Synt. v. 1883 Wõnnun pitäjässä Liivinmaalla. Harjoittanut esteettisiä
ja kielitieteellisiä opintoja Helsingin yliopistossa, suorittanut fil.
kandidaattitutkinnon v. 1910. Vuoteen 1917 asti suomen ja ruotsinkielen
opettajana Helsingin venäläisessä lukiossa.
Teoksia: _Elu tuli_ v. 1905, _Sihid ja vaated_ v. 1906, _Tuulemaa_ v.
1912.
1.
Kiinteämmin kuin yksikään toinen nuoren polven kirjailijoista on
Noor-Eestin perustaja ja henkinen johtaja _Gustav Suits_ ollut sidottu
aikaan. Hänen kehityksensä seuraa tarkalleen ajan viitoittamaa
viivaa; ajan nousu on hänenkin nousunsa, ajan taantumus hänenkin
lamaannuksensa. Gustav Suits ei kuulu vain runoilijoihin. Hänessä
on arvostelijaa ja kirjallisuushistorijoitsijaa, mutta samalla
myöskin politikoitsijaa. Puoluenäkökohdat eivät ainakaan ajottain ole
vieraat hänelle. Runoilijana hän ei ole ikuista trubaduuriheimoa,
runouden suuria, armoitettuja lapsia, jotka kulkevat huilu huulilla,
vaikka yhteiskunnalliset tulivuoret ympärillä purkautuisivat. Olisi
vaikeata kuvitella Verlainea syttyväksi in tyrannos-tunnelmaan,
olisi epäilemättä yllätys nähdä kulkurilaulajan Larin Kyöstin nimi
valtiollisen ohjelman alla. Suits sensijaan ei kykene koskaan täysin
ilman- ja äänenpitävästi sulkemaan työkammionsa luukkuja kadulla
vyöryvältä marseljeesilta; Parisin keväisten puistojen hempeys hukkuu
häneltä vivé l'armée-huutoihin. Verlainen La lune blanche, jonka Suits
erinomaisen kauniisti on virontanut, valaisee tunnelmaa, väräjävää
kuin kuun säde. Suitsin kuudan on yhteiskunnallisten pyörreaikojen
tuhoa ennustava ja uhkaava symboli, kuten hänen mahtipontisessa
avajaisrunossaan Estoniateatterin vihkijäisiksi. Hän ei ole
puhdasverinen esteetti muuta kuin väliaikaisesti. Valtiollinen elämä,
saavutettuaan kiehumapisteensä, vetää hänet kurimukseensa, vaikka hän
äsken olisi kulkenut mitä tähtiteitä tahansa, siinä määrin, että hän
ajottaiseksi jättää kaiken runoihin rytmeillä ja loppusoinnuilla ja
runoilee valtiollisia ohjelmia, pykälineen ja muistutuksineen.
Suits syttyy aktuellista aatteesta, kuten Eino Leino, jonka
juhlapaatoksen hän kehityksensä alkukautena sukulaistemperamentin
lupakirjalla lainaa, hän on aaterunoilija, kuten Leinokin, ahtaampi
ja rajoitetumpi tosin ja vailla suomalaisen runoilijan valtavaa
mielikuvitusta ja tuotteliaisuutta. Mutta hän tulee Leinoa lähelle,
paitsi älyllisyydessä ja muodollisessa taituruudessa, juuri
runoilijakutsumuksensa aktuellissa sävyssä. Hänenkin omatuntonsa on
kollektiivia laatua, jos niin tahtoo sanoa, hänellä on sama sisäinen
pakko, kuten Leinollakin, olla hetken omatuntona.
