FRlEDEBERT TUGLAS

Synt. v. 1880 Ahjan moisiossa Võnnun pitäjässä Liivinmaalla, käynyt

Treffnerin yksityislukiota Tartossa. Vv. 1906-1917 maanpaossa eri

maissa. Elää paraikaa kirjailijana Tartossa. Teoksia: _Kahekesi_ v.

1908, _Liivakell_ v. 1913, _Õhtutaevas_ v. 1913, _Juhan Liiv_ v. 1914,

_Felix Ormusson_ v. 1915, _Saatus_ v. 1917, _Teekond Hispaania_ v. 1918.

1.

On olemassa muuan puoli virolaista henkistä elämää, jota tähän

saakka ei ole kylliksi varteenotettu, ainakaan suhteessa nykyisiin

kirjallisiin ilmiöihin, virolaisen psyyken yöpuoli, niin sanoakseni.

Tunnettu baltilainen tiedemies _v. Baer_ kuvaa virolaista luonnonlaatua

rauhalliseksi, flegmaattiseksi ja kylmäveriseksi, henkisille

taudeille vastaanottamattomaksi. Aivan yhtä suurella oikeutuksella

voisi virolaista maisemaa määritellessään puhua vain viljavista,

savipohjaisista pelloista, hedelmätarhoista, rehevistä luhtaniityistä

matalain kukkuloitten välissä, tyynistä, tasaisesti virtaavista

joista, alavarantaisista järvistä. Mutta kuten virolaiseen maisemaan

eroittamattomasti kuuluu virstamääriä laajat suot ja rämeet, niin

kuuluu virolaiseen psyykeen, paitsi yllämainittuja ominaisuuksia ja

viljandilaisen, pellavakaupoilla vaurastuneen talonpojan tietoista,

mahtailevaa juurevuutta, vielä muuan toinen alkuaines, yllätyksellinen,

herkistynyt, äärimmäisyyksiä tavoitteleva, fantastiikkaan vetoa

tunteva, näkyjä näkevä ja -- aivan vastoin v. Baerin väitettä --

ylen altis kaikille henkisille ja sielullisille sairauksille. Ei

tarvitse muuta kuin ajatella, millaisen keskiaikaisen legendan

kiihkouskonnollinen liike tuskin viisikymmentä vuotta takaperin

sai loihdituksi Tallinnanmaan rannassa, -- höyryn, sähkön ja

sanomalehtien valta-aikana, -- kun monisatapäinen pyhiinvaeltajajoukko

viikkokausia odotti Lasnamäen niityllä profeettansa lupaamaa "valkeaa

laivaa". Hermostunut sähköisyys on muuan nykyisen virolaisen

sivistysyhteiskunnan tunnusmerkkejä. Milloin hyvänsä voi siinä odottaa

syntyvän ikäänkuin sähkökeräytymiä, jotka puhkeavat sielullisiksi

kiihoitustiloiksi.

Virolaisen yhteiskunnan nykyään vahvasti materialistisesta ilmeestä

huolimatta ei fantastinen piirre suinkaan ole häipynyt olemattomiin.

Tämän sielullisen ominaisuuden juuret juontavat epäilemättä hyvin

syvälle, ja mahdollisesti saisi mennä aina yhteissuomalaisiin

kerrostumiin saakka, sen alkuilmiöitä etsiessään. Erehdys olisi

tietysti nähdä siinä jotain yksinomaan virolaista, niin, edes olettaa

inhimillisen sielun yöpuolen virolaisella rodulla kehittyneen

silmiinpistävämpään määrään kuin muilla. Ylläkerrotuntapaiset

uskonnolliset liikkeet eivät kuulu harvinaisuuksiin eteläisemmissä

vyöhykkeissä ja romaanisilla kansoilla, ja anglosaksilaisen rodun

taipumus fantastiikkaan on tunnettu. Mutta joskin tämäntapainen

sielullinen rakenne olisikin peruksiltaan jotain aivan

yleisinhimillistä ja kaikille yhteistä, ei voitane sittenkään

kieltää eräänlaisen erikoisesti virolaisen hermoherkän taipumuksen

olemassaoloa, jonka merkkejä ei ole havaittavissa vain myöhempinä

aikoina, vaan jo kansanrunoudessakin. Virolainen psykiaatteri _J.

Luiga_ on osoittanut, kuinka usein esim. luonteenomainen näköharha,

hallusinatsio, esiintyy virolaisessa kansantarinassa. Ihminen kulkee

yössä, pimeydessä, yhtäkkiä "lyö valkeata" hänen ympärillään, ja hän

näkee näyn, useimmiten kauhistuttavan. Tunnetut ovat virolaisilla

saarilla ja mannermaallakin esiintyvät "säikkymistaudit". Virolainen

suorasanainen kansantarusto, -- samoin kuin tosi kyllä useitten

muittenkin kansojen, -- on hyvin rikas n.s. kauhuaineista; se vilisee

kaikenkarvaisia kauhuolioita, olipa niitten nimi sitten _kratt,

puuk, hall, luupainaja_ tai mikä hyvänsä, sekä epälukuisia tarinoita

ihmissusista ja koirankuonolaisista, painajaisista ja eriskummallisista

näköharhoista. On kuin vuosisatoja orjuudella rasitetun kansan

säikkynyt fantasia olisi ehdoin tahdoin kaikkialta etsinyt kauhun ja

ahdistuksen aihetta, ikäänkuin todellisuuden vaivat eivät olisi sille

riittäneet, vaan sen unissaankin olisi täytynyt kantaa päivän taakkaa,

väristen omien aivojensa aaveen edessä.

Juuri orjuuden synnyttämä, alituinen ja jatkuva masennustila,

ruumiillinen sekä sielullinen, kasvatti epäilemättä tätä

"kalmiston mielikuvitusta", kuten Tuglas sitä nimittää. Joskin

Viron seitsemänsatavuotisen orjuusajan synkkyyttä mahdollisesti on

liioiteltukin, ja sillä kaikesta huolimatta oli helpommatkin hetkensä,

jolloin syntyi kansanlaulujen _Ilo_ (= kauneus, ilo) ja kansantaiteen

värikäs ornamentiikka, niin on epäilemättä suuri osa nykyistäkin

virolaista henkistä ja ruumiillista kituliaisuutta pantava tämän

luonnottoman pitkän, epäterveen kehityksen laskuun. Elinaikaisen

puolinälän kiihoittamat aivot olivat otollinen maaperä fantastiikalle.

Lisäksi tulivat herkeämättömät sota-ajat takaa-ajokauhuisine päivineen,

kansan herkkähermoisen, näyillä kyllästetyn mielikuvituksen saadessa

ravintoa maakuoppien ja onkalojen hämärissä, joissa kyläkunnittain

päiväkausia piileskeltiin. Suuri sija on virolaisessa kauhutarustossa,

kuten luonnollistakin, suolla. Siitä kohoavat salaperäiset valkeat

orhit ja suunnattomat heinäsuovat; se on ehtymätön kauhuakantavassa

hedelmällisyydessään, virolaisen kansantarun suuri tuntematon, suuri

sfinksi, jonka rahvaan mielikuvitus kansoitti öisimmillä näyillään,

täynnä virvatulten runoutta.

_Taine_ on epäilemättä oikeassa: jokainen lahjakas kirjailija kuvastaa

tahtomattaankin rotunsa ominaisuuksia. Harvinaisissa tapauksissa hän

voi olla kaikkien niitten eri ominaisuuksien synteesi, joista hänen

rotunsa ja heimonsa psyyke on kokoonpantu. Mutta useimmiten hajaantuu

rotuperintö, ja eri yksilöt heijastavat vain murto-osia suuresta

yhteisestä rotupääomasta. Tämä rodullinen yhteenkuuluvaisuus voi

olla kirjailijalla usein miltei tiedotonta, eikä se suinkaan aina

käy yhteen sen käsitteen kanssa, mitä olemme tottuneet nimittämään

kirjallisuudessa "kansalliseksi". Maailmankirjallisuudessa on kyllin

esimerkkejä kirjailijoista, jotka aiheenvalinnaltaan ovat täysin

kansainvälisiä, mutta silti syvemmässä merkityksessä ovat oman rotunsa

tulkkeja.

On kuin olisi _Friedebert Tuglas_, Nuoren-Viron lahjakkain prosaisti,

virolaiselta rotuhengeltä saanut antimiksi ja perinnöksi juuri

hermoherkän ja fantastisen puolen, kalmiston mielikuvituksen. On hyvin

mahdollista, että vasta kosketus eräitten maailmankirjallisuuden

suurien sukulaishenkien kanssa saattoi hänet täysin tietoiseksi tästä

rotuperinnöstään. Mutta joka tapauksessa hän on kaikkien niitten

epälukuisten, nimettömäin kansantarujen sepittäjäin suoranainen

jälkeläinen, jotka kerran loivat virolaisen kauhuromantiikan, kuullen

suden ulvonnassa vangitun ihmishengenvalituksen.

Tuglasen sielunelämässä ja luomistoiminnassa näyttää vallitsevan

erityinen lainehtiminen. On kuin hänen tunne-elämässään aika-ajoin

syntyisi erikoisia kiihoitustiloja, hermopingoituksia, joitten alaisena

hän suorittaa varsinaisen luovan työnsä; hänen muu henkinen toimintansa

sensijaan on nähtävästi syntyisin näitten kuumetilojen väliajoilta.

Siitä hänen tuotantonsa niin erilainen ilme ja laatu. Tuglas luo

kukkuroilleen kohonneen affektin vallassa, eräänlaisessa sielullisessa

huumaustilassa; hänen taiteensa on neuroosin runoutta.

Kauhun affektilla on Tuglasen teoksissa suuri sija. Hän on itse

kirjoittanut nuoruutensa "vapaaehtoisista painajaisista ja

omatekoisista aaveista". Kauhu on hänellä epäilemättä jo verissä,

hänen ei ole suinkaan tarvinnut mennä itsensä eikä kokemuspiirinsä

ulkopuolelle sitä kuvatakseen. Päinvastoin, milloinkaan ei hänen

vaistonsa ole niin varma kuin hänen käsitellessään kauhua,

tätä sielullista jännitystilaa, jonka voimaa ja tiheyttä, sen

kuolemanpeloksi kohotessa, voi verrata vain erotiikan synnyttämiin

sielunjärkytyksiin. Tämän aste asteelta kohoavan, kaikki muut vaistot

lamaavan sielullisen kulun kuvaamisessa saavuttaa Tuglas suurimmat

kirjalliset voittonsa. Alituisesti toistuu hänen teoksissaan

takaa-ajotunnelma.

Turha yritys olisi tietysti kytkeä niin rikastaitteista ja

kehityskykyistä henkeä kuin Tuglas minkään määritelmän puitteisiin

tai yrittää liiaksi yksinkertaistuttaa hänen sielullista

pohjapiirrostaan. Painajaisuniensa väliaikoina hän näkee näkyväisen

maailman koristeellisessa ja maalauksellisessa valaistuksessa, täynnä

hentoja, hauraita idyllejä ja lempeää lyyrillisyyttä. Mutta lähimmäksi

omaa olemustaan tulee Tuglas epäilemättä, kun hänelle runollisen

haltioitumisen hetkinä, hänen omia sanojansa käyttääkseni, "kaartuu

pään päällitse sysimusta taivas, josta tuikkivat heleät, kiihkoisat ja

kivuntuottavat tähdet".

2.

Friedebert Tuglas on itse antanut avaimen henkiseen rakenteeseensa,

kirjoittaessaan laajan itsetunnustusromaaninsa, _Felix Ormussonin_, v.

1915. Tällä teoksella on aivan erikoinen asema Tuglasen tuotannossa; se

on ikäänkuin reunamuistutuksia, viivanalaisia selityksiä hänen muihin

teoksiinsa.

_Felix Ormusson_ on Friedebert Tuglasen taiteeksi tihennetty

minä, itsepaljastus, jonka vilpittömyyttä ei ole mitään syytä

epäillä. Päinvastoin, kirjailija on sen itse selvin sanoin eräässä

aikakauskirjaväittelyssä tunnustanut: "Luulen tuntevani Felix

Ormussonin. -- Olemme vuosikausia liikkuneet samojen ilmiöitten ja

vaikutelmien piirissä. Usein tuntuu siltä, kuin hän olisi minulle

omaa itseänikin läheisempi. Hänen taipumuksensa, makunsa, sanansa ja

äänensä, -- niitten suhteen en suinkaan ikinä voisi erehtyä."

Toinen asia on, onko kirjailija sittenkään antanut koko itseään.

Pikemmin voisi sanoa, että hän on valinnut erään kylläkin sangen

oleellisen puolen itsestään ja alleviivaamalla sen luonut tyypin,

jolla on yleiskantava merkitys. Friedebert Tuglas on laajempi kuin

Felix Ormusson. Mutta joka tapauksessa, vaikkapa Felix Ormussonin

ja Friedebert Tuglasen henkiset ääriviivat eivät kokonaan toisiinsa

yhtyisikään, ovat he kuitenkin siksi lähellä toisiaan, että romaania

voi käyttää tienoppaana kirjailijan hieman sokkeloisessa ja

yllätyksellisessä mailmassa.

