaate riippuu
kuivamassa, ja joku ylioppilas tulee ja menee".
Näissä akateemisissa ja abstraktisissa ullakkokomeroissa asustavat ja
rakastelevat Tammsaaren henkilöt tai oikeammin hänen puhuvat ja alati
filosofoimaan pyrkivät varjokuvansa, s.o. milloin eivät kulje yksin tai
kaksin vielä abstraktisempia katuja.
Ydinnäkemyksenä ylioppilasnovelleihinsa on Tammsaarella ollut
eroottisen valonheijastajan säteessä nähty murto-osa nykypäivien
virolaista jeunesse dorée sielua. Tammsaaren kaikki neljä
ylioppilaskuvausta käsittelevät yksinomaan eroottisia suhteita, ja
oikeastaan onkin ainoa oleellinen, minkä varmasti tiedämme näistä
nuorista sieluista, heidän suhtautumisensa rakkauteen. He rakastavat,
siis ovat olemassa.
_Pitkissä askeleissa_, joka epäilemättä on Tammsaaren
ylioppilasnovelleista taiteellisesti ehein, on kaksi miestä ja yksi
nainen, ylioppilaat Heinrich ja Otto, ja heidän yhteinen rakastettunsa
Olga, virolaista demiviergetyyppiä. Oikeastaan on vielä toinenkin
nainen, Heinrichin talonemännän tytär, joka eräänlaisena täytekuviona,
vastakohtaisuuden lain vuoksi, esiintyy Tammsaaren useimmissa
kirjoissa, edustaen hänkin ikuista naisellisuutta, pari astetta
alempana tosin. Taistelu käy naisesta ja ihanteista. Heinrich Leisner,
yläilmoissa asuskeleva haaveksija, rakastaa Olgaa, mutta saatuaan
tietää Olgan olleen aikoinaan Oton rakastajattaren, luopuukin hänestä,
pitkän sielullisen järkeistymis- ja jäähtymiskehityksen jälkeen, täynnä
yksin- ja kaksinkidutusta.
_Nuorissa sieluissa_ on miltei samat voimasuhteet. Jonkun aikaa
yliopistossa opiskellut Aino Võsand jättää rahan puutteessa opintonsa
ja oleskelee Tartossa. Hän tutustuu ylioppilas Kumoon, aito
tammsaarelaiseen perustyyppiin, jossa skepsis ja eroottinen uteliaisuus
yhtyvät, käy hänen luonaan (kaikki Tammsaaren virolaiset puolineitseet
käyvät ylioppilastensa ullakkokomeroissa!) lukijan jäädessä
epätietoiseksi, kuinka pitkälle tämä taidolla harjoitettu eroottinen
leikki peräytymis- ja väistämisvuoroineen vie, ja lähtee vihdoin monen
mutkan jälkeen ulkomaille opintojaan jatkamaan taikka, kuten Tammsaaren
sanat kuuluvat, "syventämään merta ja koroittamaan taivasta".
_Yli rajan_ kirjassa on juoni hiukan selväviivaisempi.
Välttämättömän ylioppilaan nimi on tällä kertaa Robert Muidu.
Paitsi Heinrich Leisner'in aineetonta idealismia, on hänellä sangen
alleviivatut aineellisetkin vaatimukset. Hän johdattaa mieleensä
Weberin Demokritoksen kyynillisen lauselman: "Varo, Karl, irstaita
ihmisiä, ja jollet muuta voi, niin käänny mieluummin jonkun
kunniallisen naisen puoleen, hän ei ole kieltäytyvä", ja haluton kun
on viettämään tavanmukaista poikamieselämää, uskoutuu morsiamelleen
Hedvigille. Mutta heidän huumeessa alkanut suhteensa arkiutuu
vähitellen, samalla kun Hedvig huomaa olevansa tulossa äidiksi. Hetken
aikaa hän aikoo pelastautua häpeästä, menemällä naimisiin tohtori
Kalamaan kanssa, mutta lopulta pääsee naisellinen ylpeys voitolle,
ja hän lausuu hyvästit sekä Kalamaalle että loppukohtauksessa sangen
viheliäistä osaa näyttelevälle Robert Muidulle.