Pohjimmiltaan kuuluu Suits epäilemättä runouden taistelevaan
kirkkoon. Hänen temperamenttinsa on nuoruudessa erittäin aktiivi,
ulospäin suunnattu. Hänen sisäinen paheksuntansa voi milloin hyvänsä
paisua liikkeellepanevaksi voimaksi. Hän on syntynyt vastahankaan,
alati sota-asussa, alati tähystämässä todellista tai olematonta
vihollista; hän hakee hakemalla vastustajansa, heittää taistelukintaan
tyhjällekin areenalle. On aina erinomaisen kiistavalmis sävy hänen
kirjoituksissaan, niissä on sappea, kuten hänen kuutamossaankin.
Hänellä on hyvin selvä ja arka _l'esprit de principauté_, johtajatunne,
alusta alkaen. Epäilemättä onkin hänessä jotain alkajasta, keksijästä.
Hänellä on olemassa tarpeellinen ajatuksen, idean, työntöenergia, jota
vailla aate pysyy sidottuna, ja josta riippuu kaikkien vallankumousten,
niin kirjallisten kuin valtiollisten, menestys. Hänen yhteiskunnallinen
ja valtiollinen vaistonsa ei sensijaan ole lainkaan yhtä varma kuin
hänen runollinen vaistonsa; hänen uransa politikoitsijana on ollut
ohdakkeisempi ja rikkaampi erheistä kuin runoilijana.
Suitsin koko myöhempi tuotanto on traagillisen ristiriidan runoutta,
ristiriidan, joka on syntynyt voiman ja väsymyksen heltiämättömästä
kamppailusta. Suitsin runoilijaluonne on terästä eikä meltorautaa,
ja kuitenkin se on ollut odottamattoman altis ajan paineelle, siihen
määrin, että sen alkuperäinen muoto on ollut vaarassa hukkua.
Mutta epäilemättä on juuri tästä ylen ankarasta sisäisestä ja
ulkonaisesta paineesta, jonka alaiseksi Suits liian varhain joutui,
ollut seurauksena hänen ennen liiaksi ulkopuolisen ja mahtipontisen
runoutensa hiljeneminen ja syveneminen, kunnes siitä vihdoin ovat
helähtäneet nuo muutamat kuulaat ja herkät voces intimae soinnut, jotka
muodostavat Suitsin lyriikan pysyvimmän osan.
Inhimillisesti syvimmät ja taiteellisesti täydellisimmät runonsa Gustav
Suits on luonut taistelujen väliajoilla.
2.
Hänen nuoruutensa runous on sensijaan vielä kokonaan _in
tyrannos_-tunnelmaan viritetty. On jotain kirkasrakenteista henkisessä
kohokuvassa, joka Gustav Suitsin nuorukaisrunoudessa piirtyy
ennenvallankumouksellista taustaa vasten. Se on joka tapauksessa
pikemmin nuoren Marsin, kuin nuoren Apollon, pikemmin säilää kuin
lyyraa pitelevä.
Suitsin julkinen kirjallinen toiminta alkaa jo koulupenkiltä. Hän
kuuluu varhaisvalmiisiin henkiin, älyllinen äkkikypsyys on hänelle
tunnuksellista, hänen organisoiva kykynsä ja suuri muodollinen
taituruutensa puhkeavat Lapin kesän kiireellä. Hänen hedelmällisimmät
ajatuksensa ovat syntyisin jo tältä varhaiselta kehityskaudelta.
Julkaistessaan kahdenkolmatta vuotiaana ensimäisen runokokoelmansa
_Elu tuli_ (Elon tuli), vallankumouksen vuonna 1905, hän jo oli
ehtinyt laajentaa kirjallisuutta harrastavien lukiolaisten yhdistyksen
Noor-Eestin kirjalliseksi liikkeeksi ja toteuttaa yhden nuoruutensa
monista suunnitelmista: jättää, samoinkuin Ridala ja Aavik, opintonsa
Tartossa ja "antautua tuulien huomaan", siirtyä omaa subjektiivista
mielitekoaan seuraten Helsingin yliopistoon, kaikista käytännöllisistä
mahdottomuuksista huolimatta. Oli epäilemättä, kuten on huomautettu,
jotain idealistista, romanttista tässä teossa, keskellä kaikkien
tavanmukaisten leipätraditsioitten todellisuutta; huolettomuudessa,
millä nämä nuoret panivat alttiiksi varman tulevaisuutensa ja asemansa.