Felix Ormusson, -- se on sama Friedebert Tuglas, -- vain myöhemmällä

kehitysasteella, -- joka tuskin koulupenkiltä päästyään joutui

teossa ottamaan osaa 1905 vuoden kumousliikkeeseen, nuoruutensa

koko kiihkeällä temperamentilla, täynnä ajan nuorta ja tulipaloista

romantiikkaa, kulkien pitäjästä pitäjään vallankumouksellisia puheita

pitäen ja myöhemmin istuen Tallinnassa Pitkän Hermannin tornissa

tutkintovankeudessa. Vähintäin kymmenen vuoden pakkotyö Siperiassa

odottaa häntä, mutta hän pääsee pakenemaan yli rajan ja asuu siitä

pitäin, lähes kaksitoista vuotta, ulkopuolella maansa rajojen,

ainoastaan silloin tällöin ilmitulon ja vangitsemisen uhalla käyden

kotimaassa. Hän viettää vuosikausia vapaaehtoista kulkurielämää,

retkeillen Espanjaan ja Italiaan, asuu pitkät erät Parisissa

taiteilijaboheemin keskuudessa, -- kuten Felix Ormussonkin -- sen

jälkeen useat vuodet Suomessa. Vasta maaliskuun vallankumous on antanut

hänellekin täydet kansalaisoikeudet Virossa.

Felix Ormusson on sen kehityskulun tulos, minkä Friedebert Tuglas

näinä "oppi- ja vaellusvuosinaan" suorittaa, kumouksellisten

kiihoituspuheitten pitäjästä täysiveriseksi kaunosieluksi.

Perinpohjainen muutos tapahtuu tässä "romanttisessa sielussa,

täynnä paatosta ja intohimoa", jollaiseksi Felix Ormusson kuvaa

kahdenkymmenenvuotiasta minäänsä. Ja hän jatkaa: "Temperamenttini,

mielialani, sieluni on muuttunut, -- olojen, ympäristön, voi

ehkäpä olla, myös minussa itsessäni kätkeytyvien itujen pakosta."

"Pari vuotta, pari yksinäistä vuotta, täynnä itsetutkimusta ja

erittelyä, riittivät panemaan sieluni lainehtimaan pohjia myöten ja

sitten jäähdyttämään sen pinnalle jäisen riitteen, joka nyt vain

harvinaisissa tapauksissa murtuu." Tuglas irroittautuu Baltiasta,

kuten irroittautuu Internationalesta, kuten vapautuu niin monesta

muustakin dogmista, kirjallisesta sekä yhteiskunnallisesta. Se on

sama tuskallinen irtaumiskulku, jonka samoihin aikoihin taantumuksen

raskaassa ilmakehässä suorittaa Gustav Suits, suorittaa Noor-Eesti

kokonaisuudessaan. Tienrastit ovat samat: pettymys, kaikenepäily,

talttumus, estetismi. Vuonna 1906 Tuglas kirjoittaa vähän retoriseen

tapaansa: "Taistella sodassa, kaatua taistelussa, -- kuinka helppoa

siihen verraten! Mutta elää, nähdessään kaiken muun kaatuvan, itse yhä

hengittää, nähdessään kaiken muuttuvan epätodellisuudeksi, harhaksi,

uneksi, kauhistavaksi, peloittavaksi, hirveäksi uneksi, -- mikä

sietämätön kidutus!" Nuoruuden epälukuisten jumalain ja epäjumalain

alttareista jää pystyyn vain yksi: kauneuden. Todellisen elämän

käydessä yhä tuskallisemmaksi, yhä vieraammaksi, alkaa sen rinnalle

kasvaa olematon, näkymätön, mutta silti yhtä oleellinen elämä. Syntyy

kaksoisolento, joka yhtaikaa elää ikäänkuin kahta eri olomuotoa. Felix

Ormusson on valmis astumaan näyttämölle.

"Neron tehtävä on kehittää ajan taipumus sen kaikkein jalosukuisimpaan,

täydellisimpään ja itsetietoisimpaan mahdollisuuteen. Sinulla (Felix

Ormussonilla) olisi edellytyksiä viljellä aikakauden pyrkimystä."

Sanat ovat romaanin esipuheesta. Ja eräänä syysyönä, täynnä sateen ja

yksinäisyyden spleeniä, sama Felix Ormusson kirjoittaa päiväkirjaansa:

"Niin, toden teolla, miksi en pitäisi päiväkirjaa tai olisi

kirjevaihdossa, kuten Werther tai Jacopo Ortis, -- kertoakseni

jälkimailmalle murhenäytelmääni. On vahinko, että nämä inhimilliset

kokemukset, kaikki nämä itse-erittelyt hyödyttä ja jäljettä

häviäisivät. Niissä olisi sentään aineksia kokonaiseksi myytiksi,

kun aika ne hämärtäisi ja etäisyys suurentaisi. -- Eikö voisi Felix

Ormusson kerran omalla alallaan olla samaa, mitä Don Juan tai Werther,

-- olematon ja sentään uskottavampi kuin koko mailma. Se olisi ainoa

lohdutus. Sen vuoksi maksaisi vaivaa todella elää. Olisin valmis

sentakia vallan erikoisesti kärsimäänkin!"

Tuglasen tarkoitus ei ole ollut suinkaan vain poikkeuksellisen

yksilöpsykologian, harvinaisen poikkeustapauksen toteaminen;

päinvastoin, hän on kai jo varhain tuntenut tyypillisen,

luonteenomaisen yhtenäisyyden omansa ja sukupolvensa kehityskulun

välillä. Friedebert Tuglasta, toisin sanoen Felix Ormussonia on

epäilemättä viehättänyt sama tehtävä, joka niin monta taiteilijaa,

niitten joukossa kaikkein suurimpia, on houkutellut: koota oman

aikakautensa luonteenomaisimmat säikeet, seuloa ne kaikesta

satunnaisesta, korostaa ne korkeampaan asteeseen, sanalla sanoen,

luoda aikakauden tyyppi, tulkita aikakauden mykkä ja vapautustaan

vartova sana. Se edellyttää aina, että runoilija tuntee olevansa

aikakauden virtausten synteesi, tuntee itseensä keräytyvän

kaiken, mikä aikakaudessa ahdistavana tai vapauttavana pyrkii

ilmoille, tuntee olevansa _l'enfant du siècle_ sanan varsinaisessa

merkityksessä. Ulkokohtaisesti, yksinomaan havainnon tietä eivät synny

tällaiset teokset. Ne ovat päinvastoin aina mitä persoonallisinta,

subjektiivisinta taidetta, häikäilemättömiä itsetunnustuksia,

itsepaljastuksia, jotka eivät epäile lausua peittelemättä

sitäkään, minkä tunnustamisen Rousseau nimittää vaikeammaksi kuin

rikoksellisuuden, naurettavaisuuden. Ne ovat sairaan ajan suuria

sairaskertomuksia. Kirjailija on yhtaikaa sekä potilas että parantaja,

hän paljastaa armotta oman sielunsa sairauden, joka samalla on koko

hänen sukupolvensa tauti, kehittäen sen huippuunsa ja mahdollisimpaan

täydellisyyteen, ikäänkuin viljelläkseen siitä rokotusainetta, joka

varjelisi samalta vaaralta.

Goethen _Werther_, Constantin _Adolphe_, Musset'n _Vuosisadan

lapsen tunnustus_, Lermontovin _Aikamme sankari_ -- pohjoismaisesta

kirjallisuudesta Jacobsenin _Niels Lyhne_, Kierkegaardin _Viettelijän

päiväkirja_, -- kaikki nämä nimet johtuvat mieleen Felix Ormussonia

lukiessa. Ei niin, että virolainen romaani taideteoksena sinnepäinkään

ylettyisi näitten intiimin taiteen kuolemattomien muistomerkkien

rinnalle. Mutta kuitenkin on kuin yhdistäisi näkymätön, ajasta

ja kansallisuudesta piittaamaton side nämä niin erilaiset nimet,

kuin olisivat ne renkaita samassa, läpi vuosikymmenien kulkevassa

inhimillisessä ketjussa. Felix Ormusson on kaikkien näitten kuuluisain

mailmantuskapotilaitten heimoa, hänen tautinsa on samaa alkujuurta kuin

heidänkin. Sama suuri melankolia, jolla ei ole muuta pohjaa ja perustaa

kuin inhimillisen olemuksen ja elämisen traagillisuus sellaisenaan,

joka Salomon Saarnaajaa kalvoi kaiken turhuuden tuntona, Wertheriä

"_Weltschmerzinä"_, jolle Ranskan romanttinen koulu antoi nimen

_ennui_, joka tuntui karvaana pohjasakkana kaikissa Petshorinin ja

Niels Lyhnen elämyksissä, -- sama mailmantuskan, kaunosieluisuuden ja

epäilyn maininki tuntuu myös virolaisessa Felix Ormussonissa.

Sanottakoon heti: Felix Ormusson ei ole mikään elävä kirja sanan

tavallisessa merkityksessä. Kaikki, mitä tässä päiväkirjan muotoon

kirjoitetussa romaanissa tapahtuu, jää lukijalle yhtä varjomaiseksi,

kuin se nähtävästi on ollut tekijällekin. Felix Ormusson, Parisista

kotimaahan palannut kirjailija viettää kesänsä ystävänsä,

radikaalisporvarillisen virolaisen lääkärin luona, rakastuu kesän

kuluessa ensin ystävänsä kevytmieliseen ja hekumalliseen vaimoon,

Heleneen, ja senjälkeen tämän sisareen, viileään ja neitseelliseen

Marioniin, jotka kumpikin, vaikka Ormussonin onnettomuudeksi,

päinvastaisessa järjestyksessä samoin rakastavat häntä. Loppujen

lopulta jäätyään kumpaakin vaille, Felix Ormusson palaa takaisin

Parisiin, pelastuen rukkaset saatuaan nolosta tilanteesta sepittämällä

legendan salaperäisestä ranskattaresta, ja siten lähtiessään säilyttäen

seikkailijan ja Don Juan-sädekehänsä.

Mutta sensijaan elää näissä aforismeissa, ajatusvälähdyksissä,

tunnelmissa, joitten mosaikista kirja on kokoonpantu, erehtymättömästi

Felix Ormusson.

Felix Ormusson on ennenkaikkea romantikon, uni-ihmisen, toimintaan

kykenemättömän ihmisen tragedia. Häneltä puuttuu täydelleen elämisen

taito, hän on kykenemätön varsinaiseen elämään. Kuten nuori Obstfelder,

hänkin tuntee alati sattuneensa "vieraalle taivaankappaleelle".

Niinkuin Tuglas itse hänestä sanoo: "Felix Ormussonilla on alusta

alkaen kaksi olemisen kehää: todellinen ja mielikuvituksellinen.

Todellisessa hän on aina huonosti onnistunut". Hän on kirjaihminen

siihen määrään, että hänen näkökulmansakin on ennen kaikkea

kirjallinen; kirjeet ja kirjat merkitsevät hänelle luotettavampaa

todellisuutta, kuin itse kouraantuntuva ja aistittava elämä; elämällä,

rakkaus siihen luettuna, on hänelle vain eräänlainen koristeellinen

ja esteettinen arvonsa. Vielä enemmän: hän itse tuntee usein samaa

epätodellisuuden tunnetta itseään kohtaan, ikäänkuin hän olisi

vain "eräänlainen näköharha, eräänlainen luonnon idée fixe". Aivan

sama ajatus on jo Tuglasen v. 1906 kirjoittamassa _Unede kuristik_

kertomuksessa: "En ole todellinen, olen kangastus, olen mailma ja

mielikuva. Osani elämässä on ollut vain näyttää joltakin eikä olla.

Se on ollut runoa ja mielikuvitusta. Omaa sydäntä ei minulla koskaan

ole ollut, runon ja mielikuvituksen sydämellä olen tuntenut." "Vain

olematon on ihanaa", Felix Ormusson huudahtaa. "Valhe, olematon,

uneksittu maa on todella aina ollut oikea kotimaani." "Kauniimpi

kaikkia saavutuksia on kuvittelu. Se on ainoa kiinnepiste kuolleessa

mailmassa, jossa ihmisellä on kaksi verivihollista, aika ja

välimatka." Kuten Huysmansin à Rebours-kirjan sankari keinotekoisessa

valtamerilaivassaan, niin asustaa Felix Ormussonkin eräänlaisessa

mielikuvituksen ja unielämän lasikehässä, jonka särkymistä hän pelkää.

"Yhä hauraammaksi kuluu ajatuksen hankauksesta lasiseinä, joka eroittaa

olemisen olemattomuudesta. Kerran leikkaa armoton timantti illusioonin

kuvastimen puhki. Ja mitä silloin?" Todellisuus, realiteetti, on

hänelle aina tuottanut vain tuskaa ja kärsimystä.

Hän on ihminen, jonka voima ja rikkaus ovat mielikuvituksessa,

abstraktisessa ajattelussa, mutta joka ei kestä vähintäkään kosketusta

todellisen elämän kanssa. Jokin tuntematon keskipakoisuuden laki

karkoittaa hänen tapaisensa ihmiset varsinaisesta elämästä, he ovat

tuomitut ikänsä kiertämään kaiken lämmön lähdettä, kuten kuu aurinkoa,

itse kylminä. He ovat avuttomia ja saamattomia elämän moninaisten

ilmiöitten ja vaatimusten edessä, niinpian kuin ne astuvat heidän

eteensä todellisuutena eikä unena. Heidän mielikuvituksensa kirjavat

siivet putoavat heti todellisuuden ilmakehässä. Lyhyesti, heiltä

puuttuu tärkein: elämisen taito.

