Täynnänsä syvärejä soitten syli.
Niist' ammottaako vesi, ruosteinen, kieletön,
vai tuijottaako tuska, niin musta, mieletön?
Täynnänsä syvärejä soitten syli.
Vedestä kohoo kuplat hopeaiset.
Oi soitten kaihot, salaunelmat,
Oi tuulentuvat, tyhjyytehen raukeevat!
Vedestä kohoo kuplat hopeaiset.
On vaivaiskoivut maata matavaiset,
syvällä juuret piilee vuossatain menneitten,
ja jalan alla väijyy suon pinta liejuinen,
On vaivaiskoivut maata matavaiset.
Tuhannet sääsket survoo soitten yli.
Kasvoihin, suuhun sinkoo, verehen imeytyy,
tahtohon takertuupi, sydämeen kätkeyy.
Tuhannet sääsket survoo soitten yli.
Näissä runoissa on vielä siellä täällä paatoksen kaikua, mutta kuin
jääkannen alta. Se kumpuaa erille raskaasti, omasta, kansallisesta ja
yleisinhimillisestä traagillisuuden tunnosta. Ja koko kuva on tuiki
toinen kuin Elon tulen pronssinen profiili: jännityksestään lauenneet
piirteet, ikäänkuin äsken kestetyn sielullisen taudin kaventamat.
On kuin ei ottaisi runoilijan hengen uusi sisällys hetkeksi mahtuakseen
hänen runoutensa entisiin puhtaisiin ääriviivoihin. Tulee levoton,
epämääräinen sävy, joka lyhyeksi aikaa särkee säännölliset muodot
lainehtivaisuutensa, ylitsevuotavaisuutensa takia, kuten kohoava
vesihöyry, joka ei pysy maljassa, mihin vesi mahtui. Tulevat uudet
tunnelmat, värinässään tuskin kiinnipideltävät. Kiinteät muodot, lujaan
iskevät lauseet käyvät tuokioksi runoilijalle liian raskaiksi, hän
poistaa ne turhana painolastina.
Silloin syntyy sellainen runo kuin _Värisevien haapojen alla_. Tässä
runossa, joka ankarasti otettuna jo oikeastaan on rytmillistä proosaa,
vers libren vapaudella käsiteltyä, tuntuu ihmeellinen sulautuminen
kosmokseen, heimoustunne luontoa kohtaan, veren siteitä vahvempi,
ihmisen yksinäisyys, jolle puut ovat veljiä ja sisaria, jonka sielu,
liian arka, liian herkkä ympäristölleen avautuakseen, toivoo voivansa
haihtua haapain värinään:
Ma kuljen värisevien haapojen alla,
ma kuljen ja mietin, hurmiosta hiljaa,
uupunut lukemasta kuuluisia unelmia.
Päivän kaukaisten metsien paloon sagapunaisena painuvan
näen poloisin, palavin silmin,
tyyntyvät hengähdykset ehtootuulen
latvoissa haapain.
Yli niitetyn luhdan myöhäiset huout Tuulimaan
aik'ajoin haapojen latvoja liikauttavat,
yli niitetyn luhdan illan raukeudessa heinälliset
kotiin kulkevi riippukoivujen kesken.
Henki hauraan ruumiin, koskettama Tuulimaan kaukaisuuden,
kaltaisellensa ilmaista itsensä halajaisi,
teitä tervehdin haavat, te siskot, te veljet!
Ma kuljen värisevien haapojen alla,
mykkänä, totisna, maanpakolaisen askelin.
Minut värinäänne ottakaatte, haavat!
4.
Suitsin temperamentti, taiteilijaenergia, ei ole tuhlaava, vaan
päinvastoin säästeliäs. Se ei ilmaannu tunteen vuolaana rikkautena,
runoajatusten yltäkylläisyytenä, se ei ole vähimmässäkään määrin
antelias. Suitsilta puuttuu oikeastaan ominaisuus, joka monen
mielestä on aito runoilijan tärkein tunnus, runoilun helppous. Hänen
tuotteliaisuutensa on ylen niukka, eikä ole mitään syytä odottaa uutta
runokokoelmaa, ennenkuin uusi seitsenvuotiskausi on ohitse. "Köyhä
on peltoni sarka", kuten hän itse Tuulimaassaan sanoo. Runoajatukset
näyttävät kiteytyvän hänellä hitaasti, koko henkinen kehityskulku, jota
runon synty edellyttää, on hänellä pitkällinen.