Eräässä takaisinkatsauksessa tasan kymmenen vuotta myöhemmin, jossa
Gustav Suits sodan vuonna 1915 tekee kehityksestään tiliä itselleen ja
muille, hän kirjoittaa muun muassa seuraavat sanat:
"En tiedä, oliko äkkirynnäkön riemu ensimäisissä kirjallisissa
kokeissani porvarillinen vaiko proletaarinen. En tiedä sitä
todellakaan."
Kaikki ajanmukaisuuden arvo porvarillisuuden sekä proletaarisuuden
käsitteille! Mutta varma on, että äkkirynnäkön riemu Gustav Suitsin
nuoruuden runoudessa oli perusaineksiltaan paljoa alkuvaistoisempaa
laatua kuin luokkataistelun synnyttämät, tänään kaikuvat, huomenna
haipuvat iskusanat.
Se oli nuoruuden, tahtoisi sanoa, fysiologisen nuoruuden äkkirynnäkön
riemua.
Suitsin varhaisimpiin ja tietoisimpiin elämyksiin on täytynyt kuulua
syvästi tunnettu vastakohtaisuus eri sukupolvien välillä, antagonismi,
joka suurina valtiollisina ja yhteiskunnallisina pyörreaikoina
kärjistyy kahta jyrkemmäksi. Ihmiskunta on hänen tietoisuudessaan
jo varmaan hyvin aikaisin jakautunut kahteen toisistaan eroitettuun
ja toisilleen vihamieliseen leiriin: nuoriin ja vanhoihin. Hän on
tuntenut ikärajan kuilun varmaan monta vertaa silloittamattomampana
kuin myöhemmin luokkarajan; jälkimäisen hän on älynnyt, mutta edellisen
vaistonnut.
On epäilemättä jotain itse nuoruudelle olennaista Suitsin
runoilijanuoruudessa. Hän on hyökkäävä, uhkarohkea, uhmaava,
suurieleinen, kapinoiva, kuten oikea kaksikymmenvuotias, joka aina on
soturi, kuulukoon sitten mihin hengen tai valon armeijaan tahansa.
Rauhan valtakunta maan päällä ei olisi ikinä turvattu, jos koko
ihmiskunta olisi kokoonpantu kaksikymmenvuotiaista, siksi sotaisa,
siksi agressiivinen on todellinen nuoruus.
Gustav Suitsin Elon tulen laulut ovat täynnä tätä nuorison tyypillistä
ja ikuista sotaisuutta. Olisi vaikea lukea niitten ylimalkaisista
iskusanoista mitään varmaa ohjelmaa, niin epämääräisiä ovat niitten
vaatimukset. Vihollinen, jota vastaan taistelu käy, on yhtä
epämääräinen. Mutta liike, gesti, on sensijaan olemassa, nuoruuden
ryntäävä kädenliike.
Ne ovat sekä nuoren ijän että nuoren ajan runoja.
Ennenvallankumouksellinen aika kaikkine pakahduttavine toiveineen, sen
purkautumisvalmis energia, tuntuu näitten runojen taisteluun tahtovassa
tahdissa. _Nuorten laulussa_ soi uhkaava sodanjulistus:
Las kasvame, me tõusev sugu,
ja ootame, mil tuleb tund,
kus nendele, kes näevad und,
kord müristame kõrva sõjalugu.
Las kasvame! Las kogub rammu
me lihastesse noortesse,
las õpetab meil elutee,
kuis tuleb targu seada sammu.
Las kasvame! Las suurdub vägi,
kel lehvib eel ju noorte lipp,
kel sihiks on see mäetipp,
kust muidu laulik unistusi nägi.
Siis aga tõuseme kui rahesadu,
mis sõuab rängalt taeva all,
ja tulekirjal välkuval
maas viletsatel kuulutame kadu.