Hänen ristiriitaisuutensa ja traagillisuutensa syntyy siitä, että

hän huolimatta elämänpelostaan ja kykenemättömyydestään kuitenkin

ikävöi samaa todellisuutta, jota hän itse asiassa halveksii ja pelkää.

Yksinkertainen, kasvimaisesti kehittyvä ja luonnollisesti sykkivä

elämä herättää hänessä kateutta. Hän kadehtii vanhaa Adamia, renkiä,

joka lyödessään seivästä maahan, ei koskaan kysy, "mikä on seiväs

semmoisenaan, mikä on seipään idea?" Onnellisia ovat hänestä ne, jotka

"syövät, juovat, nukkuvat ja synnyttävät lapsia". Ja kaunosielu Felix

Ormusson haaveksii rupeavansa maalaisrengiksi, päästäkseen katselemasta

elämää kirjallisilta ja esteettisinä näkökulmilta, samalla kun häntä

kiusaa niittoväen karheat kädet ja vielä karheammat äänet ja oma

taitamattomuutensa viikatteen käytössä.

Elämänkykenemättömyydestään huolimatta hiuduttaa häntä alituinen

elämänjano. Hän odottaa täysielämää, tämän sanan renessanssiaikuisessa

merkityksessä, kaikkien ruumiin ja hengen kykyjen täydellistä

nautintokelpoisuutta. Hän janoaa yhtä intohimoisesti täydellisyyttä,

kuin hänen toinen minänsä Friedebert Tuglas lastussaan _Pro domo mea_.

Hänelläkin on sammumaton ikävä "täydellisiin mailmoihin, kristallisiin

seutuihin, joitten yli puhkeavat kukoistukseen suuren salaisuuden ja

suuren tietoisuuden heleät kukat".

Hänellä on koko nuoren rodun elämis- ja nautinnonhalu verissään.

Hän kärsii tietoisuudesta, ettei ole tilaisuudessa kaikesta

mailmaanmahtuvasta yhdellä kertaa nauttimaan. Veneziassa soutaa

iloinen seurue gondooleilla kiinalaisten lyhtyjen valossa

suvisena yönä merelle, -- ja hän, Felix Ormusson, ei ole mukana!

Troopillisessa metsässä koittaa päivä, punaiset metsäkukot kiekuvat,

apinalauma juoksee kimeästi kirkuen yli suurten mehuisten kukintojen

kruunaamain latvojen ja karistaa oksilta ruusuisia kukkia kuin

lunta vedenpartaalla vetelehtivien krokodiilien päälle, -- ja hän

ei näe sitä! Hän tahtoisi puolen tunnin kuluessa nähdä kaikki

maanjäristykset, tulivuorenpurkaukset, kaikki tähtitieteelliset,

geologiset ja biologiset kehityskulut, mitkä miljoonan vuoden kuluessa

ovat tapahtuneet. Vielä enemmän: hän tahtoisi elämänsä kuluessa

suorittaa koko Darwinin kehitysopin käytännössä, aina amööbista hamaan

yli-ihmiseen saakka.

Hän vaivaa päätänsä mietiskelemällä, minkälainen on kiinalaisten, tämän

vanhan hienostuneen rodun rakkaus, minkälainen heidän rakkautensa

runous, heidän hyväilyjensä kulttuuri. Voiko sitä käsittää? Vai onko se

yhtä ihmeellistä, kuin hampunkukkasten rakkaudenilmaisu tai ruispellon

heilimöinti?

Felix Ormussonkin kärsii ahdistavista painajaisunista, jotka eivät anna

hänelle rauhaa:

"Koko yön vaivasivat minua pahat unet.

"Jokin muodoton ajoi minua takaa mittaamattomalla lakeudella. Se

oli monikätinen ja monijalkainen, tuhathaarainen, puun ja eläimen

sekasikiö. Yhä uudelleen ja uudelleen, monena kymmenenä muunnoksena,

silmänräpäyksessä väriään ja muotoaan muuttaen, se yllätti minut

harmailla kedoilla.

"Lakeutta leikkasivat liikkumattomat joet, joitten vesi oli

läpikuultamaton. Minä hiivin jokipolvissa, korkeassa kaislikossa. Mutta

taas, yhä uudestaan, tavoitti minut näköharha, Unien saatanallinen

seepia kymmentuhansine koipineen.

"Se tuli toisinaan pitkähiuksisena päänä. Toisinaan kuin Ilmestyskirjan

aurinko, mustine sädekruunuineen. Toisinaan taas kuin satatuhatta,

polvesta yhteenkasvanutta hoikkaa ihmisjalkaa, jotka juoksivat

nopeasti. Se seisoi joka paikassa tielläni, niinkuin ihmispuut Danten

Helvetissä.

"Eksyin sen haarojen keskellä. Ne riippuivat äärettömänä

köynnöskasvien tiheikkönä ympärilläni ja ylläni. Epätoivoisesti yritin

kiskoutua irti, mutta kietouduinkin kiinni yhä lujemmin.

"Ja niin makasin kumollani maassa, joka jäsen sidottuna. Ikäänkuin

kosteat meriheinät tai imelästi tuoksuvat naisen hiukset piirittivät

minua joka puolelta."

Felix Ormusson on kirja kaunosielusta, lähemmin sanottuna virolaisesta

vuosisadan vaihteen kaunosielusta, ehkei vielä lopullinen läpileikkaus,

mutta siihen tietoisesti pyrkivä. Kuten muuan toinen nuorvirolainen

kirjailija sanoo: Felix Ormussonin kaimoja kiertelee pitkin maata!

Mutta se on jo sellaisenaan alkava reaktsio ylenpaltista estetismiä

ja kaunosieluisuutta vastaan. Kertomuksen kuluessa Felix Ormusson,

kaunosielu, alkaa epäillä tähän asti ainoaa uskontoaan, estetismiä,

niinkuin on kerran epäillyt kaikkea olevaista. Hän hävittää itse

omatekoisen jumalansa: "Estetismi on myrkkyä. Leikki kaikkein

korkeimmalla asteella, kun siihen aletaan uskoa, on traagillinen.

Traagillisuus on siinä, että sen jälkeen sekä leikki että myös

todellinen elämä käyvät mahdottomiksi." Ja toisessa kohden: "On jotain

kauheata tuntea kauneus koko olennollaan, nähdä jumalansa kasvoista

kasvoihin. Tunkeuduttuaan taiteen peruksiin, tuntiessaan sen joka

jäsenellään, tajutessaan sen kuin uskonnon kaikilla aisteillaan, ei

onnistu enää elämä eikä taide."

Hän alkaa etsiä eetillisiä elämänarvoja siinä, missä ennen näki

vain koristeellisia, rakkaudessa, avioliitossa. Yli-ihminen Felix

Ormusson on vähällä muuttua moralistiksi, hän vaihtaa esteettisen

mailmankatsomuksensa eetilliseen. Mutta eetillisyys ei tee häntä

sen elämään kykenevämmäksi kuin esteettisyyskään. Ja lopullisen

kompastuksensa jälkeen hän heittää molemmat nurkkaan rakastettavalla

keveydellä tunnustaen:

"Elämä ei ole esteettinen eikä eetillinen ilmiö. Se on yksinomaan

koomillinen. Ottakaamme se siis sellaisena vastaan!"

Ride, si sapis! Mailma ja elämä kuvastuvat lopullisesti Felix

Ormussonille samassa ivanauruisessa, vääristyneessä asenteessa, kuin

hänen kosintakohtauksessaan, jolloin hän onnettomuudekseen sattuu

istumaan puutarhan suuren lasipallon edessä ja sen kuperassa pinnassa

näkee irvikuvaksi rujostuneen itsensä. Kaikki päättyy lopultakin

farssiin. Ranskalainen tai oikeammin kreikkalainen tapa antaa

murhenäytelmän jälkeen hullunkurinen, nauruhermoja kutkuttava ilveily,

huuhtoa pois vapauttavana nauruna elämän ankara totuus, -- siinä Felix

Ormussonin elämänfilosofian lopputulos.

Mutta turhaan yrittää Tuglas antaa tälle uni-ihmisen murhenäytelmälle

tragikomedian leimaa. Se on ja pysyy tragediana, kuinka sovittavan

koomilliselta näkökulmalta tekijä koettaakin katsoa toisen minänsä

erehdyksiä.

Felix Ormussonin, alias Friedebert Tuglasen, on hänen henkinen

rakenteensa alun alkaen määrännyt ennemmin tai myöhemmin

irroittautumaan kaikesta todellisuudesta ja siirtymään sen

ulkopuolelle, fantastiikan fosforikimmelteiseen mailmaan,

clair-obscur-valossa häämöittävine tilanteineen, -- mailmaan, joka

aikojen alusta on ollut turvapaikkana hänen kaltaisilleen uneksijoille,

ja joissa heillä on elämis- ja hallitsemisoikeus.

3.

Ei ole myöskään unohdettava, Tuglasen joutuessa lisäämään Euroopassa

vaeltavien virolaisten emigranttien lukua, tuli hänen psykologiansa

pakostakin olemaan emigrantin, maanpakolaisen. Ei ole epäilystäkään,

ettei se tavallaan ole ollut määräävää koko hänen kirjalliselle

kehitykselleen. Tuglas on monessa suhteessa velkaa maanpakovuosilleen.

Mutta varmaa on, että hän on saanut samalla tuntea emigranttielämän

lamaavat ja kielteiset puolet, irrallisuuden kirouksen. Jos osa

Noor-Eestin kirjailijoista on saanut kipeästi kärsiä olojen liikaa

ahtautta, niin on Friedebert Tuglas saanut päinvastoin kärsiä mailman

liiasta väljyydestä. Kirjailija voi ehkä pitkät ajat elää ja luoda

myötääntuomastaan havaintojen, tyyppien ja elämysten pääomasta, joka

tietysti on sitä riittävämpi, mitä myöhemmällä iällä irtautuminen

on tapahtunut; hän voi henkistä tietä jonkun aikaa ylläpitää tämän

havaintomailmansa tuoreutta. Mutta loppujen lopulta tulee kuitenkin

hetki, jolloin välimatka käy taiteellisesti surmaavaksi, sisäinen

näkemys ehtyy, ja elimellinen kosketus luonnollisen aihepiirinsä kanssa

on ainoa parannuskeino, niin, taiteellinen elinehto. Tuglas ei syyttä,

suotta Juhan Liivin runoudesta lainatulla vertauksella nimitä itseään

kohti mehiläiskekoa, kotimaata, pyrkiväksi mehiläiseksi. Epäilemättä

hän on saanut aika-ajoin pitkän ja pakollisen maanpako-aikansa kuluessa

tuntea taiteellisen ehtymisen, kuoleutumisen vaaran, jolla pitkittyvä

eristyminen, ei mihinkään kuulumattomuus, on häntä uhannut.

Hänen siirtymisensä fantastisiin aiheisiin olisi tätäkin tietä

johdonmukaisesti selitettävissä, luonnollisena seurauksena

olosuhteista. Hän oli pakoitettu siihen, se oli ainoa mahdollisuus,

mikä hänelle jäi jäljelle. Ja toden teolla, mitä kauemmin hänen

maanpakolaisuutensa kestää, sitä etäämmäksi hän etenee ulkonaisesta

todellisuudesta. Hän alkaa virolaisella naturalistisella kyläkuvalla.

Side kotikylään on vielä tuores ja läheinen, ihmisillä on vielä

mullan ja lannan haju. Senjälkeen alkaa jo etäisyys tehdä tehtävänsä,

virolainen kylä asujamineen siirtyy etäämmäksi lyyrilliseen,

impressionistiseen valaistukseen. Mutta tämäkin jo hiukan tyylitelty

idylli katoaa, ja jäljelle jää vain aineksia taruksi, myytiksi.

Ulkonaiset olosuhteet ovat kuitenkin vain jouduttaneet Tuglasen

kehitystä, joka muutenkin kaiken todennäköisyyden mukaan olisi ollut

väistämätön. Suunnilleen samoissa olosuhteissa on toinen virolainen

kirjailijaemigrantti, _Eduard Wilde_, säilyttänyt kaiken aikaa

täysiverisen realisminsa ja kotoisen aihepiirinsä. Tuglasen erikoinen

henkinen rakenne on epäilemättä jo alusta alkaen ollut olemassa; sen

voi aavistaa vaistomaisena pyrkimyksenä omaa alkuainettaan kohden jo

hänen kaikkiin eri tyylilajeihin kuuluvissa harjoitelmissaan, jotka

kuin päällekkäin latoutuneina kerrostumina, kirjallisgeologisessa

järjestyksessä ovat julkaistut teoksessa _Liivakell_ (Tuntikello).

Ikäänkuin värikäs, fantastinen kivisuoni se kulkee läpi Tuglasen

nuoruuden tuotannon.

Tuglas on oppilasvuosinaan kokeillut kaikilla mahdollisilla

tyylilajeilla. Hyvin kirjava on kirjallinen läpileikkaus, jonka

Tuntikellosta saa -- Naturalismi, uusromantismi, impressionismi,

symbolismi, kaikki viihtyvät vieretysten. Selvä ja asteettainen on

sensijaan irtautuminen todellisuudesta.