On jotain näissä kolmessa novellissa, mikä edellyttää yhteistä
alkusolua. Ne ovat syntyneet ikäänkuin yhteisestä konseptsiosta,
samasta mielialojen, tunteitten ja tyyppien varastosta, joka
tosin ei ole oikein ottanut riittääkseen niin moneen muunnokseen,
vaan hataroituu kirja kirjalta. Ja miten vähäinen toden teolla
Tammsaaren tilanteitten ja henkilökuvien keksimiskyky on, näkee hänen
_Kärpänen_-novellistaan, jossa hän taas pitkän väliajan päästä palaa
rakkaaksi käyneeseen ullakkokomeroonsa, malttamatta edes hankkia
Kulnolle uutta nimeä, vaan tuoden hänet semmoisenaan, ainoastaan
joitakuita vuosia vanhempana näyttämölle.
Jeunesse dorée, -- miksikä ei yhtähyvin jeunesse grise, -- harmaa
nuoriso!
On muuan piirre, mikä heti pistää silmiin Tammsaaren novelleissa:
niissä puhutaan loppumattoman paljon. Tammsaaren ihmiset,
sekä miehet että naiset, puhuvat aina, ikäänkuin heillä olisi
puhumisvimma. "He suutelevat ja siinä sivussa puhuvat allegorisia
tyhjänpäiväisyyksiä", sanoo heistä muuan arvostelija. Tarttolaisissa
ylioppilaskorporatsioissa oli tapana varsinaisen sanakaksintaistelun
ohella opettaa nuorille keltanokille sanataistelua, jota varten heidät
armotta asetettiin sanapistosten maalitauluksi. Tammsaare yrittää
epäilemättä seurata baltilaisia perintätapoja. Hänen henkilönsä
taistelevat hekin kaiken aikaa floreteilla ja rapiireilla, väistävät,
torjuvat, antavat sivuiskuja, hyökkäävät.
He keskustelevat herkeämättä, eikä kuitenkaan mikään tunnu liikkuvan
keskustelun aikana kuin puhujien äänijänteet. Heihin sopii, kuten
eräs virolainen huomauttaa, Jugendin parodia Maxim Gorkista. Kohtalon
hylkäämät ihmiset istuvat koossa, filosofoiden ja saivarrellen,
kunnes yhtäkkiä joku heistä kysyy: "Mutta miksi me aina puhelemistaan
puhelemme, miksi emme koskaan tee mitään". Ja siihen toinen vastaa:
"Siksi, että Maxim Gorki on meidät luonut!"
Samoin voisi tammsaarelainen miesten ja naisten kuoro vastata: "Koska
Tammsaare on meidät luonut."
Tammsaare ei suinkaan itse ole ollut tiedoton tämän alituisen
herkeämättömän puheensorinan merkityksestä. Nuorten sielujen Kulno
sanoo kerran:
"Luultavasti saivartelemme liian paljon ja elämme liian vähän; sentakia
on meillä niin paljon kysymyksiä."
Juuri sisäistä liikkumattomuutta, äärimmäistä passiivisuuttaan,
yrittävät tammsaarelaiset ullakko-asukkaat verhota puheensa
vuolaudella. Se on teon surrogaattia, teon, johon he eivät ikinä ole
ryhtyneet, ikinä eivät ole ryhtyvä.
Tammsaaren nuoriso on älykästä, mutta heikkohermoista sukupolvea,
jonka nousukkuus tuntuu ennenkaikkea tahdon ja luonteen heikkoudessa,
sivistysväsymyksessä, jota he poikkeuksetta potevat. Se ei ole heille
itselleenkään mikään salaisuus, he tietävät hyvin jo edeltäkäsin
ennemmin tai myöhemmin jäävänsä tien oheen.
Kuvaavaa näitten yliskamarien tunnelmalle on iltapuhde Kulnon luona,
jonne on saapunut sekä Aino Võsand että Rein Jaaninpoika Muhem,
muuan Emajoen Ateenan ikuisia ylioppilaita, joka vihdoin on päätynyt
jumaluusopilliseen tiedekuntaan, mutta toden teolla tutkiikin
oluthaarikkojensa pohjia suuremmalla syventymisellä kuin heprealaisia
alkutekstejä.