(Kasvakaamme, nouseva polvi, odottaen hetkeä, jolloin nukkujain korvaan
sotasäveltä toitotamme.
Kasvakaamme! Kootkaamme voimaa nuoriin lihaksiin, opettakoon elämä
meitä viisaasti askeleemme asettamaan.
Kasvakaamme! Laajentukoon joukko, jonka edellä liehuu nuorten lippu,
päämääränä kukkula, jonka laulaja kangastuksena on nähnyt.
Silloin kohoamme kuin raesade, joka raskaana soutaa taivaan alla, ja
välkkyvin tulikirjoituksin kuulutamme perikatoa kurjille maan päällä.)
Suorasanaisena käännöksenä tämä runo on vain joukko hieman suuria
sanoja, vain vähässä määrin persoonallisia. Alkuperäisen runon teho
on sensijaan kokonaan poljennossa, jossa kuuluu marssivien joukkojen
askeleet, temperamentissa, jolla on aivan määrätty rytmillinen
kuvionsa, oma valtimonlyöntinsä.
Nousuajan tahtia on myös seuraavain säkeitten poljennossa, runosta
_Loppu vai alku?_ jossa risteilevät ennenvallankumoukselliset
kalevantulet, -- kirjoitettu orjien vapautuspäivän, maaliskuun
kuudennenkolmatta, muistoksi:
Joko tunnette, värisee maa?
Joko kuulette, huutavi veri?
Nyt siis tulee, joko _ei_ tai _jaa_,
Nyt on patonsa puhkonut meri.
Olkaa valmiit!
Jokainen renesanssiaika puhuu paatoksella, se käyttää, kuten antiikin
näyttämö, äänenpaisuttajaa. Vapauden vaatimusta ei kuiskata, ei
yksityistä eikä yleistä.
Suits on tällä kehityskaudellaan vielä kansallinen, isänmaallinen
vanhassa, hyvässä romanttisessa merkityksessä. Hän ei ole vielä
johdonmukaisesti vaihtanut sanaa "isänmaa" vähemmän pateettiseen
ja arkisempaan "kotimaahan", kuten joitakuita vuosia myöhemmin,
hän ei vielä, kuten myöhemmin rakasta puhua "maantieteellisestä
kotimaastaan", maanpakolaisen ja mailmankansalaisen murheensekaisella
ylemmyydellä ja olankohauksella. Tämä nuori "eurooppalainen" on
vielä ennenkaikkea virolainen. Hän on optimistinen ja ihannoiva
Viron heräämisajan malliin, joskin hän kunnon Jannsenin runollisesta
kolmisoinnusta: "keiser, usk ja isamaa", onkin säilyttänyt vain
viimeisen. On jotain heräämisajan laulujuhlaloistetta hänen
Orjien laulunsa kansallisruusuisissa näyissä, joissa liikuskelee
kansallispukuista, laulavaa, seppelpäistä ja kotiolutta juovaa
kansaa. On jotain Koidulan hengestä Suitsin nuoruudenaikaisissa
Rautalauluissa, Kevätlauluissa, Nuorissa sepissä, jotka uneksivat
Virolle Italian tulevaisuutta ja haaveksivat Hannibalista ja Alpeista.
Neljäänkymmeneen vuoteen ei virolainen lyriikka enää ollut tuntenut
näitä säveliä. Temperamenttiheimolaisuus tuntuu selvästi Koidulan ja
Gustav Suitsin nuoruusrunoissa, huolimatta heidän jatkuvan kehityksensä
täydellisestä eroavaisuudesta. Sankarillinen tunnepohja on kummallakin
sama, samoin liikkeen laajakantoisuus, sama isänmaallinen mahtiponsi
ja juhla-asenne, sama hieman suurieleinen paatos. Mutta Koidula on
epäilemättä eheämpi ja yksisyisempi; Gustav Suitsin valoisan paatoksen
alta kajahti sensijaan jo aikaisin skeptillisyyden sorasointu, joka oli
tekevä hänen kehityksensä ja myöhemmän tuotantonsa niin monta vertaa
nykyaikaisemmaksi. Mikä Koidulalle muodosti hänen koko runoutensa
sisällön, oli Suitsille vain alkuaste.