Nuoruutensa realistisnaturalistisissa harjoitelmissa, joista jotkut

kohoavat jo taiteellisellekin tasolle, on Tuglas, kuten sanottu,

vielä kokonaan virolaisessa kamarassa kiinni. Ihmisten puhe kiintyy

hänen korvaansa vielä aivan foneettisella tarkkuudella; hän ei

tarvitse minkäänlaista kaukoputkea nähdäkseen räikeän alkeellista

ihmiskekoa, jossa _Hunt_ (Susi)-kertomuksen seikkailut tapahtuvat,

tai yhteiskunnallista vääryyttä huokaavaa maapintaa, josta on

kohonnut _Hingemaan_ (Sielunmaan) ikävöinti. Kaikki on vielä lähellä

häntä, käsinkurkoitettavassa etäisyydessä. Hän on tosin tavallaan

kyllä jo kylän ulkopuolella, hänellä ei tällä alkuasteellakaan ole

kansankirjailijan perspektiivitöntä suhtautumista aihepiiriinsä; hän

katselee kyläänsä pieni, tuskin näkyvä satiirinen hymähdys suupielessä

tai sitten miltei tendenssiin vivahtavalla yhteiskunnallisella

säälillä. Mutta hän on vielä aivan äsken nähnyt sen. Hän on vielä

aivan äsken nähnyt nuo sydänmaan kylän pimeimmälle taikauskolle ja

joukkosuggestiolle alttiit ihmiset, joitten kaivoon talviyönä putoaa

susi, uppoamatta heti, vaan pysytellen hengissä ja houkutellen

koko talon patriarkaalisen, monipäisen väen aamulla virren ja

jumalansanan voimalla manaamaan itse pääpirua! _Susi_-kertomuksen

johdosta, joka alkujaan ilmestyi eräässä aikakauslehdessä, kävi muuan

talonmies toimituksessa valittamassa, että se salli kansaa pilkkaavia

kirjoituksia!

Aivan hiljakkoin on Tuglas samoin vielä tuntenut _Sielunmaan_

virolaisen kandimiehen (= mäkitupalaisen, pikkutilanvuokraajan)

elämisen ja olemisen äärimmäisen viheliäisyyden, jonka sammumaton

oman maapalstan kaipaus ei saa tyydytystään, ennenkuin hänelle

kapinaan osaaottaneena avautuu hauta, "seitsemän jalan pituinen,

neljän jalan levyinen". Kertomus on 1905 vuoden jälkikaikuja;

huolimatta epäsuhtaisesta rakenteestaan, joka panee olettamaan alkuaan

paljoa laajempaa pohjapiirrosta, on siinä kauttaaltaan voimakas ja

väärentämätön sävy. Muutamilla sivuilla, muutamilla lauseilla saa

Tuglas esiin tämän virolaiselle niin luonteenomaisen maanikävöinnin.

Kandimiehen iäkäs, haudan partaalla hoippuva isä alkaa haaveksia

"hingemaasta", jonka kruunu Siperiassa on jokaiselle luvannut: "Tuntui,

kuinka hänen äänensä värisi sisäisestä liikutuksesta, ikäänkuin hän

olisi lausunut ilmi jotain, mitä koko elinaikansa oli sielussaan

kantanut, kaikkein kalleimman, kaikkein suurimman ajatuksensa.

Sielunmaa! Millainen sana, mitä kaikkea se merkitsi! Se merkitsi

hevosta, lehmää, omaa kattoa pään päälle, vapautta veroista, vapautta

raskaasta orjuudesta..."

Niin lyhyt on vielä välimatka, joka tässä kertomuksessa eroittaa

Tuglasen virolaisesta kylästä, että sen epäkohdat, sen kärsimät

vääryydet herättävät hänessä suuttumuksen. Hän maksaa kirjalliset

kymmenyksensä ajan hengelle, kuten tekee sen henkilökohtaisestikin.

Hän on vielä etäällä Felix Ormussonin koristeellisesta näkökulmasta.

Hän tahtoo vielä parantaa ja auttaa; hänessä on vielä Hingemaan

ihanteellista, mailmanparannushaaveissa kulkevaa nuorta

kansakoulunopettaja Remmelgasta, joka on tullut tuomaan valistusta

kandimiehelle ja muille vähemmille veljille. Yhdellä sanalle: hän

_kärsii_ yhä vielä.

Monta vertaa suurempi maantieteellinen etäisyys kirjailijan ja hänen

aihepiirinsä välillä on jo niissä herkissä ja tuoksuvissa virolaisissa

kylänovelleissa, jotka muodostavat oleellisimman osan Tuglasen

kokoelmasta _Kahekesi_ (Kaksin) v. 1908. Ne ovat yhä vielä virolaista

kansanelämänkuvausta, jos niin tahtoo. Niitten henkilöt ovat virolaisia

renkejä ja piikatyttöjä, paimenpoikia ja talontyttäriä. Mutta sittenkin

on tämä virolainen kyläsisäkuva perinpohjin muuttunut. Se on nähty

kuin jostakin Rivieran mantelipuitten välitse tai Quartier latin'in

keväisten plataanien varjosta, ahdistuksettomana hetkenä, jolloin

Tuglasen "sysimusta taivas" on saanut väistyä. Ei edes ihmisten

puhe kuulu välimatkan pituuden takia enää entisessä foneettisessa

alkuperäisyydessään. Yhteiskunnallisia kysymyksiä ei enää ole olemassa,

on vain sielulliset, iäti ratkaisemattomat ongelmat.

Tuglas on näissä novelleissa jo täysi taiteilija. Kuinka suurella

hellävaroisuudella onkaan käsitelty _Tuomen helpeitten_ tarina

lapsuuden ja nuoruuden aavistelevilla rajamailla viipyvästä

tyttölapsesta Leenistä, jonka uinuvan äidillisyyden ja rakkauden

tarpeen sattuma herättää, tämän muutamassa tunnissa naiseksi varttuvan

lapsen ensin niin epämääräinen ja sitten esille puhkeava tunne, joka

kohdistuu ensimäiseen epäkiitolliseen esineeseen, joen rannalla

kalastelevaan paimenpoika Vidrikiin. Tai renki-Kustaan ja Maalin --

kaikkien Tuglasten hyvien ja avuttomien naisten nimi on Maali! --

suviöinen toisinto miehen ja naisen ikuisesta kaksintaistelusta,

novellissa _Suveöö armastus_ (Kesäyön rakkaus), näyttämönä köyhän

piikatytön aitta ja rapistunut mylly, ja kaiken yllä kesäyön hämyinen

tuntu, johon kaikki varmat ääriviivat, niin ihmisten kuin heidän

tunteittensakin hukkuvat.

Ne ovat eräänlaisia uudenaikuisia virolaisia paimenrunoelmia,

pastoraaleja, kirjoitettuja impressionistiseen, kirjalliseen

väritäplätyyliin, tunnelman seuratessa toistaan näennäisesti ilman

minkäänlaista rakennustaiteellista selkärankaa, paljaina, värisevinä

hermokuituina. Ne ovat Daphnis ja Chloë-tarinoita, siirrettyjä Hellaan

heleän taivaan alta liivinmaalaisille jokiäyräille, kreikkalaisten

sandaalien sijalle virolaiset "_pastlad_", nuoritetut virsut.

Ne ovat jo askel eteenpäin Tuglasen tiellä fantastisia mailmojaan

kohden. Ne ovat tosin yhä vielä todellisuutta, mutta hunnutettua,

utuista todellisuutta, josta jo on eliminoitu pois tarpeettomana kaikki

ulkonainen, realistinen koneisto, ympäristö, aika ja yhteiskunta.

Ne ovat kuitenkin yhä vielä kiinteässä yhteydessä elävän elämän

kanssa; mitkään symboolit eivät avarru niitten lemmenkohtausten takaa,

mikään salattu vertauskuvallisuus ei peity niitten yksinkertaisiin ja

liikuttaviin vuorosanoihin. Ne ovat lepokohtia Tuglasen tuotannossa,

kuumeunien väliaikoina kangastelevia idyllejä, joista alussa oli puhe.

Mutta ennenkuin Tuglas ennätti tähän hetkelliseen suvantoon

taiteessaan, oli hänen myrsky- ja kiihkokautensa jo paria vuotta

aikaisemmin ehtinyt purkautua teokseen, jossa monta vertaa selvemmin

aavistaa hänen taiteensa alkuelementit. Koko Tuglasen nuoruuden

tuotannossa ei ole toista teosta, jossa "virvatulten runous" liekehtisi

samalla voimalla kuin tässä varhaisessa ja epäkypsässä suolegendassa,

_Jumala-Saar, Torgla soo muinasjutt_ (Jumalan Saari, tarina

Torglansuosta), jossa Tuglasen nuori paatos ja intohimo luovat sekavan,

paikottain runollisesti voimakkaan kaaoksen.

Mistä on puhe tässä romanttisessa suotarinassa? En luulisi monenkaan

lukijan voivan heti luettuaan sen sisältöä yhtäjaksoisesti selostaa.

Siinä kerrotaan vanhasta, pakana-aikojen jumaluskossa elelevästä Esästä

(Isä, taatto), joka salaa uhraa Jumalan-Saaren entisessä uhrilehdossa,

ja hänen pojastaan, nuoresta moision työorjasta Willemistä, jonka

päässä kapinalliset ajatukset sekasortoisina itävät, kunnes ne vievät

väkivaltaiseen tekoon. Siinä kerrotaan hirmuisesta kuusiviikkoisesta

poudasta, joka uhkasi näännyttää kuivuuteen ja janoon ihmiset

sekä eläimet, ja jota vastaan papit turhaan messuin ja rukouksin

taistelivat. Ja eräissä sen kauneimmista episodeista kerrotaan nuoresta

Maiasta, joka kesken uniensa lähtee Torglan suolle pakoon moision

pehtoria, harhaillen sinne tänne, kunnes yrittää yli hyllyvän suon

saarekkeesta vilkkuvaa tulta kohden. Siellä, Jumalan-Saaren pyhässä

tammilehdossa, rukoilee yksinäinen orjavanhus arpavitsa kädessä

esi-isäinsä puiselta epäjumalalta sadetta. Yksi uhri on tarpeen,

nuoren viattoman neitseen on upottauduttava Torglaan. Ja ikäänkuin

Esan rukouksilla olisi kohtalokas, pakoittava voima, syöksyy Maia,

suunniltaan kauhusta, suosyväriin.

Mutta paitsi näitä paria, kolmea henkilöä on tässä suolegendassa

vielä muuan elävä olento, suo, Torglan suo, johon mahtuvat kaikki

elämän ja kuoleman salaisuudet, jonka mustat turvehaudat ja syvärit

elävät salattua elämäänsä, kunnes se eräänä päivänä syttyy palamaan,

viikkokausia sauhuten ja kytien.

Tässä kertomuksessa tuntuu jo Tuglasen myöhäisemmän, kypsyneen taiteen

perussävy, "intimi luonnon ja traagillinen ihmisen käsittely",

josta hän eräässä kirjoitelmassaan puhuu. Se vaikuttaa ennenkaikkea

pakolliselta, sielulliselta purkaukselta; sen hämärään symboliikkaan

pusertuu epäilemättä elettyjen tuntojen kipeys. Alusta loppuun kestää

siinä kiihoitustila, joka ei hetkeksikään laukea, vaan jännittyy

yhä uusiksi kauhuiksi, kunnes muuttuu järkensä kadottaneen työorjan

houreisiksi näyiksi.

Jumala-Saar on ikäänkuin Tuglasen taiteen nebulosa. Kesken

sekavan, suurisanaisen ja onton romantiikan kiertävät siinä vielä

kiteytymättöminä Tuglasen taiteen alkuatoomit. Monet säikeet vievät

siitä Tuglasen tähän asti taiteellisesti kypsimpään kehityskauteen.

4.

"Luoda myytti, -- siinä taiteilijan korkein päämäärä", on Tuglas

eräässä viimeaikaisessa kirjoitelmassaan lausunut. Ja toisessa

kohden hän kirjoittaa: "Olemme kadottaneet toivon kiinnittää totuus

tieteelliseen määritelmään, -- yrittäkäämme siis ainakin tavoittaa se

aavistuksina, mielialoina, unelmina. Ihmissielun _mare tenebrarum_ on

niin äärettömän syvä, ettei sitä yksikään luoti pohjaa."

Tähän uuteen taiteelliseen ihanteeseensa Tuglas selvästi pyrkii uudessa

novellikokoelmassaan _Saatus_ (Kohtalo), joka sisältää novellit

_Mailma lõpus_ (Maailman lopussa), _Inimeste sööjad_ (Ihmissyöjät),

_Vabadus ja surm_ (Vapaus ja kuolema), _Popi ja Huhuu_ ja _Kuldne

rõngas_ (Kultainen rengas). Mittaamattoman pitkä välimatka eroittaa

nykyajan aivoihmisen myytin syntymisajan jumalhämärästä, ihmiskunnan

täysin naiivista ja hedelmällisestä alkukaaoksesta, jolla yksin oli se

tarunomainen, mielikuvituksellinen suurentamiskyky, ohjaton, taivaat ja

maat täyttävä fantasia, jota myytti edellyttää. Takaisin ihmiskunnan

lapsuusparatiisiin, jossa myös myytin, jumaltarun kukka kasvoi, on

vaikea päästä, sen veräjiä vartioi oman kehityksemme keruubi. On ollut

suuria, luovia taiteilijoita, jotka ovat valaneet ikivanhoihin, koko

ihmiskunnalle yhteisiin myytteihin uuden sisällön, mutta kuinka monta

uutta myyttiä tunteekaan maailmankirjallisuus kirjapainon keksinnöstä

asti?

