Synt. v. 1884 Saarenmaalla. Suorittanut Kaarman
kansakoulunopettajaseminaarin. Ollut kansakoulunopettajana
Länsi-Virossa ja Samarassa. Kuoli v. 1918 Tallinnassa. Teoksia: _Tume
inimeselaps_ v. 1918, _Kriitilised tundmused_ v. 1918.
1.
Jokaiseen vallankumoukseen on kätketty anarkistinen aines, äärimmäinen
tendenssi, järkähtämättömällä johdonmukaisuudella jatkettu suuntaviiva,
jonka lopullinen kohtalo on kadota kaaokseen. Kumouksellisen aatteen
täytyy työntövoiman pakosta syöksyä eteenpäin, kunnes edessä on
kaikentyhjyys. Punaista katuvarustusviiriä seuraa musta pääkallolippu
yhtä luonnollisesti, kuten musta myrkkysiemen putoaa punaisesta kukasta
Aivan samoin on kirjallisten kumousliikkeitten laita; niilläkin on
miltei aina aiturinsa, jotka vievät liikkeensä tunnussanat heille
ominaisella häikäilemättömyydellä äärimmäisiin tuloksiin; eräänlaiset
säröiset henkiset särmiöt, joitten kautta kirjalliset suuntaviivat
taittuvat. Heidän sairaalloisesti näkevä, suurentava yksipuolisuutensa,
maniaa lähenevä kiihko, millä he tarttuvat määrättyihin aatteisiin tai
mielikuviin, vaikuttaa että näissä usein jo psykiatrian rajamaille
kuuluvissa kirjallisissa ilmiöissä toisinaan voi tavata jonkun
murtautuvan suunnan aatteista ikäänkuin puhdasviljelyksessä. Liiaksi
sisäisesti kaoottisia, koskaan taiteellista kypsyyttä saavuttaakseen,
liiaksi ristiriidassa kaiken sovinnaisen kanssa, saadakseen yleisempää
tunnustusta, he ovat kuitenkin saman hengen palveluksessa hekin, mikä
heidän ympärillään etsii uusia muotoja.
Sielullinen mielenkiinto, jonka he herättävät, on ainakin yhtä suuri,
jollei suurempikin, kuin esteettinen. Heidän taiteellinen luomisensa
on sattuman varassa, kuten arpapeli, mutta he eivät siltä koskaan
heitä tyhjää silmää: onnistuessaan he luovat esteettisiä arvoja,
epäonnistuessaan mieltäkiinnittäviä sielullisia todistuskappaleita.
He ovat eräänlaisia nilkkuja kykyjä, lahjakkaisuuden raajarikkoja,
sirpaleneroja, henkisessä kasvussaan muodottomia, anarkisteja jo
aivorakenteeltaan, kirjallisia enfant terriblejä, joihin, jos kehenkä,
sopii Strindbergin hirveät sanat: "Trollens barn växa icke, de få bara
ett stort huvud och skrika."
Noor-Eestin enfant terrible sanan varsinaisessa merkityksessä oli äsken
kuollut kirjailija _Jaan Oks_. Voi olla, ettei Noor-Eestiin kätketty
vastarinnan itu ole koskaan niin rajusti ja alastomasti puhjennut,
kuin Jaan Oksin synnynnäisessä Prometheus-asenteessa, millä hän
sinkoo ajatuksensa kotkanpojan vasten ihmisiä ja jumalia. Noor-Eestin
kumouksellinen vastarinta oli järjestelmällinen ja älyllinen;
Jaan Oksin villeistä vaistoista versoi kapina kaikkea vastaan.
Hän vei sen äärimmäiseen rajaan saakka, uhmaavaan jumalhäväisyyn,
samoin kuten vei kirjallisen subjektivisminsakin, josta Fr. Tuglas
muistokirjoituksessaan huomauttaa. Oksin kirjallisen subjektivismi
oli niin johdonmukainen ja ylivoimainen, että hän lopulta ikäänkuin
täydelleen uppoaa tähän sairaaseen minuuteensa.
Jaan Oksin kohtalo oli kuolla Viron uusimman historian kaikkein
dramaattisimpana päivänä. Hänen elämänsä sammui tallinnalaisessa
köyhäinsairaalassa, viidentenäkolmatta helmikuuta 1918, jonka aamu
näki Viron kymmentuntisen tasavallan viirin raatihuoneen tornissa,
ja keskipäivä saksalaisten soturien juoksuhautakypärät. Hänen
kuolinkamppailunsa, joka itse asiassa oli vain uneen vaipumista, alkoi
kirkonkellojen tervehtiessä nuorta tasavaltaa ja päättyi Die Wacht am
Rhein'in kaikuessa. Päivä, yhtä ristiriitainen ja vastakohtia täynnä,
kuten henki, jonka se vapautti! Viikon kuluttua Oksin maalliset
jäännökset kätkettiin köyhäinsairaalan hautuumaalle. Lehti, joka toi
lyhyen tiedon hänen kuolemastaan, lisää yhtä lakonisesti: "Saattajia ei
ollut".