Suitsin synnynnäinen kumouksellisuus tuntuu Elon tulen runoudessa
ehkä ennen kaikkea muodossa. Täytyy olla selvillä virolaisen
laulurunouden siihenastisesta harmaudesta, sen runomitallisesta
ja loppusoinnullisesta köyhyydestä, sen neljäsäkeisten jambi- tai
trokeemittojen väsyttävyydestä, joilla Anna Haava tai K.E.
Sööt täyttivät kokonaisia runovihkoja, tämän tyypillisen Buchder
Lieder-runomitan, jonka vain Heinen nero ja hermot kykenivät
yksitoikkoisuudesta pelastamaan. Kuinka yllättäviltä ja korvaa
hiveleviltä täytyikään kaiken tämän jälkeen vaikuttaa Elon tulen
rikkaitten, vaihtelevien ja virolaisessa runoudessa uusien
runomittojen, täysien loppusointujen, kielen kalskeen ja laulavuuden!
Virolaiselle kielelle ja runoudelle avautui aivan uusia kehitys- ja
sointumahdollisuuksia; kieli soi, niinkuin se tähän asti vielä
koskaan ei ollut soinut virolaisessa runossa. Se oli erinomaisen
metallinen ja täsmällinen, mutta samalla kertaa kukkea kieli, yhtaikaa
sekä vuolas että kiinteä. Muodollisessa ja kielellisessä suhteessa
merkitsivät nämä runot täyttä vallankumousta; ne olivat käänteentekeviä
kaikesta nuorekkuudestaan, epäkypsyydestään ja henkilökohtaisen
elämyksen niukkuudesta huolimatta. Gustav Suitsin Elon tulesta ja
vuotta myöhemmin ilmestyneistä V. Ridala-Grünthalin Lauluista alkaa
virolaisessa runoudessa aivan uusi kehitysjakso.
On hyvin vähän luultavaa, että se nuoriso, joka Gustav Suitsissa näki
henkisen johtajansa, Elon tulen ilmestyessä vielä pystyi kuulemaan
uutta, traagillista ja tummaa paatosta, joka jo tässä runokokoelmassa
teki tuloaan. Ja kuitenkin on Elon tulen runoudessa olemassa
ikäänkuin salattu tunnepohja, joka kuohutti esiin yhä tummempia,
yhä traagillisempia sointuja. Gustav Suitsin kaksikymmenvuotiaissa
mailmanparantaja-aivoissa iti jo kesken sotaista innostusta uupumuksen
ja kaikenepäilyn itu. Hänen komean _Kirous_-runonsa säkeistä, täynnä
ylimielisyyttä ja uhmaa, kuuluu tämä uusi, _musta_ paatos:
Te maan päällä makaajat,
suistukaa surman yöhön,
te nurmen alla nukkujat,
herätkää, herätkää työhön!
Pudottaa lehtensä elämän puu,
kauhean kiron on maassa valta,
elävät elämää kammoksuu,
noustava miesten on mannun alta.
-- -- --
Vaan kirotut elävät ja kuolleet;
_Hautuumaan laulussa_ sensijaan, joka on kuin rajapyykkinä Suitsin
nuoruuden ja myöhemmän runouden välillä, on hänellä vielä kyllin
voimaa peittää heräävä katkeruutensa ja alkava pettymyksensä
vallankumoukselliseen uhkanäkyyn. Runon läpi kulkee jo kuoleman
viima. Lehdet lankeevat, miehet samoin, haudatuista unelmista on
saatu maahanpanijaistodistukset. Mutta runoilija ei ole suinkaan
vielä antautunut, ei kohtalolle eikä tuulille, hän tuntee itsensä yhä
rajuilmojen käskijäksi:
Ja elu saavad
ka surnuluud,
ja vabisevad
ka vanad puud.