Ja kuitenkin ilmestyy aina silloin tällöin henkiä, jotka ikäänkuin

jollain selittämättömällä ja salaisella tavalla ovat yhteydessä näitten

kaukaisten ja kadonneitten aikojen kanssa, uneksijoita, aavistajia,

runouden löytöretkeilijöitä, jotka siirtävät runon asuma-alan

rajapyykit mielikuvituksellisiin maihin saakka.

Friedebert Tuglas on uudessa novellikokoelmassaan ottanut ratkaisevan

askeleen: kerta kaikkiaan heittänyt hyvästit kaikelle todellisuudelle.

Haurasta lasiseinää olevan ja olemattoman välillä ei enää ole olemassa.

Hän on tosin ottanut todellisuudesta mukaansa joukon ulkonaisia

piirteitä, mutta valaistus on toinen, mittasuhteet toiset. Näkyvän

ja käsinkosketeltavan todellisuuden alla ja sen takana tuntuu kaiken

aikaa toinen, monta vertaa suurempi ja kammottavampi, ja juuri tämän

näkymättömän ja sentään näkyvän todellisuuden alituinen läsnäolo

synnyttää sen ahdistavan, henkeäsalpaavan tunnelman, jota useat

Tuglasen viimeisistä novelleista ovat tulvillaan. Mittasuhteet

näyttävät alussa aivan luonnollisilta, mutta kertomuksen kehittyessä

valtaa omituinen näköhäiriö lukijan: ne kasvavatkin kuin tuntemattoman

voiman pakosta rajattomiin.

Koko ajan tuntuu kertomuksen näennäisestä realismista huolimatta

se "ilmassa kulkeva rata", josta Huysmans puhuu _Là-bas_ kirjansa

esipuheessa. Taikka oikeammin, todellisuus ja mielikuvitus sekaantuvat

erehdyttävällä tavalla toisiinsa. Kirjailijan pyrkimys on tehdä kynnys

unen ja todellisuuden välillä niin näkymättömäksi kuin suinkin,

viedä lukija kuin sidotuin silmin uuteen olemattomaan maailmaansa.

Kaikki yksityiskohdat ovat pettämättömän todellisia, mutta sellaista

maailmaa, sellaista kokonaisuutta, jonka ne yhtyneinä muodostavat, ei

ole milloinkaan ollut olemassa muuta kuin runoilijan haaveellisissa

aivoissa.

Kauhu ja ahdistus ovat nyt valta-asemassa Tuglasen mielikuvituksessa.

Mutta kauhu, jota Tuglas kuvaa, on sekin vain rajoitetussa määrin

todellista, todellisten olosuhteitten aiheuttamaa. Suurin kauhun

kiihoitus syntyy syyttä, suotta, tyhjyydestä ja olemattomuudesta,

_ei mistään_, ihmisen ollessa voimattoman sen edessä kuten kaiken

kosmillisen. Ja Tuglasen uusissa novelleissa läähättää juuri nimetön,

aavisteleva kauhu, jonka juuret ovat kaiken olevaisen käsittämättömässä

ja ristiriitaisessa tragiikassa, ja joka itsessään on kuin luotujen

reaktsio tuntematonta, vihamielistä maailmanjärjestystä vastaan. Sama

kauhu, jonka Edgar Allan Poe on saanut puristetuksi yhteen ainoaan

sanaan: _Nevermore!_

Edgar Allan Poen alkoholista ja morfiinista haltioitunut

mielikuvitus muistuu useamman kuin kerran mieleen Tuglasen viimeistä

novellituotantoa selaillessa. On eräänlaista yhtäläisyyttä suuren

anglosaksilaisen ja nuorvirolaisen uniennäkijän välillä, oikeastaan

vain heidän tuotantonsa perustunnelmassa. Poe säilyttää kesken

kauhujenkin kuvausten aina ulkonaisen tyyneytensä ja asiallisuutensa,

hänen haaveisimmatkin kangastuksensa ovat viileästi ja älyllisesti

eriteltyjä. Tuglasen tyyli on monta vertaa kuumeisempaa ja

hermostuneempaa, lyyrillisyyteen taipuvaa; sen tunnelmapingoituksessa

tuntuu varsinkin varhaisemmalla asteella venäläisten kauhunkuvaajien,

etupäässä Leonid Andrejevin, vaikutus. Mutta kauhun sisin olemus on

sensijaan kummallakin sama: kauhu olemattoman edessä.

Tuskin missään kertomuksessa on Tuglas saanut tälle kosmilliselle

kauhulle niin täydellistä ilmestysmuotoa kuin novellissa _Popi ja

Huhuu_, kertomuksessa isäntänsä kuoleman jälkeen yksinjääneistä

koirasta ja apinasta.

Vanhassa talossa asustaa taulujen, pergamenttikääröjen ja alkemististen

keittokojeittensa keskellä Isäntä mäyräkoiransa Popin ja Huhuu-apinan

kanssa. Isäntä on vanha ja raihnainen, eräänä aamuna hän lähtee

kaupungille, sulkee oven mennessään eikä enää palaja. Molemmat

eläimet jäävät oman onnensa nojaan. Popi on viisas ja filosofinen

koira, Anatole Francen Riquet'n heimoa, rajattomalla rakkaudella

Isäntäänsä kiintynyt. Isännän viisaudella ei ole rajoja. Hän menee

ulos, käsivarrellaan tyhjä kori ja palaa kori kukkuroillaan lihaa! Kuka

voisi tehdä sen paitsi Isäntä? Mutta päivä kuluu eikä Isäntää kuulu.

Huhuu-apina käy häkissään yhä levottomammaksi, ilta pimenee, Isäntä

viipyy yhä. Yhtäkkiä särkee nälkäinen Huhuu häkkinsä ristikon ja huomaa

itsensä yhdellä silmäyksellä tilanteen herraksi. Nyt alkaa mieletön ja

hurja leikki. On kuin apinan, ihmisen irvikuvan, keralla kaikki pahat

voimat olisivat päässeet irti, ja alkanut pirullinen, eläimellinen

bakkanaali. Huhuu ottaa heti herruuden talossa omiin käsiinsä,

asettautuu Isännän sijalle, makaa hänen vuoteessaan, koristautuu hänen

purppuraviitoillaan, muuttaa hänen rauhallisen työhuoneensa suureksi

romukammioksi, rikkoen ja hävittäen kaikki, mitä tielle sattuu. Vihdoin

se sattuu löytämään viinalekkerin, alkaa juoda päivät päästään, eikä

sen ilkeydellä ole enää rajoja. Se kiduttaa ja pitelee pahoin Popia,

joka on pelosta ymmällä, tuntien vaistomaisesti eron entisen ja

nykyisen Isäntänsä välillä. Popin nälkäisissä, kidutetuissa aivoissa

ei sammu muisto kadonneesta Kultaisesta ajasta ja Hyvästä Isännästä.

Mutta se on kerta kaikkiaan koira ja sellaisena tottunut pelkäämään

ja kunnioittamaan. Sillä _täytyy_ olla Isäntä, ja niin se paremman

puutteessa pitää Isäntänään hurjaa ja pahasisuista Huhuu-apinaa,

entisen Isäntänsä irvikuvaa. "Niinkuin se kerran oli ihaillut entisen

Isännän viisautta, hyvyyttä ja kauneutta, niin ihaili se nyt uuden

Isännän ilkeyttä, oikullisuutta ja rumuutta." Ja kun Huhuu kerran

ikkunan kautta varkaissa käytyään tuo kotiin korin, jossa on kimpale

veristä lihaa, niin selviää Popille lopullisesti, että Huhuu todella on

Isäntä hänkin. Niin elelevät koira ja apina viheliäistä yhdyselämäänsä

unohdetussa, yksinäisessä talossa, kunnes eräänä päivänä Huhuu löytää

räjähdysaineilla täytetyn laatikon ja heittää sen permantoon, jolloin

koko talo koirineen apinoineen räjähtää ilmaan.

Ei ole ainoatakaan piirrettä tässä merkillisessä kertomuksessa, joka

ei olisi kouraantuntuvaa todellisuutta tai ainakin voisi sitä olla.

Sellaisenakin, yksinomaan eläinsielun tutkielmana se olisi asetettava

korkealle. Mutta siinä tuntuu kauttaaltaan ja erehtymättä toinen

todellisuus, "aineen sisäinen vertauskuvallisuus", josta Tuglas kerran

mainitsee. Se kasvaa symhooliseksi runoelmaksi, yli eläinsielun

rajojen, inhimilliseen ja kosmilliseen tuskaan ja kaiken tragiikkaan

asti: Hillittömät, hävittävät voimat mellastavat maailmassa, josta

Hyvyyden henki näyttää paenneen, Ihmiskunta on avuton näitten

sokeitten ja käsittämättömien mahtien edessä, joitten vihamielisyyden

se tuntee ja sentään alistuu, säilyttäen sisimmässään kaukaisena

kangastuksena muiston kadonneesta paratiisistaan kuten mäyräkoira Popi

entisen Hyvän Isännän päivistä. Avuttomuuden tunnossa, joka valtaa

suojattoman, ihmisestä riippuvan eläimen, sen aavistaessa ruokkijansa

ja suojelijansa iäksi menneen on samaa ahdistusta, jota Maeterlinck on

kuvannut näytelmässään _Les aveugles_, sokeitten istuessa turvattomina

kuolleen hoitajansa ympärillä.

Täynnä takaa-ajon kauhua on kertomus _Vapaus ja kuolema_. Se on tarina

Rannuksesta, virolaisesta hevosvarkaasta, joka yli-inhimillisten

ponnistusten jälkeen pääsee pakenemaan vankilastaan vanhaa maanalaista

salakäytävää pitkin. Mutta käytävä ei viekkään suoraan vapauteen,

vaan holviin, jonka ikkunan rautaristikko vangin ensin on murrettava.

Päiväkausia kestäneen kidutuksen ja nälän jälkeen, jonka kestäessä

hänen silmäinsä edessä elämän kiihkoisan työn ja huvin panorama,

vain rautaristikon eroittamana, kulkee ohitse, on hänen työnsä

vihdoin suoritettu. Mutta vapaus tulee liian myöhään. Puolikuolleena

nälästä, päihtyneenä ilmasta ja vapaudesta, hän ensi työkseen surmaa

kuivan leipäkannikan takia syyttömän kerjäläisen ja vaipuu itse heti

senjälkeen hengetönnä maahan.

Koko kertomus on kuin painajaisentapainen, lyijynraskas uni. On

jo huomautettu takaa-ajotunnelman alituisesta kertautumisesta

Tuglasen runoudessa. Se palaa yhä uudelleen, milloin unessa, milloin

todellisuudessa. Ei liene erehdys edellyttää, että herkeämätön

ilmitulon ja vangitsemisen vaara, jossa kirjailija toistakymmentä

vuotta on ollut pakoitettu elämään ja sen uhalla olopaikkaansa

vaihtamaan, on jo itsessään ollut omiaan synnyttämään aivan

määrätynlaisia mielikuvasarjoja. Tuglasen novelleissa toistuu usein,

hyvin usein paon kuvaus, sokean, hillittömän paon, kuin kostottaret

kintereillä. _Jumalan saaren_ legendassa pakenee Maia, kunnes syöksyy

suosyväriin, _Felix Ormusson_ pakenee unissaan outoa painajaisharhaa,

fantastisessa novellissa _Unede kuristik_ pakenee kertomuksen

minä samoin unissaan mustia ratsastajia. Ja kertomuksessa _Vapaus

ja kuolema_ muistelee sen sankari, hevosvaras Rannus, ensimäisiä

varkausyrityksiään ja niitä seurannutta takaa-ajoa:

"He juoksivat kumarassa, hän ja harmaa vanhus, yli katajaisen nummen.

Molemmilla oli seljässä jaloista yhteen sidotut elävät lampaat, joitten

veltot päät löivät heitä vasten selkää. Kaukaa kuului koirien kaameata

haukuntaa ja ihmisten kähiseviä ääniä. -- Oli pimeä, syksyinen yö.

"Koirat lähestyivät. Niitten haukunta kaikui kahdelta puolen, ihmisten

usuttaminen kuului ihan heidän kintereiltään. Ne olivat aikeissa

piirittää heidät. He juoksivat alamäkeä kohti suota. Koirat seurasivat

heitä valittavasti ulisten, ja he olivat miltei kuulevinaan pimeydestä

ihmisjalkojen töminän. -- Alkoi sataa.

"He eksyivät suossa, mättäiden ja männynkääkkyröiden väliin. He

hyppäsivät yli mättäiden, he kahlasivat vetisessä suossa, ääneti

raahaten vaikeroivia lampaita jäljessään. He kuulivat, kuinka

takaa-ajajat samosivat pitkin pilkkopimeitä rotkoja ja huhuten antoivat

toisilleen merkkejä. -- Kylmää sadetta tuli rapisten.

"He pysähtyivät keskelle suota, molemmat kauhusta ja vilusta väristen.

Hän kuuli, kuinka vanhus rukoili. Hänen omia nuoria lanteitaan

pakoitti. Hän lankesi kumolleen yli vapisevan lampaan ja itki sen

kanssa yhdessä kuin avuton lapsi."

Epäilemättä on tässä idée fixen itsepintaisuudella palaavassa

pakokauhuisessa mielikuvasarjassa paljon persoonallista elämystä.