Elämäkerralliset tiedot Jaan Oksista ovat tällä hetkellä vielä
joka ilmansuunnalla, eikä ole luultavaa, että tämän virolaisen
kirjailijakulkurin vaiheet koskaan tulevat muodostamaan
kuukausien ja vuosien kiinteätä ketjua. Hän syntyi 1884
Parsamaan vallassa Saarenmaalla, suoritti kotisaarellaan Kaarman
kansakouluopettajaseminaarin, ja oli kymmenisen vuotta takaperin
opettajana Massun kansakoulussa Länsi-Virossa. Senjälkeen näyttää
vaellushalu tarttuneen häneen, samalla kertaa kuin kirjallinen
luomispakkokin. Hän ilmestyy eräänä päivänä Tarton nuorvirolaisiin
kirjailijapiireihin ja katoaa taas järjettömästi vuosikausiksi,
kunnes tiedot kertoivat hänen asettuneen kansakouluopettajaksi
Samaran virolaiseen siirtolaan. Siellä hän koulutoimensa ohella
kaupusteli siirtolaisille kirjallisuutta ja suunnitteli -- mirabile
dictu! -- vasikannahkavälitysliikettä. Sodan syttyessä hän joutui
sotapalvelukseen ja määrättiin Tallinnaan linnoitustöihin, mutta
sairastui ennenpitkää luumätään ja tuli siirretyksi sairaalaan, jota ei
enää jättänyt.
Hänen elämänsä viimeisistä kuukausista, jolloin hän taas pitkistä
ajoista oli jonkinlaisessa kosketuksessa uusien ja entisten
kirjailijatovereittensa kanssa, on monta vertaa enemmän tietoja kuin
koko hänen muusta elämästään yhteensä. Hänen tautiaan ei alussa heti
tunnettu, vaan hoidettiin yksinkertaisena luuvalona hieronnan avulla,
mikä tuotti sairaalle suuria tuskia. Myöhemmin, kun sen todellinen
laatu oli saatu selville, kului Oksin elämä yhdestä leikkauksesta
toiseen. Poikkeuksellista on hänen suuri välinpitämättömyytensä
ruumiillisia tuskia kohtaan, josta kaikki silminnäkijät huomauttavat,
hänen puhuessaan operatsioista kuin puunleikkaamisesta. Sekä lääkärit
että sairaanhoitajat ovat yksimielisiä ylistäessään hänen erinomaista
kärsivällisyyttään, joka ei milloinkaan puhjennut äänekkäisiin
valituksiin. Sairautensa ajalla hän -- jumalkapinoitsija -- luki
usein uutta testamenttia ja oli ennen kuolemaansa kysynyt papilta
ehtoollista. Kirjalliset ystävät pitivät tänä viimeisenä jaksona
hänestä huolta sekä rahalähetyksien että henkilökohtaisten käyntien
kautta, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä kuolemasta ypöyksinään,
kenenkään läsnäolematta.
Jaan Oks on kirjoittanut suuren joukon novelleja, -- erään arvelun
mukaan useita satoja, -- runoja sekä eräänlaisia pitkiä, suorasanaisia,
puoleksi tunnelmoivia, puoleksi filosofoivia yksinpuheluja, joita
hän itse nimittää milloin "mielialoiksi", milloin "passage"'eiksi,
paitsi sitä joitakuita esteettisiä ja arvostelevia kirjoituksia.
Vähäinen osa niistä on ilmestynyt Noor-Eestin eri yhteisjulkaisuissa
ja sanomalehtien palstoilla, viimeiset katkelmat Siuru-albumissa,
verrattomasti suurimman osan sensijaan vaeltaessa erinimisten
toimitusten paperikoriin. Tuglasen tietojen mukaan keskittyi Oksin
kirjallinen luomisaika pääasiallisesti kahteen, kolmeen vuoteen,
vuosien 1906--1909 välille, jolloin hän päivän mittaan usein taisi
kirjoittaa 3--4 kertomusta. Eräässä yksityiskirjeessä Tuglaselle
hän kirjoittaa juhlineensa kaksivuotisen kirjallisen toimintansa
vuosipäivää ja samalla lopettaneensa sadannen novellinsa. Hänen
kootut teoksensa, joitten ensimäisiä korjausarkkeja hän ei itse enää
ennättänyt nähdä, ovat alkaneet ilmestyä kirjailijaliitto Siurun
toimesta, toistaiseksi vain _Tume inimeselaps_ (Tumma ihmislapsi),
novelleja ja _Kriitilised tundmused_ (Arvostelevia tunteita), esseitä.
Ulkonaisesti Jaan Oks vaikutti epäilemättä yhtä sairaalloiselta
ilmiöltä kuin koko taiteensakin, pään oikullisesta, ettei sanoisi,
tylsämieliselle ominaisesta muodosta ja ihon vastenmielisestä
värittömyydestä alkaen koko ruumiin velttoon kitukasvuisuuteen
saakka. Harvoin on kai tilaisuudessa näkemään inhimillisen rumuuden
traagillisuutta niin säälimättömässä ja sovittamattomassa muodossa,
kuin tässä nuorvirolaisessa rumuuden runoilijassa. Yllään karkeat,
harmaat sarkavaatteet, jalassa pitkävartiset huopasaappaat, koko
ruumis yhtämittaa elehtien ja liikehtien, ikäänkuin tanssitaudin
tapaamana, alituisten hermonytkähdysten tempoessa kasvojen ja raajojen
lihaksia, sellaisena muistanevat kai useat silminnäkijät Jaan Oksin
hänen Tarton käyntinsä ajoilta. Taikka kuten Friedebert Tuglas häntä
muistokirjoituksessaan -- viimeisellä tautivuoteella -- kuvaa:
"Näin ensi kertaa nämä luunlaihat kasvot, joita valkeat näppylät
peittivät, nämä vesiharmaat silmät, punertavantakkuiset hiukset, harvan
punaisen parran ja hampaattoman suun. Näin koko tämän kurjan ruumiin
tuskasta sykkyrässä repalekasalla, povi edestä paljaana, jalat kiinni
sidottuina, vastenmielisen veltot kädet riipuksissa yli vuoteen reunan,
jonka takana oli seinää vastaan pystyssä kaksi kainalosauvaa, ikäänkuin
kerjäläisen tunnusmerkit."