Hänen temperamenttinsa on ennenkaikkea padottua voimaa. Sen liikunta
on hillitty, ikäänkuin purkautumishetkenään pidätetty, sanoihin
pääsee siitä vain sähköinen värinä. Suitsin runosanonta on sentakia
usein äärimmäisen puristettua, miltei typistettyä, sen täsmällisyys
on niin suuri, että se joskus on vaarassa vaikuttaa kuivalta. Mutta
kuten muuan virolainen arvostelija siitä aivan oikein huomauttaa:
grand vin extra sec! Näillä usein niin lyhyillä, kytketyn tunteen
kyllästämillä säkeillä on usein harvinaisen mieleeniskeytyvä voima,
ehkä juuri tahallisen tarmonsäästön takia. Ne ovat erinomaisen
lakoonista runoutta, niitten asenteessa on luontaista juhlallisuutta,
grandezzaa. Ja omituista on havaita: samalla kun Suitsin suorasanainen
lause viime aikoina muuttuu yhä pitemmäksi, yhä monimutkaisemmaksi,
pää- ja sivulauseitten kiemurtelevaksi kuvioksi, -- ikäänkuin hänellä
olisi esikuvana jonkun latinalaisen kaunopuhujan lause! -- muuttuu
hänen runonsa yhä täsmällisemmäksi ja lyhyemmäksi. Totta kyllä, samalla
myös raskaammaksi; on kuin kasvaisi kasvamistaan hänen säkeittensä
ominaispaino, ne ovat yhä raskaampaa metallia.
Se on erittäin maskuliinia runoutta, huippuhetkinään sublimia ja
ylevää, mutta vain aniharvoin lämmintä. Suitsin sisäiset taistelut
muuttuvat taiteeksi vasta talttumuksen asteella, tuskaa tuottava hermo
ei milloinkaan ole paljaana näissä metalliverhoisissa runoissa, joissa
ei tapaa epätoivon purkauksia eikä epämiehekästä heikkoutta. Sitä
yllättävämmältä vaikuttaa Suitsin runoudessa tunteen terässuojuksen
joskus tapahtuva murtuminen. Aivan yksinäinen on siinä suhteessa
ihana _Kerkokell_ (Kirkonkello), runoilijan äitivainajan muistolle
omistettu. Suuri yksinkertaisuus, primitiivit, hellyttävät soinnut,
tarttolainen, pehmeän lapsellinen murre, joka valaa yli koko runon
naivin liikuttavaisuuden, -- miten unohtumaton onkaan tämä kuva
talonpoikaisäidistä, joka kotipihalla katkoo ohdakkeita ja kantaa
olallaan vesisankoa, jonka käsiä "koira ja lehmä nuoleskelevat", ja
joka turhaan odottaa "tuulien ja pilvien" teitä kulkevaa poikaansa,
kunnes laudoilla lepää. Tämän virolaisen mater dolorosan kuvan paikka
on taiteilijaäitien muotokuvasarjassa.
Virolainen lyriikka on Koidulan ajoista asti ollut erinomaisen köyhää
rakkausrunoista, Anna Haavan runoutta lukuunottamatta. Koidulan
vestaaliolemus ja sankarillinen lyriikka ei sallinut isänmaantunteen
rinnalla muita jumalia. Anna Haavan runous on tosin yksinomaan
rakkautta, mutta rakkautta, joka on kuin enkelien tai lasten, ja jonka
koko olemus mahtuu yhteen ainoaan sanaan: kaipaus. Eräs virolaisen
sielunelämän parhaita tuntijoita huomautti kerran, juuri virolaisen
kirjallisuuden sukupuolettomasta sävystä puhuessaan, koko virolaisen
rodun eroottisesta kehittymättömyydestä. Joko on hänen määritelmänsä
ollut väärä, tai on virolainen rotu osoittanut harvinaisen nopeaa
kehityskykyä: joka tapauksessa on sensualismin kuuma viima, joka kulkee
läpi viime päivien virolaisen lyriikan, ja niin täysverinen la grande
amoureuse-tyyppi kuin runoilijatar Marie Under, ollut omiaan kumoamaan
kaikki ennakkoväitteet.