Kaikissa Tuglasen viimeisissä novelleissa on omituinen epäsuhde

henkilöitten verrattaisen vähäpätöisyyden ja tapahtumain suuruuden,

niitten salatun perspektiivin välillä, niin sanoakseni. _Ihmissyöjät_

on anthropofagisesta nimestään huolimatta kuvaus puolikasvuisista

lapsista, jotka joutuvat rakkauden ja kuoleman mysteerion

todistajiksi. _Kultaisen renkaan_ päähenkilö on tuiki tavallinen,

poroporvarillinen proviisori, joka kerran jouduttuaan unen ja

todellisuuden vaarallisille rajamaille, ei enää löydä poispääsyä

muuta kuin kuolemassa. Nuori laivapoika, eläimet, keskenkasvuiset

lapset, hevosvaras, ne ovat Tuglasen kertomusten sankareita. Heidän

sielunelämänsä on mahdollisimman alkeellinen ja vaistomainen. Mutta

heidän kohtalonsa ovat heitä itseään korkeammat, salaperäiset vallat

toteuttavat heissä tarkoituksiaan, he täyttävät tietämättään ikuisia

lakeja. Ja tässä tahallisessa vastakohtaisuudessa onkin suuri osa

näitten kertomusten tehoa.

Friedebert Tuglas ei kuitenkaan tunne vain kauhun päihtymystä.

Hänen eroottinen, voimakkaasti aistillinen mielikuvituksensa ei ole

sukupuoletonta kuten Poen, jolle kauhun hekkuma korvaa rakkauden.

Kauneuskin on huumausainetta, kuten haschisch tai opium, sekin

päihdyttää pään ja veren.

Kalevipojan 16:nnessa laulussa kerrotaan Kalevipojan ja hänen

tovereittensa purjehdusretkestä _Lennuk_-laivalla maailmanloppua

kohden. Ihmeellisten seikkailujen jälkeen he saapuvat Säkenien

saarelle. Sulevipoika menee asepoikineen saarta tarkastamaan, mutta

asepoika eksyykin saareen, ja valkea lintu kertoo hänen jääneen

jäämäkien ja lumilakeuksien taakse näkinneiden luo ikuiseen iloon.

Tämä episoodi ynnä Kalevipojan maailmanlopunmatkan seuraava seikkailu,

jossa urhot päätyvät Jättien maahan, "_kus ei kuulda linnulaulu_",

ja Jättineito poimii heidät vyöliinaansa, ovat antaneet pohjan,

jolle Tuglasen mielikuvitus on kutonut yhden haaveellisimpia ja

kaikissa vesikaaren väreissä kimmeltävimpiä kuviokudoksiaan,

kertomuksen _Maailman lopussa_. Kaikista Tuglasen teoksista se pääsee

lähimmäksi hänen uutta kirjallista ihannettaan: myyttiä. Tavallaan

se on samalla myös Tannhäuser-tarinan toisinto. Muitakin yhtymä- ja

vertauskohtia voisi löytää. Aivan itsestään johtuu tietysti jo aiheen

laadusta mieleen Gulliverin seikkailut jättiläisten maassa ja nuori

Glumdalclitch, niin paljon lyyrillisempi ja romanttisempi kuin Tuglasen

virolainen laivapoika onkin anglosaksilaisen älyllistä sankaria,

ja saaren Hiiglaneitsi-Venus rajattomassa rakkaudenhuumauksessaan

kuumaverisempi Swiftin tyyntä jättiläistyttöä.

Tuglasenkin laiva joutuu, samoin kuin Kalevipojan Lennuk retkellään

oudoilla vesillä yli sen rajan, missä ei yksikään ihmissielu ole

käynyt. Meren nielua seuraa pilkkopimeys, jossa laiva harhailee monta

vuorokautta; kun pimeys vihdoin hälvenee, on merenkävijäin edessä

joukko asumattomia saaria. Vene lasketaan vesille, ja seitsemän

miestä, niitten joukossa retkikunnan nuorin, laivapoika, nousee maihin

suurimmalle saarelle. Laivapoika pannaan puunlatvaan tähystäjäksi,

mutta hänen nukahtaessaan lehvien väliin, jättävätkin toverit saaren.

Yksinään saarella harhaillessaan hän tapaa ihanan jättiläisneidon,

joka vie hänet kotiinsa, missä asustaa isänsä kanssa, saaren ainoina

asujamina. Hiiglaneitsin ja ihmisen lapsen välillä herää suuri ja

kaikki hukuttava rakkaus, heidän päivänsä ja yönsä kuluvat yhtenä

ainoana rakkauden huumeena. Jättiläisneito on kuin itse luonto,

kaikkialla hän on läsnä. "Hän on kaikkialla, mihin käännyinkään,

puissa, järvissä, niityillä. Taivas ja maa olivat täynnänsä häntä...

Rehevä ruoho oli kuin hänen hiuksensa, takerruin sumujuovaan, kuten

hänen palmikkoihinsa, värisin hyllyvillä soilla, kuten hänen povellaan,

öinen pimeys oli kuin hänen syleilynsä, kalevantulien välkähdys kuin

hänen verensä tykintä." Mutta ihmisenlapsi ei jaksa kestää sielun

ja ruumiin yhtämittaista, sammumatonta paloa, hän tuntee palavansa

tuhaksi jättineidon syleilyssä, hän yrittää yhä uudestaan pakenemalla

pelastautua, kunnes vihdoinkin syöksee miekkansa Hiiglaneitsin

sydämeen, surmaten rakastettunsa. Mutta hänen palatessaan monien

harharetkien jälkeen kotikyläänsä, tuntuu kaikki hänestä pieneltä ja

ahtaalta, ikuinen ikävä polttaa hänen poveaan. "Inhimillistä, liian

inhimillistä oli kaikki ympärillä. Liian rajoitettua, liian järkevää,

liian vähäistä sille, joka on elänyt jättiläisten parissa keskellä

äärettömyyttä! -- Mitä merkitsivät minulle enää ihmisten ajatukset

ja askarrukset! Mitä merkitsi minulle ihmisen tyttären rakkaus! Otin

käteeni kulkurisauvan. Monta vuotta on kulunut. Minulla ei ole kotia."

Ja tämä toinen Tannhäuser, päästyään Venusvuorestaan, ikävöi sinne

takaisin. Hän rukoilee aurinkoa: "Oi maailman valkeus, ota tuskani

säteeseesi, vie ikäväni merten taakse! Olen pieni ja väetön, mutta

jollen jaksa elää siellä, salli minun ainakin sinne kuolla!"

Lyhyt selostus ei kykene antamaan minkäänlaista aavistusta tämän

kertomuksen kauneuksista, joita siellä täällä häiritsee liiallinen

lyyrillisyys. Siinä on paikkoja, jotka muistuttavat Korkean Veisun

rytmillistä ja innoittunutta proosaa. Mutta siinä on myös toisia

kohtia, joitten havainnollinen selkeys johtaa mieleen vanhojen

klassillisten kertomataidon mestarien tyylin.

Näytteeksi jälkimäisistä saakoon sijansa seuraava kuvaus kertomuksen

alusta:

"Äkkiä näimme laivan keulan edessä jotain mustaa kohoavan. Se läheni

ja kohosi huimaavalla kiireellä, ja ennenkuin ehdimme säikähdyksestämme

toipua, se oli meistä vain muutaman kymmenen soutuvälin päässä.

"Se oli vedestä pystysuorana kohoava sysimusta seinä, jonka yläreunaa

silmämme ei selittänyt. Se ei ollut kallio eikä pilvi.

"Ennenkuin ehdimme mitään ajatella tai tehdä, syöksyi laiva täysin

purjein päin muuria. Jähmetyimme kuoleman kauhusta, suut avautuivat ja

kolmestakymmenestä rinnasta tunkeutui epätoivoinen parahdus.

"Mutta odottamaamme yhteentörmäystä ei kuulunutkaan. Sensijaan

tapasimme itsemme tuokion kuluttua äärettömästä pimeydestä.

"Toinen olotila seurasi niin äkkiä toista, ettemme ehtineet edes

kaikkein äskeisimpiäkään tapahtumia kummeksua, kun jo uusi meidät

yllätti.

"Ensiksi luulimme kukin putoavamme laivasta tyhjyyteen, mutta

sitten tunsimme seisovamme liikkumattomina samalla paikalla, missä

silmänräpäystä varhemmin.

"Ei ainoatakaan ääntä eikä kajastusta miltään taholta. Odotimme hetken

hievahtamatta: kuulimme vain toinen toisemme hengityksen.

"Olimme joutuneet tyhjyyden valtakuntaan. Se oli kammottavampaa kuin

myrsky, kuin kaikki muu. Se kävi yli ymmärryksemme.

"Kului kauan aikaa, ennenkuin siihen totuimme.

"Aluksi uskalsimme vaivoin liikahtaa. Sitten kuljimme laivan ristiin,

rastiin, köysistä kiinnipidellen ja toisiimme törmäten. Laiva oli eheä

ja kuitenkin tuntui siltä, kuin olisi keulasta perään ollut kokonainen

matka.

"Sitten johtui mieleemme sytyttää tulisoihtu. Mutta se paloi aivankuin

veden alla, ilman säteitä, ja valaisi vain jonkun vaaksan verran.

Emme voineet nähdä edes tulisoihdun pitelijää, vaan ainoastaan hänen

kalkinvalkean luisen käsivartensa. Ja se näky oli niin kammottava, että

kaikki kuin yhdestä suusta huusimme: 'sammuttakaa, sammuttakaa!'

"Alkoi kaamea, sanoin selittämätön, järjellä käsittämätön elämä.

"Kuinka kauan tässä pimeyden valtakunnassa viivyimme, en tiedä. Ehkä

monta päivää. Kadotimme käsityksen ajan kulusta. Ajatuksemme olivat

seisahduksissa kuten laivakin.

"Olimmeko enää merellä? Eikö keinunut laivamme äärettömässä

avaruudessa? Yläpuolella meren, pilvien päällä, maailmojen päällä?

Tunnustelimme meloillamme, ne eivät ulottuneet enää veden pintaan.

Sitten viskasimme ankkurin yli laivanpartaan, -- se katosi

loiskahduksetta kuin tyhjyyteen sukeltaen.

"Suuri välinpitämättömyys valtasi meidät.

"Puhelimme vain sen verran, että tiesimme vielä olemassa olevamme.

Aavistimme ajan kuluvan vain ruokahalumme kasvamisesta aterian jälkeen.

Teimme kaikki käsinkopeloiden ja totuimme siihen.

"Joskus juolahti päällämme ajatus, että kaikki oli kuten olla piti, me

itse vain olimme viimeistä miestä myöten sokeutuneet.

"Enkä tosiaankaan tiedä, kumpi mahdollisuus olisi ollut

kauhistuttavampi.

"Silloin tunsimme äkkiä taas voimakkaan tuulenpuuskan halki pimeyden.

Kuulimme, kuinka köydet pingoittuivat, ja mastot ratisivat. Tunsimme,

kuinka laiva äkkiä kiireesti syöksyi eteenpäin, veden kohistessa

keulassa.

"Kiirehdimme joka mies taas paikoillemme, perämies peräsimen ääreen

ja kaksikymmentä miestä soutotuhdoille. Ja taas tapahtui ihme: hiljaa

liukui laiva pimeyden valtakunnasta valkeuden maille.

"Kukaan ei puhunut pitkään aikaan mitään. Katselimme vain vaieten

toisiamme. Olimme käyneet kalpeiksi ja laihoiksi, ja sanaton sääli

toinen toistamme kohtaan täytti sydämemme.

"Tunsimme lämpöä, ilma oli pehmeä ja hyväilevä, niin että hengittäessä

kuin päihdyimme.

"Näytti olevan aamu. Meri oli valkeansininen ja autereinen. Vesi kuulsi

syvälle. Taivas kaareutui päittemme päällä sinisenä kupuna.

"Laivamme ympärillä oli lumivalkeita kukkia jotka puhkesivat meren

pinnassa kuin veden silmät. Koitimme niitä katkoa, mutta ne eivät

murtuneet, vaan sensijaan venyivät niitten varret arvaamattoman

pitkiksi. Ne tuoksuivat vienosti ja suloisesti."

Mutta millaisia kauneudesta väräjäviä näkyjä Tuglasen mielikuvitus voi

luoda, siitä pari näytettä:

"Hän tuli veden halki. Näin hänen lanteensa laineissa, hänen rintansa

vaahdossa.

"Hän tuli suurten lintujen parvessa. Niitten siniset siivet

leyhyttelivät hänen kaulansa ympärillä. Ne nokkivat suuria

heleänpunaisia marjoja, joita hän piteli huuliensa välissä kuin

helmiketjua.

"Sitten hän singahutti kaksin käsin linnut ilmaan, kuin kukkakimput,

ja tarjosi huulensa minulle. Ympärillämme olivat linnut vesikaaren

värisenä vihmana."

Tai toinen kuvaus Hiiglaneitsistä, -- suuripiirteinen panteismissään:

"Ja minne meninkin, -- aina löysin hänet edestäni. Hän oli kaikkialla

kuten luonto. Hän oli kuin mäenkukkulat, kuin mättäät, kuin niitut

vuorien välissä.

"Hän loikoi nurmilla. Hän ojensi kätensä minua kohti kuin oksat. Hänen

silmänsä sinertivät kuin lähteet kukkuloitten välissä. Tuuli ajeli

hänen hiuksiaan kuin hattaroita.