Jaan Oks oli oikeassa nimittäessään itseään dekadentiksi: hän oli
todella dekadentti, ruumiillisesti ja sielullisesti, taiteessa ja
elämässä.
2.
Juuri lasta oli Jaan Oksissa, koskaan henkiseen täysimittaisuuteen
ennättämätöntä, ikänsä sairasta ja lahjakasta lasta. Hänen
päänsä paisui kuten vesipään lapsen, muodottomista ajatus- ja
tunnemolluskeista, nimettömistä himoista ja vihasta. Hänellä oli lapsen
kaikinpuolinen sekä inhimillinen että taiteellinen edesvastuuttomuus
niin elämäänsä kuin taiteeseensa nähden. Molemmat olivat vailla
suunnitelmaa, raketut kumpikin yksinomaan hetkestä, momentista. Hän
vaistoi varmasti tämän lapsiheimolaisuutensa, samalla kun hänen
sairas himonsa, kuten Dostojevskyn, ympäröi lapsen eroottisella
mielikuvituksella. Ei ole suinkaan sattuma, että hän sekä runonsa
että proosansa luonteenomaisimmissa saavutuksissa tuntee lapsena.
Yhdessäkään runossa ei hänen synnynnäinen Kullervotunnelmansa ole
saanut niin kirouslinkoovaa muotoa kuin runossa Lapsuus; yhdessäkään
novelleistaan ei hänen aavistuksensa ole vienyt häntä niin lähelle
ihmissielun alkuviettejä, kuin kertomuksessa Tumma ihmislapsi.
Tässä lyhyessä, alun toistakymmentäsivuisessa novellissa on epäilemättä
Oksin koko kohtalotragiikka.
Harmaassa, sateeseen ja lokaan uppoavassa kylässä, jota Oks niin
mestarillisesti on kuvannut toisessa novellissaan _Kylä_, on
ummehtunut koulutupa, täynnä raskasta höyryä ja katkua, missä
"taivutetaan selkärankoja", "keitetään neitsyeellisiä aivoja",
sorvataan väkivaltaisesti pehmeitä lapsensieluja. Mutta näitten
mustina pääskynpoikina riveissä kykkivien ihmislapsien joukossa on
muuan, jonka aivoissa kasvaa nuori ja villi kotkanpoikanen. Tällä
vähäisellä ja synkällä maalaispojalla, jonka silmät olivat kuin
kysyvät kuilut, oli "vastalausehampaat", jotka hän sopivassa ja
sopimattomassa tilaisuudessa iski joka ajatukseen. Häntä vainotaan ja
kidutetaan sentakia, mutta se ei estä häntä päästämästä yhä uudelleen
teräväkyntistä kotkanpoikaansa vasten vihatun kasvattajan naamaa. Mutta
eräänä päivänä hän tekee julkean ja ennenkuulumattoman teon: hänen
kotkanpoikansa uskaltaa kajota itse jumaluuteen! "Nyt löi ihmisten
kesyttäjä kotkanpojan irtipäästäjää nenälle, suulle ja korville. Sitten
heitettiin pieksetty nahka kyläkujalle kuolemaan."
Pahoinpidelty, kapinallinen lapsi sensijaan pakenee ihmisiä ja heidän
elkeitään korpeen, missä "taivaan suuret, haikeat silmät eivät himoitse
eivätkä nuhtele". Hänet tuodaan kotiin, hän pakenee uudelleen,
kahdesti, kolmasti, koko kylän väki hälyytetään etsimään, ja kotiin
tuotua hänet suljetaan rangaistukseksi koppiin. Mutta kevään tullen
lapsi karkaa vielä viimeisen kerran. "Villin vaellushalun kiduttamana
lapsi lankesi jo ensimäisenä päivänä monta kertaa kumoon. Jälkeenjäänyt
elintarmo ehätti taas, kiipesi poikaseen, kiskaisi käppyräisen ruumiin
mullasta pystyyn ja nelisti huimasti, tätä möhkälettä tärisyttäen,
tyrkäten, kuluttaen."
"Kun tuo tumma Jokin taas kerran lapsen pystyyn kiskaisi, oli yö,
ja kaikki ympärillä oudompaa ja huvittavampaa. Oli niin itsepäisen
vapaata: säpin putoamista ei kuulunut."
