Synt. v. 1885 Muhun saarella Liivinmaalla. Harjoittanut
kielitieteellisiä opintoja Helsingin yliopistossa, suorittanut fil.
kandidaattitutkinnon v. 1909. Vuodesta 1910 alkaen viron kielen
opettajana Tarton virolaisessa tyttölukiossa. Teoksia: _Laulud_ v.
1908, _Kauged rannad_ v. 1914, _Anna Haava_ v. 1914, _Ungru Krahv_ v.
1915, _Merineitsit_ v. 1918, _Saarnak_ v. 1918.
1.
Ridalan asema Noor-Eestin kirjallisessa kumousliikkeessä on
oikeanpuolinen sivusta; mutta oikeastaan hän on yhtä yksinäinen ja
harvinainen ilmiö oman ryhmänsä keskuudessa kuin koko virolaisessa
kirjallisuudessa.
Paetessaan Realiteettia, romantikkojen vaarallisinta vihollista, Ridala
ei päädy yhtä jäisille lakeuksille kuin Gustav Suits Tuulimaassaan eikä
yhtä mielikuvituksellisiin maihin kuin ne, mitkä Friedebert Tuglasen
levoton fantasia valloittaa. Ridalan runon maata ei ole merkitty
millekään mielikuvituksen kartalle. Hän jää tavallaan todellisuuden
pohjalle, mutta tämä todellisuus on kaukainen ja useimmille vieras.
Riiasta sata meripenikulmaa koilliseen, Gotlannin itäpuolella, on
virolainen saarikolmikko, Saarenmaa, Hiidenmaa, Muhumaa. On jotain
näitten saarien sävyssä, kuivissa lakeuksissa ja hietasärkissä, niitten
romanttisen sotaisissa aikakirjoissa ja vanhoissa multalinnoituksissa,
koko niitten eristetyssä merentakaisuudessa, josta ei kerran
tutustuttuaan hevillä vapaudu. Se on erinomaisen yksilöitynyttä ja
suljettua kauneutta, kätkettyä karuun, luopääsemättömään luontoon,
hiljaista ja diskreettiä. Vuosikausiksi syöpyvät unohtumattomiksi
mieleen maantiet valkoisine kalkkikivitolppineen, tuulimyllyt
kivijalustoillaan, kansallispukujen punainen ja oranssivärinen
kirjavuus kivikirkkojen ympärillä, ja ennenkaikkea alati vaihteleva
rannikko, hietarantoja kivikkorantoja, kaislarantoja, äkkijyrkkiä
liuskakiviseinämiä, ruohoisia, myyrien asustamia luotoja ja
vedenalaisia riuttoja.
Näitten virolaisten saarien runoilija on Ridala.
Hänen pakonsa on samalla palausta; hänellä on saarimaisemansa
sekä veressä että aivoissa. Ridalan taide on kotiseututaidetta
sanan varsinaisessa merkityksessä. Se ei ole mitään ylimalkaista
maisemamaalausta, vaan tietyn meren, määrätyn rannikon, --
paikallistettua siihen määrään, että voisi olettaa erikoista
saaristolaiselle ominaista sulkeutuneisuutta maantieteellisen tarkassa
taidepiirin rajoituksessa.
Lyriikkansa mailman, jonka kansoittaa kymmenet erinimiset vesilinnut,
mutta ei yksikään ihmisolento, Ridala tuntee juurta jaksain, ei kuten
matkailija, vaan samalla perinpohjaisella tuntemuksella, tekisi mieli
sanoa, asiallisuudella, millä sen tuntee rantakalastaja, luotsi
tai kippari. Varsinaisessa lyriikassa hän pysyttelee enimmäkseen
rannikolla, mutta hänen kertovan runoutensa näyttämö on aava meri.
Hän tuntee kotisaariensa kasvullisuuden, niitten linnuston, jokaisen
väritunnun, joka valon vaihdellessa syttyy ja sammuu näillä lakeilla
vesijättömailla. Hän tuntee niitten luonnon kaikkina neljänä
vuodenaikana, kaikkina vuorokauden aikoina, vaikka kevät ja kesä sekä
ilta ovat ne ajat, joita hän suurimmalla antaumuksella kuvaa.
Hän purjehtii vesiä ja istuskelee hietasärkällä kuin yksinäinen
eränkävijä; koskaan eivät hänen silmänsä selitä ihmistä:
Vabana vaevast
kui kevade lind,
kesk ääretut merd ja ääretut taevast,
avar ja kaugemeelne on rind.
(Vapaana vaivasta, kuten kevään lintu, keskellä rannatonta merta ja
rannatonta taivasta, avara ja kaukomielinen on rinta.)
Ridalan lyriikan maa on kuin mailma ennen ihmisen luomista. Ja jos
joskus ihminen sattuu eksymään hänen yksinäisille rannoilleen, niin hän
on vain kuin koristeellinen, mitättömän vähäinen osa häntä ympäröivästä
luonnosta, kuten helteessä loikovat työmiehet runossa _Kaljudel_
(Kallioilla), jossa kesäisen keskipäivän raukeus vähillä keinoin on
saatu esille, luonnon "hiljainen hetki", jolloin sekä elollisen että
elottoman luonnon jännitys hetkeksi näyttää lauenneen.