Suitsin runoudessa on erotiikalla samoin hyvin syrjäinen asema. On
ehkä viisi, kuusi runoa hänen myöhemmässä kokoelmassaan, joita syyllä
voisi nimittää rakkausrunoiksi, ei enempää. Mutta niitten joukossa on
muutamia hänen kauneimpiaan, kuten pohjoismaisen kuulas _Inspiratsio_:
Niin hyvää, ihmeellistä, ihanaa!
syliisi pääni tahdon painaltaa,
helinää kuulla hiljaa hivelevän äänes,
taas lapsen lailla hyvä, hurskas olla.
Ah, kuinka heltyi, suli sieluni!
Jos ääni hiljainen tuo etsis, kutsuisi,
niin kuulisin sen maitten, merten, myrskyn halki,
maan ääriin harhailleenakin taas luokses kiiruhtaisin.
Oi, mistä ympärilläin valo ylhäinen?
Ma katson kahden silmän säteesen,
kaks silmää kaukomieltä mulle hellään hymyy,
en unhoittaa voi niitä, katsetta pois koskaan kääntää.
Ei sulkea voi niitä surmakaan,
ja tyhjä vaikk' ois elonvainioni vaan,
ja sammuis vitkaan laulun liekit kaikki,
laulusta tästä läpi yönkin loistais silmäs.
Paljon sensualistisempi tuntu kuin Inspiratsion madonnanpalvonnan
hartaudessa on molempien _Ruusuelegiojen_ kesähelteessä. Mutta sekin
on erinomaisen henkevöitynyttä aistillisuutta, rakkautta "toiselta
rannalta", kuten runossa _Ootamatused_ (Yllätyksiä), läpeensä
sielullistettua erotiikkaa, josta Suits turhaan yrittää varsinaisen
karkeamman ja rehevämmän sensualismin mailmaan.
Satiiriin on Suitsilla selvä taipumus, hänessä on hiukka tätä runouden
älyllistä ryytiä, kirvelevää turkinpippuria, ensi aikeistaan asti.
Jo Elon tulessa oli pari satiirista runoa, Tyhmä uni ja Mielettömän
laulu; paljoa paikallisempia ovat sensijaan Tuulimaan satiiriset
runot. Viron olot ovat olleet ja ovat jo itsessään kuin suuri satiiri,
ihmisten ja jumalain kiusaksi luotu, ne sopisivat melkein sellaisinaan
satiirin kierokuvastimeen. Suitsilla on satiirikon uhma, hyökkäyshalu
ja älyllinen ilo, mutta hänen satiiriltaan puuttuu toistaiseksi vielä
väljyyttä ja välttämätöntä ylemmyyttä.
_Tuulimaassa_ on Suitsin synnynnäinen muotoaisti jo kehitetty
taituruuteen. Suitsilla on runsaasti sana- ja kuvakekseliäisyyttä,
hänellä on käänteitä, joilla on yllätyksen, odottamattomuuden
viehätys. Runossa Värisevien haapojen alla esiintyy esim. sana
_saga_punainen. Miksikä ei yhtähyvin sadunpunainen, tarunpunainen?
Mutta juuri tämä outo, muukalainen sana keskellä virolaista tekstiä,
virolaista maisemaa, vaikuttaa kuin tahallinen kauneuspilkku: se
kerää huomion itseensä ja samalla koko runon maanpakolaisuuden ja
orpouden tunnelmaan, herättäen mielikuvan jostain kaukaisesta ja
tuntemattomasta. Ja samantapainen, vastustamaton sanasuggestio
on ainakin Saarenmaan tuntijoille runossa Saarenmaan rannalla II
Hundvanniemen nimityksellä, autioimman ja asumattomimman niemen koko
Saarenmaalla, jossa mailma näyttää loppuvan mereen ja yksinäisyyteen.
On kuten Suits sanoilla: "Ma Hundvanniemelle päädyn kai", tekisi
yhdellä kertaa tiliä koko elollisen elämän kanssa ja astuisi yli
henkisen kuoleman Rubikonin, niin tyhjän autiolta kajahtaa tämä yksi
ainoa sana.
Ei ole muuten aina helppoa eritellä Suitsin runouden tehoa; se jää
loppujen lopultakin runoilijan omaksi salaisuudeksi. Mitenkä selittää
esim. sellaisen runon vaikutusta kuin _Sapine kuu?_ Se ei ole
kokonaisuudessaan suinkaan virheetön, siinä riippuu turhina hetaleina
kertosäkeitä, jotka vain häiritsevät pääsäkeistöjen yksinkertaista,
tyhjää kaameutta. Vain viisi lyhyttä säettä kussakin säkeistössä,
sapenkeltaisena kangastava kuu, joka hopeoi pihan, vain yksinäinen
yöhön ulvova koira, vain maantienviertä varjostava puu. Mutta miten
sumuntiheäksi kasvaakaan säe povea painavasta mailmantuskasta:
Sapine viirastub kuu,
tinedaks hõbetab õue,
varjutab tee ääri puu,
maailma mure me põue,
koer hulub huu, hulub huu!