"Mutta viheliäinen ääni siellä sisuksissa, suussa ja jäsenissä, -- se
odottakoon tyydytystään, kunnes kaikki juhlat on juhlittu." --
"Hän ei hakenut mitään, eikä keväällä olekkaan mitään löydettävissä,
mikä muistuttaisi mieleen tyhjänpäiväistä syömistä. On vain
salaperäinen värinä oudoissa kohdin, unenkaltainen syyhytys, ikäänkuin
tikkujen pistävä hipaisu. Ei ole mitään. Kaikki menee ohitse. Kaikki
tuntemattomat kouristukset ruumiissa, polte kurkussa, rauhattomuus joka
suonessa." -- --
"Ei ole mitään erikoista. Hyvä vain, että on sellainen oudon-outo
leposija, ja niin tiheät katajat väkevässä savimullassa."
Ja tämä tumma ihmislapsi, jonka vapauden vietti on suurempi
elämisenkin intohimoa, kuolee sankarillisesti nälkään, maksaen
vapaudenpäihtymyksensä ilman vähintäkään napinaa hengellään.
Sama sietämätön, surmaava ympäristö, ja sen yli kasvavan yksilön
traagillinen vapausvaisto on samoin _Kylän_ johtoaiheena. Millaisella
vihaisella huolellisuudella onkaan kuvattu tämä saarenmaalainen kylä:
"Hukkuva keto kuin häviämäisillään ehtoiseen viluun usvaan, sinisenään
jo syyskylmästä ja kuolemisen kivusta. Lakeus luo jo ensimäisiä
varjojaan. On raskasta ja tuskallista. -- Missä lakeus päättyy, siellä
on kuja, ja kujalla sitkeä loka. Likainen on tämän kylätien sotkettu
sydän. Likainen ja läpeensä sotkettu jälkien syntymästä saakka,
jolloin kaviot ja nälkiintyneitten lapsimukuloitten kantapäät, sorkat,
rumat varpaat, puupyörät, virsut tai puoliympyriäinen saappaanrauta
sotkivat siihen takertuneen loan. -- -- Suurella huolimattomuudella
on kylä paiskattu keskelle lokaa. -- Tässä kylässä näyttää kaikki
kumartavan kaiken edessä. Talot tekevät sen puitten edessä, omenatarhat
kumartavat kaivonvinttejä. Niin elää kylä syysyössä, niin se viettää
samoin suven selkeät päivät ja talven huurteiset ajat. -- Odotat, että
ilman harmaat huurut hukuttaisivat koko tämän köyhyyden kalvaman kylän
potevine naisineen, pöhöttyneine lapsineen, sikoineen likakuoppineen ja
ikäkuluine veräjineen. -- Mutta usva haihtuu, ja savu kohoo ilmaan, ja
tulevat uudet syysillat, vastenmielisyydessään samankaltaiset, uudet
yöt ja uudet työt. Mutta ihminen -- -- -- elää kuin taikakehässä, kiroo
ja rukoilee jumalaa avuksi, polttaa tupakkaa, pieksee lapsikantturaa,
lukee ruokarukouksensa, pesee hyppysensä, kuorii perunoita ja kituu
kasvussaan."
Tässä kylässä elävät ihmiset "elukoitten keskellä, pöytien, tuolien
ja rukkien välillä ja uunin vieressä." Mutta siellä elää myös nuori
poika, joka syysöinä kuljeskelee yksin mustilla vainioilla ja
uneksii mailmasta ja ihmissieluista, nähden luhtaniityillä tuhansia
kangastuksia. Eräänä päivänä hän on kadonnut tietymättömiin. Ohdakkeet
kasvavat hänen jälkensä umpeen, eikä hän ikinä palaja.
Oksin vapauden vaisto on niin voimakas, että sille kaikki järjestetty
yhteiskuntaelämä tuntuu sietämättömältä kahleelta, samoin kuten uskonto
ja koulu hänestä ovat vain keinoja vapaan ajatuksen sortamiseksi.
Jumalan hän on valmis ripustamaan alttarin reunaan, kuten huuhkajan
tallin oven yläpuolelle. Kaikki ihmisten yhteys herättää hänessä
inhoa ja pakenemishalua; kuten hän suorasanaisessa mieterunossaan,
_Nimetön eläin_, kirjoittaa, hän haluaa "kiskaista henkensä kauemmaksi
kaikesta, mikä ihmiselle löyhkää, päästä piskuisten, liesitulien luota
suurille vapaille tulille, ja luolasta mihin ihmisen huoku on päässyt,
rajattomiin saleihin". Hänen vaistonsa on kulkurin, on maankiertäjän,
jonka ihanteen hän elämässään mahdollisuuksien mukaan toteuttikin.
Kauniissa ja ylpeän itsetunnon täyttämässä runossa "Jäljettä", on hänen
ihanteensa kadota unhoitukseen, katkaistuaan viimeisetkin siteet ja
hävitettyään kaikki jäljet. Ja Oksin anarkistinen elämänkatsomus on
varmaan sanellut seuraavat sanat:
"Suurenmoista on olla välinpitämätön ja nauraa kaikkea luotua ja
kaikkea luomatonta. Pilkata kuolleita, ilkamoida eläviä, se on
mailmaahallitsevan voimantunnon latva, se on sen työ, joka on kaikki
voittanut eikä enää viheliäisen taivaan alla mitään löydä, minkä edessä
kumartua voisi."