Kulno kertoo kuulijoille "unensa". Oli kerran köyhä ylioppilas, joka
halusi kirjoja, aina vain kirjoja ja seisoskeli nälkäisin silmin
kirjakaupan ikkunan edessä, ahmien edes kirjojen nimiä. Kerran hänen
taas tavallisella paikallaan seisoessaan, puhuttelee häntä pyöreähkö,
tyytyväinen vanha herra: "Nuori mies, harrastatteko kirjoja?" Mutta
ylioppilas, ylpeä nuoruudestaan ja köyhyydestään, vastaa: "Kuinka niin?
Kirjoja? Miksi?" Myöhemmin hänestä itsestään on tullut samanlainen
pyöreähkö, tyytyväinen vanha herra, mutta kirjat ovat jääneet
ostamatta. Silloin hän kävelyllä sattuu näkemään yhtä nälkäisen
ylioppilaan, kuin hän itse kerran, seisoskelevan kirjakaupan ikkunan
edessä. "Nuori mies, harrastatteko kirjoja?", pääsee hänen huuliltaan.
Mutta ylioppilas pakenee pysähtymättä.
Kulno kertoo unensa ja "pimeässä tunsivat nuoret ihmiset, kuinka
näkymätön käsi kutoi hienoa verkkoa, pingoittaen sitä heidän
ympärilleen".
Tammsaarelaisen nuorison sisäinen voimattomuus uloittuu sillekin
ainoalle alalle, joka näyttää muodostavan heidän elämänsä ainoan
varsinaisen liikuntavoiman: erotiikkaan. Tammsaaren sielullinen
valonheijastaja on, kuten sanottu, ennenkaikkea eroottinen. Mistä nämä
nuoret sielut muuten tulevat, mihin menevät, minkälainen on heidän
edellinen kehityksensä, minkälainen mailma, jossa he kohtaustensa
välillä oleskelevat, kaikki se jää ullakkokamarien ulkopuolelle.
Liikuntapääoma, mikä heissä mahdollisesti on olemassa, kuluu yksinomaan
eroottiseksi vaihtorahaksi. Kaikki, Heinrichit, Otot, Olgat, Kulnot,
Ainot ja Muidut harjoittavat eräänlaista eroottista urheilua, joko
rajan tällä tai tuolla puolen. Tammsaarelaisessa rakkaudessa on suuri
määrä kidutushalua, kuten on huomautettu, kärsimyksen tuottaminen
kuuluu oleellisesti hänen rakkausnautintoonsa. Sekä Heinrich Leisner
että Kulno ovat sielullisia sadisteja, ilmetköön se sitten Kulnon
älyllisenä kissahiirileikkinä tai itsekidutuksena, kuten Heinrich
Leisnerin loppumattomissa, hiuksenhalkovissa itse-erittelyissä. Ja
Robert Muidun huveihin kuuluu samoin kiusata entistä morsiantaan ja
rakastettuaan tahallisilla, kylmästi harkituilla loukkauksilla.
Tammsaarelaiset ihmiset ovat eroottisesti erinomaisen herkkiä,
vaikka vailla eroottista syvyyttä. Epäilemättä on rakkauselämä
hermoviljelyksen hienoimpia mittareita. Ja jos Tammsaaren nuoriso
jossain suhteessa kerta kaikkiaan on irtautunut kylästä ja
talonpoikaispsykologiasta, niin juuri rakkauselämässään. Siinä ei
ole mitään jäljellä vaistojen terveestä turmeltumattomuudesta, se on
läpeensä kaupunkikulttuurin hermostunutta erotiikkaa, kokeilua sekä
muiden sielulla että omallaan. Tammsaaren nuoret sielut ovat rakkauden
herkuttelijoita, lasinmaistajia, mutta eivät koskaan pohjaanjuojia.
He ovat kauttaaltaan ensimäistä polvea, uuden ihmisen ilmakehä
ympärillään. He ovat lopettaneet laskunsa maaseudun kanssa; heidän
pyrkimyksensä on selvä ja tietoinen. Mutta siitä huolimatta on
heissä jotain amphibista, kahtaanne kuuluvaa, jokin sovittamaton,
sisäinen ristiriita pyrkimyksen ja saavutuksen välillä; kuten sadun
taivaanvuohet he ovat jääneet riipuksiin maan ja taivaan välille.