Usein, hyvin usein, Ridalan maisema on vain yksinkertaisesti
maisema, ei muuta, vailla kaikkea salattua vertauskuvallisuutta tai
mietesisältöä. Se on yksinkertaisesti _nähty_, maalauksellisin,
väreille herkin silmin, aivan samoin kuin sen näkee maalari kankaalle
kiinnittäessään.
Luonteenomainen, ei muodoltaan, vaan juuri maalaukselliselta
näkemykseltään on pieni runo _Talvine õhtu_ (Talvi-ilta), Ridalan
kaikkein varhaisemmalta kehityskaudelta, hiljainen, hillitty
sanamaalaus, leppoisin vesivärein:
Yli tasangon tumman rauhan,
lumen sinisen, lauhan,
luo säteet sammuvan päivän
hohtavan häivän.
Yli lumen laakean, summan,
niin tyhjän ja tumman,
vain autio tie
yli virran vie.
Pajut ruskeat taipuu,
unen varjoon vaipuu,
tien päätä ei näy,
rata rekien käy,
läpi päivän palon,
kuun kelmeän valon,
pois kauas.
Ridalan myöhemmässä runoudessa on paljon tämäntapaisia puhtaasti
maalauksellisia runoja. Keskikesän täytelyyttä on sonetissa _Suvi_:
Nyt metsän varjo vaipuu kultaan kukkain,
hyväilyyn heinäin, kedon keinuntaan,
helähtää laulun helke yli maan
ja puitten, ruohoin, rantain, nurmen nukkain.
Ja hunajaansa huokuu kukkasarjat,
kuin kalliit, kukkuraiset maljakot,
ja kiihkon huumaa hehkuu kalliot,
kun varhain kertyy mahla, kypsyy marjat.
Niin tyyntä, seesteistä ja selkeää,
maa, metsät, meri, auvoss' auringon,
katveessa kaislarantain kimmeltää,
vain meripääskyin parvi lentoon jää,
suloa täynnä suven pilvet on,
ja taivaan laki laaja, rannaton.
Taikka seuraava _Kevät_sarjaan kuuluva sonetti, muuan Ridalan
autereisimpia, täynnä Millet'in tapaista Angelustunnelmaa,
näkymättömien iltakellojen kaikua:
Päev veereb, hõhk lööb hämardama,
töö põllul lõpeb, koju läheb kari,
jääb vagusaks ja vaikseks künka hari,
ja loode taevas hõhkub eha kuma.
Ja läbi õhtu hõhu hääletuma,
all metsa pardas laiub sume vari,
ja kõrgel tõuseb üksik tähe sari,
vaid metsad jäävad laulust helahtuma,
kui jättes viimseid kiiri jumalaga
nüüd laulu räästad iluhõiskustega
veel helahtuvad võsametsa taga,
ja kaasiklinnud laulvad. Muu ei sega,
ei vaikust, rahu. Kõik on imevaga,
ja taevad helendavad tähtedega.
(Pois päivä vierii, ilma hämärtäypi,
jo päättyy peltotyö, käy kotiin karja,
niin hiljaiseksi häipyy mäen harja,
ja luoteen ilmat illan ruskoon käypi.
Valahtaa metsän reunaan varjo musta,
ja läpi illan hämyn hiipiväisen,
näet ylhäällä vain tähden yksinäisen,
mut metsät helkkyy lintuin laulelusta
Säteille päivän hyvästiä heittäin
soi laulurastaan sävel lehdon takaa
ja viserryksin nuoren viidan peittäin.
On illan rauba rikkomaton, pyhä.
Ei kuulu mitään. Kaikk' on vaiti, vakaa,
vain tähtitaivaat heloittavat yhä.)
Juuri auringonlaskuaikaa kuvaa Ridala sammumattomalla mielenkiinnolla.
Enemmän kuin kolmannes hänen kaikista maisemamaalauksistaan on
iltatunnelmia, jollei puolet. Sekin on nähtävästi temperamenttikysymys.
V.A. Koskenniemi viihtyy parhaiten öisten katulyhtyjen kellertävän
himmeässä valossa, öisen kaupunkitaivaan alla. Ridalan temperamentti
taas pääsee täysiin oikeuksiinsa näinä yön ja päivän välisinä
hämyhetkinä, "sinisenä tuntina", kuten Rossetti nimittää auringonlaskun
jälkeistä hetkeä, jolloin vastaiselta taivaanrannalta sininen väri
taas hitaasti alkaa tulvia yli taivaan. Se on luonnon jokailtainen
hyvästijättöhetki, täynnä heltymystä ja alistumista, ja erinlainen
eri vuodenaikoina, talvella raskas ja murheellinen, kesällä värien
tulipaloista karnevaalia juhliva.
Ridala on kuvannut sitä kaikkina vuodenaikoina, mutta enimmän hänen
sisintä temperamenttiaan on sentään keväisissä iltatunnelmissa,
särkyviä, kuten laineissa kuun kuviot. Sellainen on Kevätsarjan
viimeinen sonetti:
Jo joutui kevät. Länteen rusko vajoo,
vain itätaivaan täyttää hohde kuun,
ja hopeoittaa veden, pensaat, puun,
kuin kangastuksiks kaukaisuudet hajoo.