Oks oli epäilemättä anarkisti jo synnyltään. Siinäkin hän taas
lähenee lasta; kuten lapsen, oli hänenkin hävityshalunsa suurempi
kuin rakennushalunsa. Hän oli tullut mailmaan, kuten Strindberg,
dynamiittipanos verissä, valmis räjähtämään milloin hyvänsä. Hän
ei suotta Kylässä ylistä "pyhää hävittämistä": ("Hyvin huonosti
on laita jo silloin, kun ei ole enää kuolemaa eikä syntymää, kun
ollaan jo tuolla puolen hävittämisen, pyhän hävittämisen, niin ettei
edes särkeminen maksa vaivaa.") Tai kun hän Nimettömässä eläimessä
kirjoittaa: "Silloin sysäisit vielä kerran, nähdäksesi verta,
rauniokasoja, kidutusta ja jätteitä ja tervehtyäksesi tiedosta:
olen saanut tehdyksi kaikkein enimmän pahaa. Herra nielaiskoon
mahdollisuuden rakastaa toista tai kuolettakoon ihmisissä jo
alkuidussaan senkaltaisen mielialan, missä ei ole enää rattona
kidutusta, halveksumista ja kuristamistuskaa."
Häntä huvittaa luoda mielikuva mailmasta, jossa ei ole enää aviota,
jossa ihmiset, "linnut, vihreä sammakko, ristilukki, uunisirkka, kaikki
olisivat enkeleitä, -- kuten työmehiläiset". Ja tässä tulevaisuuden
kangastuksessa kiehtoo häntä juuri "seppeleitäkin korkeampi kunnia"
olla maanpinnalla viimeinen, itse vapaaehtoisesti lopettaa elämä!
Eräänlainen toisinto Tolstoin askeettisesta mailmanlopun ihanteesta
virolaisen kyläanarkistin aivoissa!
Hänen asenteensa on alun alkaen yhteiskunnan luonnollisen vihollisen.
Hänessä on elämän ja yhteiskunnan lapsipuolen synnynnäinen vastarinta
kaikkia parempiosaisia kohtaan, kuten hän Tummassa ihmislapsessa
sarkastisesti tunnustaa: "On jotain kaameata ja typerää olla
tarmokas, kaunis, hyvä ja kunniallinen." Niinkuin Strindberg
loppuun saakka oli palvelijattaren poika, niin pysyi Oks loppuun
saakka samana "kahdenkertaisena äpäränä", jota hän niin suurella,
mutta väärentämättömällä kyynillisyydellä kuvaa, -- joka syntyy
krouvirakkaudesta, kasvaa takapihojen löyhkässä, ensimäisenä
taiteellisena kasvattajana päihtyneen äidin laulunrenkutus, ja joka
näkee isänsä ensimäistä ja viimeistä kertaa hirttonuorassa.
Tämä syntyperä -- todellinenko vaiko mielikuvituksellinen? -- painaa
häntä häpeänä, jonka hän tuon tuostakin vetää esiin lietsoakseen sillä
kostonliekkiään. Ja niin leppymätön ja julkea on tämä viha, ettei se
sammu edes kuolinvuoteellakaan, vaan leimahtaa yksityisissä runoissa,
jotka Oks kahden leikkauksen välissä kirjoittaa kirjankansille, näissä
katkelmissa, jotka tuskin enää ovat runoa, vaan voihketta, huutoa,
huokausta, kirousta, hänen toivoessaan kykenevänsä kostamaan isänsä
tyttärille samalla mitalla äitinsä häväistyksen:
Tean, et enne sündimisi sa
julgesid mind emas teotada,
tean, et pärast sündimisi ma
emaga sain pisarates leotada,
äga nüüd on sinu tütred suured,
mina helev mees,
nüüd on sinu tütred lahti minu ees!
(Tiedän, että ennen syntymääni rohkenit minua solvaista äidissäni,
tiedän, että jälkeen syntymäni sain keralla äitini kyynelissä kylpeä,
mutta nyt ovat tyttäresi suuret, minä uljas mies, nyt ovat tyttäresi
tarjolla minulle!)
Jaan Oksin taide on ääni loasta, on proletariaatin ääni. Epäilemättä
hän rakastaa lokaansa, hän viihtyy siinä, tottumuksesta tai
luontaisesta kiintymyksestä, pyytäen saada edelleenkin "ylenkatsoa ja
nauraa loassaan". Hänellä on sairaalloinen taipumus kuvata kaikkea
iljettävää ja inhoa herättävää, hänen vertauksensa ja käänteensä
ovat usein etovan vastenmielisiä. Mutta tämä runouden takapihan
taimi, rikkaläjällä kasvatettu, rakastaa samalla kauneutta, siitä
hänen traagillinen ristiriitansa. Taiteilija on hänen sanojensa
mukaan "karmeuden todellinen pappi", -- hän, kaikenkapinoitsija,
tunnustaa taiteen "Ainoaksi, jota palvellessaan ihminen ei tunne
häpeää". (Arvostelevia tunteita.) Hän, jolle hävittäminen on
muuttunut intohimoksi, voi toisena hetkenä hartaudella ylistää elämän
arvoa "kauneuden syvyyttä". Hän, joka on valmis heittämään jumalan
rikkatunkiolle, kirjoittaa seuraavana hetkenä palavat sanat: "Sisääsi
tahdon tunkeutua, ymmärrätkö, jumala, sisääsi, vaikka sillä kadottaisin
kaiket elämäni".