Ei ole mitään syytä yleistää Tammsaaren kuvausta virolaisesta
ylioppilasnuorisosta enemmän kuin tarpeellista. Se on epäilemättä
sidottu määrättyyn aikaan, vuosisatamme ensimäiseen vuosikymmeneen
ja pitää epäilemättä paikkansa vain murto-osaan nähden. Mutta joka
tapauksessa on sivistyksellisen saltomortalen jälkitauti, josta alussa
Noor-Eestin yhteydessä oli puhe, tämä tammsaarelainen virolainen
erikoisväsymys ollut ja on ehkä vielä tälläkin hetkellä muuan muoto
välipolven tragiikkaa, polven, jota, J. Luigan sanoja käyttääkseni,
ei yhdistä entisiin talonpoikaiskoteihinsa muuta kuin "sukat ja
muona". On mahdollista, että tammsaarelaisten henkilöitten suuri
irrallisuus johtuu yhtä suuressa määrin impressionistisesta dogmasta,
ympäristön poissulkevasta tekotavasta, kuin tietoisesta tarkoituksesta.
Mutta varmasti kuvastuu siinä samalla kaupunkilaistumismurros ja
kaupunkilaistumistragiikka.
Tammsaaren nuoret sielut ovat, kuten alati pohmeloinen Muhem sanoo:
kapuamassa pitkin hermoja kuten pitkin teräslankoja, kohti kulttuuria
ja yli-ihmisyyttä.
3.
Tammsaaren viimeisessä teoksessa, novellissa _Varjundid_ (Vivahduksia),
on hermojen herkistymiskulku loppuunsuoritettu. Se on viety jo
yliherkkyyteen, lähelle patologista rajaa tai mahdollisesti sen ylikin.
Kärsimykseen tarvitaan kehittyneimmät hermot. Tämän kertomuksen
"minällä" ne ovat jo olemassa; hän on saavuttanut sen kehitysasteen,
josta Rein Jaaninpoika Muhem ja Kulno Nuorissa sieluissa ihanteenaan
uneksivat, hän on kavunnut hermoja myöten kulttuuriin. Hermot ovat
anastaneet suurimman osan hänen olemuksestaan, kaikkien muitten
kudosten kustannuksella, hänestä ei toden teolla ole enää muuta
näkyvissä kuin hermosto, kuten anatomian oppikirjoissa mustalle
pohjalle piirretty valkea hermokaava.
Novellin minä on sydäntautinen mies, joka saapuu terveyttään hoitamaan
Mustanmeren rannoille. Hänen ikänsä on aivan epämääräinen, kertaakaan
ei hänestä käytetä epiteettiä nuori, mutta ei tosin myöskään vanha.
Yhtä epämääräisiä ovat hänen kansallisuutensa ja ammattinsa; edellisen
suhteen häntä huvittaa uskotella kärsimystovereilleen olevansa
suomalainen, mutta maisemat, jotka hänelle koti-ikävän hetkinä
kangastavat, ovat virolaisia. Mitä jälkimäiseen tulee, niin emme
saa tietää siitä muuta, kuin että hänellä on: "ammattina taudit, ja
elämäntehtävänä laiskuus". Muutenkin hänellä on vastustamaton halu
panna omiaan, syyttä, suotta, ilman muuta itsekästä tarkoitusta
kuin kertomisen ilo, tosiasioitten väärentämisen tuottaessa hänelle
taiteellista huvia. Hän valehtelee tietoisesti, suunnilleen samoista
vaikuttimista kuin lapset tiedottomasti. Hänen seurustelupiiriinsä
kuuluu poikkeuksetta keuhkotautisia, kaikilla taudin eri asteilla. Ja
koko tässä pakolliseen tyhjäntoimittamiseen tuomitussa joukossa, joka
on paennut kotiseutunsa ilmanalaa Mustanmeren rannikon lauhkeuteen,
vallitsee pitkällisten sairauksien ja erikoisesti keuhkotaudin
luoma tunnuksellinen, nautinnon janoinen levottomuus ja hermostunut
hentomielisyys. Rakastelu seuraa keuhkotautia yhtä varmasti kuin kuume.