Kuu ehtootähden kuultohonsa peittää
ja taivaan holvein takaa loiston luo,
ja lahden suuhun syttyy värivuo,
kun kiekot hopeiset kuu veteen heittää
Niin herkät värit, välke vetten pinnan,
ja kuulto iltataivaan ihmeellinen,
vain kaupugista tulten harva tuike,
ja vetten yllä herkeemätön huike.
Oi hellyys heilimöivä tyynen rinnan
ja pohjattuutta poven, sielun sinen!
Sellainen on myös Luitel (Hietasärkällä):
Painuu lännen maille päivä, punainen kuin veri
yksin särkän somerolle jään,
kauempana kevään sinertävän tumma meri
sammuu kohisevaan ikävään.
Yli luotoin, illan kultaa kuultavien,
kiitää ulapalle kirkuen
lokit, myrskylinnut läpi ilmain hämärien,
yli illan vetten varjoisten.
Niinkuin päivää pakenevaa lännen mailla
tavoittaapi purje kalpea,
velloo mieli, vaahtoavan öisen laineen lailla,
kauas, täynnä tummaa kaihoa.
Ja vihdoin tummavärinen Luiged (Joutsenet), Ridalan ehkä kaunein
sonetti, jossa syvä tunnelma särkee puhtaan maalauksellisuuden rajat:
Jo kylmään kevätusvaan päivä raukee
kuin uppois ulapat ja taivas, maa,
vain metsää, kiviaitaa aavistaa,
yön autius kun yli maitten aukee.
Ja on kuin kuuluis lapsen itku kumma,
kuin pilvet, meren vaahto vaikerois
sinervät seljät, särkät jäiset sois,
tajuntas taiottaisi taru tumma.
Soi salmen jäiltä joiku joutsenten,
ne kesken untaan kylmään havahtaa,
soi sävel niitten vaisu, murheinen,
ja sieluss' sääli vieras vavahtaa,
kuin itkis ikäväänsä ihminen,
yö ympärillään, alla autio maa.
Tässä runossa soi jo muutakin, kuin vain luonnon itku, siinä on jo
olemassa Ridalan runoudessa niin tuiki harvinainen _ihminen._
2.
"Ridalan ainoa intimisyys on hänen luontoonsyventymisessään", sanoo
A.H. Tammsaare. Oikeampaa olisi varmaan sanoa, että Ridala ilmaisee
sisimmän tunnemailmansa yksinomaan luonnon välityksellä. Hän käyttää
luontoa tulkkina omille yksilöllisille mielialoilleen, ja ainoastaan
ylen harvoin hän on edes yrittänytkään eroittaa sielullista tunnelmaa
luonnontunnelmasta.
Hänen tunnelaatunsa on ennenkaikkea sulkeutunut. Epäilemättä on tässä
äärimmäiseen viedyssä sulkeutuneisuudessa ei vain saarelaiselle,
vaan koko virolaiselle rodullekin ominaista. Ridalassa on paljon
erikoisesti virolaista; kaikista nuorvirolaisista kirjailijoista hän
on ehdottomasti virolaisin. Virolaista on hänessä hänen tunnelaatunsa
raskasliikkeisyys, nousuhitaus, ulkonainen tyyneys, kaikesta
hiljaisesta, patoutuneesta voimasta huolimatta. Virolaista on hänessä
samoin kaiken välittömän tunneilmaisun supistaminen mahdollisimman
vähään määrään, niin, suorastaan sielullinen kykenemättömyys siihen. Se
ei merkitse suinkaan tunteen kituliaisuutta, vaan eräänlaista miltei
askeettista pidättyväisyyttä tunteen ulkonaisiin ilmaisumuotoihin
nähden, tunteen ylen herkkää häveliäisyyttä, jos niin tahtoo sanoa,
kuvaavaa koko yhteissuomalaiselle rodulle. Milloinkaan ei voisi
ajatella Ridalan harhautuvan kirjallisiin itsepaljastuksiin. On jotain,
mitä hän karttamalla karttaa: ensimäisessä persoonassa puhumista. Hänen
tähän asti julkaistujen runojensa joukossa on tuskin kymmenkuntaa,
joissa esiintyisi sana "minä". Proosassaankin hän hyvin mielellään
tavalla tai toisella kiertää ensimäisen persoonan, vaihtaen sen
kollektiiviseksi "mentiin", "istuttiin", "tultiin". Häneltä puuttuu
lyhyesti kokonaan tunteen näkyvä gesti.
Ja kuitenkin on Ridala syvästi persoonallinen taiteilija, huolimatta
näennäisestä subjektiivisuuden puutteestaan. _Amiél_ on oikeassa:
_Tout paysage est un état de l'âme_. Mitään puhtaasti, yksinomaan
objektiivista taidetta ei ole olemassa; ei voikkaan olla. Ei ole
olemassa mitään täydellistä itsestään irtaumista, oman minän
ulkopuolella tapahtuvaa luomista, ei mitään täysin ulkokohtaista
aiheenvalintaa. Sielullisen korkeapaineen lait, joitten puristuksesta
taide syntyy, pysyvät tosin useimmiten salassa, mutta varmaa on, että
runoilijanäkemyksen ja aiheenvalinnan määrää loppujen lopulta kuitenkin
kulloinkin vallitseva subjektiivinen mieliala.