"Näin hänen rintansa kuin kotiseutuni hiljaiset kukkulat."

Baudelairella on säe runossa _La géante_ (Jättiläisnainen):

"Dormir nonchalamment à l'ombre de ses seins,

Comme un hameau paisible au pied d'une montagne."

Unen todellisuus, unen oikeutus elävän elämän rinnalla, -- siinä

näitten fantastisten novellien kertosäe. Lukijan osaksi jää koettaa

käsittää ihmishengen haaveisintakin harhaa, seurata sitä sen

odottamattomillakin odysseioilla. Jos kerran ihmissielun sokkeloissa on

tilaa tällaiselle tuskalle ja ahdistukselle, tällaisille kuumeisille

kauneusnäkemyksille, niin täytyy sitä olla taiteessakin.

5.

Brandes on puhuessaan J.P. Jacobsenin tyylistä nimittänyt sitä

"väkeväksi tunnelmajuomaksi." Tällaista tunnelmajuomaa on parhaina

hetkinään myös Friebebert Tuglasen värikylläinen ja soitannollinen

proosa.

Tuglasen kielivaisto on ennenkaikkea soitannollista laatua, hän

rakastaa ääntiöitten ja kerakkeiden sopusointua sellaisenaan. Hän

on kirjoittanut "sanan salaperäisestä kauneudesta." Sanat ovat

hänelle kuten eri soittimia, viuluja, torvia, puupuhaltimia, joitten

yhteissoitosta syntyy tyylin orkesteri.

"Tyylin pitäisi olla, paitsi kevyt, selvä ja jalosukuinen,

vielä jokaisessa yksityisessä sanassaankin taideteos", hän

kirjoittaa. Ja toisessa kohden: "Seulon kieltä kuin kultahietaa."

Tuglaseen, kuten Juhani Ahoonkin nähden, voisi puhua erityisestä

sanasoitannollisuudesta, sanakorvasta, joka ei edellytä varsinaista

sävelsoitannollisuutta, vaan päinvastoin usein voi yhtyä suoranaiseen

epämusikaalisuuteenkin. Tämä sanakuulo on Tuglasella hyvin

kehittynyt. Eritellessä hänen lauseitaan sanasoitannollisuuden

kannalta, hämmästyisi epäilemättä sen työn tietoisuutta, joka on

luonut näköjään niin vaivattomasti luistavat lauseet. Sanalliset

sointuvaikutukset ovat niissä varmaan monta vertaa harkitumpia

kuin voisi edellyttää. Tuglas on tietoisesti kehittänyt kielessä

piileviä sointumahdollisuuksia, jotka alkusointuun taipuvassa viron

kielessä -- samoinkuin suomenkin -- jo itsessään ovat suuret. On

ihmeellistä nähdä, kuinka hienoja vivahduksia tulkitsemaan pystyy

Tuglasen käyttämänä kieli, jolle äsken vielä riitti talonpoikainen

arkisanasto. Tuglasen suhde kielenuudistukseen on täysin myönteinen,

mutta samalla pidättyvä; erehtymättömällä ja valikoivalla aistilla

hän on omaksunut uudistusehdoituksista kaiken, mikä on ollut omiaan

korostamaan hänen lauseensa soitannollisuutta ja hänen tyylinsä

tunnelmapitoisuutta. Mutta hän on aivan liiaksi taiteilija ja

erityisesti juuri sanataiteilija, mennäkseen äärimmäisyyksiin;

hän ei koskaan uhraisi lauseen, tuskinpa sanankaan selvyyttä ja

helppotajuisuutta, kielenuudistaja ei voita kirjailijaa hänessä. Hän

ei milloinkaan antautuisi uhkarohkeisiin kielellisiin kokeisiin,

kuten Aavik tai Ridala. Hän saattaa kyllä, kuten novellissa Popi

ja Huhuu, tehostaakseen tunnelmaa ja kuvatakseen alankomaalaisten

Boschin ja Brueghelin mielikuvituksellisia tauluja, luoda fantastisia

sanoja, kuten _tulikivenlento_ tai _rakkolentäjä, nenäjalkainen,

siipiankerias_, vieläpä puhtaasti sanakoristeellisista syistä lisätä

tähän eriskummallisten olioitten luetteloon sanan "_muik_", jolla

ei viroksi ole mitään merkitystä, yksinomaan koska se äänteellisten

ominaisuuksiensa ja tuntemattomuutensa takia hänessä herättää käsitteen

jostain salaperäisestä ja mielikuvituksellisesta! Mutta yleensä

hänen kielensä on, kaikesta sanarikkaudestaan huolimatta, selvä ja

helppotajuinen, ja hänen kieleen tuomansa murresanat -- enimmäkseen

hänen tarttolaisen kotiseutunsa murteesta -- taiteellisella maulla

valittuja. Jos Viron nykyisessä kielellisessä murroskaudessa ylipäänsä

on mahdollista ajatella tulevaisuuden tulikokeen kestävää proosaa,

niin se on epäilemättä Friedebert Tuglasen. Sillä on eräänlainen

taiteellisuuden ja taiturimaisuuden luoma koskemattomuus joka

tulee suojelemaan sitä, vaikka kielen kehitys saavuttaisi vieläkin

huimaavamman vauhdin kuin nykyään.

Tuglasen proosan teho ei kuitenkaan suinkaan ole yksin hänen

kielenkäyttönsä ansiota. On nimittäin erikoisesti alleviivattava

juuri tämän proosatyylin tehoa, _suggestiovoimaa_, sen kykyä

herättää tunnelmia. Se riippuu epäilemättä sen omasta suuresta

tunnelmapitoisuudesta, sielullisesta kiihoitustilasta, affektista,

jossa se on luotu, ja josta jo edellä on ollut puhe. Tämä kiihoitustila

on ollut niin voimakas, että sanoissa ja lauseissa on vielä tuntevinaan

sen värinän. Se voi toisinaan tehdä Tuglasen proosan levottomaksi,

läikehtiväksi, liian lyyrilliseksi, mutta suotuisina hetkinä se antaa

sille aivan erikoisen sähköisyyden.

Toinen Tuglasen proosan pääominaisuuksista on sen ehdoton taipumus

tyylittelyyn. Tuglasen tyyli pyrkii aina koristeellisuuteen,

olkoon kysymys luonnosta tai ihmisestä. Hänellä voi tavata

pieniä maisemapiirroksia, jotka vaikuttavat koristeellisesti ja

perspektiivittömästi kuten japanilaiset maisemamaalaukset, esim. kuvaus

kolmesta järvestä _Ihmissyöjät_-kertomuksen alussa. On sangen vaikea

eritellä, millä taidekeinoilla Tuglas saa aikaan tämän haluamansa

vaikutuksen. Nähtävästi ovat realistiset piirteet harvennetut ja

yksinkertaistetut, josta samalla seuraa muutamien jäljelle jääneitten

piirteitten erikoinen korostus. Juuri luontoa katselee Tuglas todella

aivan yksilöllisen temperamentin läpi. Ja tämä temperamentti on

kuin värillinen lasi: se antaa maisemillekin värinsä. Huomattavaa

on juuri väriä kuvaavien adjektiivien runsaus Tuglasen proosassa,

hänellä on niitä paletin täydeltä. Tuglasen värirakkaus uloittuu

virolaiseen maisemaankin, joka hänen kuvaamanaan poikkeuksetta on

aina hieman tyylitelty; siihen on aina pirahtanut pisara kultaa ja

purppuraa tekijänsä mielikuvituksellisesta sielusta. Itsekin hän puhkee

ihmettelyyn: "Onko tämä kotimaata eikä Välimeren rannikkoa? Nämä

ultramariinin siniset metsät, punahohtoiset kukkulat ja sinipunervat

vedet... Ja nuo hennot, puhtaat viivat, jotka ikäänkuin taiteilijan

kultainen sivellin on vetänyt yli taivaan, veden ja maan." (Felix

Ormusson.)

Taikka novellista _Ehtootaivas_:

"Oli taas muuan noita ihmeellisiä, alakuloisia iltoja, jolloin

kukkuloitten piirteet olivat kuin hyhmettyneeseen vereen kastetut, ja

harvojen, mustien puitten rivi häipyi ehtootaivaan punaan salaperäisenä

pylväskäytävänä, -- jolloin ilma oli niin tyyni ja kuulas, että kaukana

taivaanrannalla näkyi jokainen punainen kasteheinän tähkä. Viimeisissä

maata tavoittavissa auringon säteissä kimalsivat himmentyneet

akkunaruudut kuin sinervässä tulessa."

Romaani Felix Ormusson on täynnä tällaista hellävaroin tyyliteltyä

maisemarunoutta, tuiki persoonallisia näkemyksiä, joitten runollinen

pitoisuus on monesti suurempi kuin loppusoinnuilla ja poljennoilla

varustettujen.

"Tuntuu kuin olisivat itse auringonsäteetkin tuoksuneet ihmeellistä,

kultaista ja verhottua tuoksua."

"Ihmeelliset illat, jolloin päiväinen auringon helle ja maasta nouseva

huumaus vaihtuvat veressämme ihanaksi raukeudeksi. On kuin kävisivät

kaikki päiväiset muistot, ajatukset ja unelmat, selkiytyäkseen

alakuloisuuden heleäntuskaiseksi viiniksi."

"Kahden puolen vieressäni kohosi seinämänä vilja. Tuhannet hennot

tuoksut nousivat maasta, kuten tavoittamattomat tunnelmat. Korsi keinui

ääneti kuin unessa."

Kuinka monta vertaa realistisempaa onkaan esim. Juhani Ahon

maisemamaalaus, ja samoin Ridalan saarenmaalainen maisema!

Mutta Tuglasen taiteen rajoitukset ja vaarat ovat läheistä sukua hänen

tyylinsä suurimmille avuille, ne kasvavat samoista ominaisuuksista,

jotka toiselta puolen luovat hänen tyylinsä kiistämättömän tehon.

Tuglasen hermostunut, väräjävä, slaavilaisen pehmeä proosa eksyy

usein retooriseen kaunopuheisuuteen, eräänlaiseen sananpalvontaan.

Se on usein ylen kaunosanaista, ylen sointuvaa, ylen korupuheista.

Sen ornamentiikka on toisinaan liian runsas, siihen määrin, että

se tuntuu häiritsevältä odottaessa asiallista, reaalia ajatusta,

_paljasta_ ajatusta, niin sanoakseni. Sen vaara on, kuten sanottu,

lyyrillisyydessä. Se sopii erinomaisen hyvin ilmaisemaan tunnelmaa,

mitä kyllästetympää, mitä sisäisesti liikkuvampaa, sitä parempi, sen

loistokohtia ovat juuri tällaiset tunnepyörteen, tunnepäihtymyksen

kuvaukset. Mutta häiritsevää on sen liiallinen lyyrillisyys, sen

taipumus ekstaasiin ja huudahduslauseisiin, silloinkin, kun sisällys

ei vaatisi niin lyyrillisiä ilmaisumuotoja. Varsinkin on Felix

Ormusson rikas näistä ah-lauseista, jotka liian usein käytettyinä

tuovat tyyliin äitelän ja hentomielisen vivahduksen. Tuglasen

sormiharjoituskokoelmasta _Liivakell_ voi nähdä, minkälaiseen väärään

lyyrillisyyteen ja kielelliseen sulosointuisuuteen hänen tyylinsä on

alkujaan ollut vaarassa hukkua. Mutta niinkin myöhäisessä ja kypsässä

teoksessa kuin _Mailma lõpus_, jossa kuitenkin pyrkimys tyylipuhtauteen

ja yksinkertaisempaan sanontaan kertovissa kohdin on niin selvä, on

kuitenkin paikoittain alkusoinnun käyttö vielä suorastaan rasittava.

Vielä paljoa suurempi vaara on Tuglasella tyylittelytaipumuksessaan.

Kaikki on vaarassa muuttua hänellä koristeelliseksi, niinkin

koristeelliseksi, että selittämätön, raikas henkäys, joka aina

uhoo kaikesta todella elävästä taiteesta, ei aina tunnu. Felix

Ormusson näkee kerran unta ratsastavansa sähköllä käyvällä

puuhevosella; ja valitettavasti on tässä kirpeässä itseivassa

hitunen totta: eletyn tunne ei ole aina aivan ehdoton Tuglasen

teoksissa. Se ei suinkaan riipu hänen viimeaikaisesta aihepiiristään.

Huimaavimmankin mielikuvituksen tuote voi olla elettyä; niin on Poe

epäilemättä yksityiskohtaisesti kärsinyt ja kitunut unihoureensa,

miten epätodellisilla aloilla ne liikkuvatkin. Aitouden tunne

riippuu yksinomaan elämyksen intensiivisyysasteesta eikä sen

todellisuusmahdollisuudesta. Mutta sellainen mustasukkaisuuden ja

murhanhimon kuvaus kuin Tuglasen novelli _Vilkkuva tuli_, ei kaikesta

tunnepingoituksestaan huolimatta tai ehkä juuri sentakia vaikuta eletyn

voimalla, vaan enemmän tai vähemmän keinotekoiselta.