Ilma on erotiikalla kyllästetty, sekä huvinäytelmän että murhenäytelmän
alalta. On päähenkilöitä, on sivuhenkilöltä, mutta useimmilla on
osansa tästä parantolarakkaudesta. Kertomuksen minän rakkaustarina
alkaa viattomasti ja vaarattomasti, kuten kuusitoistavuotiaitten
idylli: viikkokausia vain etäältä ihailtuaan yhdeksäntoistavuotiasta
kuolemaantuomittua venäläistä tyttöä, jonka "kaula on kuin kukanvarsi",
hän uskaltaa vihdoin tehdä rakkaudentunnustuksensa, ojentamalla
rakastetulleen ruusun. Eikä heidän välillään tule sen enempää puhetta
rakkaudesta. "En tiedä, emme puhuneet siitä milloinkaan, unohdimme",
hän tunnustaa myöhemmin. Ajateltakoon, tammsaarelainen mies ja nainen,
jotka eivät puhu, vaan ymmärtävät vaitiolon kaunopuheisuuden! Johtuu
mieleen lause Tammsaaren edellisestä allegorisesta lastukokoelmasta
_Poiss ja liblik_ (Poika ja perhonen): "Nuoruuden murhe on muuttunut
mykäksi alakuloisuudeksi." Mutta kuitenkin päättyy tämä hauras ja
sanaton rakkausidylli kuolemaan ja tragiikkaan. Tytön, Sonjan, on
lähdettävä pois, iltaa ennen lähtöään hän saapuu ystävänsä luo, --
ja elämänjano voittaa kuolemanläheisyyden. Seuraavana päivänä tyttö
kuolee verensyöksyyn. Mies jää yhä kävelemään polkua vuoriston ja meren
välillä, kuunnellen sairaan sydämensä lyöntejä ja ajatustensa syyttävää
kiertokulkua, kunnes ei enää jaksa, vaan ampuu luodin rintaansa. Mutta
hän ei kuole, parin kuukauden päästä hän on siksi tervehtynyt, että voi
palata takaisin pohjoiseen kotimaahansa.
Vielä kerran, vuosien takaa, Tammsaare palaa perustyyppiinsä. Lukijalle
jää täysi vapaus ristiä kertomuksen minä millä nimellä hyvänsä;
hän itse esitteleikse vain tilapäisesti tekaistulla suomalaisella
nimellään. Mikään ei estä hänen nimeään olemasta Heinrich Leisner,
kuten Pitkien askelien sankarin, miksikä ei myöskään Kumo tai
Robert Muidu! Hän vaikenee tosin visusti kehitysvuosistaan, mutta
on kaikki syy luulla, että hän kymmenkunnan vuotta takaperin on
asustanut tammsaarelaisessa ylioppilaskomerossa. Ainakin hän on siellä
vieraillut. Muutamista yrityksistä päättäen hänkin on aikoinaan
harjoittanut aito tammsaarelaista suurten lasten palloleikkiä hieman
kalpeilla aforismeilla. Paitsi sitä hän on nähtävästi harrastanut
eroottista urheilua, kuten hekin. Ja hän harrastaa sitä vieläkin, sekin
on muuan hänen ammateistaan. Mutta se ei enää onnistu hänelle, entinen
leikki, jossa Kulno oli saavuttanut virolaisen mestaruuden, muuttuu
odottamatta armahtamattomaksi totuudeksi.
Hän on erehdyttävän samanlainen kuin ennenkin, -- ja kuitenkin
tuiki erilainen. Hän on sama epäilijä ja kyynikko, sama itsekäs
individualisti, mikä ennen. Hän olisi kai yhä vielä, kuten Kulno,
valmis määrittelemään ihmisen tietyksi määräksi: "vettä, rasvaa ja
herra tiesi, mitä vielä". Mutta hän on edeltäjiään tuntuvasti vanhempi,
hänen teoriansa eivät ole enää kokemuksia suuremmat. Sairaus on saanut
aikaan kahtiajaon hänen olemuksessaan, iva on kevyempänä aineksena
kohonnut pinnalle, ja näkyvissä on tunnepohjan humaani inhimillisyys.
On vaikea puhua talttumuksesta, sillä mitä taltutettavaa oli Kulnon tai
Robert Muidun varhaisvanhassa nuoruudessa? Mutta hänen kärsimyskykynsä
on kehittynyt ainakin hänen nautintokykynsä veroiseksi.