On mielenkiintoista lukea Ridalan omaa tunnustusta hänen tutkielmassaan
Anna Haavan runoudesta:
"Yrittäköön runoilija kuvata ulkonaista mailmaa kuinka objektiivisesti
tahansa, miten hän sen tehneekin, aina hän kuvaa kuitenkin omia
tunteitaan, omia tunnelmiaan, omia mielenliikkeitään, omia
heltymyksiään, omaa myötätuntoaan, ajatuksiaan ja mietteitään, omia
muistojaan ja kokemuksiaan. Kuinka paljon suuremmassa määrässä tekee
sen lyyrikko! Olemme alati itsemme, oman minämme, subjektiivisen
mailmamme rajoittamia, kuinka järkkymättä yritämmekin ulkonaista
mailmaa katsella, havaita ja toisille antaa."
Ridalan taipumus objektivisoida tunne-elämä on epäilemättä harvinaisen
kehittynyt. Hän yrittää todella kerta toisensa jäljestä antaa,
vain ulkonaisen mailman, vain ulkopiirteet ja näkyväisyyden. Hän
maalaa rannikon aamuisen heräämisen, jolla ei ole yhtään katselijaa,
havautuvain lintujen hiljaiset viserrykset, himmeät, usvaan uppoavat
tähdet. Yksikään sana ei muistuta inhimillisen tunteen läsnäoloa,
näennäisesti ei ole olemassa muuta kuin maisema sellaisenaan. Tai hän
antaa kahdessatoista Kevätsonetissaan kulkea ohi keväisen panoraman,
joka alkaa tulvavesillä ja aavistelevilla valovivahduksilla ja päättyy
täysikevään kuudaniltoihin. Kuinka erinomaisen runsas onkaan näissä
soneteissa ulkonaisen havainnon yksityiskohtainen rikkaus, joka näyttää
sulkevan pois piiristään tarpeettomana tai asiaankuulumattomana
inhimillisen sielun. Palaavat vesilinnut, keväiset tiet, metsät, vedet,
muurahaiset polulla, -- kaikki saavat säkeistönsä. Ilman jää vain
inhimillinen tunne, paria runoa lukuunottamatta, joitten viimeinen säe
ikäänkuin tulkitsee koko runon tunnesisällyksen inhimilliselle kielelle.
Eivätkä nämä runot kuitenkaan ole mitään taiturimaisia valokuvia.
Miten realistisesti, miten maalauksellisesti nähtyjä ne lienevätkin,
miten usein ne näyttävät rajoittuvan yksinomaan ulkopuolisen luonnon
kuvaukseen, ne eivät ole muuta nekään, kuin luontoon siirrettyjä
sielullisia mielialoja ja tunnelmia, runoilijan sielun sisäisestä
liikkeestä riippuvaisia. Kevätsarjan kaikki kaksitoista sonettia ovat
täynnä hienoa, miltei näkymätöntä ja autereista erotiikkaa, joka on
keväisten maisemien yllä aineettomana ja kuitenkin oleellisena, kuten
tuoksu, ilma ja valo.
Ei ole minkäänlaista mystiikkaa Ridalan runouden keskeisimmässä
tunnossa, hänen niin kehitetyssä ja viljellyssä luonnontunteessaan.
Hänellä ei ole luontoa kohtaan panteistin palvelevaa hartautta,
joka jokikisessä hietajyväsessäkin näkee jumalallisen ilmestyksen,
ja jolle luonnonpalvelus on osa jumalanpalvelusta, kuten Tagorella.
Eikä hän myöskään näe luontoa missään romanttisessa, satumaisessa
valossa, kaikenlaisten yliluonnollisten olioitten kansoittamana,
kuten suomalainen Larin Kyösti korpimatkoillaan. Hänelle ei ole
olemassa keijukaisia, haltijoita, vedenneitoja tai metsänpeikkoja,
ei minkäänlaista metsän tai meren mysteeriota. Luonto on hänelle
enimmäkseen reaali todellisuus, se ei esiinny hänelle suurina
kaikkeuden symboleina, eikä hän lähesty sitä kuin jumaluutta, vaan
kuten vertaistaan. Kosmillisuuden tunto, joka silloin, tällöin avartaa
hänen runonsa, ei sekään ole mitään metafyysillistä alkujuurta, sekin
kasvaa esiin vain maisemain mittasuhteitten suurentuessa koko avaruutta
ja kaikkia taivaankappaleita käsittäviksi. Ridalan suhde luontoon on
sensijaan hyvin läheinen; yhdyselämässä, jota hän herkeämättä viettää
sekä elollisen että elottoman luonnon kanssa, on kuin atavistista
aavistusta niiltä ajoilta, jolloin ihminen vielä eli luonnon
välittömässä yhteydessä.
"J'aime le monde extérieur", -- rakastan mailmaa näkyväistä, -- nämä
Gautier'n sanat voisi sovittaa Ridalankin runouteen. Ja kuitenkin
puuttuu Ridalan runoudesta kaikki varsinainen sensualismi. On jotain
viileää ja koskematonta, äärimmäisen diskreettiä tunne-elämässä,
joka kuultaa läpi hänen värikkään saaristorunoutensa, taipumuksessa
väliväreihin ja hillittyihin värisointuihin, huolimatta havainnon
kouraantuntuvasta asiallisuudesta ja aistittavuudesta. Tämä luonto on
aistein nähty, olematta itse silti aistillinen. Siinä ei ole mitään
abstraktista, mutta siihen kätketty tunne on sittenkin yliaistillinen.