Kaikki hänen tunteensa ovat ristiriitaisia, hänen heittelehtiessään
koko ajan äärimmäisyydestä toiseen. Yksinäisyys, joka äsken oli hänelle
ainoa turva ja onni, joka yksin suojeli häntä "pieniltä, vihaisilta
ajatuksilta", kalvaa häntä seuraavana hetkenä synkkänä orpoutena.
Hän, joka kerran tahtoi olla kaikille: "uppo-outo, tuijottaa kutakin
kurkoitettua kaulaa, kuten jääkarhu kameelia", kirjoittaa verhotulla
alakuloisuudella ihmisistä, jotka ovat "toisilleen tuntemattomia,
outoja, kuten keskenään koivikon koivut". Kuolinvuoteellaan hän on
kuulevinaan kuin humuna läpi vuoren toisten äänet, silmännäkemättä.
Ja niin hän kysyy eräässä runosirpaleessaan lapsen ja sairaan
avuttomuudella: "Mikä on kasvattanut välillemme vuorien ketjun?"
Mutta uupuessaan vastalauseistaan, kapinastaan ja uhmastaan,
hän voi huitasta kämmenellään elämää kuten härnäävää kärpästä.
On kuin kaukaista kaikua Salomonin Saarnaajan filosofiasta
hänen sanoissaan: "Sillä kaikki on mieletöntä: ihminen
satunnaisessa tarkoituksettomuudessaan, -- ja ihminen määrätyssä
tarkoituksellisuudessaan".
Jotain stoalaista tyyneyttä on sensijaan hänen kuolemankäsityksessään,
jonka hän ikäänkuin ennakkoaavistuksella on haahmoitellut
kertomuksessaan "Vanha matruusi", kuvauksessa vanhasta paatuneesta ja
kyynillisestä merikarhusta, joka ajattelijan rauhalla odottaa loppuaan.
"Hänessä ei kuolema herätä suurempaa hirmua kuin aamuinen laivanlattian
pesu eikä suurempaa mielenkiintoa, kuin ankkurinnosto. Vain hieman
kärsimättömyyttä sielussa, että on pakko käydä niin voimattomaksi ennen
todellista pysähdystä."
Jaan Oksin elämä oli sidottu syntymään ja kuolemaan, mutta näitten
kahden kahleen välillä kohosi hänen elämänsä kaari lyhyeen ja
kapinalliseen pingoitukseen.
3.
Oks ei vetoo älyyn, tuskin tunteeseen, vaan tajunnanalaiseen
aavistukseen; hän ei kuvaa tunteita vaan viettejä, vapauden,
elämänjatkamisen alkuvaistoja. Läpi koko hänen runoutensa kuultaa
sairas ja himokas viettielämä. Hän ei tahdo tai ei osaa sulkea
sairaita intohimojaan toisiin, vieraisiin minuuksiin, vaan antaa ne
semmoisinaan, paljaaltaan, lyyrillisinä, subjektiivisina purkauksina;
sentähden on, varsinkin hänen runoissaan, sekä loppusoinnullisissa
että suorasanaisissa, eräänlainen hirvittävä ja kyynillinen tunteen
alastomuus. Mutta kaikki alastomuus vaikuttaa ensi hetkessä
vierastavalta, esteettisinkin, sitä enemmän verhottomat himot.
Nälän suhteen Oks on täysin suvereeni, se on ainoa vieteistä, jonka
hän vallitsee, jota hän mainitsee halveksumalla, nimittäen elämää
"periodilliseksi aterioimiseksi". Hänen tumma ihmislapsensa ei liioin
uhraa ajatustakaan "tyhjänpäiväiselle syönnille", kuollessaan nälkään
keväisessä metsässä.
Sensijaan on viha hänelle tervetullut kiihoitustila, hän innoittuu
siitä, kuten rakkaudestakin, se hedelmöittää hänen tunteensa ja aivonsa
ja panee liikkeelle hänen kuvitusvoimansa. Hän puhuu vihasta, "joka
antaa hänelle koko hänen elintarmonsa", vihasta, joka tekee ihmisen
nuoreksi uudelleen ja puhaltaa hehkumaan elonhiilet. Hänen tumma
ihmislapsensa on "pieni, ylpeä ja _vihainen_". "Ja silloin halajat,
että kaikki ryhtyisivät vastarintaan, pitäisivät ajatuksiasi pikkuisina
käärmeinä, silloin tuntee janoa ryhtyä johonkin jättityperään,
jättiviisaaseen, johonkin mielettömyyteen, tehdä jotain, mikä vastaasi
sadattelee ja taistelee, joka vihastuttaa ja väsyttää." Kuinka täynnä
vihan hekkumaa ovatkaan sellaiset runot kuin Lapsuus tai Kadulla!
Alkuperäisin, mutta samalla sairain on Oks kuitenkin kuvatessaan
viettiä, joka hänelle on samanarvoinen kuin elämä: rakkautta. Rakkaus
on epäilemättä erehdyttävä nimi sille paljaana palavalle, alastomalle
alkuvoimalle, jonka ilmauksen Oks näkee kaikkialla. Hän itse nimittää
sitä Himoksi. Koko luonto on hänelle sukupuolellinen, itse maasta
alkaen ajatuksiin saakka, jotka "kaks'sukuisina muotoina karkeloivat ja
toisiaan hedelmöittävät". Hänen mielikuvituksensa kiertää herkeämättä
sukupuolellisten tilanteitten ympärillä, mäen kukkulat muistuttavat
hänelle raskaita naisia, vakoon kylvetyissä perunoissa ja vesalepissä
hän näkee hedelmöitymisen intohimon. Hän kirjoittaa "kiimaisista
luhdista ja rivosti humisevista puista", palaten näihin kuviinsa
erotomaanin itsepintaisuudella.