Ja jumalate nool
käib patuste põue
ja kõmiseb kõue
siis marude hool.
(Ja elon saavat myös kuolleet luut, ja vapisevat myös vanhat puut.
Ja jumalain nuoli sattuu syntisten poveen ja jylisee pitkäinen
rajumyrskyn voimalla.)
Vanhassa Kreikassa lähetettiin viestit sytyttämällä vuorien
harjanteille tulet toisensa jälkeen. Viron runoudessa kulkee vapauden
viesti Koidulan ja Gustav Suitsin nuoruuden merkkitulia pitkin.
3.
Levertin on kerran lausunut kauniit ja todet sanansa pohjoismaisesta
"nuorukaisijän tulesta", lyhytikäisestä liekistä, jonka polttoaineksena
on itse nuoruuden henkinen ja ruumiillinen elinvoima, mutta jonka palo
ei kestä yli määrätyn ikäkauden.
Gustav Suitsin ensimäisen nuoruuden "elon tuli" on epäilemättä suureksi
osaksi ollut juuri pohjoismaisten huomentulien heimoa.
On henkisiä murroksia, terveitä ja luonnollisia, kuten kaiken elollisen
kasvu, joissa ei särjy mitään muuta, kuin uutta kehitysmuotoa estävä
verho. On väkivaltaisia, tuskallisia taitteita, jotka eivät tapahdu
yksinomaan älyssä tai yksinomaan tunteessa, vaan uloittuvat kaikkiin
sielunkykyihin, tahdosta alkaen, ja joissa ei ole kysymyksessä vähempää
kuin yksilön joko -- tahi.
Gustav Suits joutui jakamaan sukupolvensa kohtalon. Taantumus
oli kohtaava häntä henkilökohtaisesti, kuten niin useita hänen
aatetovereistaan, ei tosin niin ankarassa muodossa kuin esim.
Friedebert Tuglasta, mutta kuitenkin kyllin tuntuvasti vaikuttaakseen
perinpohjaisesti hänen ulkonaisiin olosuhteisiinsa. Voimatta
kumouksellisesta mielialastaan epäiltynä saada vakinaista tointa
kotimaassaan, hän oli pakoitettu yhä edelleen jäämään Suomeen;
hänestä tuli muuan niitä puoliksi pakollisia, puoliksi vapaaehtoisia
maanpakolaisia, joita vuoden 1905 vallankumousta seurannut taantumus on
siroittanut kaikkiin Euroopan maihin.
Epäilemättä on hän myöskin sisäisesti saanut läpikäydä kaikki
tämän taantumuksen kärsimysasteet. On jotain, mikä on henkisesti
murhaavampaa, kuin äkilliset kohtalon iskut: jatkuva, pakollinen
masennustila, sama, jota Suits eräässä kirjoituksessaan nimittää
"viimeisten vuosiensa vaikeimmaksi viholliseksi, _paineen hengeksi"_.
Tämän tukehduttavan paineen hengen alaiseksi joutui Suits
vuosikausiksi. Hän kirjoittaa:
"Ihmiselle on ominaista kadottaa iloinen elämäntuntonsa ja itseuskonsa,
kun hän ei enää voi asettua sopusointuun ympäristönsä kanssa. Sen
tuskan olen tuntenut."
Suits ei voinut enää asettua sopusointuun ympäristönsä kanssa. Ei
lähimmän ympäristönsä, joka tuli pysymään hänelle enemmän tai vähemmän
vieraana. Mutta ei myöskään etäisemmän, varsinaisen ympäristönsä,
joka ei lakannut herättämästä hänessä herkeämättömiä pettymyksen,
lamaannuksen ja vastarinnan tunteita.