Nuorien sielujen pessimismi oli vielä lainatavaraa, muotia, esteettistä
pessimismiä. Nämä nuoret sielut koreilivat vielä kärsimyksellään, sekä
olevalla että olemattomalla, mutta se ei häirinnyt sanottavasti heidän
hyvinvointiaan tai ruokahaluaan. Varjundid-kertomuksessa kuollaan
kärsimyksestä, sen henkilöt ovat Asran heimoa, joille rakkaus ja
kuolema ovat yhtä.
"Rakastavilla on aina kuolemanajatus mukanaan", kirjoittaa novellin
minä päiväkirjaansa. Tammsaare on tähän lauseeseen tavoittanut erään
inhimillisen sielunelämän totuuksista. Rakkaushuumeeseen yhtyy
kuolemanhuume, ne ovat sukua keskenään. Kaksoisitsemurhan edellä
käy miltei aina aistien rakkaus. Voi ottaa aivan umpimähkään pari
esimerkkiä mailmankirjallisuudesta, seldwylalaisen Romeon ja Julian
rakkausyö ennen kuolemaa Kellerin samannimisessä novellissa, tai kahden
hiilikaivokseen hautautuneen rakkauskohtaus keskellä kuolemankauhuja
Zolan Germinalissa. Taide on jo ammoisista ajoista tietoisesti
käyttänyt tätä rakkauden ja kuoleman traagillista sekaannusta. Kuinka
mestarillisesti onkaan ennen muita Arthur Schnitzler kutonut sekaisin
kuoleman ja rakkauden loimet pikku draamoissaan ja novelleissaan! Sen
psykologinen vaikutus on aina pettämätön. Ja aivan varmaan on suuri osa
Tammsaarenkin novellin tehoa samoin hänen Mustanmeren rannikkojensa
kukkakujien ilmastossa, täynnä kuolemantuomiota ja ruusujen lemua.
Vivahduksia on tavallaan kypsä teos. Se on kypsä, kuten auringotta
ja varjossa varttunut hedelmä, vähän kitkerä, vähän mehuton, vähän
kokoonkäpristynyt, pieni, salainen madonsyömä jossain sydänperukassaan.
Mutta se on kuitenkin niin kypsä, kuin se olla saattaa. Se on
kokonaisuudessaan tosi ja rehellinen kirja, kälvetystautinen ja
voimaton, sairaalloisesti herkistynein hermoin luotu, helpompi
kuvitella versoneeksi jonkun kuluneemman kulttuurin maaperästä kuin
virolaisen. Se on Tammsaarea: ohut, useimpain mielestä kai hieman
kuiva ja pitkäveteinen, epätasaisesti sommiteltu, harmaanväritön ja
diskreetti kuin vesileima.
Harhaillessaan rakastettunsa kuoleman jälkeen meren rannalla, novellin
minä alkaa aikansa ratoksi laskea lännestä itään lenteleviä sorsia.
Hän ehtii laskea niitä jo lähemmä toistasataa, kun häneen äkkiä
iskee ajatus, ettei mikään estä sorsia lentämästä kaaressa ympäri
koko Mustanmeren, jossa tapauksessa hänen laskunsa voisivat jatkua
loputtomiin. Huolimatta tämän mielikuvan mahdottomuudesta se ei päästä
häntä. Sorsien rivillä ei ole alkua eikä loppua.
On jotain tässä näkemyksessä, sorsien oletetussa ja koskaan
päättymättömässä kiertolennossa, josta ei hevillä irti pääse. Tammsaare
ei suinkaan koko tuotantonsa kestäessä ole kirjoittanut mitään niin
mieleen syöpyvää kuin nämä rivit. Hän on saanut tähän vertauskuvaan ja
samalla koko teokseensa jotain siitä lohduttomuudesta, aina samasta,
jolla rakkaus, kärsimys ja kuolema seuraavat toisiaan elämän suuressa
kiertolennossa, lakkaamatta toistuen, ilman alkua, ilman loppua, kuten
sorsien parvi.
Näistä riveistä puhuu parantumaton skepsis. Mutta niissä on myös sitä,
mihin Tammsaare vuosikausia on pyrkinyt, _hermokulttuuria_.