"Himossa on elämä itse ja elämänsakka". Oksin suorasanaisilla
mieterunoilla on yksi ainoa aihe, ne ovat täynnä ajatusten
Astartetanssia. Ja tähän hillittömään, peittelemättömään himoon, joka
tuntuu sulattaneen runoilijan koko olemuksen ikäänkuin alkuelementiksi,
sekaantuu samalla herjaava ylenkatse, aitostrindbergiläinen
naishalveksunta, ei älyllinen eikä harkittu, vaan syvästi vaistottu
viha eri sukupuolien välillä, joka ei häviä edes rakkauden ja yhdynnän
hetkenäkään. Hän kostaa orjuuden, johon sukuvietti hänet pakoittaa,
loppumattomilla solvauksilla, samoin kuin pettymyksen, joka väistämättä
seuraa aistien huumetta. Hän nimittää naisia poikkeuksetta "naaraiksi",
ikäänkuin joka hetki alleviivatakseen heidän sukupuolellisuuttaan,
"ihmiskunnan matelijoiksi". Hänen vanha merimiehensä sanoo vielä
kuolinvuoteellaan papille, joka yrittää herättää hänessä sovinnollista
mielialaa: "Naisten kanssa tahtoisit minut lepyttää? Älä tuokkaan niitä
tänne, mokomia! Milloinkaan en halua senkaltaisia ihmisiä tuntea,
ihmisiä, jotka viheliäistä maanpäällistä elämää jatkavat kaikkien
kärsimykseksi. -- Halveksin heitä filosofian pohjalta."
Ja niin päätyy Oks tässäkin palvonnassaan herjaukseen, pyhänhäväisyyn,
oman himonsa esineen häikäilemättömään herjaukseen, ikäänkuin ei
keksisi kyllin lokaa, millä ryvettää tätä omatekoista Astarte-alttaria.
"Kaikki ovat samankaltaisia, sekä se, joka ensi hymyjään hymyää, se,
joka on saanut kyllääntyäkseen, että se, joka ennen kuolemaansa pyhää
ehtoollista nauttiessaan vanhuutensa varjosta nuorta pappia himoitsee.
Missään ei löydy toisenkaltaisia, -- käy vaikka halki taivaitten ja
helvettien ja astu maan päälle, vakoillaksesi yhtämittaa suurilla
tienristeyksillä."
Epäilemättä on herjaaminen ollut muuan Oksin suurimpia intohimoja.
4.
Oks oli sekoitus kykyä ja hermosairasta. Hänen luomistyöllään on täysin
patologinen ilme, se on sairas, väkivaltainen toiminta, ikäänkuin
äkillinen ja sokaiseva verentungos aivoihin. Aivan samoin kuten
elämänvietti ehätti hänen tumman ihmislapsensa, nelistäen ja kuluttaen,
samoin mahtoi luomispakkokin aika-ajoin ehättää Jaan Oksin, pakoittaen
hänen sairaat aivonsa vihaiseen vireeseen, puristaen niistä myrkkyä
ja kähyä, -- jättääkseen hänet yhtä äkkiarvaamatta. Ei riitä lukea
hänen painettuja teoksiaan, vaikka niissäkin tuntuu tämän ryöppyävän,
syytävän luomisen merkit. Käsikirjoituksissa sensijaan, joita
karsimatta ja järjestämättä ei milloinkaan olisi voinut painattaa,
viettää Oksin sairas kirjallinen luomisvietti todellisia orgioita.
Täytyy tehdä kieltämättä itselleen väkivaltaa niitä lukeakseen: koko
ajan on kuin aluttoman, loputtoman sanaryöpyn alla, johon ajatuskin
on hukkua. "Hän loi, kuten tulivuori, joka samalla voimalla sinkoo
kohti taivasta sulaa metallia ja tuhkaa", sanoo Jaan Oksista Tuglas.
Sivumääriä ajatuksetonta vatvomista, kolminkertaisesti sanoja, sanoja,
sanoja, hulluinhuoneen järjetöntä houretta, ja yhtäkkiä kaiken
tukahduttavan ajatuskuonan alta kirkas ajatus, niin alkuperäinen, kuin
olisi se ensi kertaa ajateltu vasta näissä poloisissa aivoissa. Tämä
ajatus voi olla loukkaava, häväisevä, täynnä traagillista sarkasmia ja
kyynillisyyttä, mutta se on uusi!
Oks itse sanoo kerran taidetta "fysiologiseksi tarpeeksi, sielulliseksi
uloshengitykseksi." Juuri siten on epäilemättä hänen oma taiteensa
syntynyt. Hän itse on epäilemättä mahtanut siihen tuiki vähän. Hän ei
ole kai milloinkaan muistanut sellaisia tyhjänpäiväisyyksiä olevan
olemassakaan, kuten tietoinen työ, taiteellinen rakenne. Voi olla, että
hänellä häämöittää jokin päämäärä liikkeelle lähtiessään, jokin kuva,
jokin mieliala, jonka hän tahtoo pyytää kiinni, mahdollisesti jokin
hämärä juonikin. Mutta hän kulkee tietään kuten lapset, hän poikkee
joka suunnalle tien oheen, pysähtyy jokaisen nähtävyyden kohdalla.