Erittäin tuskallinen näyttää hänelle olleen juuri tämä irtauminen
nuoruutensa isänmaalliskansallisesta kannasta. Sitä tarkoittavat kai
rivit, jotka hän _Sihid ja vaated_ (Päämääriä ja näköaloja) kirjansa
ensimäisessä yhteiskunnallisessa tunnustuskirjoituksessa _Kaks
ilmavaadet_ (Kaksi mailmankatsomusta) kirjoittaa, kirjoituksessa, jossa
hän muuten yrittää luoda eräänlaista hieman väkinäistä yhteensovitusta
individualistis-esteettisen ja sosialistisen mailmankatsomuksen
välillä. "Te, jotka näitä rivejä luette: varmaan muistanee moni
teistäkin raskaat hetket, jolloin ensimäiset suuret epäilyt sydämeen
sattuivat, tunkeutuen ihmisen salaisimpiin, kalleimpiin aarteisiin;
varmaan muistanee monikin teistä pimeät, unettomat yöt, jolloin
oli tuskassa kamppailtava itsensä kanssa, -- järjen armottoman
tuomioistuimen edessä. Vaikka järki tuomitsikin kylmästi ja ankarasti,
sydän ei sittenkään hennonut vielä erota, yhä vielä se itkien hyvästeli
ja horjui kahden vaiheilla". Jatkuva välimatka on vähitellen ehtinyt
muuttaa hänen suhtautumisensa kotimaahansa ja sen sekä suuriin
että pieniin ilmiöihin; hän näkee ne aivan toisessa ja epäilemättä
todellisemmassa mittakaavassa. Hänen älynsä, joka pitkällisestä
paineesta vuosien kuluessa kehittyy yhä arvostelevammaksi, saa näistä
oloista, joitten kierous ja ahtaus hänelle nyt vasta täysin selviää,
alituisen aiheen sappeen ja satiiriin.
Hänen tunnesävyssään tapahtuu yhtä perinpohjainen muutos; sen pohjaväri
vaihtuu, ehkä ainaiseksi, joka tapauksessa pitkiksi ajoiksi; siihen
ilmestyy ärtyisyyttä ja katkeruutta, taipumusta pessimismiin ja
traagillisiin mielialoihin, parhaimmassa tapauksessa syvään ja liian
varhaiseen talttumukseen.
On mahdollisesti vielä toisia, puhtaasti persoonallisia ja sisäisiä
syitä katkeruuteen ja särkyneisyyteen, joka tästä lähin tuntuu
Suitsin runoudessa. Suits joutui samaan velvoittavaan asemaan, mihin
kaikki erittäin varhaiskypsät kyvyt: heidän ensimäiset saavutuksensa
jännittävät yleisön odotuksen ylen korkealle, heitä painaa alusta
alkaen juuri tämän yleisen ja kärsimättömän odotuksen taakka, ympäröi
joka puolelta toiveitten ja vaatimusten pingoittuneisuus.
Eikä vain yleisön odotus painosta heitä, vaan ehkä vielä enemmän heidän
oma odotuksensa. Heidän tragiikkansa syntyy juuri siitä, etteivät
he saa kehittyä rauhassa, vaan tuntevat itsensä pakoitetuksi, millä
hinnalla hyvänsä, maksamaan velkansa omalle ja yleiselle odotukselle.
Syntyy pettymys, sekä itseensä että ulkonaisiin olosuhteisiin nähden.
Joh. Aavik kirjoittaa Suitsin kehityksestä: "Ei syntynyt ristiriita
ainoastaan yleisön odotuksen ja sen muodostaman mielikuvituksellisen
Suitsin ja todellisen Suitsin välillä, vaan hänen omien alkuperäisten
nuoruusnäköalojensa ja myöhempien olosuhteittensa välillä. -- Kävi
selville, että hän jaksoi ottaa elämältä vähemmän, kuin oli luullut
olevansa oikeutettu saamaan. Ja siinä onkin hänen katkeruutensa ja
traagillisuutensa pääsyy."