Sille on aivan tuntematonta sensualismin valkohehku, joka myöhemmin
virolaisen naisrunoilijan Marie Underin soneteissa vetää koko luonnon
helteeseensä.
Voi olla, on juuri inhimillisen aistielämän miltei täydellisessä
olemattomuudessa muuan Ridalan runouden ja runoilijaluonteen
suurimpia rajoituksia. Rajoitettua on Ridalan runous jo sellaisenaan,
aihepiirinsä takia. Hän on tätä aihepiiriään, -- merta ja saaristoa,
-- joka varmaan kuuluu hänen kaikkein varhaisimpiin vaikutelmiinsa,
vuosien kuluessa suuresti syventänyt, mutta ei vielä kertaakaan
lyriikassa eikä liioin epiikassa edes yrittänytkään sen ulkopuolelle.
Ridalan pääominaisuuksia on epäilemättä juuri vaikutusten vähälukuisuus
ja suuri pysyväisyys. Hänen sielullinen rakenteensa, johon muutamat
harvat vaikutukset ikäänkuin elinaikaisesti ja eriämättömästi
iskeytyvät, on samassa määrin suljettu ja vastaanottamaton
vaikutuksille yleensä. Hän pitää lujasti kiinni alkuotteestaan, ja ero
hänen kahden runokokoelmansa _Laulud_ (Lauluja) 1908 ja _Kauged rannad_
(Kaukaiset rannat) 1914 on pääasiallisesti muodossa eikä sisällyksessä.
Ridalaa on syytetty temperamentin puutteesta. Se on kokonaan
väärin. Ridalalla on päinvastoin erittäin selvä ja varmaviivainen
temperamenttinsa. Mitä Ridalan runoudesta sensijaan turhaan etsii,
on varsinainen dionyysinen piirre. Ridalan runous ei tunne riemun
eikä tuskan päihtymystä. Se ei tunne liekkinä palavaa intohimoa,
kaikkihukuttavaa huumetta, ristiriitaisten, toisiaan polttavien
tunteitten ihanaa sekasortoa, luonnon suurten alkuvoimain
hedelmällistä, ja autuuttavaa kamppailua ihmisen sielussa. Siinä ei
milloinkaan ole vihlovia, särkeviä sointuja, ei milloinkaan sielun
huutavaa hätää eikä varsinaista kärsimystä. On kuin olisi tämän
hengen tasapaino niin luontainen, niin itsestään järjestyvä, ettei
mikään jaksa sitä järkyttää. Se ei kärsi, yhtä vähän kuin itse
luontokaan. Alun alkaen se on ikäänkuin ulkopuolella inhimillisten
intohimojen ja halujen, ylimyksellistä, itselleen elävää kosmillisessa
rauhassaan. Luonnolla ei ole Ridalan edessä yhtään salaisuutta, mutta
inhimillisessä sielussa on vielä paljon alueita, paljon inhimillistä,
"allzumenschliches", joka vielä on tuiki vierasta tälle hienolle ja
alkuperäiselle, miehekkäälle ja askeettiselle runoilijahengelle.
Ridalan runouden soinnut ovat syviä ja hiljaisia, mutta eivät vielä
kyllin inhimillisiä. Ja taiteilijan sielu on kuitenkin kuin Bethesdan
lähde, vasta veden sekoituttua se saa lääkitsevän, parantavan
voimansa. Syvimmin tehoo aina taide, jonka takana aavistamme ihmisen,
lankeevaisen, kuten me itse, kärsivän, kuten me itse.
Suurin runous on aina Phoenix linnun sukua: se syntyy liekeistä.
3.
Ridalan runouden suurin erikoisuus on kuitenkin kielessä. Ridala ei
ole runoilija ainoastaan virolaisten saarien, vaan myöskin Wiedemannin
sanakirjan armosta. Hän on kielentutkija, samalla kuin runoilija,
vielä enemmän, hän on käytännöllinen kielenuudistaja, vaikka vähemmän
hyökkäävä kuin Aavik. Hän ei ole suotta jo varhaisimmassa nuoruudessaan
valvonut yökausia Wiedemannin suuren virolaissaksalaisen sanakirjan
ääressä, kuten jännittävän romaanin. Hänen erikoisuutensa on kai alun
alkaen ollut niin alleviivattu, että yleiskieli ei ole sille riittänyt;
se on luonut oman erikoiskielensä.
Ridalan runokieli ansaitsisi oman tutkielman sinänsä, tämä äärimmäisen
yksilöllinen, millekään muulle kielelle kääntämätön, murre- ja
paikallissanoista rikas kieli, jonka vaikeatajuisuutta vielä tukee
ylen raskaspoljentoinen sanonta. Se ei ainoastaan edellytä Virossa
tuiki tavatonta kielen koko sanavaraston tuntemusta, vaan aivan
erityistä herkkyyttä sanan soitannollisille ja maalauksellisille
arvoille. Ridalan runoudessa kieli elää omaa erikoista elämäänsä, se
ei liity eroittamattomasti runon elimistöön; sillä on vielä lisäksi
oma olemassa-olon oikeutuksensa. Ridalaa varten voisi luoda sanan
_logofiili_. Ridala on esimerkkinä siitä, että sanojen kokoilu voi
muuttua intohimoksi, kuten mikä muu keräilykiihko tahansa. Hän kerää
sanoja, mitä eriskummaisempia, mitä harvinaisempia, sitä parempi, kuten
muut keräävät vanhoja kirjoja, vanhoja rahoja tai mitaleja. Hänen
runoutensa on kuin vanhanaikuisten sanojen ja muotojen antikvariaatti.