Sen vaikutus on sanomattoman yksinäinen, keskiöinen ja lohduton.
On jo ollut puhetta Suitsin temperamentin rytmillisestä kuviosta.
On olemassa tieteellinen kone, sfygmografi, valtimonmittaaja, joka
erityisen laitteen avulla piirtää paperille valtimon kiihkeämpää tai
tasaisempaa lyöntiä vastaavan laineviivan. Tämä laineviiva on Suitsin
runoudessa erittäin vaihteleva. Tanssiaskelten kevyttä poljentoa
on kauniissa runossa _Eräälle lapselle_, ikäänkuin läikähtelevää
auringonkiloa:
Nyt karkeloon, te kevytkenkä jalat,
nyt karkeloon!
avoinna olkoon kaikki leikkialat,
tie aurinkoon!
Kuinka raskailta ja laahustavilta kuuluvat lumessa kahlaavat askeleet
_Meidänaikaisen sadun_ ensimäisissä trokeesäkeissä:
Astusime läbi lume,
pilves oli taivas tume.
Kiertelevä, paikallaan pyörivä, on tämä rytmillinen valtimoviiva
sensijaan _Tuulihaudan_ levottomissa, näköjään epäsäännöllisissä
poljennoissa, joita ikäänkuin tuulispää lennättää.
Tuskin minkään runoilijanuoruuden ympärillä Virossa on, kuten
sanottu, ollut niin toiveilla sähköitetty ilmasto, kuin juuri Gustav
Suitsin. Hetken aikaa hän näytti ruumiillistuttavan oman polvensa
nuorison kauimmas kantavat pyyteet; todellisuudessa hän on samoin
ruumiillistuttanut saman nuorison pettymyksen. Voi arvioida hänen
kehityskulkuaan miten hyvänsä: missään tapauksessa se ei ole vastannut
alkua. Se on mennyt tuiki toiseen suuntaan, huolimatta kaikista
ennustuksista ja toiveista, mennyt omaa ristiin, rastiin kulkevaa
tietään, kuten runoilija itse sen runossaan _Ristiin, rastiin_
tunnustaa, "ei läinud kuhu kästi, teed viinud risti rästi". Virolla
on epäilemättä paraikaa toinen Gustav Suits, kuin mitä puolitoista
vuosikymmentä takaperin olisi voinut odottaa.
Mutta ne, jotka luulevat Suitsin elon tulen loppuunpalaneen, erehtyvät
epäilemättä, äkilliset palot, yllätykselliset liekit kuuluvat yhä
odottamattomuuksiin, joita Suitsin vastainen runoilijakehitys voi
tarjota Hän ei vielä suinkaan ole sanonut kypsyneen miehuutensa
sanaa. Turhaa sensijaan on kai milloinkaan odottaa Suitsilta suurta,
vuolasta tuotteliaisuutta. Niin, on hyvin mahdollista, että hänen
tuleva tuotantonsa tulee yhä enemmän suuntautumaan estetiikan ja
kirjallisuushistorian alalle, ja hänen runonsa muuttumaan yhä
harvinaisemmaksi, mutta samalla yhä jalometallisemmaksi. Eikä puutu
sekään mahdollisuus, että valtiollinen elämä ehtisi kokonaan hänet
anastaa, varsinkin ajankohtina, jolloin valtiollinen ajatuskin voi
olla siivekäs runo, ja runollinen näky valtiollinen ohjelma, kuten
Suitsin viimeinen ehdoitus Viron-Suomen reaaliunionista, kahden kerran
yhtenä eläneen heimon uudestaanyhdistämisestä, Suomen sillasta,
todellisemmasta kuin taivaankaari, minä se kansanrunossa esiintyy.
Suitsin elon tulelta on epäilemättä puuttunut tarpeellinen happimäärä.
Mutta joka tapauksessa on Gustav Suits Viron eurooppalaisimpia henkiä,
kasvanut yli kotoisen ahtauden kansainvälisiin näköaloihin.