Gustav Suitsin ensimäisen ja toisen runokokoelman, _Tuulemaan_, välillä
on seitsemän vuotta.
Seitsemän vuotta on pitkä aika, kehityksen aiooneja mahduttava. Jos
ruumiimme kudokset seitsemän vuoden kuluessa ehtivät vähäisintäkin
solua myöten uudistua, miksikä ei voisi henkisen kudoksemme käydä
samoin? Elon tulen ja Tuulimaan välille on mahtunut kokonainen
runoilijanuoruus.
Kokoelma alkaa runolla _Tuulihauta_:
Ma muuttunutta laulua laulan,
alla taivaankannen tummentuvan,
ma muuttelevaa laulua laulan,
alla tuulten, ajan ummehtuvan,
kiersi kiertonsa vuosien kerinpuu,
soinnut, välkkeet tuulehen hautaantuu.
Älä lauluani kauneinta kysy,
sanaa, sointua saanut se ei,
ihanintani ilman teiltä kysy,
pois haihtui, ohi tuuli sen vei,
tuulen tuiskeesta hetken kuin sävel soi,
harva Tuulimaan siemen heilimän toi.
Liekkö suojatta ollut se liioin,
tasangolla tuulikansan maan,
mua viehtikö vaellus liioin,
tasavallassa tuulien maan?
En ma tiedä, kastan kukkaa, näen paadet vaan
ja tuhlattujen tuntien hautuumaan.
Runoilija valittaa koillistuulien niittäneen hänen nuoruutensa, hänen
innostuksensa on juossut hietaan. Hän on nähnyt vapauden vaot lokaan
tallattuina ja tuntenut voimattomuuden kaamean tuskan, sateet ovat
sammuttaneet hänen uhrisavunsa. Hän on luopunut kunnianhimoisista
unelmistaan kirjoittaa kerran nimensä jälkimailman muistiin kuin
kallioseinämään, hän ei tunne enää olevansa kutsuttu johtamaan
"tulipatsaana luvattuun maahan", hän tyytyy katselemaan laineitten
leikkiä ja painamaan jalan häviävän jäljen niitten huuhtomaan hietaan.
(Tuulimaa I, II, Saarenmaan rannalla II.)
Hän ei näe enää "alppeja keskellä lakeuksia". Ei ole enää minkäänlaista
mielikuvituksellista Suur-Eestiä pilventakuisine tulevaisuusunelmineen,
on vain viljeltäväksi annettu "tuulinen maa", jota ei mikään runouden
mahti muuta viinamäeksi, on vain virolainen suomaisema, myötäkärsivin
silmin nähty ja tuskalla tunnettu. On vain maa, jonka yllä lepää
raskaana paineen henki, jonka kuuvalottomasta yöstä kaikuu kuin
murhattavan avunhuutoja ja itkua, maa, joka ei koskaan ole kasvattava
laakeriseppeltä laulajalle. Ja kuitenkin, kuten A.H. Tammsaare
kirjoittaa Suitsin runoudesta: "hänen isänmaansa on meidänkin
isänmaamme, siitä tunteesta ei pääse irti. Voimme olla murheellisia,
voimme surkutella, että meillä on tällainen isänmaa, mutta kuitenkin
tunnemme, siinä on jotain, mikä meidät sitoo: sadattelussakin värähtää
voittamaton hellyys". Tuulimaan runot ovat aivan toisella lailla
isänmaallisia runoja kuin Elon tulen. Poissa on ohjelmaparaati,
poissa tilapäisrunon mahtaileva juhlallisuus. Ja epäilemättä Gustav
Suits pääsee monta vertaa lähemmäksi rotunsa paineenalaista psyykeä
sellaisissa runoissa, kuten morituritunteen täyttämä _Laulu Eestistä,
Painajainen_ tai _Meidänaikuinen satu_, kuin ensimäisen nuoruutensa
agitatorisessa nousussa.