Hän kaivaa ne esiin, kuten muinaistutkija löytönsä, sanakirjan
unohduksesta tai murteitten muurin takaa. Kuten muutamat italialaiset
runoilijat, niin Ridalakin liittää kirjoihinsa aina vähäisen
sanaluettelon, jossa kaikkein oudoimmat sanat on selitetty. Se ei puutu
yhdestäkään hänen kirjoistaan, olkoon sitten kysymys käännöksestä,
kuten D'annunzion l'Innocente tai alkuperäisestä.
Ridala tuo runouteen mukanaan koko virolaisen saariston
paikallissanaston, ranta-asukkaan, kipparin ja kalastajan erikoissanat,
tuntemattomia mannermaalaiselle. Ridalan runoista voisi poimia
kokonaisen sarjan vesilintujen nimityksiä ja mitä erilaisimpia
onomatopoeettisia sanoja, luonnon ääniä, meren kohinaa, lintujen
ääntelyä kuvaavia. Hän harrastaa kuvaavaa sanaa, sentähden on
adjektiivien runsaus hänen runokielessään harvinaisen suuri. Hänen
kielensä on sitäpaitsi rikas synonyymeistä, hän tietää puolikymmentä
toisintoa kullekin sanalle, kirjakielen tuntiessa vain yhden. Ja
varmaa on: jos hänen on valittava kahden sanan välillä, joista toinen
on yleisesti tuttu, toinen tuntematon, niin hän empimättä valitsee
vieraamman, vaikka sillä ei olisi mitään soinnullisia etuja toisen
rinnalla.
"Filologista kauneutta", sanoo Ridalan runoudesta muuan nuorvirolainen.
Ja toden teolla, näitten maisemamaalausten runollinen kauneus on
toisinaan vaarassa jäädä filologisen kauneuden varjoon. Kieli puhuu
ikäänkuin liian äänekkäästi Ridalan runoudessa, se vaatii liian
paljon huomiota itselleen, siinä vainuaa aina propagandaa, runoudelle
vierasta ainesta, silloinkin kun se ei liene siksi tarkoitettu. Se on
liiaksi etualalla, liiaksi valta-asemassa, sen vaikeatajuisuus tuntuu
joskus liialliselta alkuperäisyyden haeskelulta tai tahalliselta
välinpitämättömyydeltä lukijaa kohtaan.
Tämä kieli on vaatinut työtä tekijältään, mutta sen pahempi, se vaatii
sitä lukijaltakin. Yhdeksänkymmentäyhdeksässä tapauksessa sadasta ei
nykyaikuinen virolainen esteettä voi lukea Ridalaa, siinä suhteessa
ovat hänen pienet sanakirjansa välttämätön paha. Hänen runoutensa
tuottaman nautinnon täytyy useimmissa tapauksissa kulkea älyn kautta,
sen lukeminen vaatii erikoista älyllistä ponnistusta. Mutta juuri tämän
edelläkäyvän erittelevän työn takia pääsee Ridalan runoudesta helposti
haihtumaan runouden sanoilla selittämätön, välitön tuoksu, _bouquet_.
Ja kuitenkin: Ridala ei olisi Ridala ilman kielipanssariaan. Juuri
kielessä ilmenee hänen eristäytynyt, yksinäinen runoilijaluonteensa,
hänen selvästi epäyhteiskunnallinen piirteensä, joka tosin ei
puhkea ihmisvihaksi eikä halveksunnaksi, mutta kuitenkin osoittaa
vahvaa taipumusta sisäiseen erakkoelämään. Eikä voi kieltää: jotain
suvereenia, omillaan toimeentulevan ihmisen riippumattomuutta on
kielimuurissa, minkä Ridala kuin tieten, taiten nostattaa runoutensa
mailman ja lukijakuntansa suuren enemmistön välille; ylimyksellistä
huolettomuutta ajasta ja yleisöstä, ehkä sisimmässään oikean runoilijan
lujaa omanarvontuntoa, jolle on yhdentekevää, miltä sukupolvelta
lopullisen tunnustuksensa saa, omilta aikalaisiltaan vaiko vasta vielä
syntymättömiltä. Ridalan kieli kuvastaa sekin hänen, kuten sanottu,
ehkä kaikkein olennaisinta ominaisuuttaan, tunteen sulkeutuneisuutta.
Samaa ominaisuutta kuvastaa myös hänen runoutensa muoto. Ridalan
runouden muodollinen kehitys on käynyt Laulujen hapuilevista ja osaksi
vapaista runomitoista kohti yhä suurempaa muodon ankaruutta, eikä se
levähdä, ennenkuin on rakentanut sonetin ristikkoportin, josta Bertel
Gripenberg runoilee, viileimmän ja ylhäisimmän kaikista runomuodoista.
_Kaukaisten rantojen_ runoista on enemmän kuin puolet sonetteja.
