Aikakirjat kuin kirojen luku,
maahan tallattu, matala suku,
käyrät, kumarat vaivaiskoivut,
juurineen, juuritta hetteessä rämeen.
Se on Eesti.
Kukapa suot nämä kuivaa kerran?
Heilimöi nuoruus vain hetken verran,
ruostuu tekojen kirkas teräs,
raskaina iskevät hallayön ruoskat,
Eestissä ollaan.
Kenenpä nauru raikasna soisi?
Murheet ken riemuksi muuttaa voisi?
Kuormasta kyyryssä huokaa elo,
kohdalla Murheenalhon kylän,
Eestin elo.
Vaivaispajujen, petäjäin kehto!
Toisin lehajaa tammilehto,
toisin etelän taivaan alla
viinirinteillä raikuu runo.
Eestissä sataa
ruosteista sumua alati, aina,
eipä laulajan päähän paina
laakerinlehväistä seppeltä kukaan.
Kova on kohtalo syntyä tänne
laulajaks Eestin.
Laulamme, tuntien varhaisen tuhon,
kirottuin soitten kuolemanuhon,
mistä on unelma kuolemanlasten?
Päivästä kauniista, kirkkaammasta,
päivästä Eestin.
Tai _Meidänaikainen satu_:
Läpi lumen tiemme kulki,
tumman taivaan pilvet sulki.
Mikä siintää halki yön?
ne on kodin metsäsalot,
metsän takaa tutut talot,
uni jälkeen päivätyön.
Tuulen henki havahti.
Kuulkaa, mikä yöstä räikkyi,
talven vaitiolo säikkyi,
sydämessä vavahti.
Kuka itkee, lohduton?
Monin kerroin huuto kaikuu,
yli kotirajan raikuu,
satu synkeä se on.
Sydämessä värähti,
läpi luun ja lihan tuikkas,
joku mustaan yöhön huikkas,
joka nauruun pärähti.
Kauan älä kuuntele,
tuska tukahduttaa rintaa,
oman maasi poljet pintaa,
oma kotis onpi se!
Läpi lumen tiemme kulki,
tumman taivaan pilvet sulki.