Niin hän aloittaessaan kertomustaan Koulumestarin hevonen epäilemättä
todella on aikonut kuvata juuri tätä hiirakkoparkaa ja sen vaiheita,
mutta sensijaan kuvaakin kaikkea muuta, kylää ja kylänmiehiä, niittyjä
ja veräjiä, kunnes unohtaa tykkänään sekä koulumestarin että hänen
hevosensa.
Kieltämättä kärsivät Oksin teokset kauttaaltaan katkonaisuudesta ja
hämäryydestä, joka ei suinkaan aina kätke syvyyksiä, vaan hyvinkin
tavallisia ajatuksen matalikkoja. Mutta toisinaan tuntuu Oksin
lauseissa, kuten niistä on sanottu, kolme mittasuhdetta, ikäänkuin
sanojen merkitys niitten hämäryyden vuoksi olisi joka suuntaan venyvä,
avaisi mahdollisuuksia joka taholle. Ja niin tahtoisi nähdä Oksin
pitkät yksinpuheluhoureet kuin tiheässä, näkymättömässä seulassa, josta
yksitellen ajatusten akanain seasta varisisi selvä vilja.
Hänen sairaissa aivoissaan eivät estävät keskukset kai milloinkaan
ole olleet toiminnassa, mikään ei kyennyt hillitsemään tätä rajua
koneistoa, sen kerran käyntiin päästyä. Hänen tuotteliaisuutensa
lyhyenä luomiskautenaan oli grafomaanin tuotteliaisuutta. Hänellä oli
kiire, ikäänkuin olisi aavistanut luomisaikansa, ehkä elämänsäkin
lyhyyden. "Sallittakoon ihmisen elää vain vuosi, silloin hän ei
nukkuisi eikä kuluttaisi aikaa hautaa varten valmistuakseen."
Yhtä mahdotonta oli hänelle ajatustensa järjestely, suvereenilla
huolettomuudella hän jätti sen toisten tehtäväksi. Hän on teoksistaan
yhtä huolimaton kuin kala kudustaan, hän jättää ne kohtalon ja
sanomalehdentoimituksen huomaan, häviöön tai ylösnousemukseen, se
on hänelle yhdentekevä. Miten muut niitten suhteen menettelevät,
kenen käsiin ne joutuvat, mitä niistä loppujen lopulta on jäljelle
jäävä, -- kaikki kysymyksiä, jotka eivät häntä liikuta. Ainoastaan
eräässä yksityiskirjeessä Fr. Tuglaselle voi aavistaa jonkinlaisen
levottomuuden, joka kuitenkin pikemmin on järkkymätöntä itsevarmuutta:
"Seitsemän vuotta sanokoot arvostelijamme, ettei teoksilla ole
minkäänlaista taidearvoa, kahdeksantena vuonna on heidän kuitenkin
tunnustaminen, että on."
Kuten hän erästä arvostelevaa kirjoitustaan nimittää
"improvisatsioksi", niin oli hänen tuotantonsa kauttaaltaan
improvisatsiota, kirjoitettu luojaties milloin ja minkälaisten tuiki
maallisten aherrusten lomassa, vihkokorjausten, liikearvioitten
välissä. On oikeastaan aivan arvoituksellista, minä väliaikoina
hän ehti hankkia itselleen senkin esteettisen ja kirjallisen
puolisivistyksen, mikä hänellä joka tapauksessa oli.
Hänen taiteensa luonteesta seuraa semmoisenaan, ettei sillä voinut olla
minkäänlaista kehitysviivaa, tällä taiteella, jolta puuttuu kokonaan
juuri viiva, joka on kokoonpantu ikäänkuin vihan ja himon tuulispäässä,
omassa raivossaan kiertävistä pisteistä. Oksin pirstaleinen ajatus
ei olisi milloinkaan kyennyt kulkemaan pitkin suoraa viivaa, yhtä
vähän kuin hänen kehityksensäkään. Se päättyi itseensä, kuten
piste. Hänen henkinen sisältönsä ei ollut luotu elimellisesti
kehittymään, ei laajentumaan mihinkään suuntaan, eikä kypsymään siitä
raaka-ainestilasta, missä se oli. Se oli luotu vain purkautumaan
sellaisenaan, yhdellä kertaa.
Jaan Oks on epäilemättä Noor-Eestin omituisimpia ilmiöitä. Hänellä
oli ylimyssielu, köyhälistöruumiiseen kuolemaan saakka kytketty, --
ruumis, joka ei koskaan voinut vapautua kyläkujasta ja himosta, ja
mielipuolisuuden kanssa kamppaileva sielu, joka kauneuden ikävässään
lohduttautui herjauksilla. "He olivat kuin tylsän seipään lävistämät,
osaksi maankamarassa kiinni, toisen olemuksen osan karkeloidessa
keinuen taivaan alla, kuten rauhaton, siunaamaton uhrisavu." On jotain
sankarillista hänen uhmaavassa jumalhäväisijäasenteessaan, on jotain
traagillista tässä rujossa kyvyssä, jonka taide on kuin rumuuden uhria
saavuttamattomalle Kauneudelle.