Ei ole suinkaan sattuma, että Ridalan runo, kypsyysasteelle
ehdittyään, ennenkaikkea valitsee ilmaisukseen juuri sonetin. Sonetti
on epäilemättä jo sellaisenaan tarjonnut tarpeellisen välimatkan,
eristäytymisen, joka Ridalalle on välttämätöntä, hänelle, jonka tunne
harvoin ehtii edes sanoihin saakka. On jotain itse sonetin rakenteessa,
sen ylen sitovassa säännöllisyydessä, sen täsmälleen lasketussa,
tarkkamittaisessa arkitehtuurissa, mikä ikäänkuin patoo siihen suljetun
tunteen. Se voi tulkita kuinka kiihkeää tuskaa, kuinka hehkuvaa
hekumaa tahansa, mutta niin tuska kuin huume tunkeutuu kuin säkeitten
ristikkoportin takaa. Etäisyys, distanssi, johon sonetti loitontaa
lukijansa, ei häviä hetkeksikään, sonetti on runoudessa tunteen
aallonmurtaja.
Ridalalle on sonetti epäilemättä varustus toisten lisäksi, vielä
muuan muuri, millä hän suojelee sisäisimmän tunne-elämänsä
luopääsemättömyyttä. Mutta samalla on sonetti epäilemättä
vaikearakenteisuudellaan kiihoittanut hänen taituruuteen ja
muotokulttuuriin pyrkivää runokykyään. Niinkuin hän myöhemmin eräässä
suuremmassa kertovassa runoelmassaan ei ole säikkynyt englantilaista
stanzia, niin ei hän näy hetkeäkään epäröineen siirtäessään
sonetin viron kieleen. Ridalan sonetit ovat kieltämättä suuria
taituruusnäytteitä. Nuorvirolainen J. Semper on oikeassa sanoessaan:
"Ei ole yhtäkään epätäydellistä loppusointua tässä kokoelmassa. Ei
yhtään hämärää, utuista ääriviivaa. Kaikki on selkeää, läpikuultavaa,
varmaviivaista. Säkeistöt ovat marmoripalasia, kaikki samalla
tavoin hiotut." Runorakenteelliselta kannalta ovat Ridalan sonetit
moitteettomassa muotopuhtaudessaan klassillisinta lyriikkaa, mitä
viron kielellä on kirjoitettu. Niitten vaara onkin ehkä juuri muodon
erinomaisessa täydellisyydessä, joka niin helposti voi saada vähäisen
akateemisuuden vivahduksen. Kuinka monta vertaa huolimattomampi,
vaivattomampi, mutta samalla elävämpi onkaan Marie Underin virolainen
sonetti!
Ridalan runo näyttää muuten viihtyvän yhä raskaammissa, yhä
pitemmissä poljennoissa. Hän rakastaa mahdollisimman pitkää ja
venytettyä runosäettä, flegmaattista tahtia. Säe kiertää ja
kiertää kuin köynnös, ennenkuin vihdoin puhkeaa loppusoinnuksi.
Ja toisinaan, vaikka ei suinkaan aina, on sillä toivottu tehonsa.
Niin voi esimerkiksi komea runo _Nägemus_ (Näkemys) ensi lukemalta
vaikuttaa ylen raskaskulkuiselta. Mutta useammin lukiessa alkaa juuri
poljennon raskasliikkeisyydestä selvästi tuntua runossa kuvatun
tuulettoman keskipäivän pitkät ja laiskat mainingit, joita laivan kone
vaivalloisesti puhkoo. Sisällyksen ja muodon välillä on elimellinen
side ja sopusointu.
Hyvin suuresti on Ridalan runouden muodolliseen kehitykseen
varmaankin vaikuttanut hänen varhain herännyt romaanilaisen,
ennenkaikkea italialaisen runouden harrastuksensa, jonka näkyvänä
todisteena ovat käännökset Divina Commediasta, Foscolon, Carduccin ja
Leopardin runoista. Epäilemättä on Ridalan runonäkemyksen selvässä
plastillisuudessa, joka ei koskaan peity metafyysillisiin ongelmoihin,
hänen kypsyneen runoutensa tinkimättömässä, ankaran kirkkaassa muodossa
latinalaisen hengen heijastusta.
Niin ovat siis sekä Ridalan runouden kieli että muoto liittoutuneet
estämään sen nykyistä tai tulevaa yleistajuisuutta. Se tulee
päinvastoin kaikesta päättäen vastaisuudessakin olemaan harvojen
runoutta. Näissä runoissa ei ole mitään suurta yleisöä varten,
ei yhtään liikettä, joka vetoisi joukkojen suosioon, ei yhtään
korostettua sanaa. Mutta hiljaisessa kauneudessaan, realistisia
havaintonsa yksityiskohtaisessa tarkkuudessa, suuripiirteisiä syvässä
luonnontunnossaan, johon mahtuu uskonto, mahtuu ihminen, mahtuu
erotiikka, on niissä jotain luonnon tyynestä ja läpi aikojen soivasta
suvi-iltasinfoniasta.
4.
Sille, joka tuntee vain Ridalan varsinaisen lyriikan hartaan ja
hiljaisen taiteen, tämän _l'art en silence_, sen rauhalliset
rannikkonäyt ja temperamentin tyyneyden, on hänen epiikkansa
epäilemättä yllätys. Ei vain äänilaji, itse soittokone on toinen.