Tyylillinen korutaide viehättää Tuglasta usein liiaksi, siihen määrin,

että hän toisinaan etenee vaarallisen etäälle elävästä elämästä, kaiken

taiteen alusta ja lopusta. Oleellisin ero realistin ja romantikon

välillä lienee se, että jälkimäinen destilloi elämän useampaan

kertaan kuin edellinen. Mutta Tuglas joutuu tyylittelypyrkimyksessään

destilloimaan elämän toisinaan niin tarkoin, että siitä pääsee

haihtumaan elävän elämän ihmeellinen iluidumi. Hänen vaaransa on

taituruus.

6.

Friedebert Tuglas on taiteessaan paraikaa tienristeyksessä, kuten

Gustav Suits, kuten Noor-Eesti kokonaisuudessaan. On kuin jokin

muutos, suunnan, muodon tai sisällön vaihdos taas olisi tekeillä hänen

taiteessaan, ikäänkuin hänen tämänkertainen kiertokehänsä alkaisi

taas olla loppuunsuoritettu. On taas uudenetsintää, irtipyrkimystä,

ikäänkuin ankkuriköysien levotonta liikehtimistä hänen teoreettisissa

kirjoitelmissaan, joissa kaikki taidesuunnan vaihdokset aina ovat

varhemmin tuntuneet kuin hänen novellituotannossaan.

Tuglasen aivot näyttävät työskentelevän ikäänkuin monissa eri osissa,

ainakin ne ovat aika ajottain aivan eri vireessä: näkemyskyvyn ohella

esiintyy erittelevä, punnitseva äly. Tällainen yhdistelmä ei ole

niin harvinainen kuin voisi luulla; hyvin selvärajaiseen muotoon se

oli kehittynyt esim. juuri Edgar Allan Poella, joka ei säikkynyt

tieteellisesti erittelemästä edes omaa deliriumiuntaan, _Korppi_-runoa.

Suomalaisessa kirjallisuudessa on _Eino Leino_ näkyvimpänä esimerkkinä

siitä, kuinka eri päätepisteitten välillä, älyn ja mielikuvituksen,

runollinen lahja voi liikkua.

Voi olla, että nämä kaksi niin erinlaista aivotoimintaa erityisissä

tapauksissa voivat esiintyä yhtaikaa; useimmiten ne epäilemättä ovat

vaihtoehtoisia keskenään, toisen aivotilan kestäessä pysyy toinen

latenttina. Voisi sanoa, että ne melkein aina esiintyvät toistensa

kustannuksella. Niin erinlaisia kuin ovatkin, kuluttavat ne kuitenkin

samaa aivoenergiaa.

On luovia taiteilijoita, jotka eivät koskaan suinkaan ole edes

yrittäneetkään tehdä itselleen tai muille selkoa niistä salaperäisistä

ja hämäristä laeista, jotka täyttyvät heidän taiteessaan. Onko

Shakespearelta, onko Aleksis Kiveltä jäänyt riviäkään selitykseksi

heidän teostensa synnyn sisäisistä ja ulkonaisista vaikutteista?

Brandes on suorittanut yhden ihmeteltävimpiä suurtöitään tunkeutuessaan

intuitsionsa neroudella Shakespearen teosten takaiseen mailmaan,

mutta yhtäkään vihjausta, yhtäkään suoranaista ohjetta ei hänellä ole

ollut apuna. Ensi katsaukselta voisi luulla, että vain juuri nämä,

ikäänkuin tiedottomasti, naivisti luovat taiteilijat, joille kaikki

taiteen teoria näyttää olevan olematonta, muodostaisivat taiteen ainoan

ja varsinaisen valiojoukon. Mutta heidän rinnallaan on toisia, yhtä

todellisia, joitten luomistoiminnan rinnalla kulkee yhtä herkeämätön

askartelu taiteen teorioilla, alituinen henkinen tarve joka hetki

tietää ja tutkia oman taiteensa lait. Kuinka paljon, ottaakseni vain

suurimman esimerkin, onkaan Goethe ajatellut, puhunut ja kirjoittanut

taiteen olemuksesta!

Friedebert Tuglas kuuluu epäilemättä tähän jälkimäiseen luokkaan.

Hänellä on sama sisäinen pakko joka hetki todeta nykyinen

kehitysasteensa ja viitoittaa tuleva kehitystiensä; taiteen ilmiöt

askarruttavat hänen aivojaan yhtä suurella intensiivisyydellä kuin

elämän ilmiöt. Niin, hänen puhtaasti taideteoreettinen lahjansa

on tuotteliaisuuden kannalta ollut joka tapauksessa koko joukon

anteliaampikin hänen varsinaisesti luovaa kykyään.

On oikeastaan sangen vaikea tuntea Tuglasta hänen teoreettisista

kirjoitelmistaan. Niitä on tosin kahta lajia: suurempia, perinpohjin

eritteleviä tutkimuksia ja vähäisiä pikkukirjoitelmia, intiimejä ja

impressionistisia, ikäänkuin otteita tai jatkoa Felix Ormussonin

päiväkirjalle, eräänlainen jatkuva kirjallistaiteellinen _journal

intime_.

Edellisissä, joista tärkeimmät ovat monografia virolaisesta

runoilijasta _Juhan Liivistä_ v. 1914, tutkielma virolaisen realismin

edustajista _Eduard Wildestä_ ja _Ernst Petersonista_ v. 1909 ja

_Kirjallisesta tyylistä_ v. 1912, osoittautuu Tuglas Gustav Suitsin

ohella Viron terävimmäksi kriitilliseksi kyvyksi ja esseistiksi.

Aivan toinen henkinen fysiognomia kuin Tuglasen kuumenovelleilla

on näillä selvillä, älykkäillä ja kirkkailla tutkielmilla. Juuri

Tuglasen novellien pääasiallisin tunnus, sielullinen kiihoitustila,

sairaalloinen hermojännitys puuttuu tykkänään, koko "sielun yöpuoli",

josta alussa oli puhe. Kaikesta Tuglaselle niin ominaisesta

hermoherkkyydestä ei ole muuta jäljellä, kuin eräänlainen, jos niin

tahtoo, erittäin herkistynyt ja miltei aina oikeaan osuva vaisto

taiteellisten ilmiöitten arvioinnissa. Kuitenkaan ei tämä äly koskaan

vaikuta viileältä eikä järkeilevältä, ei edes silloin kun sen

kieltämätön satiirinen juova esiintyy selvempänä kuin tavallisesti.

Jos voi puhua älyn intohimoisuudesta, niin on Tuglasen äly sitä.

Sen silmiinpistävin erikoisominaisuus on taipumus kärkilauseeseen,

aforismiin, ja eräänlainen mielellään hieman paradoksaalinen sanonta.

Koko joukon hermostuneempi sävy kuin näissä rauhallisissa, suurella

tunnollisuudella ja syventymisellä suoritetuissa tutkielmissa, on

Tuglasen esteettisissä pikkukirjoitelmissa, joita hän varsinkin parin

viime vuoden kuluessa on sinne tänne sanomalehtien ja aikakauskirjojen

palstoille siroitellut. Ne ovat eräänlaisia kirjallisia _hors

d'oeuvres_, kevyen ja liikkuvan älyn luomia, kosketellen milloin

uudempia, milloin vanhempia taideilmiöitä, koti- ja ulkomaisia,

kirjoja ja kirjailijoita, usein vain hetkellisiä, toisiaan seuraavia

subjektiivisia kirjallisia mielialoja, kuten _Iseenesele_ (Itselleni)

tai _Kriitiline intermezzo_ (Kriitillinen intermezzo).

Tuglasen kiihkeän ja herkeämättömän uusien kauneusarvojen etsinnän

tuntee parhaiten juuri näistä pikkututkielmista. Niistä voi nähdä,

kuinka keskeytymättä hänen kehityksensä tähän asti on kulkenut,

millaisella henkisen ilmapuntari-ihmisen herkkyydellä hän ottaa vaarin

kaikista ajassa liikkuvista taiteellisista säänvaihdoksista, silloinkin

kun ne tuntuvat ainoastaan enteinä, paineena ilmassa.

Friedebert Tuglas on, kuten hänen kaunokirjallisesta tuotannostaan

näkyy, monta kertaa vaihtanut kirjallista uskontunnustusta. Tarvitaan

toisinaan suuri määrä sisäistä rohkeutta tunnustaakseen uuden

asteen kehityksessään ja kumotakseen entisen. Ei ole suinkaan aina

pinnallisuuden eikä häilyväisyyden merkki, jos taiteilija pitkin

kehitystään alati siirtyy uuteen taidekäsitykseen. Se voi olla

muodin orjailua, jokaisen oikullisen _le dernier cri'n_ seuraamista,

mutta siinä voi piillä myös varmat takeet taiteilijan ehtymättömästä

sisäisestä kasvuvoimasta.

Naturalistista tai impressionistista käsitystään taiteesta ei Tuglas

ole tietääkseni missään teoreettisesti määritellyt. Sensijaan on

hänen laaja _Juhan Liiv_-tutkielmansa kokonaan symbolismin merkeissä

syntynyt. Hän käyttää siinä jokaista tarjoutuvaa -- ja tarjoumatontakin

-- tilaisuutta tuodakseen esiin symbolistisen taideihanteensa, usein

melkein väkivaltaisesti, pääaiheen kustannuksellakin. Hän kirjoittaa:

"Symbolismi, -- se on oikeastaan eräänlaista vastakohtien runoutta,

äärimmäisyyksien taidetta. Se on viimeisiin johtopäätöksiinsä vietyä

naturalismia, joka tarjoo niin tiheän elämänmielikuvan, ettemme

loppujen lopuksi enää näe elämän ilmiöitä semmoisinaan, vaan niitten

abstraktsioita, vertauskuvia, symbooleja."

-- -- "Symbolismi -- se merkitsisi taitoa tavata rajoitetusta rajatonta

ja tämänpäiväisestä ikuista. Se olisi äärimmäisten ponnistusten,

epätoivoisten kokeitten traagillinen taide. Se on mieletön pyrkimys:

tajuta -- vaikkapa symbolien kautta, -- maailma itsenäisenä ilmiönä,

tajuta realiteetti _an und für sich_."

-- -- "Totuuden käsitteen vaihtuminen symbolin käsitteeksi, -- se oli

estetiikassa tapahtuva vallankumous."

Mutta jo vuotta jälkeenpäin hän asettuu perin arvostelevalle ja osaksi

hylkäävällekin kannalle taidesuunnan suhteen, joka hänestä äsken oli

ainoa taiteellisesti autuuttava. _Kriitillisessä intermezzossaan_ hän

kirjoittaa:

"Mutta samalla olemme uudelleen arvioineet symbolismin ulkonaiset

arvot. Sen mystilliset näyttämökoristeet ovat käyneet meistä

epäilyttäviksi. Sen 'suuret sanat' ovat meistä ikäviä. Me hieromme

ystävyyttä taas realismin kanssa. Meistä näyttää taas mahdolliselta

löytää runoutta meitä joka päivä ympäröivästä elämästä. -- Ei ole

lainkaan tarpeen, että teoksen taustana välttämättä olisi symbolistinen

syvyys".

Jo Felix Ormusson sellaisenaan oli tavallaan lopputilitystä,

estetismin jälkilaskuja. Mutta paljoa ankarammin käy Tuglas eräässä

aivan viimeaikaisessa kirjoituksessaan _Vallankumous ja kirjallisuus_

(Eesti Kirjandus 1917) tuomiolle oman sukupolvensa luoman taiteen ja

kirjallisuuden kanssa, siis samalla itsensä. Hän antaa ajastaan ja

aikansa taiteesta seuraavan sairaustodistuksen:

"Ei taitane kukaan epäillä, ettei nykyinen taiteemme ja

kirjallisuutemme olisi sairaalloinen ja kitulias olemukseltaan, samoin

kuin on sairaalloinen nykyinen sielunelämämme ja henkinen näköpiirimme.

-- Kaikkein suurinkaan nero ei voi luoda mitään, mikä ylettyisi yli

nykyisen yhteiskunnan sairaalloisen, hermokuumeisen, yhteiskunnallisen

ja yksilöllisen taistelun hä'än myrkyttämän sielullisen ilmaston. -- Ja

samalla, -- -- -- me nautimme kuitenkin tämän epäterveen, sairaalloisen

ja kituvan hengen tuotteista, sillä esteettinen aistimme on kasvanut

kuten niitten luojankin, juuri samojen kielteisten, yhteiskunnallisten

näyttämöseinien välillä eikä voikkaan ottaa vastaan muuta kuin

vastaavia emotsioita."

Mitään käsinkosketeltavan uutta, mitään valmista uuden taiteen

ohjelmaa ei Tuglasella toistaiseksi ole nykyisen taiteen vastapainoksi

asetettavana. Mutta samalla kun hänelle kangastavat terveemmät

valtiolliset ja yhteiskunnalliset olot ja niitten pohjalla uusi

vapautunut ja terveempi psykologia, samoin kangastaa hänelle uusi,

ennenkaikkea entistä terveempi taide ja kirjallisuus. Millaisten

kirjallisten johtotähtien alla tämä tervehtyminen on tapahtuva,

olemmeko lähenemässä uusklassilliselle vai uusrealistiselle ajalleko,

sen kysymyksen jättää Tuglas vastaamatta.

Lopullisesti asettamatta jää myös toistaiseksi hänen oma taiteellinen

horoskooppinsa. Friedebert Tuglasen henkinen pohjapiirros on kerta

kaikkiaan arabeski, kuten Gustav Suits sitä kerran on nimittänyt,

mielivaltainen ja yllätyksellinen, fantasian oikullinen kiehkuraviiva.