Kertovassa runossa Ridala vaihtaa runoutensa vaimennetun sordiinisoiton
muinaisvirolaiseen sotasarveen.
Luonnonpalvojasta, päivänlaskumielialojen passiiviseen nautintoon
painuneesta uneksijaerakosta tulee yhtäkkiä soturi. Ridala ei suotta
ole vanhojen virolaisten vikingien, saarelaisten, heimoa, entisten
merenvaltiaitten, jotka aikoinaan pitivät Itämerta kauhussa ja
herruudessa ja polttivat vieraita, merentakaisia kaupunkeja. Niinpian
kuin eepillinen aines pääsee hänen runouteensa, tuntuu heti esi-isäin
sotaisa perintö. Vanhat heimovaistot murtautuvat läpi nykyaikaisen
ihmisen sielullisten sivistyskerrosten. Ridalan epiikka on täynnä
myrskyä ja tappoa, aseitten kalsketta ja taistelukuvauksia.
Paettuaan ennen Realiteettia, Ridala pakenee nyt koko nykyaikaa.
Nykyaikaisella yhteiskunnalla, nykyisillä elämänmuodoilla ei ole
Ridalaan nähden minkäänlaista runollista vetovoimaa. Kuten hän
Näkemys-runossaan uudenaikaisella höyrylaivalla matkustaessaan yhtäkkiä
kangastuksena näkee muinaissaarelaisen, neliskulmaisin purjein
kiitävän sotahaahden, samoin hän pakenee ajassa, niin kauas kuin
Viron historiassa pääsee, ja vielä hiukan kauemmaksikin, puolittain
esihistorialliseen, pakanalliseen mailmaan, sotaretkien, naisen ryöstön
ja heimotaistelujen aikaan, balladeissaan _Merenkuninkaat_ ja suuressa
eepillisessä runoelmassaan _Merineitsit_. Tahi hän yrittää herättää
henkiin keskiaikaisen omankäden oikeuden ja rantaryöväyksen kauhut
seitsenlauluisessa _Ungrun kreivissä_, (Ungru krahv ehk Näckmansgrund),
tarinassa suuripiirteisestä rantarosvosta, joka vuosikausia harjoitti
julmaa ammattiaan Hiidenmaan matalikoilla.
Hyvin kuvaavaa Ridalalle on epäilemättä tämä vastustamaton
veto kaukaisiin aiheisiin. Se kuuluu oleellisesti hänen
runoilijaolemukseensa; se on kolmas ainesosa hänen runollisesta
kolminaisuudestaan, jonka muina osina on luonnontunne ja filologia.
Vasta tällöin, joutuessaan kosketukseen etäisten, menneitten aikojen
kanssa, Ridalan runous vihdoinkin kohtaa ihmisen. Mutta Ridalan
ihmisillä, näillä parilla jylhällä soturihaahmolla, taistelujen
punainen sädekehä ja eräänlainen synkkä syyn varjo ympärillään,
ei ole paljoakaan tekemistä nykyaikaisen ihmisen kanssa. He ovat
syntyneet tyylittelevästä, koristeellisesta näkemyksestä, niin Haugas,
"mustakulmainen kuningas", niin Ungrun rikollinen kreivi, niin ylkänsä
surmaajalle ja ryöstäjälleen antauva merenneiti, Ingeri. He ovat
runollisia visioneja. Merenkuninkaat-balladien ihminen on sitäpaitsi
kokonaan kollektiivista laatua, on heimoa, rotua eikä yksilö.
Heroismi kuuluu kieltämättä virolaisen psyyken suurimpiin
harvinaisuuksiin. Virolaisen kansanrunon ja kansantarun ihanne
oli ruumiillinen väkevyys, sekä Kalevipoeg että Suur-Tõll olivat
atleetteja, ja ainoa ala, millä virolaiset tähän asti ovat saavuttaneet
mailmanmaineen, on Lurichin ja Hackenschmidtin tai Abergin painimatto!
Ridalan muinaissaarelaisissa, verisissä sotarunoelmissa tuntuu selvästi
halu korostaa rotunsa heroisia ominaisuuksia, näyttää se toimivassa,
voitokkaassa osassa, valloittajina ja sankareina.
"Seitsemänsatavuotinen orjuus" alkaa jo olla ikävä ja kulunut
kuvalaatta, on epäilemättä jo aika virolaistenkin saada uusi ja ehompi
kuvakirja menneisyydestään, -- kansanpedagogiselta kannaltakin katsoen.
Sekä kansoille että yksilöille on edullista uskoa polveutuvansa
sankareista ja jumalista! Ei voi tosin sanoa Ridalankaan kovin suuressa
määrin onnistuneen laajentamaan virolaisen rotuhengen heroismia;
hänenkin soturiensa yliote on ruumiillista voimaa. Mutta joka
tapauksessa on hänen muinaissaarelaisten runoelmiensa hyökkäävässä
asenteessa jotain, mitä voisi nimittää _virolaisen renessanssin_
hengeksi, myönteinen ja optimistinen usko heimonsa elinvoimaan.
Kiinteimmän ja taiteellisimman ilmauksensa se saa Merenkuninkaitten
ensimäisessä osassa: